Kakkua! — elokuu 13, 2017

Kakkua!

Tätä viime postauksessani aloitettua muistorikkaiden ja rakkaiden ruokien nimien tunteenomaista pohdiskelua on ihan pakko jatkaa. Myös lukija Laurin kommentin innoittamana. Lauria olivat ruvenneet mietityttämään piparit, joiden merkitys hänen kielitajussaan on laajennut siitä esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjan määrittelemästä ruskeasta, kovasta, siirappisesta ja mausteisesta joulukeksistä tarkoittamaan keksiä ylipäätään, jos siinä on päällyste tai täyte. Minua tämä hämmästyttää kovasti, sillä oma piparien ja keksien taksonomiani noudattelee aika lailla Kielitoimiston sanakirjan linjoja: pipareita ovat vain ne ruskeat, leimallisesti jouluisin syötävät piparkakut, keksejä muut litteät, kuivahkot ja erityisesti tehdasvalmisteiset pikkuleivonnaiset, oli niissä kuorrutusta tai täytettä tai ei, ja ei-litteät, paksut (Wilhelmina), mehevämmät tai pyöreähköt (Hanna-tädin kakut, lusikkaleivät) ja erityisesti kotitekoiset (tai kondiittorin tekemät) taas ovat pikkuleipiä, sana, jonka Lauri väitti tuntevansa vain Muumi-kirjoista. Mutta Lauri ei selvästikään ole yksin laajentuneen pipari-käsitteensä kanssa, nettihaulla löytää useita suomen kielen käyttäjiä, jotka puhuvat esimerkiksi ”Domino-pipareista”. Outoa, tai ehkä sittenkään ei.

Ruokien ja herkkujen nimet vaihtelevat ja muuttuvat, sehän on nähty monesti. Ajan mittaan ja maasta toiseen vaeltaessaan myös reseptit muuttuvat. Piparkakku, nykyruotsin pepparkaka, on saanut nimensä pippurista, joka ilmeisesti alkuaan kuului tyypilliseen piparkakkumausteistoon, englanniksi taas puhutaan ”inkiväärileivistä” (gingerbread). Pippuria merkitsevä sana on alkuaan takana myös venäjän prjanik-leivonnaisen nimityksessä, josta on lainattu viron präänik, hunaja- tai siirappipohjaisen mausteisen keksin nimitys. Virossa ilmeisesti tämä itäinen maustekakkusten perinne kohtaakin pohjoismaisen piparkakun, joka puolestaan on viroksi piparkook.  Saksan etymologialtaan epäselvä Lebkuchen ja unkarin mézeskalács ’hunajakakku’ on tapana kääntää ”piparkakuiksi”, mutta ihan erilaisilta ne maistuvat kuin pohjoismainen pipari, joita Keski-Euroopan ulkosuomalainen löytää parhaiten paikallisesta IKEAsta. Näiden voimakkaasti maustettujen, hyvin säilyvien ja koristeiksikin kelpaavien kakkusten reseptit ja niiden mausteseokset ovat eri maissa selvästi erilaisia, eikä kaikkialta maailmalta ilmeisesti saa sellaista tummaa siirappiakaan, josta saisi leivotuksi oikeanlaisia ”suomalaisia” piparkakkuja. Niin muuten, anoppivainajani ei koskaan puhunut piparkakuista vaan aina vain siirappileivistä. Olisiko tässäkin taustalla jonkun ammoisen talouskoulun opettajan tiukka tulkinta: jos siinä ei ole pippuria eikä se ole ”kakku”, sitä ei saa sanoa ”piparkakuksi”?

Mutta mikä onkaan se kakku? Ruotsin kaka, johon suomen sana on ainakin jonkinlaisessa lainasuhteessa, on SAOB:n mukaan alun alkaen tarkoittanut leipää ylipäätään; se happamaton leipä, jota Vanhan testamentin israelilaiset leipoivat, oli ns. Kustaa Vaasan raamatussa osyradha kakur. Vasta myöhemmin kaka siirtyi merkitsemään monenlaisia makeita leivonnaisia. Samoin on ollut suomessakin. Suomen murteiden sanakirjan mukaan kakku (tai kakko) tarkoittaa (ruis)leipää tai (ruis)limppua etenkin Varsinais-Suomen, Satakunnan ja osaksi Hämeenkin suunnalla, idempänä taas tunnetaan kakku merkityksessä ’leipäviipale’ (lapselle leikataan ”kakkua”, ”äiti, anna voikakkua!”). Ja leivästä oli alkuaan kyse myös sanonnassa ”moni on kakku päältä kaunis” – Kalevalan Kullervohan näin totesi, kun pahoin aavistuksin rupesi leikkaamaan Ilmarisen ilkeän emännän antamaa eväsleipää. (Kuten muistamme, leivässä oli kivi, johon orpopojan perintöveitsi katkesi, ja siitähän alkoi veritekojen ja tragedioiden sarja.)

Koska kakku kuvaannollisesti voi tarkoittaa ylipäätään jonkinlaista kimpaletta tai materiamöykkyä (“Hepstuukia, sanoo Pysyn Maija kun koiran kakkuhun astuu”, kuuluu ylistarolainen sananparsi), sitä ovat suomalaiset etymologit yrittäneet yhdistellä myös omaperäiseen äännesymboliseen sananmuodostusmalliin. Kakku ja kakkara olisivat siis samaa ikisuomalaista sarjaa kuin kikkare, kokkare tai kökkäre. (Tämä liittyy siihen äännesymboliikkahuumaan ja periaatteelliseen lainasanavastaisuuteen, joka suomalaista etymologiatutkimusta on toisinaan hieman vaivannut. Palaan tähänkin ehkä joskus tuonnempana.) Ehkä tämänkin takia suomalainen kielenhuolto aikoinaan yritti rajoittaa kakun pelkästään aitokalevalaisittain ’leipää’ merkitsemään, niin että makeita kakkuja ja torttuja olisi kutsuttu uudemmalla ja kiistattoman ruotsalaisella lainasanalla kaakku. Näin ohjeisti ainakin vielä 1940-luvulla ilmestynyt E. A. Saarimaan legendaarinen Kielenopas.

Ruotsin kaka-sanan varhaisempi esi- tai sukulaismuoto kulkeutui aikoinaan myös Englantiin, kun viikingit siellä pitivät komentoaan. Siellä cake koki sitten samat kohtalot kuin muukin englannin kielen sanasto, ennen muuta ns. Suuren vokaalisiirroksen, joka 1600-luvulle tultaessa sai cake-tyyppisten sanojen a:n ääntymään e:n ja sittemmin ei:n tapaisena. Näin äänteellisesti muuntuneena ja monikkomuotoiseksi vakiintuneena (cakes) sana sitten vaelsi takaisin manner-Eurooppaan. Saksassa Keks-sanan ”maahantuojana” pidetään usein keksitehtailija Hermann Bahlsenia (1859–1919), joka tarinan mukaan tutustui 1800-luvulla Englannissa brittiläiseen teenjuonti- ja keksikulttuuriin, mutta ilmeisesti tarina on monimutkaisempi ja pitemmälle haarova. Joka tapauksessa keksien leviäminen varmaankin liittyy teollistumiseen, nousevaan kaupunkiporvaristoon ja Britannian, myöhemmin myös Amerikan, nousuun porvarillisen kaupunkikulttuurin muodinluojaksi.

Siihen, että englantilainen cakes-muoti oli alkanut levitä Eurooppaan jo ennen Hermann Bahlsenin aikaa, viittaa myös se, että Ruotsissa jo Cajsa Wargin kuuluisa keittokirja (1755) tuntee ”keksit” (käx) paperilla tai muoteissa paistettuina kakkusina, jotka on maustettu muun muassa kanelilla, kardemummalla, sukaatilla ja muskottikukalla. 1800-luvulla käx, sittemmin kex saa ruotsin kielessä nykyisenlaisen kuivan, tehdastekoisen ’keksin’ merkityksen, mutta niin vakiintunut sana ruotsin kielessä on, että sen on paikoin äännetty :n tapaisena, ikään kuin kyseessä olisi vanha omaperäinen sana. (Ehkä tämä on ollut toisen samannäköisen sanan vaikutusta: ruotsissa tunnetaan myös käx/kex merkitsemässä ’keksiä’ koukkupäisenä seipäänä, Suomi-filmeistä tuttuna tukinuittajan työkaluna; tätä kex-sanaa on arveltu myös lainaksi suomen kielestä.) Tästä aitoruotsalaisesta ääntämyksestä taas muovautuu suomalaisen suussa seksi, jolla nimellä, mielenkiintoista kyllä, keksit etenkin itäsuomalaisissa murteissa on tunnettu. Näin muistelee vuoksenrantalainen murreinformantti: Äit ko pelkäś, jot lapsilt männööt hampaat, ni hää ei tuont millokaa meil namusii, hää toi vaa ain seksii, ko mis käi.

