Puhutaan nimistä! — heinäkuu 6, 2018

Puhutaan nimistä!

Aristoteleen kantapää -nimisessä Facebook-ryhmässä rehotti parin päivän ajan mielenkiintoinen keskustelu, jossa näkyy monia näille Facebookin kieliryhmille tyypillisiä piirteitä. Ensinnäkin tämä, mistä jo aiemmin olen kirjoittanut: ihmisillä on hillitön kielipuheen tarve, vaikka kielestä puhumiseen ja sen ilmiöiden analysoimiseen ei aina olekaan työkaluja. Toiseksi huomiota kiinnittää se, että tämä puheen tarve on niin väkevä, että se ylittää Facebookin rajoituksetkin. Facebookhan ei ole hyvä keskustelualusta: kun keskustelu venyy pitemmäksi, kommentteja jää herkästi näkymättömiin, varsinkin alakommenteista syntyvissä keskusteluhaaroissa, ja tämä johtaa samojen asioiden turhauttavaan toisteluun – mutta monet keskustelijat eivät selvästikään tästä välitä, koska tarve saada oma puheenvuoro julki on suurempi kuin keskustelun sekavoitumisen nostattama harmi. Ja tietenkin, koska keskustelemassa on monenlaista porukkaa monenlaisine ennakko-odotuksineen, toisista on hauskempaa hämmentää ja heitellä asian viereen meneviä kommentteja kuin pyrkiä edistämään jonkinlaisen yhteisen ymmärryksen syntymistä. Kun nyt olen itse kirjoittanut kyseiseen keskusteluun lukuisia kommentteja, jotka nopeasti upposivat näkyvistä, ajattelin taas kerran koota ajatuksiani tähän blogiin.

Keskustelun aihe on ikivihreä: nimet. Nimissä on jotain maagista, niistä saa lähes aina keskustelun aikaan lähes kenen hyvänsä kanssa. Nimet ovat sanaston merkillinen ja omalakinen osa. Niillä ei välttämättä ole ”merkitystä” vaan ainoastaan referenssi, suora viittaussuhde johonkin ulkoisen todellisuuden olioon – Valkonen voi olla paljon tummempi kuin Mustonen, Usko voi olla vakaumuksellinen ateisti, Toivo piintynyt pessimisti ja Rauha mahdoton riitapukari. Silti ihmisiä loputtomasti kiinnostaa tietää, mitä jokin nimi alkuaan merkitsee tai mistä nimet ovat peräisin. Lähes kaikki mielellään kertovat nimiin liittyviä hauskoja tarinoita ja vitsejä. Myös nimenvalintaan liittyvistä käytännöistä ja mieltymyksistä voi keskustella loputtomiin. Pistän siis itsekin lusikkani soppaan, vaikka en olekaan mikään nimistöntutkija – nimistöntutkimushan on kielitieteessä nykyään aivan oma osa-alueensa, jolla Suomessa on vankka ja ansiokas tutkimusperinne.

Keskustelun aloittaja kysyi, millainen on ”täysin suomalainen etunimi”, vai onko sellaista olemassakaan. Facebook-keskustelun lakien mukaan tämä ei tietenkään poikinut pohdintoja siitä, mitä ”täysin suomalainen etunimi” tarkoittaa tai mitkä olisivat suomalaisuuden kriteerit, vaan kommentteihin alkoi sinkoilla yksittäisiä ehdotuksia tai pitempiä nimilistoja. Niistä on helposti koottavissa kolme nimiryhmää tai vaikkapa kerrostumaa, mutta perin hämmentävää on, että monella suomalaisella ei tunnu olevan mitään käsitystä näiden kerrostumien historiasta, siis suomalaisten nimien ja nimenannon kulttuurihistoriasta tai eurooppalaisten nimien etymologioista ja alkuperistä. Hups, taisi taas nousta virtuaalinen karttakeppi pystyyn…

Suomalaisten etunimistä kaikkein vanhimmista, kristinuskon tuloa edeltäneistä, on varsin vähän tietoa. Tätä esikristillistä kerrostumaa näkyy lähinnä paikannimissä; yksi suosikkiesimerkkini on Hyväneuvo, jonka mukaan on saanut nimensä Hyväneulan, alkuaan varmaankin Hyväneuvolan kylä Hämeenkoskella. Hyväneuvo muuten kuvastaa kaksiosaista yhdysnimityyppiä, jota vastaavia nimiä tunnettiin myös germaanisilla naapureillamme (tyyppi Tor-björn, Sig-frid). Germaanien nimet kuitenkin ovat usein varsin sotaisia, niiden aineksina on taisteluun ja voittoon, aseisiin ja petoeläimiin liittyvää sanastoa. Itämerensuomalaisten kansojen muinaisnimet taas ovat usein haikean lempeitä, kuten muistaakseni nimistöntutkija Eero Kiviniemi on asian ilmaissut: ”ihamielisiä” – esimerkiksi Lemmitty, Toivottu, Himottu -tyyppisiä nimiä on tavattu laajalti.

Joitakin nimiä on säilynyt vanhoissa asiakirjoissakin, tunnetuimpana esimerkkinä kenties ”Sääksmäen pannahisten” eli vuonna 1340 oikein Vatikaanista käsin kirkonkiroukseen julistettujen Sääksmäen isäntien nimiluettelo, jossa kristillisten nimien (kuten Olli eli Olavi, Henrik, Matthias ja Nikki eli Nikolaus) rinnalla oli vielä sellaisia nimiä kuin Cuningas (se on tietysti voinut olla jonkinlainen liika- tai kutsumanimi) tai Melico, ilmeisesti ”Mielikko”. Tai Ye, jota joskus on tulkittu “Yöksi”, mutta joka taitaa paremmin kuulua Iha-nimistöön. Asiakirjoihin merkityt nimet ovat sattuneesta syystä yleensä miesten nimiä, mutta itse asiassa on hyvin mahdollista, että miesten ja naisten nimiä ei esikristillisenä aikana olisi eroteltu. Koko se ajatus, että etunimet ovat joko miesten tai naisten nimiä ja ilmaisevat kantajansa sukupuolen, on saattanut tulla meille vasta kristinuskon myötä. Ainakin pakanallisten unkarilaisten tiedetään antaneen samoja nimiä sekä mies- että naispuolisille jälkeläisilleen, ja edelleenkin on kulttuureja, joissa nimet eivät ole sukupuolitettuja. Tämä kannattaa eurooppalaisena muistaa aina silloin, kun näkee milloin minkäkin oudon kielen yhteydessä päiviteltävän, että ”kun ei noista nimistä edes tiedä, ovatko ne miehen vai naisen”.

Kristinusko toi Suomeen mukanaan yleiseurooppalaisen pyhimyskalenterinimistön. Siihen kuului sekä Raamatusta tulevaa alkuaan hepreankielistä nimistöä että kirkon pyhimysten paljolti kreikkalais- ja latinalaisperäisiä nimiä, ja Pohjoismaissa kun oltiin, myös skandinaavisten pyhien nimet (Erik, Olav, Birgitta) olivat suosittuja. Näistä nimistä kehittyi tietenkin kansan suussa laaja kirjo erilaisia kutsumanimimuotoja arkikäyttöön, osa ruotsalaisen mallin mukaisia (kuten Katariinan kutsumanimi Kaisa tai Marian kutsumanimi Maija), osa erityisesti Suomessa suosittuja. Kirkonkirjoissa kuitenkin näistä nimistä käytettiin ”virallisia” muotoja: Antti oli papinkirjassa Andreas ellei ruotsiksi Anders. On tietenkin mahdollista, että jotkin näistä kutsumanimistä olisivat olleet vanhoja esikristillisiä nimiä, jotka sitten jälkikäteen samastettiin muukalaisiin kastenimiin; olen joskus nähnyt väitettävän, että esimerkiksi Pekka, jota sittemmin on pidetty Pietarin suomalaisena arkimuotona, voisi olla tällainen.

Nämä nimet olivat tosiaankin yleiseurooppalaisia, ja vähintäänkin niin kauan kuin yhteys pyhimyskalenteriin säilyi ihmisten mielissä, ja ainakin jonkin verran vielä reformaation jälkeenkin, viralliset papinkirjanimet ja niiden moninaiset arkimuodot nähtiin saman nimen eri muotoina. Tämän ajatustavan viimeinen jäänne on meillä historiankirjoihin jäänyt tapa suomentaa ulkomaiden kuninkaallisten nimet Kaarleiksi, Juhanoiksi ja Jaakoiksi. Vielä 1900-luvun alussa saattoi koulukirjasta löytää myös esimerkiksi Yrjö Washingtonin tai Aleksanteri Petőfin. (Unkarilaiset ovat harrastaneet nimien kääntämistä pitkälle 1900-luvulle asti. Unkarilainen kollegani kertoi koko lapsuutensa luulleensa, että Verne Gyula, siis Jules Verne, on oikeasti unkarilainen kirjailija. Sukunimiä ei kuitenkaan ole ollut tapana kääntää, joten Kő Elek Aleksis Kiven unkarilaisena nimenä on pelkkä vitsi, joskin vanha ja kunnianarvoisa sellainen.)

Tässä tapahtui olennainen muutos, kun 1800-luvulla kansallisen heräämisen myötä myös suomalaisia, kansanomaisia nimimuotoja ruvettiin antamaan ”virallisiksi” nimiksi, ja näin eri nimimuodot alettiin nähdä erillisinä, itsenäisinä niminä. Ja näin ollaan tilanteessa, joka etymologiaharrasteista ihmistä järkyttää: lapselle voidaan antaa etunimiksi saman nimen eri muotoja (Mikko Mikael, Kaisa Kaarina) tai sisaruksille saman nimen eri variantteja. (Takavuosien jumppaohjaajajulkkiksella Anne Sällylällä on naistenlehtien kertoman mukaan tyttäret Anna, Annika, Annie ja Anette. Jos olisin ollut pappina tai henkikirjoittajana paikalla tämmöisiä nimiä kirjoihin pantaessa, olisin varmaan yrittänyt jotenkin puuttua asiaan…)

Mutta vielä suurempi muutos tapahtui 1800-luvun kuluessa, kun almanakkaan ja etunimikäytäntöön alettiin ottaa myös ”suomalaiskansallisia” nimiä. Osa näistä saatiin Kalevalasta, ja näitä kalevalaisia Väinöjä ja Ainoja mainittiin tässä puheena olleessa Facebook-keskustelussakin lukemattomat kerrat. Itse asiassa Kalevalan etunimet eivät kuitenkaan aina ole mitään vanhoja henkilönnimiä. Osa on pakanallisten jumal- tai henkiolentojen tai mytologisten hahmojen nimiä, kuten jo Agricolan jumalainluettelossa mainitut Väinämöinen, Ahti, Kaleva ja Ilmarinen. Osa on Lönnrotin keksintöä, kuten Aino – Kalevalan Aino-episodin aineksina käytetyissä alkuperäisissä kansanrunoissa tytöllä ei ole nimeä, joten Lönnrot kehitti sankarittarelleen nimen säkeessä annan aino[an] siskoseni esiintyvästä ’ainoaa’ tarkoittavasta sanasta. Henkilönniminä näitä kalevalaisia nimiä ei välttämättä ole lainkaan käytetty, ei ainakaan kristinuskon tulon jälkeen. Ne vienankarjalaiset runonlaulajat, joilta Lönnrot Kalevalan ainekset kokosi, nämä Arhipat, Puavilat ja Iivanat, kantoivat itse ortodoksisia pyhimyksennimiä (tai niistä kansan suussa muotoutuneita kutsumanimimuotoja). Eikä itse asiassa heidän kielensäkään, Kalevalan alkukieli, ollut suomea vaan karjalaa, jota Lönnrot sitten kirjana julkaistuun eepokseensa hellävaroen suomalaisti. On siis hieman kyseenalaista, voiko Väinöä tai Ilmaria pitää vanhana suomalaisena henkilönnimenä.

Kalevalaisten nimien lisäksi suomalaiseen almanakkaan ja etunimistöön tuli kansallisen heräämisen myötä aivan tulvimalla upouusia nimiä, jotka saatiin ”nimeyttämällä” jokin merkitykseltään sopiva yleisnimi: Arvo, Urho, Otso, Jalo, Usko, Toivo, Taito, Tarmo; Helmi, Lempi, Taimi, Hilja, Siviä, Tyyne… Jotkin näistä nimistä voitiin nähdä kansainvälisten pyhimyskalenterinimien suomalaisina vastineina: Helmi vastaisi Margaretaa (joka on johdannainen kreikan ’helmeä’ merkitsevästä sanasta), Viljo taas sopisi kreikkalaisen pyhimyksennimen Polykarpos ’viljaisa’ vastineeksi.

Koska nykyinen nimilaki antaa mahdollisuuden antaa lapselle etunimeksi periaatteessa minkä hyvänsä sanan, joka ei ole ”kielenvastainen tai sopimaton”, näitä yleisnimistä nimeytettyjä erisnimiä tulee jatkuvasti lisää. Ja koska suomen kielessä ei ole kieliopillista sukua, uusnimien sukupuolen määräytyminen ei useinkaan ole itsestään selvää. Tämä nähtiin jo kauan sitten Kainon ja Vienon tapauksessa, jotka kenties o-loppunsa takia voitiin hahmottaa miehen, merkityksensä puolesta taas naisen nimiksi. Myös esimerkiksi Lahjaa (vrt. Theodor ’Jumalan lahja’) ja jopa Salamaa on annettu nimeksi sekä miehelle että naiselle. Nykymaailman aikaan ei ole ollenkaan huono asia, jos muunsukupuolisille ihmisille on tarjolla nimiä, jotka eivät välttämättä lokeroi heitä miehiksi tai naisiksi.

Uusilla nimillä saattoi monesti olla montakin kilpailevaa alkuperää. Meri voi viitata vesistöön, mutta sitä on käytetty myös Marian (Meeri) tai Emerentian kutsumanimimuotona. Ilona on vanha unkarilainen muoto kreikkalaisperäisestä Helena-nimestä, mutta suomalaiset ovat varmaankin tykästyneet siihen siksi, että se yhdistyy meidän kielikorvassamme ilo-sanaan. Pertti on voinut olla sekä Albertin että monien muidenkin germaanisten -bert-nimien (Herbert, Robert, Hubert…) kantajien arkinen kutsumanimi, Jaanaksi on alun perin voitu kutsua sekä Marjaanaa että Juljaanaa tai Otteljaanaa, tai ortodoksisessa Karjalassa Tatjaanaa.

Ja kun kutsumanimistä tuli virallisia allakkanimiä, syntyi jonkinlaisia soinnuttelusarjoja: Maijan (Maria), Kaijan (Katariina) ja Teijan (joka lienee alkuaan ollut Dorothea-nimisten tyttöjen kutsumanimi) rinnalle Seija, Reija, Taija, Raija, Saija… Samaan tapaan Ari on voinut alkuaan olla esimerkiksi Adrianuksen, Arnoldin tai Arvidin kutsumanimi, Jari voidaan tulkita lyhentymäksi Jalmarista, Kari ja Lari palauttaa kreikkalaisiin pyhimyksennimiin Makarios ja Hilarion, mutta näiden nimien huikea suosio omassa ikäpolvessani (minun luokallani taisi Jarin ja Karin lisäksi olla kolme Aria) johtui varmasti tästä soinnutteluinnosta (ja veti perässään naisten puolella muotinimeksi raamatullisen Saara-nimen uuden muunnelman Sari). Nimellä ei taaskaan tarvinnut olla merkitystä, kunhan se oli äänteellisesti kaunis tai kiva. Tämäkin linja jatkuu yhä, kun mielikuvituksekkaat vanhemmat antavat lapsensa nimeksi Jooa, Kiana tai Ruu.

