Törmäsinpä taas somessa mielenkiintoiseen postaukseen (kiitos liettualaisen sometuttavan). Ukrainalainen taloustieteilijä, näköjään oikein alan professori Roman Sheremeta kirjoitti tuolla ex-Twitterissä, että ukrainaksi ’sairaala’ on likarnja eli suunnilleen ’parantamo’, venäjäksi taas bol’nitsa (johdos ’kipua’ ja ’sairautta’ merkitsevästä sanavartalosta), joten Venäjällä sairaala on paikka, jossa kärsitään tauteja ja tuskaa – älkää siis vain joutuko Venäjällä sairaalaan!
(Tuo ukrainan sana on siis yleisslaavilaista perua, sen sukulaisia ovat esim. tšekin lékárna, slovakin lekáreň tai kroaatin ljekarna, jotka tosin tarkoittavat ‘apteekkia’. Näiden johdosten perustana olevat yhteisslaavilaiset *lěkarь ’lääkäri, parantaja’ ja *lěkъ ’lääke’ muistuttavat kovasti sitä germaanista sanaperhettä, johon kuuluvat esimerkiksi ruotsin läkare ja läka – ruotsista meillekin ovat lainautuneet lääkäri ja lääkitä – tai englannin leech, alkuaan ’lääkäri’, sittemmin ehkä kansanetymologisesti yhdistynyt ‘iilimatoa’ merkitsevään sanaan. Slaavilaista sanuetta onkin pidetty lainana germaaneilta, vaikka muitakin selityksiä näkyvät slavistit esittäneen.)
Saattaa sinänsä olla ihan totta, että Venäjällä sairaalaoloissa ei aina ole hurraamista. Ja erityisesti ajattelen nyt niitä tuoreita uutisia, joiden mukaan Venäjän armeija ei kunnolla evakuoi eikä hoida Ukrainan rintamalla haavoittuneita omiaankaan, haavoittuneita jopa palautetaan sotatoimiin ilman kunnon hoitoa tai kesken toipumisen. (Enkä ylipäätäänkään ole mitenkään puolustelemassa Putinin diktatuuria tai sen aloittamaa hyökkäyssotaa kaikkine kammottavine rikoksineen, vaan olen ehdottomasti Ukrainan puolella ja avustan säännöllisesti mm. virolaisia ja suomalaisia aktivisteja, jotka toimittavat tukea Ukrainan puolustajille.) Mutta muuten tässä Sheremetan puheenvuorossa on kaikki klassiset kauhuainekset.
Ensinnäkin: kieliasioissa jokainen, joka osaa jotakin kieltä, on asiantuntija, eikä mikään ole niin viisas kuin ihminen ja insinööri paitsi ekonomi. Keski-ikäisehkön solmiomiehen itsevarmuudella on lausunnoitu myös kielen ja kielten asioista tunkiokaupalla sitä ihtiään, sillä jostain syystä lingvististä asiantuntemusta pidetään tämmöisenä kivana fiilis-, tunne- ja hupijuttuna, jossa ekspertiisin huippua edustaa taito bisnesneuvotella muulla kuin äidinkielellä. Näitä miesselittäjiä näkee myös poliittisina päättäjinä – ikinä en unohda sitä konferenssia, jossa poliitikko-ucceli selitti salilliselle kielenopettajia, miten hänen mielestään vieraita kieliä pitäisi opettaa. (”Antakaa niille vain sarjakuvalehtiä luettavaksi, sillä lailla minäkin…”)
Toiseksi: sanojen etymologiasta ja merkityssuhteista ei aukea mitään suoraa kuninkaantietä kulttuurin tai ”kansallisen mentaliteetin” ymmärtämiseen. On tietenkin tapauksia, joissa sanaston rakenne ja tausta liittyvät jollakin ilmeisellä tavalla kielen puhujien elämän- tai ajattelutapaan. Yhden hienon esimerkin tarjosi äskettäin podcast-sarjassa A Language I Love Is… Darja Žornik, Münchenin yliopiston tohtoriopiskelija, jonka erikoisalaa on kaukaisen sukukielemme mansin (”vogulin”) elvyttäminen. (En ole tainnut muistaa suositella tätä Danny Baten toimittamaa englanninkielistä podcastia, jossa itsekin olen joskus aukonut päätäni viron kielestä, joten nyt teen sen. Kuunnelkaa ihmeessä, kaikki englantia pelkäämättömät ihmiset, helppotajuista jutustelua mitä erilaisimpien kielten ihmeistä.) Pohjoismansin kielessä monilla eläimillä ei ole yksinkertaista, läpinäkymätöntä nimitystä niin kuin vaikkapa ”kissa” tai ”sorsa”, vaan useita eläinlajeja nimitetään jännillä kuvailevilla kiertoilmauksilla: susi on ”juoksujuttu” tai ”poroeläin”, mato on ”alaston eläin”, ja karhulla on lukuisia tabunimiä kuten ”metsän ukko”. Tämä siis tietenkin liittyy erilaisiin tabukäsityksiin, jotka puolestaan ovat sidoksissa alkuperäiskansan luonnosta riippuvaiseen ja luontoa tarkkailevaan elämään.