Samalla kun mannereurooppalaisille ruvettiin myymään ja mainostamaan lordien ja ladyjen teehetket mieleen tuovia “cakeseja” eli keksejä, englannin kielessä tämän pienen, kovan ja säilyvän naposteluleivonnaisen merkityksen ottivat kantaakseen toiset sanat, esimerkiksi ranskasta lainattu biscuit (kirjaimellisesti ‘kahdesti kypsennetty’, samoin kuin saksan Zwieback ‘korppu’) tai cookie, jonka lähtömuoto lienee ollut vanhan tutun germaanisen ”kakku”-sanan hollantilainen diminutiivijohdannainen  koekje  ‘kakkunen’. (Samaa germaanista juurta on muuten myös ranskalainen juustopiirakan nimitys quiche, alkuaan elsassilainen Küche-tyylinen diminutiivimuoto saksan ’kakkua’ tarkoittavasta Kuchen-sanasta.) Cake sitä vastoin pitää yhä pintansa monenlaisten mehevämpien makeiden leivonnaisten nimityksenä, ja luja on myös sen etymologinen yhteys kaukaiseen suomalaiseen sukulaiseensa kakkuun. Viime vuosina on nähty, miten cupcakesta, joka ilmeisesti on jotain hienoa ja muodikasta, tulee itsestäänselvästi suomeen kuppikakku. Kuka enää muistaa vuokaleivosta?

Onhan näitä muodikkaita herkkuja ja niiden nimiä, jotka usein ovat kansainvälistä kulkutavaraa. Lännestä ovat meille tulleet kakkujen lisäksi ainakin pulla (ruotsin bulle on samaa germaanista sanuetta kuin ”palloa” merkitsevät sanat) ja torttu (varmaan kautta Länsi-Euroopan tunnettu myöhäislatinan torta lienee jonkinlainen partisiippimuoto verbistä torquere, siis ’väännetty, kierretty, taivutettu’). Idästä on peräisin ainakin piirakka (piiras); slaavilainen pirog on ainakin Vasmerin etymologisen sanakirjan mukaan johdos ’häitä’ merkitsevästä sanasta pir, joka puolestaan on johdos ’juoda’-verbistä. Ryyppäjäisruokaa siis. Tästä aukeaa semmoinen etymologisten riemujen aarreaitta, että ”leivän” erilaisiin nimityksiin en tässä uskalla enää käydä käsiksi. Ehkäpä palaan niihinkin vielä joskus.

Lättyä! — elokuu 9, 2017

Lättyä!

Oletteko koskaan olleet kieliaiheisessa keskustelussa siitä, miten kuuluu ”oikeasti” nimittää sitä maito-jauho-munataikinasta pannulla paistettua lituskaa, jonka voi syödä erilaisten makeiden tai suolaisten täytteiden kera – onko se (p)lätty, lettu, ohukainen vai räiskäle vai kenties kreppi tai linni, ellei peräti pannukakku? Maija Länsimäki postasi juuri Facebook-sivulleen linkin Kielikellossa 2003 ilmestyneeseen juttuun tämän rakkaan lapsen monista nimistä. Juttu on mainio ja tietorikas, ja se kannattaa jokaisen lukaista heti aluksi.

**

No niin, joko kaikki ehtivät vilkaista Länsimäen juttua? Jatketaan, sillä tätä on ihan pakko vielä kommentoida.

Ensinnäkin tuo ”oikea” nimi. Lättyihinhän liittyy monilla lapsuuden ja nuoruuden parhaita muistoja, ja siksi tuntuu suorastaan pahalta, jos joku käyttää niistä jotain hassua ja outoa nimitystä. Minulle keskipohjalais-hämäläisen taustani mukaisesti ne ovat nimenomaan lättyjä, lettu kuulostaa omituiselta vääntelyltä, ohukainen ravintolan ruokalistan hienostelulta (kreppejä tai crêpesejä ei minun maatiaisessa lapsuudessani vielä tunnettu) – ja räiskäleistä kuvittelin koko lapsuuteni, että ne ovat jokin salaperäinen eksoottinen ruokalaji, samoin kuin monet muutkin minulle tuntemattomat ruoat, joita kirjoissa syötiin.

Sittemmin kuvittelin, että räiskäle on samanlainen hienostelevan kansallismielisen sivistyneistön keksimä uudissana kuin ohukainenkin – sillä selvähän se on, että lätty/lettu on ruotsista peräisin ja siksi pahasta. Oli todella mielenkiintoista lukea, että räiskäle on itse asiassa syntynyt rahvaan parissa ja ilmeisesti etenkin savotalla tai retkioloissa paistettuja, vähän rujomman näköisiä lättyjä tarkoittamaan.  Ohukaisista  puhuttaessa puolestaan ajattelen nykyään aina väkisinkin Hannu Väisäsen mahtavaa lapsuuskuvausta, olikohan Vanikan palat, jossa leskimies-aliupseerin kotia sulostuttamaan välillä saapuvat kotisisaret ovat äidittömälle poikalaumalle kuin tuulahdus jostain ylimaallisen puhtaasta enkelten maailmasta ja heidän tarjoamansa ohukaisetkin keveitä ja aineettoman ihania…

Mielenkiintoisen yleisökeskustelun saa aina aikaan myös lätyn ja pannukakun suhteesta. Länsimäen artikkelissa määritellään yksikantaan, että ohukainen/lätty/jne. paistetaan hellalla tai nuotiolla paistinpannussa, pannukakku taas ”uunipannulla” eli pellillä uunissa. Ihan näin yksinkertainen ei asia tietenkään ole. Niin kuin Länsimäkikin huomauttaa, ruotsin pannkakor tai viron pannkoogid (ei ”-kookid”, vaikka yksikkömuoto onkin pannkook) vastaavat nimenomaan meikäläisiä paistinpannulla paistettuja lättyjä. Maailman vahvin Nalle -sarjakuvia lapsena lukeneet ehkä ovat ihmetelleet nallemummon ”pannukakkuja”, jotka suomalaisen lukijan silmään näyttävät ihan tavallisilta lätyiltä.

pannkakor.jpg

Toisaalta taas edesmennyt satakuntalainen (siis plätti-alueelta kotoisin ollut) anoppini nimitti uunissa pellillä paistettua lituskaista pannukakkua aina ”letuksi”. Oletan hänen oppineen termin nuorena emäntäkoulussa. En koskaan ehtinyt kysyä häneltä sanan taustoja, mutta sittemmin olen päätellyt, että hänen tai hänen emäntäkouluaikaisen opettajansa mielessä olennainen kriteeri ei ollut paistotapa (hellalla vaiko uunissa) vaan kohotus. Anoppini ”lettu”, siis se perinteinen lituskainen uunipellillä paistettu, laitosruokaloissa torstaihernarin kaveriksi tarjottu ns. painimatto, valmistetaan vain maidosta, munasta ja jauhoista ilman kohotusaineita, mutta ilmeisesti monin paikoin Suomea uunissa paistettu ”pannukakku” on paistettu reunallisessa vuoassa tai pannussa ja kohotettu esimerkiksi soodalla paksuksi ja kuohkeaksi. Varmaankin anoppini emäntäkoulun opettaja kuului myös siihen koulukuntaan, jolle pannukakku on korkea ja kuohkea leivonnainen (kun kerran sen nimessäkin on sana kakku!), jolloin lätyskäisen peltipannarin nimitykseksi tarjoutui itäsuomalainen ja siksi vähemmän ruotsinvoittoiselta maistuva ”lettu”.

Ja lopuksi vielä vähän jorinaa Keski-Euroopan lättymaailmasta. Länsimäen jutussa mainitaan myös unkarilaisten palacsinta (ei ”palacinta”), jonka nimityksen motivaationa myös on ”ohuus”. Motivaatio on tosin useamman kielirajan takana. Unkarilaiset ovat lainanneet sanan romaniasta, missä kylläkin unkarin palacsintaa vastaavia lättyjä kutsutaan nimellä clătite. Romanian plăcintă, josta unkarin sana on peräisin, tarkoittaa litteää piirakkaa, jossa voi olla täytteenä esimerkiksi omenaa tai rahkaa ja rusinoita, tai sitten esimerkiksi perunaa tai juustoa. Tätä esittelevä englanninkielinen Wikipedia-sivu on selvästikin jonkun romanialaisen laatima, koska dakoromanialaisen jatkuvuusteorian hengessä myös romanialaisen plăcintăn juuret juonnetaan suoraan Rooman imperiumiin. Latinan placenta-sanastahan tämä nimi tietenkin tulee; muinaisten roomalaisten placenta oli jonkinlainen rahkan tms. ja hunajan kera limitellyistä ohuista taikinalevyistä uunissa paistettu kakku, joka nimityksineen tunnetaan ympäri itäistä Välimeren aluetta aina arabialaista ja armenialaista kulttuuripiiriä myöten. Tämä latinalainen sana puolestaan on kreikasta peräisin, ja kreikassa (lopultakin!) se on johdannainen plax-sanasta, joka tarkoittaa ’litteää’. Muualla maailmassa latinan  placenta-sana taas tunnetaan lääketieteellis-fysiologisena terminä, tarkoittamassa istukkaa, joka tunnetusti on litteän kakkaran muotoinen.