Jotkin uusnimistä voivat toki olla sanoina ikivanhoja. Lumi, Tuuli ja Suvi kuuluvat suomen ja sukukielten sanaston vanhimpiin omaperäisiin kerrostumiin. Sitä on kuitenkin mahdoton varmuudella tietää, onko näitä joskus esikristillisinä aikoina käytetty henkilönniminä. Jotenkin kuvittelisin, että suomalaisten luontosuhde, olkoon miten erityinen hyvänsä, on nykyään kovin erilainen kuin entisinä aikoina: lumi ja tuuli merkitsevät teknisessä ulkoiluasussa laskettelevalle nykysuomalaiselle aivan erilaisia asioita kuin tuhannen vuoden takaisille esivanhemmillemme, joille ympäristö oli täynnä vaarallisia voimia ja niihin liittyvää magiaa. Emme myöskään tiedä, millaisia tapoja, uskomuksia ja rituaaleja liittyi nimien valintaan ja nimen antamiseen tuhansia vuosia sitten, saiko nimen valita ”vapaasti” vai kuuluiko nimen noudatella jonkinlaista muodostuskaavaa ja ilmaista esimerkiksi tiettyyn sukuun tai heimoon kuulumista… Tästä asiasta on toivottavasti luvassa lisää tietoa, kunhan Terhi Ainialan vetämä tutkimushanke uralilaisten kielten varhaisista henkilönnimisysteemeistä etenee.

Mikä siis on ”täysin suomalainen etunimi”? Perustuuko se mahdollisimman aitoon ja alkuperäiseen suomen kielen sanaan, kuten Lumi tai Tuuli? Onko se äänteellisesti suomalaisen kielikorvaan ja suuhun sopiva, kuten Pekka, Ilona tai Ruu? Onko se erityisesti suomalaisten suosima? (Muistelen jostain lukeneeni, että Timo [kreikan Timotheos, ’Jumalaa pelkäävä’], vaikka tuohon yleiseurooppalaiseen kristilliseen nimistöön kuuluukin, on jostain selittämättömästä syystä aina ollut Suomessa paljon suositumpi kuin emämaa Ruotsissa.) Vai onko täysin suomalainen nimi semmoinen, joka liittyy Suomen kansallisvaltioprojektin, modernin suomalaisuuden luomiseen, kuten kalevalaiset Väinö ja Aino? Tai semmoinen, jota on käytetty jo ennen kuin ”suomalaisuutta” sanan nykyisessä mielessä oli olemassa? 1300-luvun Sääksmäen isännät Kuningas, Olli, Nikki, Mielikko sun muut eivät luultavasti pitäneet itseään ”suomalaisina” (Suomi vielä parisataa vuotta myöhemminkin tarkoitti Varsinais-Suomea, nykyisen manner-Suomen lounaiskulmaa) vaan ensinnäkin oman sukunsa ja kyläyhteisönsä edustajina, toiseksi sääksmäkeläisinä ja hämäläisinä, sen jälkeen ehkä katolisina kristittyinä ja kenties Ruotsin kuninkaan alamaisina.

Ja niin, miksi etunimen ylipäätään pitäisi olla suomalainen? Aina toisinaan saa naistenlehdistä lukea julkkiksista, jotka nimenomaan valitsevat lapselleen sellaisen nimen, joka ”käy kaikilla kielillä” (”kaikki kielet” tässä tarkoittanee korkeintaan neljää-viittä länsieurooppalaista kieltä, ellei pelkästään englantia). Samaan aikaan monissa maissa harjoitetaan hyvinkin tiukkaa nimistönhuoltoa, konservatiivisimmillaan niin, että nimi on valittava tietystä listasta ja ulkomaalaistaustaiset tai vähemmistökieliset vanhemmat saavat tapella viranomaisten kanssa saadakseen lapsensa nimen kirjoihin oikealla kielellä ja oikeassa muodossa. (Täytyy kyllä tunnustaa, että jossain määrin ymmärrän tiettyä tiukkapipoisuutta nähtyäni, mihin Virossa nimimuodit ovat johtaneet. Vasta tällä vuosituhannella on alettu pontevammin ohjeistaa kauniisiin vierasperäisiin nimiin ihastuneita vanhempia noudattamaan joko viron tai alkukielen oikeinkirjoitusta – siis esimerkiksi joko Kätlin tai Kathleen, mutta ei enää Gätlin tai Cätlin…)

”Kansainvälisen” tai ”kansallisen” nimen valinta voi olla myös luokkakysymys. Esimerkiksi saksalaisella kielialueella ns. alaluokan kuulemma tunnistaa englannin- tai ranskankielisestä viihdekulttuurimaailmasta peräisin olevasta etunimestä, siinä määrin, että Kevin, Marvin, Jacqueline tai Chantal etunimenä voi olla suoranainen haitta vaikkapa työnhaussa tai deittifoorumeilla. Ruotsissa taas tunnetaan ns. Y-kirjaimen kirous: kuulemma englanninkieliseen viihdekulttuuriin viittaavia y-loppuisia nimiä kantavat pojat (Jimmy, Johnny, Kenny, Conny, Benny…) ovat alttiimpia syrjäytymään ja ajautumaan rikollisille teille. Meilläkin puhutaan joskus muotinimistä, lähiönimistä tai white trash -nimistä (Jimi, Nico, Jenna, Jessica…), jotka näissä keskusteluissa usein asetetaan vastakkain koulutetumpien ihmisten suosimien ”vanhojen, kauniiden, suomalaisten” nimien kanssa. Mutta se on jo toinen tarina.

Mainokset
Meille jo kevätkin keijansa toi — kesäkuu 23, 2018

Meille jo kevätkin keijansa toi

Meille jo kevätkin keijunsa toi, lauletaan Ilmari Kiannon Nälkämaan laulussa. Muistan vielä, miten joskus aivan pikkuisena kuulin tuon laulun, ja se oli minusta hirmuisen hassu. Keiju-sanasta – jostain syystä minua ei ollut siihen mennessä kasvatettu Peter Panin Disney-versioilla tai muilla vastaavilla hörhelöisistä siipiolennoista kertovilla saduilla – minulle nimittäin tuli ensimmäisenä mieleen keija, siis potta, ja olin vielä siinä kehitysvaiheessa, jossa kaikki pissa- ja kakkajuttuihin liittyvä on automaattisesti aivan tappohauskaa.

Facebookin Yhdyssana on yhdyssana -ryhmässä on juuri käyty vilkasta keskustelua keija-sanasta ja sen alkuperästä. Hämmästyksekseni huomasin, että monet, ehkä enemmänkin nuoremmat suomalaiset, jotkut jopa hoito- tai lastenhoitoalan ihmisiä, eivät ilmeisesti ole kuuna kullan valkeana kuulleetkaan koko sanaa. Jotkut taas kertovat joskus kuulleensa ja saaneensa sen vaikutelman, että se olisi jonkinlainen hienosteleva ilmaus sille, mitä normaali rahvaanihminen on maailman sivu kutsunut potaksi. Toisaalta taas sankka pilvi todistajia vahvistaa, että keija on ainakin joskus tunnettu kautta Suomen. Ja mikä – tämä itse asiassa oli keskustelun aloittajan kysymys – mahtaa olla koko sanan alkuperä?

Kautta suomen kielen esiintyvät sanat, joilla ei näytä olevan sukukielissä vastineita (minulle ei esimerkiksi virosta tule mieleen muuta yöastian nimitystä kuin ööpott), ovat usein ruotsista lainattuja. Nyt ei kuitenkaan ruotsin kielestä heti tuntuisi mitään keija-sanalle sopivaa lähtömuotoa löytyvän; ruotsiksi kyseinen astia on potta, eli tuo nykysuomalaisille tutumpi sana on tosiaankin ruotsista peräisin. Keijaa ei myöskään löydy Suomen murteiden sanakirjasta eikä Varhaisnykysuomen korpuksesta – toki se kuuluu semmoiseen sanastoon, jota 1800-luvun hartaus- ja kaunokirjallisuudessa tai sanomalehtiteksteissä harvemmin käytetään.

Vaikuttaa siltä, kuin keija olisi jonkinlainen 1900-luvun uudissana. Voisi kuvitella, että se liittyy modernisaatioon, kaupungistumiseen, uudenlaisiin hygieniakäsityksiin ja ympäristöön, jossa pienet lapset eivät enää voi taaperrella pylly paljaana ympäri pihoja ja kyykähtää kakkimaan mihin sattuu (tai pissiä vain johonkin vuodeolkiin, jotka sitten näpsäkästi vaihdetaan), vaan jossa pikkutaaperot on erikseen harjaannutettava hoitamaan tarpeensa sivistyneesti asianmukaisella istuimella. Asiaa pitäisi tarkemmin tutkia, mutta vahva veikkaukseni on, että keija-sanaa ovat aikoinaan levittäneet lastenhoidon oppikirjat ja vastaavat siisteysvalistusjulkaisut. Pitäisipä käydä katsomassa, mitä Arvo Ylppö ja sotien välisen ajan marttojen ja maatalousnaisten julkaisut aiheesta kirjoittavat.

Luultavasti keija-sana on valikoitunut tähän käyttöön myös siksi, että potta kuulostaa ruotsinvoittoiselta ja ”rumalta”. Voin hyvin kuvitella, että 1900-luvun alkupuolen terveyden- ja lastenhoidon opettajat ovat ajatelleet samalla tavalla kuin vielä 1980-luvulla se opiskeluaikaisen kämppäkaverini opettaja, joka kielsi tulevia kotitalousopettajia puhumasta ”räteistä”: ”meillä ne ovat riepuja.” Vain siksi, että rätti on esteettisesti ruma ja kuulostaa jotenkin rahvaanomaiselta. Ja pissa- ja kakkajuttujahan aivan erityisesti ympäröi 1900-luvun alkupuolen myöhäisviktoriaanisessa kasvatuksessa torjunta, paheksunta ja likaisuuden pelko monessakin mielessä. Keija on asiallisen ja aitosuomalaisen kuuloinen sana, joka ei millään tavalla liity likaisiin alapääjuttuihin. Se ei myöskään ole ainakaan ilmiselvää ruotsia, toisin kuin potta, joka sadan vuoden takaisille sivistyneille suomalaisille oli samanlaista vastenmielistä kyökkisuomea kuin kihvelit, kahvelit, piirongit, pilkkumit sun muut arkielämän esineiden ruotsalaisperäiset nimitykset, joista kynsin hampain pyrittiin eroon.

Mutta mistä tuo keija-sana sitten alun perin on keksitty, jos se ei tule ruotsista? Suomen murteissahan on keija- ja keiju-tyyppistä sanastoa, joka liittyy keinumiseen, keikkumiseen tai leijumiseen. Laajalti Hämeessä ja Keski-Suomessa, myös pohjoisessa Ruijan kveenimurteita myöten keiju on tarkoittanut keinua, entisajan nuorison keskeistä huvitteluvälinettä, tai lapsen kehtoa. (Lammilla virnuiltiin, että itsensä hirttänyt ihminen men Rengon keijuun.Keijuminen on keikkumista tai kellumista, esimerkiksi keinun, veneen tai verkon kohon, samoin keijaaminen: esimerkiksi vedenpinnan yläpuolella eestaas lepatteleva perhonen keijaa. Ja keiju tai keijukainen on ilmeisesti alun perin ollut jonkinlainen ilmassa leijaileva, aineeton uskomusolento. Nykysuomalaisille keijukaiset ovat tuttuja suomennetusta lastenkirjallisuudesta, englannin fairyn, saksan Feen ja muiden tämmöisten perhosensiipisten söpöjen haltiaolentojen vastineina, mutta vanhemmassa suomalaisessa uskomusperinteessä ne olivat usein pahansuopia ja pelottavia pikkuotuksia, elleivät peräti vainajahenkiä tai kummituksia.

Mutta palataanpa tuohon keinumiseen ja keikkumiseen. Suomen murteiden sanakirjasta löytyy myös Jyykeän kveenimurteesta merkitty tieto, jonka mukaan keinutuolia olisi kutsuttu keijatuoliksi. Ehkä tässä olisi selitys myös pottaa merkitsevän keijan alkuperään. Museoista löytyy nimittäin lasten pottatuoleja, joissa on keinujalakset: pottaharjoittelua on helpottanut se, kun lapsi voi astialla istuessaan ja päkistellessään viihdyttää itseään keinumalla. Esimerkiksi Kuivaniemen kotiseutumuseon verkkosivuilta löytyy tämmöinen kuva. Ehkäpä joku kansanvalistaja on kuullut tämmöistä pottakeinutuolia nimitettävän ”keijatuoliksi”, ja kenties – jos hänelle nuo keinumista ja kiikkumista merkitsevät keija-sanat eivät ole olleet tuttuja – hän on käsittänyt keijan tarkoittavan pottaa. Näin kätevä keija-sana on voitu napata uuteen käyttöön, kun pikkulasten siisteyskasvatukseen tarvittiin uutta, asiallista ja aitosuomalaista termiä.

Ja jos tämä arvaukseni pitää paikkansa, niin jo lapsena Nälkämaan laulun sanoja ihmetellessäni olin oikeammassa kuin arvasinkaan.

 

Lapsosesta vaimokkeeseen: diminutiivit ja kumppanit — kesäkuu 4, 2018

Lapsosesta vaimokkeeseen: diminutiivit ja kumppanit

Diminutiiveiksi tai deminutiiveiksi kutsutaan niin sanottuja pienennys- tai hellittelyjohdannaisia, jotka – näin Tieteen termipankki määrittelee – ilmaisevat kantasanaansa pienempää kokoa tai määrää. Eurooppalaisten kielten diminutiivi-ilmaukset kääntyvät suomeksi usein pikku-sanan avulla, mutta samoin kuin suomen pikku, ne eivät yleensä ilmaise pelkästään tai yksinään pienempää fyysistä kokoa. Diminutiiveihin liittyy joko hellittelevä sävy – lapsonen tai lapsukainen ei ole kooltaan erityisen pieni tai iältään erityisen nuori lapsi vaan semmoinen lapsi, jota kohtaan haluan ilmaista erityisen helliä tunteita – tai päinvastoin jonkinlainen halveksiva tai vähättelevä vivahde. Olen Itävallassa oppinut tuntemaan ilmauksen nicht zum Schmiedl sondern zum Schmied gehen, jolla viitataan siihen, että tärkeät asiat hoidetaan mieluummin oikein ja hoidatetaan oikealla asiantuntijalla: ei mennä ”seppäselle” vaan ”sepälle”. Ja koska ”pienuus” sekä hellittely- että vähättelymielessä usein yhdistetään naissukupuoleen, esimerkiksi nykyenglannissa ranskalaista -ette-johdinta käytetään joskus paremman puutteessa myös naispuolisuuden ilmaisemiseen: keittokomero tai keittiöntapainen on kitchenette, mutta poikamiestyttö on bachelorette ja naispuolinen (työväenluokkainen) rento jätkähenkilö ladette.

Varsinaisia diminutiiveja käytetään monissa kielissä usein lapsille tai lapsista puhuttaessa, samaan tapaan kuin hoivakielisiä eli ”lastenkielisiä” muotoja, joissa sanojen äänneasua ja taivutustyyppiä on yksinkertaistettu ikään kuin puhumaan opettelevan lapsen tuotoksia jäljittelemään: simmu, känny, laaka… Hoivakielisyydet eivät kuitenkaan ole varsinaisia diminutiivijohdoksia: niiden muodostaminen ei ole säännöllistä eikä sitä voida kuvata kyseisen kielen muoto-opin keinoin. Joskus diminutiiveihin näkee luettavan myös hypokorismit eli lempinimimuodot, siis miten Maunoa kutsutaan Maukaksi tai Tuulaa Tupuksi. Vielä kauempana varsinaisesta diminutiiviudesta mutta kuitenkin sille sukua ovat slangeihin, erikois- ja arkipuhekieliin kuuluvat kvasijohdokset ja sananpätkinnät: telkkari, roskis, äikkä, abi.