Jännää kuitenkin on, että mansien läheisillä kielisukulaisilla hanteilla, jotka elävät samantapaisessa kulttuurissa samassa siperialaisessa luonnossa, ei aivan samanlaista eläinnimirunsautta ole. Ja toisaalta esimerkiksi karhua kutsutaan tabunkiertonimillä erittäin monissa muissakin kielissä: suomen karhu yleensä yhdistetään karhea-sanaan, germaanisten kielten ’karhu’-sanat (esimerkiksi englannin bear tai saksan Bär) liittyvät etymologisesti ’ruskeaa’ merkitsevään sanaan, slaavien ’karhu’ (esim. venäjän medved’) on etymologisesti ’hunajansyöjä’. Löytyykö brittien, saksalaisten, suomalaisten, venäläisten ja mansien ajattelutavasta ja kulttuurista jokin yhteinen piirre, joka selittäisi ’karhun’ tabuuntumisen? Tuskinpa. Ei siis ole mitään sellaista pakottavaa, selittävää tekijää, jonka rinnalla ei vaikuttaisi lukemattomia muita.
Palataksemme ’sairaalaan’, ei vain venäjässä vaan lukuisissa muissakin kielissä tätä käsitettä ilmaistaan sanalla, joka on johdettu jostain ’sairautta’ tms. merkitsevästä sanasta: sairaala, sjukhus, Krankenhaus, viron haigla (sanasta haige ’sairas’), tšekin nemocnice (sanasta nemoc ’sairaus’)… Kyseessä ei siis ole mikään venäläinen erikoisuus, mutta tätähän ei niin helposti huomaa, jos kielitaito on luokkaa äidinkieli plus englanti. (Toki venäjässä voi pistää silmään ‘sairaalan’ ja ‘sairas’-sanan, bol’noj, läpinäkyvä etymologinen yhteys sanaan bol’ ‘kipu’.) Samantapaisesta ilmiöstä on kyse siinä, että oman äidinkielen piirteitä – varsinkin niitä, jotka poikkeavat Länsi-Euroopan suurista kielistä – kuvitellaan ainutlaatuisiksi ja erikoisiksi, vaikka todellisuudessa esimerkiksi kieliopillisen maskuliini-feminiini-sukujärjestelmän tai mies- ja naispuolisten pronominien puuttuminen tai se, että omistamista ei ilmaistakaan englannin have-verbin tyyppisellä verbillä, ovat maailmanlaajuisessa vertailussa erittäin tavallisia piirteitä.