Unkarissa palacsinta on tunnettu ja usein turisteillekin tyypillisenä unkarilaisena herkkuna tarjottu ruokalaji, joko makeana jälkiruokana tai suolaisin täyttein. Monet turistit ovat tulleet tuntemaan Hortobágyi húsos palacsintan eli lihatäytteiset ohukaiset Hortobágyn tapaan – tämä ruokalaji kuulemma toimii ravintoloiden keittiössä lihajätteiden hautausmaana, ja Index-sivuston ilkeässä jutussa ”Kymmenen ruokalajia, joita unkarilaisessa ravintolassa ei koskaan pidä tilata” kirjoittaja väittää, ettei ole vielä koskaan nähnyt täysijärkisen unkarilaisen selvin päin tilaavan Hortobágyn ohukaisia.

Unkarista palacsinta (huomatkaa p:n ja l:n väliin lisätty vokaali, unkarilaiset ovat kunnon suomalais-ugrilaiseen tapaan vieroksuneet konsonanttikasaumia sanan alussa) on vaeltanut naapurimaihin, myös Itävaltaan, missä se tunnetaan nimellä (monikossa) Palatschinken. Tuo outo t:n vaihtuminen k:ksi saattaa vihjata sanan kiertäneen jonkin slaavilaiskielen kautta, missä kansanetymologisesti -nta-loppu on korvattu kotoperäisten diminutiivi- eli pienennys- tai hellittelyjohdannaisten tyypillisellä -(in)ka-päätteellä. Saksalaisen kielikorvassa Palatschinken saattaa assosioitua lähinnä ”kinkkuun” (Schinken), ja Itävallassa vitsaillaankin jatkuvasti saksanmaalaisista turisteista, joita tämä outo ruoannimi hämmentää, etenkin kun kyseistä ruokaa tarjotaan jälkiruokana aprikoosihillon kera (itävallaksi Marillenmarmelade). Ja hämmennys jatkuu myös Palatschinkejen elämänkaaren lopussa, kun jäljelle jääneet lätyt leikataan suikaleiksi keiton sekaan; tämä tunnetaan samoin saksanmaalaisille oudolla nimikkeellä Frittaten.

Tämmöisiä lättytarinoita tällä kertaa. Rakkailla ruoilla on monta nimeä, nimet vaeltavat ja muuttuvat, ja sama nimi voi eri seuduilla tarkoittaa aivan erilaisiakin ruokia. Ja sekös harmittaa ja hämmentää monia meistä. Ruokalajien nimistä keskusteltaessa tulee joskus hyvin ilmi, miten vaikeaa tavallisten kielenkäyttäjien on ymmärtää kielen luonnetta yhteisöllisenä sopimuksena – mieluummin ajatellaan, että jokin nimitys on se alkuperäinen ja jollakin maagisella tavalla oikea, ja ärsyynnytään ”vääristä” nimikkeistä. Ruokien ja ruokalajien tapauksessa varmaan talous- ja emäntäkoulut ovat osaltaan voimistaneet tätä ajattelutapaa; anoppivainajallani oli hyvin tiukat mielipiteet siitä, millainen leipä on ”oikeasti” hiivaleipää, ja kaupoissa nykyään myytävät ”sekahiivaleivät” selvästi harmittivat häntä. Mutta kun kyse on tärkeistä kokemuksista ja rakkaista lapsuudenmuistoista, meistä jokainen on sanojen vanki. Minulle lätyt ovat lättyjä eivätkä mitään ”lettusia” saati ”räiskäleitä”! Nih!

Meidän kieli! — elokuu 6, 2017

Meidän kieli!

Tässä taannoin oli jo puhetta kieleyden kiistämisestä: ”x ei ole oikea kieli vaan (kieli y:n) murre”, ”x ei ole oikea kieli vaan väen vängällä ja poliittisin taka-ajatuksin luotu rakennelma”. Tällaiset väitteet palautuvat siihen kansallisvaltion valtakielen puhujille (Suomen suomenkielisille, Ruotsin ruotsinkielisille, Venäjän venäjänkielisille jne. jne.) tyypilliseen ajattelutapaan, että ”kansoilla” tai ”kansakunnilla” (natio) on ”oikeat kielensä”, niihin sisältyvillä ”heimoilla” tms. taas ”murteet”, ja että näiden kahden raja on luonnollinen ja selkeä. Näinhän ei asia tietenkään ole: ”kieli” ja ”murre” eivät ole toisistaan käsitteinä selvästi erotettavia, ja niiden raja on enemmän poliittinen kuin lingvistinen kysymys.

Toisen suoraviivaisen maallikkoajatuksen mukaan – ja näin olen jopa takavuosina kuullut muuten suuresti arvostamani kielentutkijan selittävän asiaa uteliaalle maallikolle – kielen ja murteen erottaisi toisistaan se, että kielet eivät ole keskenään ymmärrettäviä, kun taas eri murteiden puhujat puhuvat ”samaa kieltä” ja ymmärtävät toisiaan. Muuten hyvä ajatus, mutta ”keskinäinen ymmärrettävyys” on käsite, joka tarkemmin tarkastellen pakenee käsistä. Hyvällä tuurilla (sekä hyvällä tahdolla ja minimaalisilla ennakkotiedoilla) suomalainen saattaa ymmärtää viron kielestä paljonkin, huonolla tuurilla ei yhtään mitään – paljon riippuu puheenaiheesta, tyylistä, artikulaation selkeydestä, tilanteessa tarjolla olevasta lisäinformaatiosta jne. jne. Skandinaaviset kielet, ainakin mannerskandinaaviset, ovat eri kieliä mutta kuitenkin keskenään jossain määrin ymmärrettäviä (kunnes tanskalainen avaa suunsa ja kuvittelee, että muut ymmärtävät puhuttua tanskaa). Savolainen ei välttämättä saa selvää raumalaisen murteesta, vaikka molemmat ovat mielestään suomenkielisiä, ja luulen että vielä vähemmän ymmärtää tukholmalainen närpiönruotsalaisen murretta, vaikka molempien äidinkieli olisi ”ruotsi”. Entisessä Jugoslaviassa puhuttiin aikoinaan serbokroaatti-nimistä kieltä, jolla sekä serbien että kroaattien (kuin myös bosnjakkien ja montenegrolaisten) kuului ymmärtää toisiaan, mutta valtakunnan hajottua eri valtioihin myös kukin näistä kehittää määrätietoisesti omaa kielimuotoaan omaan suuntaansa. (Kun kerran Jugoslaviasta on puhe, niin taas kerran suosittelen tätä mainiota analogista kielifantasiaa.) Ja on kuulemma myös kielipareja, joista kieli A:n puhujat usein vakuuttavat, että kieli B on oikeastaan A:n murre ja ihan helposti ymmärrettävissä, B:n puhujien mielestä taas A ja B ovat aivan eri kieliä eivätkä he ymmärrä A:ta laisinkaan.

Kielirajojen vetämisestä ja kielen määrittelystä on meidän aikoinamme tullut totinen ongelma monelle vähemmistökielelle. Toisaalta kansallisvaltioiden suoraviivaisen kielinäkemyksen kasvatit, myös vähemmistöt, usein haluavat ”oikean”, selvästi määritellyn ja tarkkarajaisen kielen, jolla on säännöt, kielioppi ja sanakirja, joista voi tarkistaa, ”onko karjalassa / vepsässä / võrossa / meänkielessä jne. tällaista sanaa tai ilmausta”. Nykymaailman aikaan on myös aika vaikeaa kuvitella semmoisen kielen säilyvän, jota puhutaan vain savupirtin nurkassa eikä käytetä lainkaan kirjoissa tai lehdissä tai koulussa tai inttervepissä. Toisaalta taas kansallisromanttisen näkemyksen mukaan kunkin kansan kieli on parhaimmillaan, kun se aitona ja alkuperäisenä kumpuaa suoraan sivistyksen turmelemattoman rahvaan suusta ja sielusta. Kielipolitiikan kannalta selvää on myös, että jos kieltä halutaan käyttää kansan identiteetin rakentamiseen, kansan pitää tuntea se omakseen.