Diminutiivisuudelle ajatuksellisesti sukua ovat myös jotkin verbien teonlaatujohdokset, kuten momentaanis-frekventatiiviset hypähdellä tai yskähdellä. Verbien ”diminutiivisuus” taitaa kuitenkin olla vieläkin epämääräisempi ja monitahoisempi ilmiö kuin substantiivien: siihen voi sisältyä sekä frekventatiivisuutta (kirjoittelee = kirjoittaa usein, rennosti, jotain vähemmän tärkeää, mikä ei välttämättä edes tule valmiiksi…), momentaanisuutta (hypähtää = tekee yhden äkkinäisen pienen hypyn) että muitakin merkityspiirteitä, kuten konatiivisuus (ostattelee = yrittää ostaa).

Diminutiivit eivät välttämättä ilmaise pelkästään tarkoitteensa ”pienuutta” joko herttaisuuden tai väheksyttävyyden mielessä. Joissakin kielissä ja kielenkäytön lajeissa niitä sirotellaan puheeseen noin yleisesti luomaan ystävällistä tai tuttavallista sävyä. Tässä taannoin Wienissä odotellessani lääkärille pääsyä – tässä tapauksessa kyseessä oli yksityinen vastaanotto vähän fiinemmässä kaupunginosassa – ystävällinen vastaanottoapulainen kysyi, maistuisiko minulle Kaffeetschi. Se kahvi ei sitten ollut erityisen pieni eikä söpö, mutta ikiwieniläisen tschi-johtimen tarkoituksena tässä ei ollutkaan kuvailla tarjottua kahvia vaan luoda rentoa ja viihtyisää tunnelmaa koko tilanteeseen. Tämän takia ei myöskään aina ole niin tarkkaa, mihin kohtaan lausetta se diminutiivijohdin pannaan. Wienin yliopiston emeritusprofessorin ja tunnetun sananmuodostuksen tutkijan Wolfgang Dresslerin suosikkiesimerkki on Mozartin Figaron häät -oopperasta. Italiankielisessä alkutekstissä ovela palvelija Figaro, kehitellessään suunnitelmaa sikamaisen työnantajansa nolaamiseksi, laulaa: Si vuol ballare signor contino(”Jos herra kreivinen haluaa tanssia…”), mutta saksannoksessa ylimielistä ja halveksivaa sävyä ilmaiseva diminutiivijohdin -chen on hypännyt ’tanssi’-sanaan: Will der Herr Graf ein Tänzchen nun wagen… Diminutiivit ovat, kuten Dressler ja Lavinia Merlini Barbaresi kirjassaan asian ilmaisevat, morfopragmatiikkaa, kielen muotoainesten käyttöä ihmisten välisen kanssakäymisen ohjailuun.

On joitain satunnaisia viitteitä siihenkin, että diminutiiveja käytettäisiin mielellään kielikontaktitilanteissa. Ehkä siksi, että vierasta kieltä puhuttaessa diminutiivijohdokset, joiden taivutus usein on säännöllistä ja ennakoitavaa, ovat sanan taivuttamisen kannalta helpompi valinta. Tai siksi, että eri porukkaan kuuluvien ihmisten kanssa puhuttaessa on erityisen tärkeää viestiä ystävällisyyttä tai kenties jopa lapsenomaista alistuvuutta. Vuonna 1810 baltiansaksalainen pappismies merkitsi muistiin kreevinin kielen viimeisistä puhujista, että he latviaa puhuessaan käyttävät erityisen mielellään diminutiivimuotoja. (Kreevinit olivat eräänlaisen vatjan murteen puhujia, joiden esi-isät oli tuotu ilmeisesti 1400-luvulla sotavankeina Inkerinmaalta nykyisen Latvian eteläosaan, Liettuan rajalle, Bauskan linnaa rakentamaan. Heidän kielensä sammui 1800-luvun puolenvälin tienoilla. Ja niin, kreevinien oma nimityskin, latvian krieviņš, on diminutiivimuoto sanasta krievs, ’venäläinen’.) Ehkä tästä syystä diminutiivijohtimia myös lainataan mielellään. Wieniläiseen saksanmurteeseen kuuluvissa tschi- ja tscherl-johtimissa tuo tsch-aines lienee slaavilaisten kielten diminutiivijohtimista peräisin, samoin kuin unkarin -(cs)ka-johdin, ja englannin kielen ranskalaisperäisestä -ette-johtimestahan oli jo puhetta. Lainaperua jostain ruotsin ja alasaksan suunnalta lienee myös suomen diminutiivijohdin -liini (äitiliini, hölmöliini, söpöliini).

Suomessa ei diminutiivien muodostaminen ole kovin säännöllistä eikä elävää. Joitakin yksittäisiä nen-diminutiivimuotoja on vakiintunut käyttöön (lapsonen, lapsukainen, kultaseni), mutta monet niistä maistuvat yli sadan vuoden takaiselta (lasten)runoudelta (makeasti oravainen makaa sammalhuoneessansa; varo metsäkoiraa, jänönen!) tai vanhalta kankealta käännöskirjallisuudelta. (Kuten Kersti Bergroth legendaarisessa pakinassaan ”Suomentaja” kirjoittaa: “Onko kukaan koskaan sanonut teille herraseni? Jos on, niin se oli suomentaja.”) Vielä heikommin on ut-diminutiivijohtimen laita, jonka suomalainen tuntee korkeintaan Kalevalasta tai Kantelettaresta (etsi pientä poiuttansa, kultaista omenuttansa), jos sieltäkään. Etunimiä Marjut ja Päivyt harvemmin taivutetaan niin kuin tällaisia diminutiiveja kuuluisi (Marjuen), adjektiiveja lyhyt ja ohut taas ei oikein enää voi hahmottaa diminutiiveiksi, koska niiden johtamattomia perusmuotoja ei nykysuomessa esiinny lainkaan. (Olut, niin mukava asia kuin onkin, ei ole alkuperäinen diminutiivi vaan diminutiivien taivutustyyppiin mukautunut balttilainen tai ehkä sittenkin germaaninen lainasana.)

Aivan toisin on laita virossa. Siellä -ke(ne)-johdinta käytetään aktiivisesti ja elävästi muodostamaan diminutiiveja monenlaiseen käyttöön. On hellitteleviä diminutiiveja (Üks paigake siin ilmas on alkaa Lydia Koidulan runo ‘Äidin sydän’, suomalaistenkin tuntema: Maan päällä paikka yksi on…) siinä missä halveksuvia tai vähätteleviäkin (need paar eurokes‘ne surkeat pari euroa’). Samalla diminutiivijohtimella on myös muodostettu paitsi ’ohut’ ja ’lyhyt’ (õhuke, lühike) myös ’pieni’ (väike eli ”vähykäinen”). Taannoin tein pienen nettihaun vertaillakseni, miten semmoisesta suhteellisen neutraalista sanasta kuin ’talo’ muodostetaan diminutiiveja suomessa ja virossa. Kun suomalaisista esimerkeistä poistettiin sukunimen Talonen muodot, jäljelle jäi pari hassua esiintymää. Virossa taas majake(ne) löytyy yleiskielen sanakirjastakin, ja sitä näkyy käytettävän eri tyylilajien teksteissä: majakeses voivat asua sekä lastensadun henkilöhahmot että leirintäalueen mökkimajoitettavat.

Viron -ke(ne) on perinteisen käsityksen mukaan vanha ja omaperäinen, samaa perua kuin suomen -kainen esimerkiksi sanassa lapsukainen, mutta odotuksenvastainen e-vokaali panee arvelemaan, että ainakin jossain määrin sillä on tekemistä myös saksan, Viron ja Baltian monisatavuotisen yläluokka- ja sivistyskielen -chen- tai paremminkin alasaksan -ken-johtimen kanssa. Viron diminutiivijohdin myös toimii yhtä elävästi ja monipuolisesti kuin saksan -chen. Ja tämän kannalta onkin mielenkiintoista verrata viron ja saksan suhdetta suomeen ja ruotsiin. Meillä ruotsi on ollut paljolti samassa roolissa kuin Virossa saksa – ja kuinka ollakaan, ruotsissa ei ole säännöllistä diminutiivinmuodostusta eikä ole suomessakaan.

Mutta mitäs sitten ovat suomessa ne -ke-päätteiset sanat, jotka päältä katsoen muistuttavat viron diminutiiveja? Linnake näyttää samalta kuin viron linnake ‘pieni kaupunki’, osake samalta kuin viron osake ‘osanen, pieni osa’. Johtimet ovat kuitenkin eri perua, kuten taivutuksesta näkyy: viron ke(ne)-diminutiivit taipuvat nen-johdosten tapaan, eli muissa kuin perusmuodossa mukaan tulee s:llinen aines (linnakeses ‘pikku kaupungissa’), suomen -ke-johdokset taas päättyvät rajageminaatioon ([linnaker rakennettiin]) eli historiallisen k:n jäänteeseen. Eivät ne myöskään merkitse samaa: suomen ke-johdannaisia ei yleensä voi pitää varsinaisina diminutiiveina. Vaikka jotkin niistä väitettävästi ilmaisevatkin pienuutta (linnake on ainakin jossain mielessä ”pieni linna”), olennaisempaa ainakin 1800-luvulta lähtien luoduissa substantiivikantaisissa ke-uudissanoissa on ”kaltaisuuden” merkitys, josta usein juontuu ”keinotekoisuuden” ajatus: korvake on vähän kuin korva mutta eloton esine, ruusuke on nauhasta solmittu ruusuntapainen.

Osa suomen -ke-sanoista voi olla vanhoja, ikivanha on ainakin eläke, joka murteissa on merkinnyt monenlaista elatusta, elantoa, syytinkiä, ruokkoa tms. Modernissa merkityksessään eläke vakiintui suomen kieleen 1800-luvun mittaan, ja sitä seurasi taaja joukko ke-johtimisia uudissanoja, säilykkeestä ja parvekkeesta lomakkeeseen ja  savukkeeseen. Tätä kehitystä on hauskasti selostanut Kielikello-lehdessä vuonna 1991 Raija Lehtinen, joka myös siteeraa Matti Jurvan iskelmää vuodelta 1934:

Missä kaksi juttelee,
aina kaikuu ‑ke ja ‑ke.
Kaikki on nyt vastiketta,
soossikin on kastiketta,
on vanha kieli pilalla,
siks uusi on nyt tilalla.

Ärsyttäviä nuo muotimuodosteet, eikö niin? Ja viimeistään pula-ajan korvikkeet ja vastikkeet antoivat ke-johdoksille joksikin aikaa hieman ikävän sävyn. Samaan aikaan kuitenkin yksi ke-johdos jäi ikiajoiksi suomalaisen viihteen historiaan. ”Painosten herrattaren” Hilja Valtosen vuonna 1933 ilmestyneestä romaanista Vaimoke ja sen elokuvaversiosta (ohjaus Valentin Vaala, pääosissa tietenkin Suomi-filmin kuolematon ykköspari Ansa Ikonen ja Tauno Palo) tuli jymymenestys; tarinan sankaritar on ”vaimoke”, koska hänen avioliittonsa on vedonlyönnin seurausta eikä siis ”aito”. Menestys poiki elokuvalle epäsuoran jatko-osan Mieheke, ja ellen ihan väärin muista, niin Kari Suomalainen kertoo muistelmissaan, miten hänen sisarensa (tuolloin koulutyttö, sittemmin taiteilijanimellä Maaria Eira tunnettu oopperalaulaja) yritti uskotella saaneensa pääroolin näitä seuraavassa elokuvassa Lapseke.

Oikeita säännöllisesti muodostettavia diminutiiveja meillä suomen kielessä ei siis oikein ole. Mutta onpa tämmöinen hauska, monipuolinen johdin, jonka merkityksessä on niin sanoakseni tekemisen meininki.

Pashajuttu, mutta tulipahan kirjoitettua — maaliskuu 30, 2018

Pashajuttu, mutta tulipahan kirjoitettua

Pääsiäisen yhteydessä nousevat mediassa esille aina ne muutamat vakio-etymologiakysymykset. Englanninkielisessä somessa kiertää yhä edelleen ”opettavaiseksi” tarkoitettu höpöetymologialinkki, jonka mukaan pääsiäisen englanninkielinen nimi Easter olisi peräisin muinaisten babylonialaisten Ištar-jumalattaren nimestä. Ei ole – englannin Easter ja saksan Ostern ilmeisesti palautuvat muinaisten germaanien keväänjumalattaren nimeen, jonka perunanviljelijät tuntevat myös Ostara-perunalajikkeen nimenä. (Oivallinen englanninkielinen taustoitus täällä.) Suomenkielisessä maailmassa taas hihitellään erilaisille vitseille, jotka perustuvat siihen, että pääsiäisen tai jonkin pääsiäisruoan nimitykset kuulostavat suomalaisen korvaan, hih hih, melkein rumilta.

Aloitetaanpa alusta. Ensin oli juutalaisten pääsiäisen hepreankielinen nimitys, joka ilmeisesti ääntyisi suomeksi jotenkin niin kuin ”peesah”. Unkarilainen katolinen sanakirja, jonka verkkoversioon törmäsin pääsiäisruokien nimityksiä haeskellessani, väittää, että sanan aramealainen sisarmuoto olisi suomalaisittain kirjoittaen suunnilleen ”paaska” ja että sanavartalo merkitsee alkuaan ’ontumista’ mutta myös ’hyppimistä, tanssimista’; ’pääsiäisen’ merkityksessä taustalla olisi ’ylihyppäämisen’ ajatus, eli kertomus siitä, miten Herran lähettämä vitsaus ”ylitti” Egyptissä orjina elävät juutalaiset eikä osunut heihin – tämän muistoksihan juutalaisten pääsiäistä vietetään.

Uuden testamentin pääsiäiskertomuksen kautta tämän heprealaisen termin kreikankielinen versio levisi moniin Euroopan kieliin. Kreikan Πάσχα (Paskha) -sanassa tuo x:n näköinen khii-kirjain tarkoitti alkuaan jonkinlaista aspiroitua eli h-maisen jälkihenkäyksen kera ääntyvää k-äännettä, mutta sittemmin siitä kehittyi voimakkaan h:n tapainen hankausäänne. Tämmöisessä muodossa sana lainautui myös venäjään, ja siksi meikäläistenkin ortodoksien perinteinen rahkapohjainen pääsiäisherkku pasha, jota 60-70-luvulta lähtien on lehtien reseptipalstoilla esitelty kaikille suomalaisille, ääntyy todellakin ässällä ja hoolla (kuten sanoissa puoshaka tai mieshän) eikä suhuässällä.

(Aarggh. Vieläkin tuskainen myötähäpeä nousee jostain mahanpohjasta, kun muistan, miten äitini joskus 70-luvulla jonkinlaisin Hyacinth Bucket -äänenvärein pohti, pitäisikö meidänkin talouteen ostaa tai yrittää laittaa pääsiäiseksi sitä hienoa ja erikoista paššaa, kun se tuntuu olevan niin muotia ns. paremmillakin ihmisillä. Olen edelleenkin valmis saamaan lapsellisen raivokohtauksen, jos joku ääntää pääsiäispashan suhuässällä, ja kerran olin joutua asiasta oikein totiseen riitaan yhden mukavan kielentutkijakollegan kanssa, jonka mielestä suhuässä-ääntämys oli aivan okei, koska heidän perheessään oli – ilmeisesti naistenlehtien resepteistä opittuun tapaan – paššaa suhuässällä syöty hänen lapsuudestaan saakka.)