Mutta hei, nyt pipoa löysemmälle, tuo ”paikka, missä pelkästään sairastetaan” oli vitsi! Onko se nyt ihan oikeasti niin kauhean vaarallista, jos ihmisillä on kummallisia harhakäsityksiä kielistä, niiden ominaisuuksista tai kielen, kulttuurin ja ajattelun suhteesta? Eikö kieli ole pelkkä väline, eikö tärkeintä ole, että ihmiset pystyvät sitä käyttämään edes jollakin tavalla ja saamaan sanottavansa perille? Eikö tämmöinen nipotus ole tutkijoiden norsunluutornihommaa, josta tavallisen tallaajan ei tarvitse perustaa senkään vertaa kuin siitä, kenen valkea liina se Aleksis Kiven runossa heilahtaa, montako selkänikamaa on venezuelanvyötiäisellä, paljonko kilo kauraryynejä painaisi Marsissa tai kasvaako nauriit puussa vai maassa? No ei ihan.
Olen aiemminkin kirjoitellut siitä, miten tiede oikeastaan muodostaa kokonaisen maailmanlaajuisen ekosysteemin, jossa kaikki lopulta kietoutuu yhteen. Pienen eksoottisen öttiäisen sukupuutto voi yllättävästi vaikuttaa eliöihin ja niiden ympäristöihin paljon kauempanakin, ja jokin mitättömäksi tai marginaaliseksi kuviteltu ilmiö voi yllättäen paljastua tärkeäksi. Tämän takia ei esimerkiksi politiikan mies-, nais- tms. selittäjiä koskaan pitäisi päästää päättämään siitä, mikä on oikeanlaista tiedettä, mitä kannattaa tutkia ja mitkä ovat ne olennaiset asiat, joista meillä pitää olla tietoa.
Mutta aivan erityisesti meidän pitää olla varuillamme silloin, kun puhutaan esimerkiksi ”kansallisesta mentaliteetista”. Meillä ihmisillähän on väkevä tarve ”essentialisoida” lajitovereitamme ja niiden ominaisuuksia: miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, savolaiset ovat sutkeja, ruotsalaiset koppavia ja saksalaiset tehokkaan järjestelmällisiä (ainakin tuo viimeksimainittu on aikamme käsittämättömimpiä ja sitkeähenkisimpiä myyttejä). Mielellämme liitämme tähän kielenkin ominaisuudet: taiteellisella ja sensuellilla kansalla on esteettinen ja sensuelli kieli, ”vanha” kulttuurikansa puhuu ”vanhaa kieltä”, sotaisalla kansalla on aggressiivinen ja sotaisa kieli, ja mutkikas ja ”vaikea” kieli kertoo erityisen ovelasta ja hienostuneesta ajattelukyvystä. Tähän ”kieli luo kansan” -meininkiin menevät joskus mukaan kielentutkijatkin, sillä kielihistorian ajatellaan tuottavan tietoa kansan menneisyydestä (niinhän se usein tekeekin) ja siten kansallisen identiteetin rakennustarvikkeita, ja tällä historiallinen kielentutkimus voi perustella sitä, että sen merkillisiä ja hyödyttömännäköisiä puuhia ylläpidetään veronmaksajien varoilla.
Ja tämä on oikeasti vaarallista. Huuhaatieteellä on monesti pönkitetty rikollisia sortosysteemejä, natsien rotuopit nyt kuuluisimpana esimerkkinä. Myös huuhaakielitiedettä käytetään edelleenkin kansallisen huuhaahistorian rakentamiseen, esimerkiksi osoittamaan, että meidän kansamme on aina ollut jotenkin parempi, urhoollisempi, ”vanhempi”, hienompi ja fiksumpi kuin naapurinsa. Tällaisen huuhaan kysyntä ei valitettavasti loppunut natsi-Saksan antautumiseen. Ja siksi kuvitelmat siitä, että kuka hyvänsä maallikko pystyy jollakin sattumalta silmään osuneella kieliseikalla heti perustelemaan oman kansansa ylemmyyttä viholliseen nähden, pitää tukahduttaa heti alkuunsa. Aivan riippumatta siitä, millaista huuhaatiedettä ja vaihtoehtohistoriaa tämän viholliskansan parissa puolestaan harrastetaan.
Kieliö – sekalaista aattelehdintaa kielestä ja kielistä 