Pahimmassa tapauksessa sitten hyvää tarkoittavan kaupunkisivistyneistön, ulkopuolisten kielentutkijoiden tai kelvottoman nuorison rakentelemalle hienolle kirjakielelle irvistellään ja nyrpistellään nenää: mitä tuo lieneekään, ei se ole oikeaa, ei tuommoinen kotkotus ole meidän kieltä enää. Ja näin vahvistetaan se loppusyöksy, jonka monet vähemmistökielet jo ovat kokeneet: vanhempi polvi tosin paheksuu sitä, että nuoriso ei enää osaa vanhojen kieltä, mutta vielä tiukemmin se tuomitsee nuorison kielenkäyttöyritykset. Muistelen joskus 1990-luvun alussa lukeneeni jostakin lehtihaastattelusta vanhan rovasti Edgar Vaalgamaan tylyn kommentin liivin kielen elvyttämisestä. Vaalgamaa oli viimeisiä ”oikeita” liivin kielen lapsuuden äidinkielenään omaksuneita kielenpuhujia; 1930-luvulla hän tuli stipendiaattina Suomeen teologiaa opiskelemaan ja jäi sitten tekemään elämäntyönsä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa, kun ei oman papin lähettäminen liiviläisille Neuvostoliiton valtaamaan Latviaan enää olisi onnistunut. Tässä lehtijutussa hän totesi muistaakseni jotakin sen tapaista, että oli nähnyt silloisen nuoren liiviläisaktivistin Valt(s) Ernštreit(s)in seisoskelemassa käsi taskussa ja tupakka huulessa ja ettei semmoisesta jonninjoutavasta mitään tule – jutun sanamuodosta ei oikein selvinnyt, paheksuiko hän Ernštreitsin tapaa käyttää liivin kieltä johonkin teennäiseen taiteiluun, väheksyikö hän (liiviä kirjoista opetelleen) Ernštreitsin kielitaitoa vai vierastiko pelkästään nuoren runoilijan velttoa ja epäkunnioittavaa habitusta.

Tuhoisia kuiluja aukeaa muuallekin kuin sukupolvien väliin. Myös vähemmistökansat koostuvat tavallisista raadollisista ihmisistä, joilla on keskinäiset kiistansa, kuppikuntansa ja henkilösuhdeongelmansa, ja pienetkin vähemmistöt saattavat olla sisäisesti uskomattoman riitaisia. Ihmiset tietenkin haluavat pitää kiinni äidinkielestään ja määritellä itsensä sen perusteella; jo kauan ennen kuin modernit normitetut kirjakielet syntyivät, eri paikallismurteiden puhujat tiesivät tarkkaan, miten mikäkin meikäläisessä puheenparressa kuuluu sanoa, ja siitä, miten hullunkurisesti naapuripitäjien asukkaat kieltä vääntävät ja ”murtavat” (tästähän sana murre on peräisin), tehtiin sanaleikkejä ja pilkkavärssyjä. Mutta kun tämä yhdistyy siihen tavallisen kansallisvaltion kasvatin oppitekoiseen uskoon, että kielet ovat tarkkarajaisia selkeitä yksiköitä ja että on olemassa ”oikeita” ja ”vähemmän oikeita” kieliä, syntyy moderni poliittinen lyömäase, jota myös vähemmistökieliyhteisöissä saatetaan heilutella julmastikin. Nyt näyttää tämmöinen sota syttyneen Suomen karjalankielisten kesken – pienen, uhanalaisen vähemmistökieliyhteisön, jonka asema on poikkeuksellisen hankala.

Karjalan kieltä on puhuttu sekä ns. Itä-Karjalassa, siis laajalti Venäjän puolella vanhaa rajaa, että historiallisen Suomen itäisimmissä osissa, ja nykyään sitä puhutaan tai muistellaan Raja-Karjalan evakkojen sekä rajantakaisesta Itä-Karjalasta eri vaiheissa 1900- ja 2000-lukua Suomeen siirtyneiden ja heidän jälkeläistensä perheissä kaikkialla Suomessa. Se on suomen kielen lähin sisarkieli, jolle itse asiassa Itä-Suomen savolaismurteet sekä nykyisen Suomen Etelä-Karjalan ja luovutetun Kannaksen Karjalan kaakkoismurteet ovat läheisempää sukua kuin Länsi-Suomen murteille. Pohjoisten vienalaismurteiden ja suomen kielen väliset erot ovat minimaalisen pienet, ja tämänkin takia Elias Lönnrot saattoi vain kevyesti kieltä muokkaamalla rakentaa Vienan Karjalan eeppisestä kansanrunoudesta  suomalaisille  kansalliseepoksen. Karjalan kieli ja karjalaisuus otettiin siis suomalaisuuden rakennuspuiksi, ja näin estettiin 1900-luvun lopulle saakka myös karjalan kielen kehittäminen itsenäisenä kielenään – sekä (1930-luvun loppua lukuun ottamatta) Venäjällä, missä Karjalan tasavaltaa pitkään hallitsivat suomalaiset emigrantit, että Suomessa. Tarkemmin Suomen karjalankielisten kokemaa kielellistä sortoa kuvaa Anneli Sarhimaan piakkoin ilmestyvä kirja Vaietut ja vaiennetut.

Karjalan kielen kehittämisen tiellä on kuitenkin ollut myös se käytännön este, että karjalan sisäiset murre-erot ovat suuret. Niin kuin suomen kieli koostuu länsi- ja itämurteista, jotka palautuvat (ainakin) kahteen eri kantasuomalaiseen kielimuotoon, niin myös karjala on ollut tapana jakaa kahtia varsinais- ja aunuksen- eli livvinkarjalaan. Varsinaiskarjalan sisällä puolestaan erottuvat pohjoiset vienalaismurteet ja eteläisemmät karjalan muodot; näiden näkyvin ero on siinä, että eteläisemmässä karjalassa tavataan paljon soinnillisia (”pehmeitä”) b, d, g, z tai ž  -äänteitä, jotka vienasta kuten suomestakin puuttuvat. Aunuksen eli livvin taas erottaa varsinaiskarjalasta selvimmin sen perusteella, että sananloppuinen tai ä on usein muuttunut u:ksi tai y:ksi: ’akka’ on akku (vaikka genetiivimuoto kuuluu taas akan), ’kylmä’ on kylmy, ja kehtolaulussa tuuditetaan piendy lastu. Varsinaiskarjalan ja livvin raja kulki entisen Suomen Raja-Karjalan halki, joten Suomen rajakarjalaisissa evakkosuvuissa puhutaan molempia kielimuotoja.

Suomen länsi- ja itämurteiden alkuaan suuret erot johtuvat siitä, että näillä murteilla on eri tausta ja polveutuminen. Samoin varsinaiskarjala ja livvi ovat alkuaan eri lähtöä: livvi on ilmeisesti syntynyt jonkin vepsäläistyyppisen kielimuodon sekoittuessa karjalaistyyppiseen. Sisarkielten ja -murteiden kesken tämmöistä tapahtuu, ja siksi murteiden rajat harvoin ovat ehdottoman jyrkkiä – Suomessa tämän näkee hyvin keski- ja pohjoispohjalaisista murteista, joissa on läntisellä pohjalla sitä enemmän itäisiä aineksia, mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi mennään. Myöskään entisessä Suomen Raja-Karjalassa ei livvin ja varsinaiskarjalan raja ollut ymmärtämistä haittaavan jyrkkä, ja esimerkiksi avioliittoja solmittiin sen poikki niin, että joissakin perheissä puhuttiin sekä livviä että varsinaiskarjalaa.

Kuulostaako monimutkaiselta? Entisaikaisessa esiteollisessa maailmassa näitä asioita ei tarvinnut miettiä. Ihmiset puhuivat kotikylänsä murretta ja ymmärsivät myös lähiseutujen puheenpartta, vaikka siinä jotkin äänteet tai muodot menivätkin hassusti eri tavalla. Oma identiteetti määriteltiin kotiseudun ja suvun perusteella, tarvittaessa laajemmin sen mukaan, millaisille herroille maksettiin veroa ja missä kirkossa käytiin. Vasta myöhemmin syntyivät modernit kansakunnat ja kansalliskielet kirjoineen ja kouluineen, myös Suomi ja nykysuomen kieli; meillä Suomessa tätä kielenkehitysprosessia tukivat Suomen autonominen asema sekä ajan yleiset kansallisromanttiset aatevirtaukset, ja nykysuomen kanssa yhdessä luotiin myös koko maan kattava suomenkielinen koululaitos, lehdistö, kirjallisuus ynnä muut kielenkäyttöympäristöt. Karjalaisilla modernin identiteetin rakentaminen on poliittisista syistä kestänyt paljon kauemmin, ja oikeastaan vasta 1900-luvun mittaan on saatu synnytettyä ajatus sellaisesta karjalaisuudesta, johon kuuluvat sekä vienalaiset että eteläisemmän varsinaiskarjalan ja livvin puhujat.