Latinaksi taas kreikan khii kirjoitettiin ch:lla (vielä tunnetumpi esimerkki on tietenkin Christus), joka monissa Länsi-Euroopan kielissä on pelkkä fiinimpi tapa kirjoittaa k-äänne (varsinkin kun ei erillistä hönkäisyllistä kh-äännettä monissakaan kielissä ole). Näin myös ”pääsiäistä” merkitsevään sanaan vakiintui monissa kielissä pelkkä k-äänne. Rahvaanlatinassa kreikasta lainattu pascha sekaantui kansanetymologisesti ’laiduntamista, paimentamista’ merkitsevään sanueeseen (joissain sanakirjoissa arvellaan, että tähän vaikutti juutalaisen pääsiäisen perinteeseen kuuluva tapa nauttia kitkeriä yrttejä), ja näin syntyi muoto pascua, jonka jatkajia ovat esimerkiksi italian pasqua tai ranskan pâques. Latinan pascha-sanan johdannainen on myös Paschalis (Pascal, Pasquale ym.), miehennimi, jota läntisessä kristikunnassa on ollut alkuaan tapana antaa pääsiäisenä syntyneille pojille. (Ja olen kuullut parikin tarinaa kansainvälisistä pariskunnista, joilla lapsen nimestä on syntynyt yllättävä kiista, kun suomalaispuoliso jostain käsittämättömästä syystä ei ole hyväksynyt nimeä Pascal.)

Kristinuskon levitessä Ruotsiin latinan pascha kirkkovuoden yhden pääjuhlan nimityksenä saapui myös sinne (luultavasti saksan kautta, vaikka nykysaksassa sen onkin syrjäyttänyt tuo yllä mainittu Ostara-jumalattaren juhlan nimitys) ja sai muinaisruotsissa muodon paskar tai feminiinisenä yksikkömuotona paska. Kun sitten uuden uskon juhlapäiviä piti opettaa merentakaisten itäisten provinssien rahvaalle, edessä oli törmäys paikallisen kielen samannäköiseen, merkitykseltään vähän ikävänpuoleiseen sanaan. (Joka puolestaan on ikivanhaa suomalais-ugrilaista perua.) Ja niinpä, vaikka joulut, kiirastorstait, helluntait ja juhannukset ovat lainaa länsinaapureilta, pääsiäinen on omaperäinen suomalainen sana, muodostettu päästä-verbistä – pääsiäisenä nimittäin ”päästään” vapaiksi paastosta. Pääsiäinen-sanan keksijäksi monet lähdeteokset väittävät Mikael Agricolaa, mutta todennäköisemmältä tuntuu, että sana on jo ennen Agricolaa tunnettu suomalaisessa kristillisessä kielenkäytössä – tästä uskonpuhdistusta edeltäneestä perinteestä vain ei ole säilynyt kirjallisia muistomerkkejä.

Pääsiäisjuhla itse on saanut muitakin nimityksiä erikielisissä kristillisissä traditioissa. Esimerkiksi kroaatiksi pääsiäinen näkyy olevan uskrs, mikä viittaa Jeesuksen ylösnousemukseen. ”Suuren paaston” tai ”suuren pyhän”, kirkkovuoden suurimman juhlan ajatus on takana esimerkiksi tšekin velikonocissa (’suuri yö’) tai karjalan äijäpäivässä (’suuri päivä’). Viron lihavõtted ja unkarin húsvét taas viittaavat ”lihan ottamiseen”, paastoon ja sen päättymiseen. Siispä alkuperäinen heprealais-kreikkalainen sana vapautuu merkitsemään jonkinlaista pääsiäisruokaa. Meillä tällaisista ”paskhanimisistä ruoista” tunnetuin on tuo rahkasta valmistettu ortodoksien pasha. Unkarissa pászka tarkoittaa suolakeksimäistä, kuivakkaa happamatonta leipää (matsa, matzoh tai miten sitä missäkin kirjoitetaan), jota juutalaiset perinteisesti nauttivat pääsiäisruokana, ukrainalaisten paska taas on hiivalla kohotettu, kuorrutettu tai koristeltu makea pääsiäisleivonnainen, joka Venäjällä, ortodoksista Karjalaa myöten, on tunnettu myös kulitš-nimisenä. Samantapaisia ja samannimisiä makeita pääsiäisleivonnaisia harrastetaan ilmeisesti myös Slovakiassa, Valko-Venäjällä, Romaniassa (pască) ja varmaan muuallakin.

Kun ihmiskielissä on rajallinen määrä äänteitä (yleensä keskimäärin kolmisenkymmentä, vaikka määrät vaihtelevatkin rajusti) eikä näitä äänteitä myöskään voi yhdistellä aivan miten sattuu, on itse asiassa hyvinkin todennäköistä, että eri kielistä löytyy samansointisia sanoja, joilla ei ole mitään tekemistä keskenään. (Vakavampaa matemaattista pohdintaa esimerkiksi täällä ja täällä.) Näin syntyy runsaasti ainesta amatöörietymologioihin (“ei voi olla sattumaa, että sumerissa/ketšuassa/japanissa jne. jne. ja suomessa on niin paljon samannäköisiä sanoja!”). Ja myös, tuota, paskhoihin vitseihin.

Pääsiäislauantain lisäys. Kiitokset Santeri Junttilalle korjauksesta (kroaatinkieliseen sanaan oli eksynyt outo lipsahdus) sekä huomautuksesta, että suomen pääsiäinen-sana myös äänteellisesti muistuttaa heprean pesah-sanaa tai sen eurooppalaisia jatkajia. Varmaan tätä samankaltaisuutta on myöhemmin ajateltu, mutta sitä en suoraan sanoen tiedä, mahtoivatko keskiajalla, silloin kun pääsiäinen-nimitys kristinuskoon kääntyviä suomalaisia varten kehitettiin, suomalaisille saarnaavat kirkonmiehet osata hepreaa niin paljon, että olisivat heprea-yhteyttä tulleet ajatelleeksi. (En siis todellakaan oikein usko, että vasta kielitaitoinen ja sivistynyt Agricola olisi keksinyt pääsiäinen-sanan. Jos se olisi tullut suomen kieleen vasta uskonpuhdistuksen myötä, luulisi, että sitä edeltäneen ajan pääsiäisen nimityksistä, mitä sitten olisivatkin olleet, olisi jäänyt kieleen ja perinteeseen edes joitain jälkiä.)

Itsehän pidin lapsena ihan itsestäänselvänä, että pääsiäinen-nimitys johtuu siitä, kun Israelin kansa pääsi vapaaksi Egyptin orjuudesta. Näin on ehkä koulun uskontotunnillakin opetettu. Vasta paljon myöhemmin minulle on selvinnyt, että pesah-sanan motivaationa ei ole suoranaisesti orjuudesta pakoon pääseminen vaan vitsaukselta välttyminen, kuten 2. Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan: Herra neuvoi Mooseksen välityksellä israelilaisia teurastamaan vuohen tai lampaan ja sivelemään sen verta talojensa ovenpieliin merkiksi siitä, että tämä talo on säästettävä, kun Herra itse yöllä kulkee ohi ja surmaa kaikista egyptiläisistä kodeista esikoiset. Juutalaista pääsiäistä siis vietetään, kuten jo tuossa Vanhan testamentin kohdassa yksityiskohtaisesti ohjeistetaan, tämän ”ylihyppäämisen” tai “ohikulkemisen” (latinaksi transitus, englanniksi passover) muistoksi.

Näissä pääsiäisen selityksissä näkyvät muutenkin puurot ja vellit menevän komeasti sekaisin. ”Paastosta pääsemisen” ajatus on esimerkiksi täällä, ilmeisesti koululaisten tekemällä sivulla, sekoitettu sanan etymologiaan: tuntematon kirjoittaja arvelee, että pääsiäinen tulee paastota-sanasta. Ei sinänsä sen pahempi kömmähdys kuin eräällä kielentutkijakollegalla, jonka nimeä en tässä viitsi mainita: hänen mielestään vepsän pästta ‘päästää, pelastaa’ on tietenkin lainattu venäjän verbistä spasti ‘pelastaa’. Ja taas yksi esimerkki siitä, miten aina löytyy eri kielistä samansointisia sanoja, joilla on samantapainen merkitys.

Normiriemua ja vilpitöntä tunnetta, eli mihin kielipoliisipalstoja tarvitaan — helmikuu 14, 2018

Normiriemua ja vilpitöntä tunnetta, eli mihin kielipoliisipalstoja tarvitaan

Aloitetaanpa eräästä hyvin tyypillisestä keskustelusta, joka äskettäin käytiin Facebookin Yhdyssana on yhdyssana -ryhmässä. En linkitä keskustelua tähän enkä siteeraa sen puheenvuoroja sanatarkasti, koska tarkoitukseni ei ole osoitella eikä pilkata ketään tiettyä keskustelijaa vaan tuoda esiin muutamia tyypillisiä ilmiöitä, suhtautumis- ja reagointitapoja.

  • Keskustelunaloitus: kuva mainosjulisteen tekstistä, jossa on aloittajaa hämmentänyt kieliseikka, sekä kysymys, onko tämä ”oikein”.
  • Lukuisia kommentteja, joissa on pelkästään myöntävä tai kieltävä vastaus ilman mitään selityksiä tai perusteluja, tyyliin ”totta kai on”, ”ei tietenkään ole”, ”miten kukaan edes voi ajatella, että tämä olisi väärin”, ”väärinhän se on, pitää sanoa …”.
  • Kommentti, jossa muistellaan, miten tämä asia kommentoijalle aikoinaan koulussa opetettiin. Tosin sikäli kuin muistelija muistaa oikein, opettaja on selittänyt asian nykyisen normin kannalta ”väärin” tai ainakin hyvin harhaanjohtavasti. Muutama alakommentti reaktiona tähän.
  • Kommenttien välissä pari-kolme kertaa linkki Kielitoimiston ohjepankin tätä seikkaa käsittelevälle sivulle.
  • Metapäivittelykommentti: ”eikö tosiaankaan kukaan lue aikaisempia kommentteja tai noita linkkejä?”
  • Aloittajan runsaasti hymiöity jatkokommentti: ”Apua, siis kumpi nyt on oikein?”
  • Vielä muutamia kommentteja, joissa asiaa yritetään selittää ns. rautalangasta vääntäen. Ennen keskustelun tyrehtymistä yksi kommentoija yrittää vielä selventää asiaa englannin kieleen vertaamalla.

Tästä kyseisestä keskustelusta puuttui vielä näillä foorumeilla tavallinen ns. ”asiasta kukkaruukkuun” -kommentti: ”Joo, kyllä tuo on kamalan väärin. Ja kamalaa on sekin kun sanotaan juurikin [tämän tilalla voi olla viittaus mihin hyvänsä yleistä inhoa herättävään kielen tai kielenkäytön piirteeseen].” Tällaisesta kommentista voi hurjimmillaan kasvaa kokonainen aasinsillasto, jossa luetellaan mitä erilaisimpia todisteita ”suomen kielen rappiosta”, yhdistävänä tekijänä vain tuo kollektiivinen kieli-inho.

Facebookin kieliryhmissä roikkuessa huomaa nopeasti, mikä inttämisen, vänkäämisen ja jankuttamisen into siellä roihuaa. Osaksi syyt ovat tekniset: Facebook on huono keskustelualusta, koska keskusteluja erilaisilla laitteilla seuraaville kommenttiketjut eivät välttämättä päivity ja kommentteja voi jäädä näkymättä, mikä johtaa samojen asioiden toisteluun. (Siitä puhumattakaan, että kommenttiketjun pidetessä yhä harvemmat jaksavat lukea koko ketjua ja tarkistaa, onko heidän mieltään painava seikka jo keskustelussa mainittu.) Mutta tästä riippumattakin selvää on, että keskustelijoilla on palava halu kantaa kortensa kekoon, ikään kuin kyseessä olisi virtuaalisella huutoäänestyksellä ratkaistava asia. Hoi kaikki, minustakin tuo on huonoa suomea ja väärin!

Selvästikin keskuudessamme on monia suomen kielen puhujia ja käyttäjiä, joilla kielipoliisin tai paremminkin vapaaehtoisen kielijärjestyskaartilaisen kutsumus on verissä. Monet tuntuvat yhä uskovan, että ne suomen yleiskielen normit, jotka aikoinaan heidän päähänsä on juntattu (ja usein kovalla työllä, koska suomen yleiskielessä on niin paljon suomen kielen kaikille puhutuille muodoille vierasta, ”keinotekoista” ainesta), ovat ikään kuin luonnon tai Luojan säätämiä, jollain yli-inhimillisen moraalisella tavalla ”oikein”. Tällaisten normien rikkomiseen on pakko puuttua, koska muuten se johtaa moraaliseen rappioon, kaltevalle pinnalle, jonka toisessa päässä millään ei enää ole mitään väliä, kaikki yhdyssanat saa kirjoittaa erikseen ja ihminen voi solmia avioliiton sian kanssa… Toisin sanoen: monien on vaikea ymmärtää, että kieli on kulttuurinen sopimusjärjestelmä, joka muuttuu ja jota on myös mahdollista muuttaa.

Hukassa on monilta myös kielen monimuotoisuuden ymmärtäminen. ”Suomen kieli” nähdään yhtenä yhtenäisenä möykkynä, johon kuuluvat kaikki ne sanat ja ilmaukset, jotka ovat ”oikeaa suomea” ja ”oikein”. Muut sanat ja ilmaukset taas eivät ole edes olemassa. (Tavan takaa toistuvat kielipoliisifoorumeilla semmoiset kysymykset kuin ”onko suomen kielessä semmoista sanaa kuin ***?”, ”voiko suomeksi sanoa, että ***?” tai ”onko *** suomen kielen sana?”. Vastaukseksi ei kelpaa ”näköjään on, juurihan sinä sen sanoit”.) Ja jos jonkin asian voi ilmaista kahdella tai useammalla tavalla, toisen niistä on oltava ”oikein” ja toisen ”väärin”, muuten tapahtuu jotain kamalaa. Piintyneimpiä kielipoliiseja ”lepsut” normit tai puheet tyylilajin tai käyttöyhteyden mukaisesta vaihtelusta ahdistavat. Pahimmillaan tämä kuviteltu yksi ja yhtenäinen ”suomen kieli” sitten samastetaan oman kielitajun kanssa. Se, mikä minun kielikorvassani särisee, ei VOI olla ”oikein”. Suomen kielessä ei VOI olla tuommoista sanaa tai ilmausta, koska minä en semmoista tunne tai hyväksy.

No niin, sen, joka joskus on vähänkään tutustunut kielitieteen perusteisiin, on vähän turhankin helppo piirtää tämmöinen kärjistetty irvikuva amatöörikielipoliisien turhasta virkainnosta ja hymähdellä ylemmyydentuntoisesti tietämättömien maallikkojen normiriemulle. Mutta ei näiden keskustelujen käyttövoimana ole pelkästään halu päteä (”opettaja, opettaja, minä tiedän!”) tai mollata toisia (”hää hää, white trash -idiootit ei osaa edes kirjoittaa”). Eikä edes turhiin Google-seikkailuihin johtava tietämättömyys ns. luotettavien lähteiden olemassaolosta.

Kielikeskustelijoiden virtuaaliset tuskanparahdukset (”aargh!”, ”silmäni vuotavat verta!”) voivat ilmentää aivan vilpitöntä – joskin joskus vähän tökerösti ilmaistua – tuskaa ja huolta siitä, että kirjoitetun suomen yleiskielen konventioiden hallinta heikkenee, kun perinteistä kirjakieltä luetaan ja kirjoitetaan entistä vähemmän. (Tämä ilmiö on todellinen, vaikka se ei vielä välttämättä merkitsekään koko ”suomen kielen rappiota”.) Ja vaikka jokunen erikseen kirjoitettu yhdyssana tai puuttuva pilkku harvoin oikeasti haittaa tekstin ymmärtämistä, niin aivan oikeasti se voi tuntua lukijasta yhtä töykeältä ja ikävältä kuin vaikkapa lounasseuralaisen huonot pöytätavat. Jos minulla on oikeus polttaa päreeni siitä, että pöytätoveri kaivelee nenäänsä tai piereskelee yhteisellä aterialla, niin yhtä legitiimiä luulisi olevan hermostua siitä, että paikallislehden toimitus tai kaupan hintalapputekstien tulostaja ei välitä yhdyssanojen oikeinkirjoituksesta. Eikö?