Tämä ajatus karjalaisuudesta ja sen tukemisesta sen monenlaisissa muodoissa – samaan tapaan kuin vaikkapa moderniin saamelaisuuteen lukeutuu useiden erilaisten saamelaiskielten puhujia – on nyt viime aikoina törmännyt merkilliseen kiistaan Suomen karjalaispiireissä. Suojärven Pitäjäseura on päätynyt avoimeen konfliktiin Karjalan Kielen Seuran kanssa, joka tähän asti on paljolti vastannut Suomessa vielä perin vaatimattomin resurssein pyörivästä karjalan kielen elvyttämisestä. Suojärveläisten mielestä KKS tukee pelkästään livvin kieltä ja laiminlyö ”varsinaista” karjalaa, niin että valtion karjalan kielen elvyttämiseen myöntämää tukea, joka on kanavoitu kulkemaan KKS:n kautta, ei itse asiassa edes käytetä oikean karjalan kielen hyväksi. KKS taas vakuuttaa olevansa valmis tukemaan kaikkia karjalan kielen muotoja, ja jos sen tuella on julkaistu lähinnä livvinkielistä kirjallisuutta, tämä johtuisi siitä, että varsinaiskarjalaisia tekstejä ei juuri ole tarjottu julkaistavaksi – varsinaiskarjalan kirjallinen viljely on vielä vakiintumattomampaa kuin livvin.

Tähän kiistaan on ulkopuolisen ja näitä suhteellisen pieniä piirejä tuntemattoman paha mennä puuttumaan. Puusta katsoen voisi veikata, että taustalla voi olla jopa aivan henkilökemiatason ongelmia joidenkin keskeisten toimijahenkilöiden kesken – niin tällaisissa tilanteissa usein on.  Ja selvästi tässä vaikuttaa se, että äidinkieli ja sen määrittämä identiteetti on monille ihmisille äärettömän tärkeä ja herkkä tunneasia: kuka puhuu minun kieltäni ja kuka kieltä, joka minusta kuulostaa vieraalta, kuka saa lukeutua minun kieleni puhujiin ja kuka ei… Yhdessä tästä aiheesta näkemässäni nettikeskustelussa yksi osanottaja vakuutti, että hänestä livvin kieli kuulostaa aivan erilaiselta kuin hänen sukunsa vanhusten varsinaiskarjala. Aivan varmasti esimerkiksi Venäjän Karjalassa 1900-luvun lopulla kasvanut livvin puhuja, jonka sivistys- ja ykköskieli on venäjä, kuulostaa erilaiselta kuin esimerkiksi ennen sotaa Raja-Karjalassa kasvanut ja suomenkielistä kansakoulua käynyt suojärvenkarjalainen. Ja lukemattomat muutkin asiat voivat vaikuttaa siihen, mikä kuulostaa tutulta ja mikä vieraalta. Tunteista ja vaikutelmista on turha ruveta riitelemään, ja tunteista ja vaikutelmistahan on kysymys, kun kielten ja murteiden rajoja tavallisten kielenkäyttäjien kesken vedellään.

Ikävää kuitenkin on sivullisen kielentutkijan katsella sitä, miten kielitiede on vedetty tähän mukaan. Suojärven pitäjäseuralaiset ovat nimittäin saaneet tuekseen oikeita kielentutkijoita. Tapani Salmisen tämän seuran Oma Suojärvi -lehdessä (2/2017) julkaisemassa artikkelissa argumentoidaan kiivaasti sen puolesta, että livvi ei erilaisten historiallisten juurtensa takia oikeasti edes ole karjalaa. Näin juttu päättyy:

Tällä hetkellä varsin arvovaltaiset tahot pyrkivät Suomessa siihen, että Suomen karjalankieliset kansalaiset ja heidän jälkeläisensä jäisivät vaille oman kielen käyttöä ja viljelyä, koska karjalan kielen nimellä edistetään karjalan sijasta livvin kieltä. Tämän suuntauksen vastustamiseksi tarvitaan laaja kansalaisliike. Sen tueksi on Helsingin yliopiston yhteyteen perustettu kielitieteellinen ohjausryhmä, joka edustaa sekä puhutun kielen elvyttämisen ja kirjakielen kehittämisen ja elvyttämisen että kielen luokittelun ja uhanalaisuuden asiantuntemusta.

Keitä sitten lienevätkin nuo ”varsin arvovaltaiset tahot”, minun on hyvin vaikea uskoa, että livvin kieltä viljelevien aktivistien tavoitteena olisi nimenomaisesti varsinaiskarjalan sortaminen. Mutta näin sivullisena kielentutkijana kiinnittäisin huomiota tähän ”kielitieteelliseen ohjausryhmään”. Sen sihteerinä on jutun kirjoittaja Tapani Salminen ja puheenjohtajana professori Juha Janhunen. Näitä molempia herroja arvostan kielentutkijoina erittäin suuresti – mutta suomalais-ugrilaisesta vinkkelistä katsellen molemmat ovat ykkösasiantuntijoita samojedikielten alalla sekä kielten polveutumisen ja luokittelun yleisissä teoriakysymyksissä, eivät (Suomessa puhutun) karjalan ja sen käytännön elvytystyön eksperttejä. On myös hieman outoa, että tässä kielitieteellisessä ohjausryhmässä ei ole mukana karjalan kielen tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta Joensuusta, missä tätä nykyä on maan ainoa karjalan kielen professuuri, eikä myöskään Helsingin yliopiston entisen fennougristiikka-oppiaineen (miten sitä nykyään mahdetaankaan nimittää) karjalaa tutkineita professoreja.

Näin puusta katsoen vaikuttaisi siltä, että teoreetikko-kielentutkija, jota kiinnostaa ennen kaikkea kielten luokittelu ja historiallinen polveutuminen ja jolle siksi on tärkeää korostaa livvin ja varsinaiskarjalan eroa, on tullut vedetyksi mukaan jonkinlaisten kuppikuntien ikävään kärhämään ja turhanaikaiseen joskin iki-inhimilliseen kiistelyyn muutenkin vähäisistä resursseista ja ehkä myös arvovaltakysymyksistä. Tilannetta voisi verrata siihen, että jotkut saisivat päähänsä ruveta emansipoimaan savonmurretta: se on alkuaan aivan eri kieli kuin länsisuomi, itse asiassa lähempää sukua karjalalle kuin länsisuomalaisille murteille, eikä se oikeasti ole ”suomea” ollenkaan, koska suomi-nimitys on alun alkaen tarkoittanut vain lounaissuomalaisia murteita – siispä savo on irrotettava suomesta ja sille rakennettava toinen kirjakieli standardeineen. Lingvistisesti tämä on sinänsä ihan yhtä perusteltua kuin livvin ja varsinaiskarjalan tiukka eronteko. Mutta aivan eri asia on, onko se poliittisesti tai kielisosiologisesti järkevää. Olisiko suomen kielelle nykyisessä maailmantilanteessa hyötyä vai haittaa siitä, että sen resurssit hajotettaisiin kahden tai kenties useammankin kansallis- ja virkakielen rakentamiseen ja ylläpitoon? Eikö järkevämpää ole pitää yllä nykyistä suomen yleiskieltä ja sen ohessa sallia, suosia ja edistää myös kaikenlaisten murteiden avaraa ja suvaitsevaista harrastamista?

En tiedä enkä halua sivusta sanella, miten varsinaiskarjalan ja livvin kielen asema suomenkarjalaisten kulttuuri- ja kielenelvytystoiminnassa pitäisi parhaiten järjestää. Mutta se on ainakin varmaa, että viime kädessä kielen säilymisen turvaa vain se, että sitä käytetään, puhutaan ja kirjoitetaan, pidetään näkyvillä ja kuuluvilla ja ennen muuta välitetään lapsille ja nuorisolle. Se, säilyykö Suomessa varsinaiskarjala vai livvi vai kumpikaan näistä, ei ole muutamasta julkaisusta eikä niiden julkaisemiseen myönnetystä muutamasta tuhannesta eurosta kiinni, vaan siitä, saadaanko aikaan ilmapiiri, jossa yhä useammat karjalankieliset ja heidän jälkeläisensä osaavat, haluavat ja jaksavat puhua karjalaa, olkoon sitten varsinais- tai livvin-, etelä- tai vienan-, ja antaa sen perinnöksi lapsilleen. Joidenkin karjalan kielen vaalijoiksi julistautuvien kuppikuntien keskinäiset kähinät ja salaliittoteorioilta haiskahtavat syyttelyt (”jotkin tahot pyrkivät…”) eivät tätä ainakaan edistä.

ÄVKG! — heinäkuu 22, 2017

ÄVKG!

Netin kielikeskusteluissakin toistuvat sekä kuuluisa kehotus KVG että valitus ”katsoin Googlesta, mutta ei sieltä löydy kunnon vastausta…” Olen jo niin moneen keskusteluun postannut omat ajatukseni asiasta, että ehkä on aika pukea ne myös blogin muotoon.