Kaikki kommentointi-into ei sitä paitsi purkaudu vain kieli-inhona, paheksumisena ja pöyristelynä. Kielipalstoilla näkee myös absurdia hipovia keskusteluja, joissa kommentoijat rientävät joukoittain vain vahvistamaan jonkin keskustelussa jo monta kertaa todetun seikan. Joo, meidänkin murteessa tuima tarkoittaa ’suolatonta’! Kyllä, minäkin olen kuullut tuon sanan tai sanonnan! Samoin jostain oikeakielisyyskysymyksestä käyty keskustelu ei katkea siihen, että joku postaa Kielitoimiston ohjepankkiin tai Kielitoimiston sanakirjaan johtavan linkin, jonka takaa löytyy alkuperäiseen kysymykseen aivan yksiselitteinen vastaus. Jankuttaminen, inttäminen ja toistelu jatkuu, eikä syynä ole vain se, että kaikki eivät viitsi klikata linkkejä. Tai se, että palstalaiset kuvittelisivat kyseessä olevan jonkinlainen huutoäänestys. Ja niin, miksi ihmeessä ylipäätään ihmiset kirjoittavat netin kielipoliisiryhmään kysyäkseen, miten kirkua-verbiä pitäisi ”oikein” taivuttaa, kun oikea vastaus löytyisi muutamalla näppäimen näpäytyksellä Kielitoimiston sanakirjasta?

Kieliryhmien keskustelut, niin turhalta vänkäämiseltä kuin ne joskus voivatkin vaikuttaa, selvästi vastaavat todelliseen tarpeeseen. Kysymys ei ole vain pätemisen tarpeesta tai siitä perin inhimillisestä ominaisuudesta, joka panee monet ihmiset mieluummin uskomaan sitä, mitä joku oikea ihminen kuvan säestyksellä omasta kokemuksestaan kertoo, kuin jotain abstraktilla ammattikielellä kirjoitettua asiantuntija-artikkelia. Ei. Kieliryhmien suosio kertoo siitä, että ihmisillä oikeasti on väkevä kielipuheen tarve. Kieliasiat kiinnostavat ja koskettavat meistä monia, vaikka kaikki lähimmäisemme eivät tätä ymmärrä. Kielipoliisiryhmät toimivatkin jonkinlaisena samanmielisten turvapaikkana (safe space) niille, joita huolimaton kielenkäyttö oikeasti kiusaa ja loukkaa. Ryhmissä voi rauhassa purkaa huoltaan kirjakielen normien hallinnan rapautumisesta joutumatta syytetyksi ylimielisyydestä, elitismistä tai turhanpäiväisestä nipotuksesta.

Miksi tämä todelliseen tarpeeseen vastaava kielipuhe sitten niin usein vääntyy jankutukseksi, kiukutteluksi tai ikävän tuntuiseksi pätemiseksi ja taitamattomien kielenkäyttäjien mollaamiseksi? Yksi olennainen syy tuntuisi olevan siinä, että liian monella ei ole kieltä koskevien käsitystensä ja tuntemustensa kuvaamiseen mitään muita työkaluja kuin koulussa miten kuten opittu normi tai käsitys jossakin ideaulottuvuudessa eksistoivasta ”oikeasta suomen kielestä”. Siksi epätavallisen tai hämmentävän sanan tai ilmauksen nostattamia tuntemuksia ja mielikuvia ei pystytä käsittelemään mitenkään muuten kuin kysymällä, onko tämä oikein vai väärin, tai vastaamalla tuommoiseen kysymykseen ”on” tai ”ei”.

Tarkempaan perustelemiseen tarvittaisiin työkaluja, joita monilla ei ole. Suomen kielen historiaa ei missään ole opittu, joten ”miksi”-kysymyksiin ei osata vastata. Suomen kielen rakennetta hahmotetaan lähinnä vertaamalla sitä The Vieraaseen Kieleen, jonka ominaisuuksia kuvitellaan universaaleiksi, kun taas suomen kieli on erikoinen ja ainutlaatuinen. Koulussa opitut sanaluokkien ja lauseenjäsenten nimitykset ovat monilta unohtuneet, sekä taivutuksen että lauserakenteenkin oikein-väärin-kysymyksiä nimitetään ”oikeinkirjoitukseksi”, tai johtamista (sananmuodostusta) ei osata erottaa sanan taivutuksesta. Kielen rakenneseikkojen pohdiskelu tämmöisillä eväillä on vähän kuin yritettäisiin keskustella käytetyn auton kunnosta tietämättä, mitä tarkoittaa pakoputki tai iskunvaimennin ja miksi autossa on semmoiset.

Toki auton voi omistaa, sillä voi ajaa pisteestä A pisteeseen B ja teettää välillä huollot ammattilaisella, vaikka ei tietäisi, miksi öljyt pitää vaihtaa ja mitä eroa on moottori- ja vaihteistoöljyllä. Silti perustietoa auton rakenteesta ja toiminnasta ei varmaan monikaan autoilija pidä turhana tai hyödyttömänä, ei sekään, joka ei koskaan ole itse vaihtanut öljyjä. Ja kun kielen käyttäminen on vielä tärkeämpää kuin auton – me kaikki tarvitsemme elämässämme koko ajan kieltä, monet meistä useampiakin kieliä – miksi ihmeessä perustietoa kielen rakenteesta ja toiminnasta ei pidetä paremmin tarjolla?

 

Puljua, puljaamista ja puliveivausta — tammikuu 7, 2018

Puljua, puljaamista ja puliveivausta

Tämä kirjoitus sai alkunsa jälkikasvun kysymyksestä sekä sen johdosta kollegojen kanssa Facebook-seinälläni käydystä keskustelusta. Erityiskiitokset Ulla-Maija Forsbergille, tekeillä olevan stadin slangin etymologisen sanakirjan laatijalle, sekä Pekka Sammallahdelle ja Mari Siiroiselle hyvistä kommenteista ja kirjallisuusviitteistä.

Jälkeläiseni siis tässä äskettäin kysyi, kun katseltiin jääkiekkoa ja puhuttiin nimestä Puljujärvi, mikä tämä pulju oikein on. Siitä syntyi mielenkiintoinen pohdinta. Jääkiekkoilijan sukunimi sinänsä oli siinä kaikkein ongelmattomin osa. Paikannimiperäisen Puljujärvi-nimen pulju on maastotermi, joka tarkoittaa jonkinlaista harjua. Se on pohjoisen murresana ja, kuten tämmöinen maasto- ja luontosanasto siellä pohjoisessa usein, saamesta peräisin. Sanan taustalla oleva saamelainen sana (nykypohjoissaamen buolža) puolestaan on ilmeisesti varhainen laina kantasuomesta; sama sana jatkaa elämäänsä suomessa muodossa palsi, joka tarkoittaa mm. kovaa maakerrosta tai vesirajaan muodostuvaa sora- tai savireunusta. (Saman sanan johdannaisia ovat erilaisia reunuksia tarkoittavat palle ja paltta. Kantasuomalaiset puolestaan olivat saaneet sanan germaaneilta, joiden falþa- tai falþi-tyyppiset sanat tarkoittivat jonkinlaista reunusta, laskosta tai poimua; samaa germaanista sanuetta ovat ruotsin fåll ‘helma, laskos, reunus’, englannin fold ‘taittaa; taite, poimu’ sekä saksan falten ‘taittaa’ ja Falte ‘poimu, ryppy’.) Näinhän ne sanat ovat kulkeneet itämerensuomalaisten ja saamelaiskielten välillä edestakaisin, mistä on syntynyt monta mielenkiintoista etymologista tarinaa.

Mutta tämä pohjoisen harju-pulju on ilmeisesti aivan tykkänään eri sana kuin se samansointinen pulju, jonka tuntevat varmaan useimmat myös Kielitoimiston sanakirjan tuntemissa merkityksissä ‘joukko, sakki, poppoo’ sekä ’liike, yritys, lafka’. Ja kuuluvatko nämä merkitykset yhteen vai piileekö etelän kaupunkien puljussa kaksi eri sanaa?

Suomalaisen etymologiatutkimuksen perinteinen selityslinja, jonka kenties viime kukoistus nähtiin etymologisessa sanakirjassa Suomen sanojen alkuperä, luotti ekspressiiviseen sananmuodostukseen kuin pukki suuriin sarviinsa. Äännesymboliikalla ja ”kuvailevuudella” selitettiin lukuisia sanoja. Näin myös verbit puljata ja puljailla, jotka eri puolilla suomen murteita merkitsevät mm. ’puuhaamista, touhuamista, eestaas liikehtimistä’, myös ’vaihtamista, huijaamista, petkuttamista’, voisivat olla jonkinlaista kuvailevaan pul-kantaan (vrt. pulista, pulputtaa) perustuvaa ekspressiivimuodostelmaa, jonka merkitykseen on voinut vaikuttaa myös mielleyhtymä esimerkiksi verbiin puuhata. Puljaamisesta saadaan tietenkin puljuu ja ehkä myös pulju, jonka tältä pohjalta voisi hyvin ajatella merkinneen aluksi jonkinlaista kenties vähän hämärääkin hommelia, vaihtokauppaa tai liiketointa. Merkitys ’yritys, lafka’ voisi siis ehkä selittyä näin, mutta entäpä tuo merkitys ’joukko, sakki’? Voi tietysti ajatella, niin kuin suurelle yleisölle stadinslangin tutkijana tuttu Heikki Paunonen on esittänyt, että ’puuhan, häärimisen, hälinän’ merkityksestä voi hyvin kehittyä ’joukon, porukan’ merkitys, samoin kuin revohkan takana piilevä venäjän trevoga tarkoittaa alkuaan ‘häiriötä, hälinää, hälytystä’.

Sikäli kuin pulju jommassakummassa merkityksessään kuuluu nimenomaan pääkaupunkiseudun puhekieleen tai peräti Stadin slangiin, voisi epäillä myös joko venäläistä tai ruotsalaista alkuperää. Mutta mikä tämä lähtömuoto sitten olisi? Heikki Paunonen kirjassaan Sloboa Stadissa käsittelee pitkään pulju-sanan samanmerkityksistä rinnakkaismuotoa pulja. Sille löytyy kuin löytyykin mahdollinen originaali venäjästä (púlja, пуля), mutta merkityksen kehitystä on vaikea selittää.

Venäjän pulja tarkoittaa ’luotia’, ja sen alkuperä on hieman hämärä; Paunonen viittaa saksan sanaan Kugel mutta on kenties käsittänyt lähteen hieman väärin. Vasmerin etymologisen sanakirjan venäläisen verkkoversion mukaan pulja olisi lähtöisin puolan samoin ’luotia’ merkitsevästä kula-sanasta, tai mahdollisesti taustalla olisi ranskan boule. Alkukonsonantin vaihtuminen k:sta tai b:stä p:ksi selittyisi assosiaatiolla ’tykkiä, pyssyä’ merkitsevään sanaan. Paunonen mainitsee toivorikkaasti, että venäjän sanaa on myös yhdistetty liettuan ’ryhmää, joukkoa’ merkitsevään sanaan, mutta itse asiassa Vasmerin sanakirja pitää merkityssyistä tätä rinnastusta epätodennäköisenä.

Miten siis ’luodista’ päästäisiin ’porukkaan, sakkiin’? Paunonen nojautuu Dal’in klassiseen venäjän sanakirjaan, jonka mukaan pulja voi merkitä myös rahapeleissä kassaa, pottia tai pelipanosta. Tällöin kyseessä on itse asiassa eri sana, ranskan poule, joka on lainautunut myös englantiin (’kassaa’, ’pottia’ tai ’koottua panosta’ merkitsevä pool). (Poule merkitsee ’kana’, mutta miten ’kanasta’ saadaan ’kassa’? Etymonline-sivusto esittää, että taustalla on keskiaikainen peli jeu de la poule, jossa pelin palkintona olevaa kanaa heiteltiin esineillä, “mikä kertoo paljon keskiajan elämästä”, mutta olen nähnyt myös väitettävän, että tässä merkityksenmuutoksessa on pelin pottia verrattu hautovan kanan pesään munineen.) Näin Paunonen päättelee, että pulja olisi voinut tarkoittaa peliporukkaa, kenties yhteisen pelipanoksen tai kassan kerääjiä. Mahdollista toki, mutta oletus jää ilmaan. Hankalaa tämän peliporukka-teorian kannalta on myös se, että pulja on venäjässä käytössä peliterminä vähän toisenlaisessa spesifissä merkityksessä: se on yksi osa taulukkomaista laskentakaaviota, johon suositussa preferans-korttipelissä merkitään pisteet.

Toinen suomalaisten slangisanojen perinteinen lähtökieli on tietenkin ruotsi, ja Kaarina Karttunen on slangisanakirjassaan ilmeisesti mennyt suoraviivaisesti olettamaan, että pulju (tai pulja?) ’yrityksen, liikkeen, lafkan’ merkityksessä tulee ruotsin sanasta bolag ‘yhtiö’. Jos Paunosen ’luoti’/’peliporukka’-selitys oli merkityksen puolesta hankala, niin tässä ongelmallista on muoto. Bolag tunnetaan muutenkin jo suomalaisessa muodossa puulaaki, miten siitä saataisiin pulju? Toki slangijohtamiseen kuuluu sanavartaloiden pätkiminen ja vääntely sekä ns. kvasijohtimien ((nur)tsi, (ban)sku, (maih)ari, (ol)kkari, (ter)de…)  lisääminen – olisiko pulju siis samantapainen muodoste kuin kledju? (Silloin kyllä olettaisi jostain löytyvän myös b:llisen buljun…) Mutta jos tämä selittäisikin puljun tuossa ’liikkeen, lafkan’ merkityksessä, niin ’sakkia, porukkaa’ merkitsevä pulju jäisi vaille selitystä.

’Porukkaa’ tai ’lafkaa’ merkitsevän puljun (puljan) alkuperä jää siis edelleen hieman hämäräksi. Ehkäpä jokin venäläisen pulja-sanan arkinen tai slangiperäinen käyttötapa tai ruotsin bolag ovat saattaneet vaikuttaa ”puljaamisesta” kehittyneen puljun muotoon ja merkityksiin. En kuitenkaan ole valmis ostamaan Paunosen peliporukka-teoriaa, ja suoraan sanoen minua hieman hämmentää se tyyli, jolla oikea ja suuresti arvostamani kielentutkija näissä Sloboa Stadissa -kirjan sana-artikkeleissa vetelee mutkia suoriksi. Ei vain venäläisiä sanakirjoja tulkita hieman ”luovasti”, Paunonen siteeraa myös aivan kritiikittä sotilasslangin tutkijan Simo Hämäläisen ajatusta, jonka mukaan pulju voisi (samoin kuin poppoo!) olla peräisin ’porukkaa’ tarkoittavasta sanasta popola, joka puolestaan olisi alun perin venäjän po polám ‘puoliksi, kahtia’, mistä ’kahden hengen porukka tai yhtiö’… Ei nyt sentään slangissakaan mikä hyvänsä, missä on kaksi samaa konsonanttia ja vähän samantapainen merkitys, noin vain liity etymologisesti yhteen!

Lopuksi on vielä puhuttava puliveivaamisesta, josta aina silloin tällöin keskustellaan kielipalstoilla. Sekä Suomen sanojen alkuperän että Heikki Paunosen mukaan puliveivata on jonkinlainen väännelmä tai muunnos petkuttamista tai epärehellistä keplottelua merkitsevästä puljata- tai puljuttaa-verbistä. Mutta mistä ihmeestä tuo ”veivaaminen” siihen tulee?