Siis minähän saan yhä pahenevaa allergista ihottumaa noista ilmauksista ”katsoin Googlesta”, ”Googlen mukaan” tai ”Google kertoo, että…”. Netin hakukoneet eivät itse tiedä yhtään mitään vaan ohjaavat vain tiedon lähteille. Tätä ”tietoa” hakukone ei osaa arvioida eikä arvottaa, ja kun kielestä, etenkin suomen kielestä on kysymys, niin hakukoneen löydöksessä akanoita on jyvien seassa pelottavan runsaasti. Hakukoneella löytyy huuhaata tai loputtomia mutu-keskusteluja, joissa äkkiväärät amatöörietymologit tarjoilevat itse syvästi todeksi kokemiaan sananselityksiä tai jotkut muut innokkaat internautit muistelevat, mitä 1950-luvulla Änkyrävaaran supistetun kansakoulun tai 1980-luvulla Jengimäen yläasteen äidinkielentunnilla opetti se hassu sijainen. Tai sitten melkein keskustelussa kuin keskustelussa esiin pomppaa ilmeisesti hyvin hakukoneoptimoitu ”Suomisanakirja”-niminen yritelmä, joka kehuu olevansa kattavin suomen kielen verkkosanakirja ja jonka tekijöiden nimistä tai ammattitaidosta ei ole mitään tietoa. Suomisanakirjaan on tosin ilmeisesti piratoitu tietoa ns. oikeista sanakirjoista, ainakin Kielitoimiston sanakirjan (josta vielä tulee puhe) artikkeleita sellaisenaan jo silloin, kun ”Kielari” ei vielä ollut julkisesti ja ilmaisesti verkossa saatavilla. Jo pelkästään tämän takia boikotoin koko sivustoa ja kehotan siihen myös kaikkia suopeita lukijoitani.

Oikeita kunnon suomen kielen tietolähteitä, sanakirjoja etenkin, on verkossa valitettavan huonosti saatavilla, tai ainakin niiden verkottamiseen on herätty paljon myöhemmin kuin esimerkiksi Virossa. Yhtenä syynä varmaan ovat tekijänoikeuskysymykset: perinteiset sanakirjat ovat olleet kustantamojen omaisuutta ja painetun paperin myyntiin perustuvan ansaintalogiikan vankeja. Näin esimerkiksi Nykysuomen sanakirja, 1900-luvun ensimmäinen laaja ja kunnollinen yleissuomen sanaston kuvaus, toimi vuosikymmenten ajan WSOY:n rahasampona. ”Nykäri” ilmestyi vuosina 1951–1961 (sen jälkeen siitä otettiin vuosikymmenten ajan muuttamattomia uusintapainoksia), ja sen aineistona on 1900-luvun alkupuolen tai vielä varhempienkin aikojen suomalaista kirjakieltä ja kirjallisuuden klassikkoja Kalevalaa myöten. Olisi kulttuuriteko saada se verkkoon, vaikka ”nykysuomesta” sen kieli onkin nykyään vielä paljon kauempana kuin sen ilmestyessä.

Paljon surkeampaa kuin verkko-Nykärin puute on se, ettei verkosta löydy yhtään kunnollista suomen kielen etymologista sanakirjaa, siis sellaista, joka vastaa kysymykseen ”mistä sana … tulee”. Toistaiseksi kaikki pätevät sanakirjat ovat paperikaupan tekijänoikeusperiaatteiden vankeina. Päteviä, siis oikeiden asiantuntijoiden laatimia suomen kielen etymologisia sanakirjoja (Veijo Meren Sanojen synty on kaunokirjallinen teos!) on olemassa kolme. Suomen kielen etymologinen sanakirja (SKES) on 1930-luvulla käynnistetyn projektin lopputulos, jonka (hakemistoineen) seitsemää osaa julkaistiin 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Tällä välin ehti toimittajakunta vaihtua ja etymologisessa tutkimuksessakin paljon tapahtua, joten seuraavan, päivitetyn version Suomen sanojen alkuperä (SSA) toimittaminen alkoi heti SKES:n ilmestyttyä. Vuosina 1992–2000 ilmestyneen kolmiosaisen SSA:n oli tarkoitus olla edeltäjäänsä helppolukuisempi ja selkeämpi, mutta lyhenteet ja ammattikieli voivat silti hämmentää tottumatonta lukijaa. Todella kansantajuiseksi tarkoitettu on Kaisa Häkkisen kokoama ja vuolaasti soljuvalla lukuproosalla kirjoittama Nykysuomen etymologinen sanakirja,  jonka aiempia versioita WSOY markkinoi Nykysuomen sanakirjan  uusintapainosten yhteydessä sen jatko-osana.

Suomen sanojen alkuperää ollaan kuulemma verkottamassa (itse asiassa sen ehtivät erään tietokonelingvistisen projektin iloiset veikot yhdessä välissä jo tehdäkin, ilmeisesti ajattelemattakaan mahdollisia tekijänoikeuskysymyksiä) ja tuomassa suuren yleisön saataville. Sitä odotellessa suuri yleisö voi lohduttautua kolmella hätäratkaisulla, joista valitettavasti yksikään ei ole satunnaisen kieliväittelyn tai kapakkavedonlyöntitilanteen iskiessä kovin kätevä kännyköitävä:

  1. Saamelaiskielten etymologinen tietokanta Álgu löytyy verkosta, ja siitä on mahdollista hakea myös suomen kielen sanoja, joiden saamelainen vastine on tietokannassa. Näin valitsemalla ”laajennetusta hausta” kieliryhmäksi ”itämerensuomen” ja kieleksi ”suomen” voi saada hakusanalleen listauksen tietokannassa esiintyvistä vastineista. Listausten tulkinta ei vain ole ihan helppo juttu. Se, missä suhteessa sanan vastineet ovat toisiinsa – onko esimerkiksi saamen sana lainattu suomesta tai toisinpäin vai ovatko sanat toistensa alkusukulaisia – vaatii äkkinäiseltä uutteraa perehtymistä lyhenteiden ja merkintöjen tulkintaan.
  2. Virossa ollaan verkottamisessa Suomea edellä, ja viron kielen hartaasti odotettu etymologinen sanakirja on alusta alkaen ollut tarjolla myös verkkomuodossa. Laajennettu haku (otsi ja näita – kõigilt väljadelt) ei tosin osaa hakea suomenkielisiä vastineita mutta löytää samantapaiset sanat, joten silläkin pääsee vähän pitemmälle kuin pelkkää vironkielistä hakusanaa etsimällä. Viron kielestä olisi tietenkin hyvä ymmärtää ainakin alkeet.
  3. Kaikkein vanhimmat sanastokerrostumamme, tai yksi tulkinta niistä, löytyvät toistaiseksi ainoasta varsinaisesta ja vakavasti otettavasta uralilaisten kielten etymologisesta sanakirjasta Uralisches etymologisches Wörterbuch (UEW). 1980-luvulla unkarilaisten tutkijoiden vuosikymmenten työn tuloksena ilmestynyt kirja ei enää edusta tutkimuksen viimeistä sanaa vaan sisältää jonkin verran nykytietämällä kyseenalaisia tai hylättäviä etymologioita, mutta on silti erittäin paljon tyhjää parempi. Ja, ta-daa, koko UEW:n aineisto on verkotettu. Verkkoversioita on itse asiassa kaksikin, joista suositeltavampi löytyy osoitteesta uralonet.nytud.hu. Otsikkosivun valikko on hämmentävästi vain unkariksi, mutta jos uskaltaa klikata kohtaa Keresőfelület (’hakuliittymä’), pääsee hakusivulle, jossa tarjolla on unkarinkielisen lisäksi myös saksan- ja englanninkieliset vaihtoehdot.

Mutta onneksi Suomessakin asiallisten kieliaineistojen verkottaminen etenee. Päävastuun siitä kantaa Kotimaisten kielten keskus Kotus, jonka verkkosivuilla on nyt muutaman vuoden ajan ollut vihdoinkin rajoituksetta luettavissa tuo yllä mainittu ”Kielari” eli Kielitoimiston sanakirja. Sieltä löytyy paras mahdollinen vastaus siihen perimmältään järjettömään kysymykseen, onko jokin sana ”oikeaa suomea” tai ”onko sanaa X olemassa suomen kielessä”. Kielari kertoo myös sanojen taivutukset, joten suurin osa kielipoliisi- ja kielineuvontapalstoilla käydyistä monikon genetiivejä (lasten vai lapsien, perunoiden vai perunoitten?) tai yksinäis-k:n astevaihtelua (miten taipuu ikä-sana monikossa tai kirkua-verbi?) koskevista väittelyistä on täysin turhia. (Näitä kysymyksiä esitetään vain siksi, kun vänkääminen on niin ihanaa. Tähän aiheeseen palaan vielä joskus.) Pro-vinkki: Kielarin hakukentässä voi käyttää myös jokerimerkkejä. Ei siis tarvitse aloittaa yleisökeskustelua siitä, onko suomessa sellaisia sanoja, joissa on iy-diftongi ja montako sellaista sanaa löytyy, riittää kun kirjoittaa hakukenttään *iy* ja painaa entteriä. Nih!