Sitkeähenkisen ja suositun kansanetymologisen selityksen mukaan (jonka Paunonenkin mainitsee sanan ”toisena merkityksenä”) puliveivaaminen viittaisi pulituurin eli kiillotuslakan ”hakkaamiseen” tai ravisteluun eli tekniikkaan, jolla puliukot irrottivat pulituurin ainesosat, shellakan ja spriin toisistaan päästäkseen nauttimaan jälkimmäistä. Puliveivari olisi siis todellakin henkilö, joka ”veivaa” pulituuria. Tämä on kuitenkin kansanetymologia, jälkikäteen keksitty tulkinta. Puliveivata tunnetaan Suomen sanojen alkuperän mukaan etenkin Etelä-Pohjanmaan ja ympäröivien alueiden murteista; se ei kuulu kaupunkikulttuuriin, jossa rappioalkoholistit käyttävät teollisia korvikeaineita, vaan ympäristöön, jossa pönttö sekoitetaan tarvittaessa perinteisen sahdin, kiljun tai pontikan avulla. Eikä puliveivarin alkuperäistä merkitystä ’huijari, ketku’ voi mitenkään johtaa ’korvikealkoholia vatkaavasta surkimuksesta’.

Olisin valmis veikkaamaan, että puliveivaamisen taustalla on jollakin tapaa myös ruotsin sana spolvävpuolakudottu’ eli kahdella sukkulalla, toisin sanoen kahdenlaisella kudelangalla kudottu raidallinen kangas. Mutkikas kudontatekniikka on saattanut toimia kielikuvana jonkinlaiselle vähän silmänkääntäjämäiselle ja rehellisyyden rajoja hipovalle näppäryydelle, ja erilaisten lankojen sekoittaminen on sekin yleinen epärehellisyyden ja epäaitouden vertauskuva: suomen puolivillainen, ruotsin halvylle tai saksan halbseiden ’puolisilkkinen’ tarkoittavat ”epäluotettavaa, epämääräistä (henkilöä tai seurapiiriä)”. Ehkä ruotsin sanaa ei ole loppuun saakka edes ymmärretty, se on vain kuulostanut vitsikkäältä ja yhdistynyt suomalaisen kielikorvassa tuohon jonkinlaista petkutusta merkitsevään puljaamiseen tai puljuttamiseen samoin kuin helposti jonkinlaista ”vääntelyä, kiertelyä” kuvaavaan veivaamiseen.

Ei ole helppoa näiden kuvailevien, tunnepitoisten ja slangisanojen selittäminen.

Kun se ei vain mene perille (2) — joulukuu 21, 2017

Kun se ei vain mene perille (2)

Itävallan uusi hallitus, josta jo toisen blogini puolella kirjoitin, julkisti tässä juuri koulutuspoliittisen ohjelmansa. Osa ongelmista ja niille tarjotuista ratkaisuista on tyypillisesti itävaltalaisia: ei edelleenkään yhtenäiskoulua, koska semmoinen ”tasapäistäminen” on sossujen hommia, vaan neljän kansakouluvuoden jälkeen jatkossakin jako oppi- ja kansalaiskouluun (Mittelschule), jota jälkimmäistä on toki myös tarkoitus reformoida. Mutta yksi keskeinen ongelma on yhteinen kaikille Euroopan maille, missä nykyään kamppaillaan maahanmuuton ja vähemmistöjen oikeustaistelujen esiin nostamien monikielisyyskysymysten kanssa.

Erityiseksi painopisteeksi on nostettu maahanmuuttajien kotouttaminen ja etenkin lasten kielenoppiminen. Tästähän ainakin saksalaisella kielialueella käydään jatkuvaa julkista väittelyä: maahanmuuttajalapset eivät kuulemma osaa tai eivät opi kunnolla saksaa. Siksi toisaalta nämä lapset itse eivät kotoudu vaan uhkaavat syrjäytyä tai jopa radikalisoitua, heidän lahjakkuusreservinsä menee koko maalta hukkaan, ja toisaalta koko koulujen oppimistulokset heikkenevät tämän rasitteen takia. Hallituksen ratkaisu on odotetun autoritaarinen ja pakkotoimiin panostava. Lapsille, joilla jo lastentarhassa todetaan ongelmia kehityksessä tai erityisesti saksan kielen hallinnassa, määrätään toinen, pakollinen lastentarhavuosi, ja ylipäätään kouluun pääsyn vaatimuksena on saksan kielen taito: ne, jotka eivät riittävästi osaa saksaa, joutuvat erilliselle valmistavalle luokalle. Määräyksille annetaan pontta uhkaamalla niitä rikkovia vanhempia sosiaalitukien leikkaamisella.

Kauhukuva maahanmuuttajista, jotka elävät rinnakkaisyhteiskunnassa eivätkä halua oppia uuden asuinmaansa kieltä, on viime aikoina ehkä entisestään voimistunut myös pakolaiskriisin myötä: se toi Eurooppaan paljon aikuisia ihmisiä, joista jotkut olivat huonosti koulutettuja ja kielitaidottomia, joista monilla oli ollut hyvin epämääräinen käsitys uudesta asuinmaastaan ja joiden kaikkien ei epävarman turvapaikanhakuprosessin aikana ollut helppo motivoitua uuden kielen opiskeluun. Tähän liittyvät muukalaispelon kielelliset ulottuvuudet eli kielikammo tai kielipaniikki. Kansallisvaltion enemmistökielten puhujat ovat oppineet pitämään perusoikeutenaan sitä, että heitä ei koskaan törmäytetä kieleen, jota he eivät ymmärrä, ja siksi vähemmistöt tai maahanmuuttajat, jotka pitävät kiinni oikeudestaan puhua omaa kieltään julkisilla paikoilla, voidaan kokea loukkaavina tai uhkaavina.

Ennen kaikkea monien kansallisvaltion enemmistökielen puhujien on vaikea ymmärtää toimivaa monikielisyyttä. Ihmiset, jotka itse eivät osaa muita kieliä tai joille kielenopiskelu tuo mieleen traumaattisia muistoja kouluajoilta ja kielen ”osaaminen” yhdistyy vain sijamuotojen nimien luettelemiseen, pilkunviilaamiseen ja säännöillä stressaamiseen, eivät aina osaa ajatella monikielisyyttä muuten kuin resurssien nollasummapelinä: yksi kieli on toiselta pois. Siispä jos maahanmuuttajat tai vähemmistöt pitävät kiinni omasta kielestään, se tarkoittaa valtakielen torjumista tai suorastaan vihaa valtakieltä kohtaan, eikö niin?

Tämäntapaisia harhaluuloja yrittää karkottaa Itävallassa toimiva, vähemmistöjen kielellisten oikeuksien puolesta työskentelevä Sprachenrechte-verkosto, joka juur’ikään julkaisi virallisen kannanottonsa uuden hallituksen koulutuspoliittiseen ohjelmaan. Kannanotossa ruoskitaan terävästi ohjelman epämääräisiä tavoitteita ja hämäriä muotoiluja: mitä tarkoittavat ne “arvot”, joita lapsiin on entistä paremmin iskostettava, mitä tarkoittaa (parempi) “suoritus”, Leistung, jota ohjelmassa korostetaan, mitä tarkoittaa “totuudenmukainen arvostelu”, Notenwahrheit, eli heijastavatko ekaluokalta lähtien jälleen käyttöön otettavat numeroarvioinnit objektiivisesti oppilaan lahjakkuutta tai ahkeruutta? Ohjelmassa on hyviä kohtia, kuten vaatimus lastentarhanopettajien koulutustason nostamisesta – mutta tätä samaa on lupailtu ennenkin, ja sen toteutukseen vaaditaan rahaa.

Sprachenrechte toteaa heti kannanottonsa aluksi, että nykyinen ”eriyttävä” järjestelmä ei ole tähän astikaan toiminut. Oppikouluihin ei valikoidu teoreettisesti lahjakkaampi sakki vaan ne, joiden vanhemmilla on sivistysperinteitä sekä aikaa tai rahaa lapsen opintojen jatkuvaan tutorointiin, ja etenkin maahanmuuttajalasten heikomman aseman tämä järjestely suorastaan sementoi. Ennen kaikkea vaatimus Deutsch vor Schuleintritt, ”saksantaito ennen koulun aloittamista” on kohtuuton ja järjetön. Se ei ota huomioon monikielisenä kasvavan lapsen erityistarpeita, jotka eivät katoa mihinkään sen jälkeen, kun lapsi on saanut koulun aloittamiseen riittävän valtakielen taidon. Tutkimusten mukaan kakkoskieltä omaksutaan koko koulunkäynnin ajan. Sitä vastoin riittävän valtakielen taidon vaatimus tuo kouluun lisää hedelmätöntä ja resursseja syövää valvonta- ja testausbyrokratiaa. Maahanmuuttajalasten segregoiminen omille erillisluokilleen ei edistä oppimista eikä varsinkaan valtakieliseen yhteiskuntaan integroitumista, ja pienemmillä paikkakunnilla se voi olla käytännössä mahdoton toteuttaa.

Uuden koulupoliittisen ohjelman poliittinen tausta on tietenkin ilmeinen. ”Arvoja” ja ”valvontaa” korostamalla vedotaan oikeistokonservatiivisiin äänestäjiin, samoin maahanmuuttajien kurittaminen ja uhkailu sekä saksantaidon korostettu vaatiminen varmasti heijastavat nykyistä hallitusta äänestäneiden syvien rivien arvostuksia. Eikä tässä mitään: kyllä koulussa pitää olla työrauha, kyllä maahanmuuttajilta pitää odottaa asuinmaan arvojen kunnioittamista ja sen kielen oppimista, eikä heidän lapsiaan saa hylätä syrjäytymään. Mutta: kun mietitään, miten tämä käytännössä toteutettaisiin, eikö nyt edes tämän kerran olisi voitu kuunnella asiantuntijoita?

Nykyäänhän tiedetään erittäin hyvin, että kaksi- tai monikielisyys on yksilölle pelkästään hyväksi eikä yhteiskunnallekaan vahingoksi. On esimerkiksi taloustieteilijä-kielentutkija François Grinin kavereineen tekemä tutkimus, joka osoittaa, että yhteiskunnallinen monikielisyys ei ”tule kalliiksi” vaan päinvastoin saattaa olla taloudellisesti kannattavaa. Ja on kerrassaan kasapäin tutkimuksia, joka puolelta maailmaa, jotka kaikki vahvistavat, että vähemmistökieliset lapset, jotka saavat opetusta äidinkielellään, oppivat myös valtakieltä paremmin ja pärjäävät koulussa paremmin kuin ne, jotka on ”upotettu” suoraan valtakieliseen koulujärjestelmään. Tiedetään myös, että kaksikielisen ihmisen kielenoppiminen ja kielten hallinta toimii toisin kuin yksikielisen. Ja tästä tarjolla olevan tutkimustiedon määrästä huolimatta eurooppalaiset sivistysvaltiot yhä kieltäytyvät tunnustamasta monikielisyyden todellisuutta ja tarrautuvat kansallisvaltioyksikielisyyden aikansa eläneisiin haavekuviin.

Selväähän on, miksi on näin. Kieliasioissa jokainen on mielestään asiantuntija, ja koska kieli niin hanakasti kytketään poliittisiin, ideologisiin ja identiteettikysymyksiin, myös kieli- ja kielenopetuspolitiikan avulla yritetään epätoivoisesti tehdä arvo- ja etnopolitiikkaa. Ja tämän takia myös päättäjät, kaiken maailman kauppa-, valtio- tai oikeustieteilijät tekevät kieliasioita koskevia päätöksiä ja jopa poseeraavat esimerkiksi ”integraatioasiantuntijoina” ilman, että heidän mieleensä juolahtaisikaan kysyä neuvoa kielentutkijoilta, joita heidän ylläpitämissään valtion instituutioissa heidänkin verovaroillaan on koulutettu.

Kieli pelon aseena — joulukuu 7, 2017

Kieli pelon aseena

(Also in non-native English.)

Siinä mustavalkoisessa Kekkos-Suomessa, jossa minä kasvoin, sukupuolten tasa-arvosta oltiin vielä kaukana. Valtaa pitivät harmaat pukumiehet, joiden joukossa joskus oli ihmeteltävänä jokunen kiintiönainen. Samaan aikaan tuntui kuitenkin itsestään selvältä, että sukupuolten tasa-arvo on se päämäärä, johon pyritään. Ja siihen pyrittiin perinteisellä suomalaisella tavalla eli häivyttämällä sukupuoli – mihin suomen kieli tunnetusti tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia – ja korostamalla sitä ajatusta, että työ ja sen tulokset ovat tärkeitä, ei työn tekijän sukupuoli. Menestyvät naiset eivät nostaneet naiseuttaan esiin vaan pärjäsivät hammasta purren tekemällä saman kuin miehet (ja yleensä vielä paremmin, sillä – kuten Lenita Airisto jo tuolloin sanoi – tasa-arvo on saavutettu vasta silloin, kun suuryrityksessä tärkeään johtotehtävään nimitetään typerä ja täysin epäpätevä nainen).

Nykyään sukupuolten tasa-arvo on kenties hivenen lähempänä, mutta samalla asiat ovat muuttuneet mutkikkaammiksi. Naisten tasa-arvotaisteluun ovat liittyneet myös seksuaalivähemmistöt, ja samalla sukupuolen käsite itsessään on nostettu pöydälle. Sitä on ruvettu purkamaan ja kyseenalaistamaan. On osoitettu, että sukupuolia on jo biologisestikin enemmän kuin kaksi, oikeastaan kirjo tai jatkumo – kromosomimuuntelun ja hormonien yhteisvaikutus luo pienen mutta ei suinkaan aivan olemattoman joukon erilaisia rajatapauksia – ja sosiaalis-kulttuuris-psykologisesti sukupuolen kategoria on vielä tätäkin mutkikkaampi ja ongelmallisempi.

Jos halutaan rakentaa yhteiskuntaa, jossa kaikkia erilaisia sukupuoli-identiteetin muotoja kohdellaan tasavertaisesti, myös sukupuolen kielellisiin ilmauksiin on puututtava. Niissä kielissä, joissa on mies- ja naissukupuoleen liittyvä kieliopillinen sukujärjestelmä, kuten saksassa, tasa-arvoisen ja etenkin monet eri vaihtoehdot huomioon ottavan käytännön rakentaminen voi olla todella hankalaa. Mutta suomen kielessäkin voidaan sukupuolen ilmaisemisesta rakentaa ideologioiden taistelukenttä, kuten taannoin Aamulehden toimituksen linjauksesta (puhemiehen sijaan mieluummin puheenjohtaja) noussut äläkkä osoitti.

Konservatiivinen perusarvopopulismi on kaikkialla Euroopassa ottanut silmätikukseen niin kutsutun gender-ideologian eli sen nykyaikaisen sukupuolentutkimuksen pohjana olevan ajatuksen, että sukupuoli (sosiaalinen sukupuoli, gender, kuten sitä nykyään englanninkielisessä alan tutkimuksessa nimitetään erotukseksi biologisesta sukupuolesta, sex) on kulttuurisesti konstruoitu kategoria, jota ei määrää pelkästään se, millainen varustus kunkin ihmisyksilön jalkovälistä löytyy. Tästä rakennellaan uhkakuvaa: kun ”gender” (kuten sitä ainakin itäisessä Keski-Euroopassa kutsutaan) tulee, se ei tuo mukanaan vain sukupuolineutraaleja vessoja ja vapautuneesti niittibikineissä kadulla tanssivia pervoja (tällaisia pride-kuvia käytetään Keski- ja Itä-Euroopassa jatkuvasti pelottelupropagandan kuvituksena), se ei vain anna ”poikkeaville” ihmisille vapautta olla rauhassa sellaisia kuin ovat. Ei, vaan gender tulee sinunkin kotiisi ja perheeseesi, kouluihin, kirkkoihin ja työpaikoille, kieltää kutsumasta poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, tuhoaa perinteiset perheet, avioliitot ja arvot. Ja itse asiassa myös sananvapaus on uhattuna: tapaus Aamulehden yhteydessä Sanna Ukkola kohua nostattaneessa kolumnissaan vertasi sukupuolineutraalien virkanimikkeiden käyttölinjausta noitavainoihin ja kirjarovioihin.