Kotuksen mainiot miehet ja naiset ovat toimittaneet verkkoon myös melkoisen osan Suomen murteiden sanakirjaa (SMS). Kyseessä on ammattilaisten ja vapaaehtoisten avustajien lähes koko 1900-luvun ajan jatkuneeseen keruutyöhön perustuva, monumentaalisia mittoja tavoitteleva kansallinen suurprojekti, jonka valmistuminen on vielä kaukaisessa tulevaisuudessa – mutta onneksi tähän mennessä julkaistusta osuudesta on verkossa jo aakkosväli he – letkastua. Ikuisuusväittelyihin tuiman merkityksestä tai vihdasta ja vastasta ei siis vielä löydy apua, mutta sitä vastoin verkko-SMS kertoo, usein oikein kartan kanssa, missä päin Suomea on alun perin ”ketätelty” eli käytetty ketä-muotoa kysymyspronominin perusmuotona (ketä teki tän?) tai mitä tarkoittaa kuna semmoisissa yhteyksissä kuin ei rahan kunaa. Ainakin he – letkastua -aakkosvälin osalta ei siis enää loppuillastakaan pitäisi syntyä loputonta jankutusta aiheesta ”missä murteessa sanotaan näin” tai ”onks tää sana jotain murretta”.

Mutta suosikkini Kotuksen verkkoantimista on kuitenkin Varhaisnykysuomen korpus. Sieltä löytyy komea kokoelma tekstejä 1800-luvulta, juuri siltä ratkaisevalta aikakaudelta, jona koukeroisen vanhan pipliasuomen tilalle kehitettiin nykyinen suomen yleiskieli samalla kun suomenkielinen lehdistö, tieto- ja kaunokirjallisuus syntyivät. Ja siellä on myös ihana hakulomake, jota olen monesti menestyksellä käyttänyt kieliväittelyissä. Kyllä tekee eetvarttia, kun jollekin ”tämmöistä karmeaa uutta muoti-ilmausta” tms. rappioilmiötä kauhistelevalle voi näyttää, että esimerkiksi epäkelpo löytyy jo 1800-luvun sanakirjoista. Samanlainen tekstikokoelma hakulomakkeineen on myös vanhasta eli Ruotsin vallan ajan kirjasuomesta. Ja kun näiden makuun on päässyt, voi siirtyä haeskelemaan esimerkkejä uudemmistakin kieliaineistoista. Kielipankin korpuksista osa on käytettävissä myös ilman rekisteröitymistä.

Ja joskus pitää sitten lähteä kaukomaille hakemaan apua suomen kielen sanojen tai sanontojen alkuperän ongelmiin. Ns. internationalismit nykysuomalainen tuntuu yleensä ymmärtävän The Vieraan Kielen pohjalta, ja aika monta kertaa meikäläinen niuhottaja on saanut hikeentyen selittää, että kontakti ei ”tule englannin sanasta contact” vaan kuuluu niihin yleiseurooppalaisiin sivistyssanoihin, joita sivistyneet suomalaiset ovat käyttäneet jo siihen aikaan kun englantia ei meillä ihmeemmin osattu. Usein näiden kansainvälisyyksien alkuperän selvittämisessä silti auttaa englanninkielinen  etymonline.com-sivusto.

Mutta siitä huolimatta suosittelisin kaikille vierasperäisten sanojen ja sanontojen alkuperän pohtijoille ensimmäiseksi lähtökohdaksi – jos kotimaiset sanakirjat eivät auta – Svenska Akademiens Ordbokia. Siinä massiivinen projekti, jonka rinnalla meidän Nykärimme, etymologiset sanakirjamme ynnä muut kalpenevat, vaikka otettaisiin tueksi vielä Vanhan kirjasuomen sanakirjakin. SAOBin aineistonkeruu alkoi 1880 ja kattaa ruotsin kielen historian vuodesta 1520 lähtien, tähän mennessä artikkeleita on ilmestynyt hakusanaan vret asti, ja koko komeus löytyy myös verkosta. SAOBin artikkeleista löytyvät sanojen etymologiat ja vanhimmat esiintymät ruotsin kirjakielessä, ja myös lukuisien kansainvälisten sanojen ja sanontojen historiaa voi selvitellä SAOBin avulla – sillä ruotsin ja Ruotsin kauttahan meille lähes kaikki eurooppalainen ”kansainvälisyys” on tullut vuosisatojen ajan, aapiskukosta (joka munii ahkerille lapsille) öljyyn (jota kuvaannollisesti valetaan laineille tai kaadetaan tuleen). Tästä ei varmaan nykymaailman aikaan voi liian usein muistuttaa.

Kieliraivosta — heinäkuu 12, 2017

Kieliraivosta

Kieliasioista kun puhutaan, siihen liittyy usein tunteilevaa höttöhymistelyä. Ah, rikas ja ihana äidinkielemme! Oi, miten hienoa ja sivistävää ja avartavaa on osata useita kieliä! Ooh, miten ihana ja sensuelli kieli onkaan ranska, ja italia se on ainoa oikea oopperan kieli! Mutta kimaltelevan ihailuhötön alta paljastuu usein jotain paljon rumempaa. Kaikki kielet eivät olekaan ihania, kauniita ja arvokkaita, vaan moniin niistä liittyy tuskaa ja traumoja, pelkoa ja raivoa. Ennen kaikkea kielet eivät tässä suhteessa todellakaan ole tasa-arvoisia.

Yhteiskunta ja koululaitoshan elävät siinä oudossa harhaluulossa, että kieli on pelkkä kommunikaation työkalu ja että kielipolitiikkaa (johon kuuluu myös kielenopetuksen ohjailu ja resursointi) voi tehdä semmoisten käsitteiden varassa kuin ”tarpeellisuus” ja ”tehokkuus”. Näin ollen kieliä on ”hyödyllisiä”, ”hyödyttömiä” ja ”vahingollisia”. Eikö tulekin mieleen vaikkapa sienten luokitukset ”syötäviin”, ”syötäväksi kelpaamattomiin” ja ”myrkyllisiin”? Tästä maaperästä nousevat sitten ennakkoluulot vieraita kieliä kohtaan, etenkin ”hyödyttömiksi” miellettyjä. Ja tästä syntyvät kieliharmi, kielipaniikki ja kieliraivo.

Lievimmässä tapauksessa toinen kieli on ”hyödytön” ja ”tarpeeton”. Enkulla pärjää ihan joka paikassa, joten ei meidän Jani-Petteri nyt ota ruotsin eikä saksan kurssia, niin säästyy aivokapasiteetti tarpeellisempiin asioihin. Vähemmistöjen ja maahanmuuttajien lapsille se hyödytön ufokieli on ihan turha taakka, jonka takia ne joutuvat enemmistölapsia huonompaan asemaan ja ylirasittuvat. Kumma kyllä tämä ylirasittumisvaara koskee yleensä vain vähemmistöryhmien vähemmän arvostettuja kieliä – herrasväen lapset on maailman sivu pantu English Playschooliin tai Lycée Françaiseen, mutta niiden aivojen poksahtamista ei pelkää kukaan. (Aivan samoinhan lukihäiriö joskus ilmenee vain ”hyödyttömiksi” koetuissa kielissä. Irlantilaiselta kollegalta kuulin taannoin, että Irlannissa voi koulun pakkoiiristä saada vapautuksen lukihäiriön perusteella – mutta jotkut vapautuksen saaneet jatkavat sitten koulusta jonkin kieliaineen opintoihin, joita tämä mystinen lukihäiriö ei sitten enää yhtään haittaakaan.) Ja tietenkin julkisten varojen käyttö näiden hyödyttömien kielten opettamiseen ja tukemiseen on järjetöntä tuhlausta. Kuinka paljon kroonikkovaippoja saisikaan pakkoruotsin yhteiskunnalle tuottamilla kuluilla, eikö niin?

Vähemmistökielten ympärillä kukkivat yhä monet tutut harhaluulot, esimerkiksi usko niiden ”primitiivisyyteen” tai ”rajoittuneisuuteen” – tai vastaavasti ”keinotekoisuuteen”: tämä kieli ”ei olisi oikeasti olemassa”, elleivät jotkut sitä väen vängällä rakentaisi ja tekohengittäen ylläpitäisi, vain enemmistön kiusaksi ja valtiolta verorahoja kupatakseen. Esimerkiksi tässä Nation Cymrun mielipidekirjoituksessa esitellään muutamia kymrin (walesin) kieltä koskevia esimerkkejä Britannian julkisuudesta: kymrin kielen on väitetty muun muassa edistävän mielisairautta ja estävän edistyksen ja valistuksen leviämistä. Tämä voi sitten arjessa johtaa todellisiin kieliraivonpurkauksiin.