Pari viikkoa sitten ympäri maailmaa ja Internetiä levisi uutinen Ruotsin luterilaisen kirkon käsikirjauudistuksesta. Väitettiin, että ensi helluntaista lähtien ei Ruotsin kirkoissa Jumalaa tasa-arvosyistä enää saa kutsua ”Herraksi” tai ”Isäksi”, tai että Jumalaan on tästä lähin viitattava sukupuolineutraalilla uudispronominilla ”hen”. Tätä uutista näkyy edelleenkin levitettävän lukuisilla nettifoorumeilla. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten pappi-toimittaja Kimmo Saares on erinomaisessa Facebook-postauksessaan juurta jaksaen selvittänyt. Käsikirjauudistuksen yhteydessä oli vain jatkettu jo alkukirkon ajoista lähtien käytyä teologista keskustelua siitä, että kaikkivaltiasta Jumalaa eivät voi koskea sellaiset inhimilliset kategoriat kuin sukupuoli. Uusi käsikirja tarjoaa perinteisten tapojen rinnalle sukupuolineutraaleja tapoja puhutella Jumalaa – lähinnä siten, että esimerkiksi ”Herran” sijasta käytetään enemmän sanaa Gud. Lisäksi Pyhästä Hengestä käytetään feminiinimuotoa (den Heliga Anden), kuten hepreassakin ja tämän mukaisesti uudessa raamatunkäännöksessä. Ei ”Herraa”, ”Isää” eikä han-pronominia siis ole kielletty eikä pyyhitty pois. Herran siunaus ja Isä meidän -rukous säilyvät entisellään, ja siunata voi yhä sekä ”kolmiyhteisen Jumalan” että ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen” nimeen.

Väärät uutiset Ruotsin uudesta kirkkokäsikirjasta perustuivat alkuaan tanskalaisen Politiken-lehden toimittajan väärinkäsitykseen, kertoo Saares. Juttu lähti kiertämään maailmaa, ja sen uskoivat monet vakavatkin mediat. (Vähemmän vakavista puhumattakaan. Esimerkiksi Unkarissa oikeistopopulistinen kohusivusto 888.hu kirjoitti, että Ruotsin kirkon käsikirjauudistus ”muuttaa ratkaisevasti kasteen, jumalanpalveluksen, avioliittoon vihkimisen ja liturgian kulkua, jopa teologiaa”, sillä Jumalaan ”saa tästä lähin viitata vain sukupuolineutraalilla pronominilla”.) Mutta mikä mielenkiintoisinta, oikaisuista huolimatta pöyristely ja kauhukuvien levittely jatkuu, Saareksen sanoin ”fiksutkin ihmiset trollaavat” vastoin parempaa tietoaan, koska valeuutinen sopii heidän epäluuloihinsa Ruotsin kirkkoa kohtaan. ”Jos ei se olekaan totta niin voisi olla”, koska ”näin nämä asiat koetaan”.

Aivan vastaavanlainen tapaus nähtiin juur’ikään Itävallassa. Kuten Kurier-lehti kertoi, Ylä-Itävallan osavaltion ”perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n paikallispomo Manfred Haimbuchner oli Facebook-sivullaan ilmaissut järkytyksensä uuden ”genderöidyn” tai ”sukupuolitetun” perheraamatun johdosta ja kutsunut seuraajiaankin pöyristymään kanssaan:

bibelgendern
Linzin hiippakunnan raamattuosasto on eilen esitellyt ”genderöidyn” ”perheraamatun”. ”Jumalan pojista” on tehty ”Jumalan lapsia”, ”miehestä” ”ihminen”, ja ”apostolitarkin” sieltä löytyy nyt. Minusta tämä on käsittämätöntä! Mitä mieltä te olette? (Kiukkunaama: Älytöntä! Sydän: Miksipä ei!)

Yksityiskohtaisessa vastineessaan, jota Kurier-lehden toimitus referoi, Linzin katolisen hiippakunnan tiedottaja pyyhkii Haimbuchnerilla lattiaa. Kyseinen perheraamattu ei ole Linzin hiippakunnan tekosia vaan koko saksankielisen roomalais-katolisen alueen piispainkokouksen hyväksymä käännös. (Sen on siis hyväksynyt joukko arvokkaita, perinteiden ja perusarvojen kannattaman organisaation kasvattamia ja kypsään ikään ehtineitä mieshenkilöitä, joita on perin vaikea pitää anarkofeminismin tai kulttuurimarxismin kätyreinä.) Tämä käännös ei ole uusi vaan ollut käytössä jo toista vuotta. Sitä ei myöskään ole ”sukupuolineutraloitu” ideologisista syistä vaan korjailtu uusimman tutkimustiedon valossa paremmin heprean- ja kreikankielisiä alkutekstejä vastaavaksi: esimerkiksi heprean ”isät” kääntyy merkityksensä puolesta paremminkin ”vanhemmiksi”. Lopuksi muistutetaan, että tämän tästä ”kristilliseen arvopohjaan” viittaavan poliitikon sopisi paremmin seurata sitä, mitä kirkossa ja raamatuntutkimuksessa tapahtuu, ja luvataan lähettää hänelle kappale uutta raamatunkäännöstä tutkiskeltavaksi.

Kaikille kolmelle tapaukselle – Aamulehden sukupuolineutraalin linjaratkaisun, Ruotsin kirkon uuden käsikirjan ja Linzin hiippakunnan perheraamattuesittelyn nostattamille äläköille – yhteistä on sukupuolirooleihin yhdistetyn moraalisen pöyristymisen ohella pelko, tai pelon nostattaminen. Ne tulevat ja haluavat muuttaa meidän kieltämme ja tapaa, jolla me tärkeitä asioita nimitämme. Loistavan esimerkin tällä pelolla ratsastamisesta antaa YouTubesta löytyvällä vaalitenttivideolla (en halua linkittää sitä tähän, uskoisin Huhtasaaren ja Paavo Väyrysen (!) haastatteluvideon löytyvän hakukoneella helposti) Laura Huhtasaari, joka heti kärkeen nostaa esille vanhan kunnon olkiukkoväitteen siitä, että tyttöjä ei enää ”saisi” sanoa tytöiksi eikä poikia pojiksi:

Mun kampanjani ydinsanoma on: Suomi takaisin. Nyt tarvitaan vaihtoehtoja, ja minä haluan turvallisuuden takaisin, päätösvallan takaisin, ja tehdään Suomesta jälleen normaali. Tyttöjä ja poikia voi kutsua tytöiksi ja pojiksi, ja ei muuteta tätä meidän ihanaa, rikasta kieltämme. Ja kielelliset käsitteet on todella tärkeä osa meidän maatamme.

Toisin sanoen: jos ruvetaan puhumaan asioista uudenlaisilla nimillä, se tarkoittaa vanhojen nimien ”muuttamista” tai ”kieltämistä” (sensuuri! kirjarovio! uusi teologia!) – ja silloin jotain menee peruuttamattomasti nurin ja rikki. Asioillahan ei voi eikä saa kielessä olla kuin yksi ”oikea” nimitys: jos sanotaan Gud, se tarkoittaa, että ei enää ”saa” sanoa Herren. Eivätkä nimikkeet myöskään saa muuttua, koska ”ihana, rikas kielemme” menee muuten pilalle: jos aikoinaan on eduskunnan puheenjohtajalle annettu nimitys puhemies, sitä pitää yhä käyttää, koska muuten tapahtuu jotain kamalaa.

Kielellisillä mullistuksilla pelottelu on väkevä ideologinen ase. Se imee käyttövoimansa ihmisten kielellisestä tietämättömyydestä, siitä maagis-mystisestä ajattelusta, jota me mielellämme kielen ympärille kehräämme ja jota kunnollinen kielitieto ei ole onnistunut hälventämään. (Ehkä siksi, että kunnollista kielitietoa ei moni koulujakäynytkään suomalainen näköjään ole mistään saanut.) Tässä maagis-mystisessä ajattelussa sanat eivät ole sopimukseen perustuvia kulttuurituotteita, vaan ne ovat suorassa ja elimellisessä suhteessa todellisuuteen. Eikä kieli ole historiallisen kehityksen alati muuttuva tulos, monikasvoinen ja vaihteleva ilmiö, vaan marmoriin veistetty ikuinen muistomerkki ikuisille arvoille.

Ilmasto- ja ympäristökatastrofin uhkaamassa maailmassamme olisi toki tärkeää, että ihmiset, poliittiset päättäjät ja heidän äänestäjänsä, ymmärtäisivät paremmin luonnontieteitä ja niiden luomaa kuvaa maailmasta. Ja luonnontieteiden ohella käyttäytymis- ja kulttuuritieteet auttaisivat ymmärtämään sellaisia yhteiskunnan kategorioita kuin sukupuoli. Mutta väitän, että tässä poliittisen populismin ja pinnallisen mediakohinan pyörittämässä maailmassa yhä tärkeämpää olisi, että ihmiset paremmin ymmärtäisivät ja tuntisivat ihmiskielen olemusta, ettei heitä kielimagialla pelotellen juoksutettaisi oikeiden ongelmien äärestä olkiukkojen kimppuun.

Linkkuveitsi, lintu ja meri: kielikuvien ”oma” ja ”vieras” — marraskuu 18, 2017

Linkkuveitsi, lintu ja meri: kielikuvien ”oma” ja ”vieras”

Somekuplassani on juuri keskusteltu Helsingin yliopiston jollakin sähköpostilistalla syntyneestä mekkalasta. En ole itse nähnyt tämän listan viestejä, olen vain nähnyt kerrottavan, että Helsingin yliopiston sisäisen tiedotuksen kielipolitiikasta – etenkin englannin kielen ylivallasta, kun yliopiston kielet kuitenkin virallisesti ovat suomi ja ruotsi – nousi kiivas keskustelu, jossa mielten kiihko yltyi ja jotkut taas turhautuivat ylettömään viestitulvaan. (Sähköpostilista ei meidän aikanamme ole paras mahdollinen keskustelualusta.) Yksi kollega oli ilmeisesti kommentoinut jatkuvan pakkoenglannittamisen nostattamaa ärtymystä toteamalla, että hänellä tämmöisestä linkkuveitsi aukeaa taskussa, ja joutui tästä hyvästä puhutteluun.

Veitsistä puhuminen ei tässä puukotusiskujen maailmassa ole välttämättä oikein hyvä idea, ja yksi tästä jutusta esiin nouseva kysymys onkin, toimiiko jossain jo jokin automaattiseula, joka etsii verkosta terrori-iskuihin tai muuhun väkivaltaan viittaavaa sanastoa – ja miten hyviä tämmöiset seulat ovat erottamaan todellisen uhan vertauskuvallisesta väkivallasta. Yliopiston sähköpostilistan oikeista ihmislukijoista ei varmasti kukaan kuvittele, että suomen ja sukukielten yliopistonlehtori oikeasti on avaamassa linkkuveistään taskun suojissa hyökätäkseen englanninkielisten tiedottajien kimppuun huutaen UKKO AVITA! Kielikuva kyllä tunnistettiin kielikuvaksi, mutta kysymys on siitä, miten räväkkänä se koettiin.

Nyt on nimittäin niin, että linkkuveitsestä kirjoittanut kollega on vuosikaudet työskennellyt unkarinkielisessä ympäristössä. Bicska nyílik a zsebemben, ’linkkuveitsi aukeaa taskussani’, on unkarin kielessä aivan vakiintunut ilmaus vaikeasti hillittävän raivontunteen heräämiselle. Se ei unkarilaisen kielikorvassa välttämättä yhdisty konkreettiseen puukottamiseen paljon enempää kuin suomalaiselle tupenrapinat (joka sekin alun perin viittaa veitsen esiin vetämiseen). Kielikuvaa tuntemattomalle taas se on uusi ja raikas ”lyyrinen” (kuten asia perussuomeksi ilmaistaan) ilmaus, jonka konkreettisuuden ja uhkaavuuden taso on pääteltävä sen varassa, miten hyvin tuntee ilmauksen käyttäjän, viestintäyhteisön ja siinä vallitsevan viestintäkulttuurin.

Sanonnat, fraasit ja kielikuvat ovat petollisen helposti käännettävissä ja hiipivät kielestä toiseen huomaamatta. Siksi monikielisen ihmisen voi olla hankala yhdistää jotain sanontaa tai kielikuvaa tiettyyn kieleen tai ennakoida, mikä koetaan tutuksi ja mikä ei. (Mitä, eikö tää olekaan ihan tavallinen sanonta?) Toisaalta sanonnoilla ja sananparsilla on yleiset, paljolti kansainväliset peruskaavansa, jotka antavat niille tiettyä universaalia tuttuuden tuntua. Niiden avulla nykyään sanonnat ja sananparret leviävät käännöskirjallisuuden, myös sarjakuvien ja lastenkirjojen välityksellä, ja varmaan enimmäkseen siitä The Vieraasta Kielestä, josta suomalaisten nauttimasta käännöstekstistä ylivoimaisesti suurin osa tulee.

Paras esimerkki lienee Aikainen lintu madon nappaa, jota ehkä jo melkoinen osa suomalaisista pitää suomalaisena sananpartena. Sehän on englantilainen The early bird catches the worm, joka on mainittu englantilaisissa sananparsikokoelmissa jo 1600-luvulla. Saksalaisen sananparsitutkijan Wolfgang Miederin mukaan sama sanonta, Der frühe Vogel fängt den Wurm, on Saksassa tullut tutuksi vasta 1980-luvulla. Suomessa sitä on luultavasti käytetty vähän aiemminkin, muistelen jo lapsena nähneeni sitä jossakin – ellen erehdy, niin Tenavat-sarjakuvassa, joka tapauksessa englannista käännetyssä tekstissä. (”Aikaista” tai ”varhaista lintua” ei tietenkään löydy Kotuksen sananparsitietokannasta.) Minun sukupolveni vielä tunnistaa aikainen lintu -sananparren anglismiksi, mutta nuoremmasta väestä en enää mene vannomaan. Sanonta on nykysuomalaisille niin tuttu, että myös siihen perustuvia sarkastisia väännöksiä löytyy netin ”suomalaisten sanontojen” kokoelmista: Aikainen lintu madon nappaa, mutta vasta toinen hiiri saa juuston / mutta aikainen mato tulee syödyksi.

Mutta ei sananparsia aina vain kotouteta. Globalisoituvassa maailmassa me kaipaamme myös etnisiä erikoispiirteitä, eksotiikkaa ja uskoa siihen, että eri kansoilla on ihan erilaiset ajattelutavat ja kullakin oma omintakeinen filosofiansa. Vieraiden maiden eksoottisia sananparsia julkaistaan kokoelmina ja ilmeisesti myös ihan tekemällä tehdään. Yhteen uskomattomaan esimerkkiin törmäsin jo jonkin aikaa sitten suomalais-saksalaisessa Facebook-ryhmässä. Tätä kaunista mietelausetta eri tavoin kuvitettuna löytyy verkosta kymmeninä eri versioina, joita voi myös tilata motivaatiotauluksi tai postikortiksi:

spruchwelt.com-wer-ins-kalte-wasser-springt-taucht-ins-meer-der-moeglichkeiten
”Joka hyppää kylmään veteen, sukeltaa mahdollisuuksien mereen. Suomalainen sananlasku.”

Tämähän ei tietenkään ole suomalaista sananlaskua nähnytkään. ”Kylmään veteen hyppääminen” on saksalaiselle tuttu ilmaus, jolla kuvataan ennakkoluulotonta heittäytymistä johonkin jännittävään, uuteen tehtävään. (Redensarten-Index.de-sivuston mukaan tosin Sprung ins kalte Wasser tällaisessa metaforisessa käytössä ilmestyy saksan kirjakieleen vasta 1800-luvulla.) Oman mahatuntumani mukaan se on ainakin saksankielisessä maailmassa paljon tavallisempi kuin Suomessa – mutta nettihaulla löytyi yllättävän useita suomalaisiakin esimerkkejä. Monet näistä olivat yritysmaailmasta (”vuonna XXXX päätin hypätä kylmään veteen ja perustaa tämän yrityksen”, ”etsimme tiimiimme sinua, joka uskallat hypätä kylmään veteen ja sukeltaa altaan syvään päähän”), mikä panee epäilemään, että tätä kielikuvaa on Suomessa levittänyt populaaripsykologinen konsultti- ja motivaatiokoulutuspuhe maailmankielistä käännettyine käsikirjoineen ja iskulauseineen.

Joka tapauksessa tämä mietelause on meidän aikamme elämyskeskeistä motivaatiopöhinämaailmaa puhtaimmillaan. Siinä ympäristössä, missä perinteiset suomalaiset sananlaskut aikoinaan syntyivät, ei juuri harrastettu uintia eikä sukeltelua, kylmässä vedessä puljattiin kalaverkkoja nostaessa tai pyykkejä huuhtoessa eikä sitä pidetty erityisen rohkeana tai upeana. Samoin tuo ”mahdollisuuksien meri”, meidän aikamme bisnesihmisten jenkkilätyylistä verbalistiikkaa jos mikä. Entisajan suomalaisille meri oli realistisen pelottava, vaikkakin monille leivän antaja. Sanonnoissa meri saattoi kuvata mahtia ja vaarallista voimaa (Monnii mer mänis jossei penkäriet pijättäis, sanottiin Joutsenossa), mutta ei sieltä (kuten itse asiassa mistään muualtakaan) lähdetty hilpeän yrittäjähengen vallassa etsimään erilaisia ”mahdollisuuksia”, niin kuin ei entisajan konservatiivisessa agraari-Suomessa ylipäätään ihannoitu ennakkoluulottomasti uutta etsivää yksilöä. Eikä Suomessa todellakaan ollut tapana sukeltaa vedestä helmiä (jokihelmisimpukoita Suomen matalista joista ei tarvinnut ihmeemmin sukellella), aarteita tai muutakaan mukavaa. Jos meillä kylmään veteen hypättiin, niin hukuttautumistarkoituksessa.

Tässä on selvästikin vain joku markkinointi- tai motivaatiohemmo kehittänyt ”kylmään veteen hyppäämisen” kielikuvasta jatkosovelluksen. Tekniikka on sama kuin sarkastisissa ja parodisissa kehitelmissä tyyliin Aikainen lintu madon nappaa, mutta vasta toinen hiiri saa juuston tai Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän tarvitsee lapion, mutta tyyli ja sävy aivan toinen. Ja jotta tämä imelä teepussimietelause-motivaatiohömppä tuntuisi uskottavammalta, se nimetään sananlaskuksi jostakin turvallisen eksoottisesta maasta, jonka kielestä ja kulttuurista ei kukaan oikeasti tiedä juuri mitään. Kun kerran kylmästä merestä on puhe, niin Suomi on tässä nopein ja helpoin valinta, eihän tavallinen keskieurooppalainen tiedä Suomesta juuri muuta kuin että siellä on lunta ja jäätä ja saunoja, joista hikiset ukot hyppivät avantoihin.

Ihmeellinen on sananlaskujen ja kielikuvien maailma. Vieraasta tehdään omaa ja omasta vierasta. Siihen, mikä tuntuu omalta ja mikä eksoottiselta, voi vaikuttaa sekä merkitys että muoto. Ja kaikki tapahtuu semmoisten kielen ja kielikulttuurin mekanismien varassa, joita harvat meistä oikeasti tuntevat tai edes tiedostavat.

Voolek kuiri valmihekse! — marraskuu 9, 2017

Voolek kuiri valmihekse!

Vuonna 1985 laadittiin suomen kielen ja suomalaisten juuria esittelevään Vipunen-näyttelyyn rekonstruktio “suomen kielestä vuonna 0” eli kantasuomesta, siitä kielimuodosta, johon palautuvat suomi, viro, karjala ja muut lähisukukielet. Tämä pieni kuvitteellinen dialogi kahden oravanmetsästäjän välillä on viime vuosina kokenut uuden renessanssin, kun YLEn verkkotoimitus muokkasi siitä testin Kuinka hyvin sinulta sujuu parituhatta vuotta sitten puhuttu suomi?, joka ainakin parin vuoden ajan on silloin tällöin pullahdellut somessa erilaisiin kieliharrastajien ryhmiin. Teksti, jonka puheenvuoroille pitää testin monivalintatehtävissä valita oikea käännös, kuuluu näin:

– Tahtom mettsähen mendäk. Took vööni!
– Oravam menet ampumahen? Votak möötä!
– Voolek kuiri valmihekse!
– Ilδalla teγen!
– Haγek jouseδi!
– Kussa oravata nouδakmek?
– Järven taγak souδan. Nootan opin tulδessa. Kontti hyvä vottaδak.
– Läktek nyγyt!
– Kussa peni?
– Tooγalla peni tuleβi, lehmiδen loota.
– Emoin look jooksek. Käskek naγrishuttu ektaγokse tekemähen. Tulek siγältä joγellen ruuhen look.

Testin tänäinen postaus Facebookin Aristoteleen kantapää -ryhmässä on kerännyt jo monia innostuneita kommentteja. Monet ovat näkevinään tekstissä jotain viron kieleen viittaavaa, ja onhan siinä ainakin silmäänpistäviä alkuperäisiä pitkiä o- ja ö-äänteitä (voolek, took, nootan, vööni), jotka virossa ovat säilyneet mutta suomessa diftongiutuneet: vuole, tuo, nuotan, vyöni. Ehkä myös p:n heikkoa astetta markkeeraava β-kirjain tuo mieleen nykyviron kolmannen persoonan tunnukseksi yleistyneen b:n: tuleb ’tulee’. Ja tietenkin ’ottaa’-verbin vastineessa olevasta v:stä voi viron kielestä jotain tietävälle tulla mieleen viron võtta. Mutta epäilen myös, että harhaanjohtava ”virolaisuuden” vaikutelma voi syntyä pelkän näkövaikutelman perusteella, sananloppuisista k-kirjaimista – virossahan, toisin kuin suomessa, on paljon k-loppuisia johdoksia, vaikka niiden ei olekaan alkuperäinen vaan itse asiassa vastaa historiallisesti meidän -kko, -kka tai -kki -johtimiamme (lemmik ’lemmikki’, pealik ’päällikkö’ jne.).

Ja aivan hämmentävää on, että jotkut ovat näkevinään tekstissä ”itäkarjalaisia” piirteitä. Tosiaanko jälkitavujen säilynyt (mettsähen, valmihekse) osataan yhdistää karjalaan (mettšäh, valmehekse) eikä esimerkiksi pohjalaismurteisiin? Vai onko tässäkin kyse näkövaikutelmasta, niin että p:n, t:n ja k:n heikkoasteisia vastineita merkitsevät β, δ ja γ samastetaan ”pehmeisiin” b, d, g -konsonantteihin, jotka suomalaisen silmään ovat karjalan kielen (eteläisempien murteiden) tyypillisimpiä tunnusmerkkejä? Veikkaisin, että tässä kuten ”virolaisuudessakin” on loppujen lopuksi taustalla vain kansanlingvistinen ratkaisu samastaa kaikki suomea muistuttava mutta oudonkuuloinen kieliaines joko viroon tai karjalaan, eli niihin sukukieliin, jotka lähinnä tulevat mieleen. (Oikeastihan lähisukukieliäkään ei ole äkkinäisen helppo tunnistaa, kuten tästä tutkimuksesta käy ilmi: yliopistojen suomenopiskelijoista (!) kootuista testiryhmistä yli puolet osasi sijoittaa karjalankielisen näytteen jonnekin ”itään”, mutta melkein kolmasosa veikkaili puhujan kotiseuduksi Savoa ja yli viidesosa ”pohjoista”.)

Kantasuomen äännehistorian opiskellut ammattilainen lukee tekstiä tietenkin pilke silmässä. Siinä ovat esillä astevaihtelusuhteet kuin suoraan perinteisestä oppikirjasta: p, t  ja vaihtelevat spiranttien eli ”vuotavien” äänteiden kanssa (haγek ‘hae!’, ilδalla ’illalla’), vain nasaaliäänteiden jälkeen on perinteiseen tapaan rekonstruoitu soinnillinen klusiili (mendäk ‘mennä’). Myös ts astevaihtelee (mettsähen ‘metsään’), soinnittomat konsonanttiyhtymät ht ja kt sitä vastoin eivät: tahton, läktek. Ja iki-ihana suffiksaalinen astevaihtelukin tästä näkyy: painottoman tavun jäljessä on heikkoasteinen suffiksi (jouseδi ’jousesi’ – hm, vieläkö tässä olisi tai sen vastine voinut olla s:ksi muuttumattomana?), sivupainollisen kolmannen tavun jäljessä taas vahva-asteinen (oravata). Lisäksi tätä tekstiä voi luettaa ikään kuin selitykseksi siitä, miksi suomessa on sananrajakahdennus (tuov vyöni, pitää mennäs sinne): käskymuodoissa ja TA-infinitiiveissä sekä monissa tulosija-adverbeissa (taa, luo) se on alkuperäisen k:n jäännettä. Harmi, ettei tekstiin ole viitsitty sijoittaa yhtään hernehtä tai tervehtä tai muuta klassista h-loppuista sanaa, jotka samoin nykysuomessa päättyvät tuohon potentiaaliseen sananrajakahdennukseen.

Tekstin laatijalla on selvästikin ollut hauskaa kantasuomalaisten kulttuuria kuvittaessaan. Miesoletetut kaverukset lähtevät ampumaan oravaa (hm, kesällä?), ja matkalla käydään myös kokemassa kalanpyydykset. (Tämähän on oppia-verbin alkuperäinen merkitys; Lauri Hakulisensa lukeneet kyllä muistavat, miten valtava määrä suomen kielen sanastoa on alun perin merkinnyt jotain pyyntikulttuuriin liittyvää. Myös noutaa lienee alkuaan merkinnyt metsästämistä, takaa ajamista.) Samaan aikaan emo(i) kotona paimentaa lehmät – kun miehet ottavat koiran oravametsälle mukaansa – ja keittää illaksi naurishutun. (Näkökulman mahdollinen seksistisyys ei 1980-luvun (mies)fennistille tullut pieneen mieleenkään.) Huttu voidaan sitten syödä kuirilla eli puulusikan- tai kauhantapaisella; lusikka on muinaisvenäläinen laina, johon tutustuttiin vasta muutamia vuosisatoja myöhemmin.

Mutta missä tätä kieltä puhuttiin, puhuttiinko sitä Suomessa, ja puhuttiinko sitä oikeasti tällaisena? Vipus-näyttelyä koottaessa uskottiin vielä varhaisiin ja laajoihin alkukoteihin. Oli ruvettu nyrpistelemään nenää 1900-luvun alkupuolen ns. Suomeen-soututeorioille (siis sille ajatukselle, että suomalaisten kielelliset esi-isät olisivat saapuneet maahan nykyisestä Virosta vasta noin parituhatta vuotta sitten) ja ajattelemaan, että jo kantasuomea puhuttiin laajalti molemmin puolin Suomenlahtea. Nyt nämä näkemykset ovat jälleen muuttumassa. Alkaa vaikuttaa siltä, että parituhatta vuotta sitten Suomea – kenties joitain rannikkoalueiden ”tukikohtia” lukuun ottamatta – asuttivat saamelaisten kielimuotojen puhujat, ja nämäkin kielimuodot puolestaan olivat levinneet varsin nopeasti syrjäyttäen aikaisemmat, arvoitukselliset muinaiseurooppalaiset kielet. Kantasuomalaiset siis ehkä kuitenkin paimensivat lehmiään ja söivät nauriitaan jossakin nykyisessä Virossa.

Varmaa ei tietenkään ole sekään, kuulostiko kantasuomi juuri tällaiselta. Monista yksityiskohdista on viime aikoinakin esitetty näkemyksiä, jotka poikkeavat tästä 1900-luvulla vakiintuneesta standarditeoriasta. Esimerkiksi nuo spirantit eli b:n, d:n ja g:n tapaiset vuotavat hankausäänteet: niitä on ollut tapana olettaa, koska dentaalispirantti δ tavattiin joissakin lounaissuomalaisissa murteissa 1900-luvulle asti ja koska vanhan kirjasuomen kirjoitusasut dh ja gh (lughun ‘luvun’, alghust ‘alusta’) viittasivat johonkin ”huokoiseen” ääntämykseen. Mahdollista on kuitenkin, että kantasuomessa näiden p, t, k -äänteiden astevaihteluvastineiden todellinen ääntämys on ollut erilainen. Viime aikoina on myös esimerkiksi Petri Kallio, kantasuomen äännehistorian ja vanhojen lainasanojen tutkija, esittänyt, että eteläisten itämerensuomalaisten kielten keskivokaali, viron õ, olisi jo kantasuomessa kehittynyt sentapaisiin sanoihin kuin ektaγo (suomen ehtoo, viron õhtu, eteläviron õdag), joissa e:n ja takavokaalin yhdistelmä ei sopinut vokaalisointuun. Tämä õ nimittäin tavataan myös etelävirossa ja liivissä, jotka ovat kantasuomen ”vanhimpia”, siitä ensiksi eronneita tytärkieliä. Suomi ja muut pohjoiset itämerensuomalaiset kielet olisivat myöhemmin hukanneet keskivokaalinsa ja vaihtaneet sen tavalliseen e-vokaaliin – ja kantasuomi olisi vähemmän suomalaisen kuuloista kuin on totuttu kuvittelemaan.

Mukavaa kuitenkin, jos oravamiesten dialogilla, niin karmeaa kasaria kuin se kielitieteen näkökulmasta onkin, saadaan taas heräteltyä kansalaisten kiinnostusta kielen historiaa ja muutosta kohtaan. YLEn testiä lukiessa eniten ärsyttivätkin tarjotut vastausvaihtoehdot sekä palaute. Mettsähen on ’metsään’ (vaikka tietenkin sen voi tulkita ’metsästämään’), kuiri tarkoittaa myös kauhantapaista, eli vastausvaihtoehto ’vuole kauha valmiiksi’ ei sekään ole väärin, ja lauseelle kontti hyvä vottaδak ’kontti (laukku) on hyvä ottaa’ tarjotuista vapaista käännöksistä ”laukku on hyvä” ei minusta ole juuri sen väärempi kuin ”otetaan laukku mukaan”.

Ja viimeistään oikein tai lähes oikein vastanneiden saama testipalaute paljastaa melkoisen aukon YLEn toimittajien kielihistoriallis-kansankulttuurisessa sivistyksessä. ”Oravanmetsästys sujuu sinulta kuin tanhu.” Höh. Tanhu ei ole mikään ikivanha sana vaan tässä käytetyssä merkityksessään oikea 1800-luvun sievistelevän folklorismin kukkanen. Kansankielessä tanhut tai tanhua, vanha germaaninen lainasana muuten, on tarkoittanut peltotietä, karjapolkua tai tallattua (karja)pihaa, myös tanssi- tai leikkipaikkana. Tästä muodostettu tanhuaminen, tallaaminen, esiintyy ’tanssimisen’ merkityksessä kansanrunoissa (Kalevalassa: ”minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni”), ja tähän sanaan nuorisoseura- ja kansanvalistusliikkeen aktivistit tarttuivat, kun ”perinteistä” ja ”kaunista” kansantanssia piti opettaa kansalle, puhdashenkiselle nuorisolle sopivana vaihtoehtona juopotteluun ja siveettömyyteen houkuttelevien ”nurkkatanssien” sijaan. Koko käsite tanssi oli nimittäin 1800-luvun herätysliikkeiden hallitsemassa maaseutu-Suomessa lähes yksiselitteisesti syntiä ja paha asia, ja tähän tarpeeseen keksittiin tanhu. Ei ole kaikki kantasuomalaista esihistoriaa, mikä siltä näyttää.