Tuossa mainitussa walesilaisjutussa esitellään brittitoimittaja, joka ruikuttaa julkisesti, miten kurjaa hänen oli lapsena tuntea itsensä ulkopuoliseksi kun hänen kotikylässään puhuttiin kymriä, jota hän ei osannut. Syypäitä hänen kurjuuteensa olivat siis kymrinkieliset, jotka kehtasivat puhua omaa kieltään – ei esimerkiksi perhe tai koulu, jotka eivät opettaneet hänelle kymriä. Enemmistökieliset pitävät itsestäänselvänä etuoikeutenaan, että heidän ei koskaan tarvitse törmätä kielimuuriin vaan se kaadetaan aina heidän edestään. Heillä on oltava ikuinen kielellinen etuajo-oikeus, toisten kuuluu väistää ja mukautua. Se, joka kehtaa törmäyttää heidät kieleen, jota he eivät ymmärrä, loukkaa heitä henkilökohtaisesti.

Tästä samasta syystä Suomessa jotkut idiootit huutelevat äidinkieltään puhuville suomenruotsalaisille ”painukaa Ruotsiin” (ja tästä syystä myös suomenkielisen astuessa huoneeseen suomenruotsalaisten keskustelu vaihtuu suomenkieliseksi…). Ja tästä samasta syystä Petroskoin kadulla karjalaa, Saranskissa mordvaa tai Joškar-Olassa maria puhuva voi saada kimppuunsa kiukkuisen venäjänkielisen täti- tai setäihmisen selittämään, että on sivistymätöntä ja epäkohteliasta puhua julkisella paikalla kieltä, jota muut eivät ymmärrä, ja sitä paitsi venäjä on kaikkien venäjänmaalaisten kansalliskieli ja kansojen välisen kanssakäymisen kieli… Yhdysvaltain ”English only” -ihmisistä puhumattakaan: muunnelmia tästä tarinasta kiertää verkossa varmaan kymmenittäin.

Kieliraivon takana voi olla alemmuudentunne tai pelko. Mehän tiedämme, että suomenruotsalainen bättre folk vielä sata-sataviisikymmentä vuotta sitten halveksi suomenkielisiä ja uskoi arjalaiseen ylemmyyteensä, siitä puhumattakaan, miten Ruotsissa sittemmin on nyrpistelty suomalaisille maahanmuuttajille nenää ja tuhahdeltu että ”en finne igen”. Siksi ruotsin kieli kuulostaa koppavalta ja tylyltä ja ärsyttävältä, eikö niin? (Näin minä ainakin ajattelin vielä alle kymmenvuotiaana.) Ja ruotsin puhuminen julkisesti on avointa riidan haastamista… Tai jos vähemmistö- tai maahanmuuttajaryhmää yleisesti pidetään tyhmänä tai sivistymättömänä, aggressiivisena tai rikollisena, ”en finne igen” -uutisten juoppoina puukkotappelijoina tai bad hombreina, niin sen mukaisena kuullaan myös ryhmän kieli.

Vähemmistöryhmällä itsellään on tässä suo siellä, vetelä täällä. Jos reippaasti puhutaan omaa vähemmistökieltä, se koetaan uhkaavaksi ja loukkaavaksi. Jostain syystä se ruotsinkielinen puhe helsinkiläisessä ratikassa kuulostaa paljon äänekkäämmältä kuin suomen-, näin ainakin olen kuullut monien väittävän. Tietenkin vähemmistö voi myös käpertyä kielellisesti sisäänpäin ja tehdä kielestään meidän oman salaisen jutun, jota kenenkään muun ei kuulukaan kuulla eikä edes oppia. Tämäkin kääntyy vähemmistöä vastaan: kieli häipyy enemmistön näkyvistä ja kuuluvista kokonaan, joten sen olemassaoloonkaan ei enää uskota (”eihän sitä enää kukaan oikeasti puhu, tukiaisten takia sitä vain tekohengitetään”) eikä sen tukemista nähdä tarpeellisena (”nehän on kaikki kaksikielisiä ja osaa enemmistökieltä joka tapauksessa”). Tai sitten se nähdään salakielenä, jonka käyttämiseen on jotkin häijyt syyt. Siellä ne taas molottaa sitä kummallista kieltään, varmaan puhuvat pahaa meistä.

Viime aikoina on paljon puhuttu vihapuheesta ja sen torjumisesta, rasismin ja ennakkoluulojen vastaisesta taistelusta. Kieliharmia ja kieliraivoa näissä yhteyksissä harvemmin mainitaan, ja kuitenkin ne ovat arkipäivää monille muutenkin vihapuheen kohteeksi joutuville ryhmille. Ihan yhtä tärkeää kuin rasismin vastustaminen avoimella vuoropuhelulla ja oikealla tiedolla olisi kielirasismin ja kieliraivon torjunta levittämällä oikeaa tietoa kielistä ja kielestä ilmiönä, esimerkiksi monikielisyyden luonnollisuudesta ja sen tutkituista hyvistä vaikutuksista. Myös kielelliseen suvaitsevaisuuteen pitäisi kasvattaa – siihen, että oudon kielen kuuleminen ei hermostuttaisi eikä pelottaisi, että yhteisön yksikielisyyttä ei kuviteltaisi autuaan ongelmattomaksi normaalitilaksi, ja että kielimuurien yli uskallettaisiin rohkeammin ja rennommin kiipeillä kaikkia mahdollisia apuvälineitä käyttäen.

Tuon ylempänä mainitun walesilaisjutun kirjoittaja väittää, että suurin osa aggressiivisesta vähemmistökielen halventamisesta selittyy huomionhakuyritykseksi: joku ö-luokan julkisuustyrkky haluaa pysyä otsikoissa tai joku toimittajapoloinen yrittää kerätä lukijoita ”kuumalla kiistakysymyksellä”. Median vastuu siis korostuu tässäkin. Eikä kyse ole vain siitä, että media voisi nostaa vähemmistökielten ja kielellisten ihmisoikeuksien kysymyksiä entistä paremmin esiin. (Esimerkiksi YLE on viime aikoina ansiokkaasti kirjoittanut siitä kielenriistotraumasta, jonka asuntolakoulujärjestelmä sodanjälkeisten vuosikymmenten saamelaislapsille tuotti.) Vaan kieli- ja kielipolitiikkakysymyksistä uutisoitaessa voitaisiin yrittää välttää edes niitä ilmeisimpiä harhaluuloja. Tai edes kuunnella asiantuntijoita.

 

Mitä pyydetään, kun pyydetään anteeksi? — heinäkuu 9, 2017

Mitä pyydetään, kun pyydetään anteeksi?

Tätä Petteri Järvisen somemokajuttua on nyt ollut oma kuplani pullollaan. Siis: vuosikymmenten ajan digitaalimaailman ja tietosuojakysymysten guruna tunnettu kaveri twiittaa kuvan vieressään nukkuvasta lentomatkustajasta ja heittää mukavitsikkään vihjauksen tämän lihavuuteen. (Niille, joilta homma jostain ihmeen syystä on mennyt ohi: esimerkiksi tässä blogissa on hyvä, tiivis analyysi tapahtuneesta.) On ollut aika elähdyttävää seurata, miten monet jaksavat kärsivällisesti ja rauhallisesti selittää jopa Järviselle itselleen, mikä meni pieleen ja mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää. Ja on hienoa huomata, että lihavien halventaminen ja ylipäätään etenkin sivullisten naisihmisten ulkonäön ikävä kommentointi ei enää kaikkien mielestä ole hauskaa eikä vitsikästä.

Mutta kehopositiivisuuden ja läskittelyn (fatshaming) kysymykset eivät ihan sellaisinaan kuulu kieliblogiin. Sitä vastoin palasin miettimään, mistä oli kysymys, kun niin monen arvostelijan mielestä Petteri Järvisen anteeksipyyntö – ”olen pahoillani, jos olen loukannut toisten tunteita, eikä ollut tarkoitus aiheuttaa tämmöistä kohua” – ei ollut riittävä eikä ”oikea”. Joku kommentoija linkitti tähän englanninkielisestä Wikipediasta artikkelin Non-apology apology – tällaiset ei-oikeat anteeksipyynnöt ovat siis englanninkielisessä maailmassa suorastaan käsite. Petterin anteeksipyynnössä mättää muun muassa se, että oma syyllisyys kyseenalaistetaan (jos olen loukannut) ja siirretään toisten harteille (toisten tunteita – siis oikeasti syypäitä ovat nuo ”toiset”, jotka ylettömän herkkänahkaisesti ottavat itseensä kaikesta, ja tämä on pelkkä tunne-, ei asiakysymys). Mutta ehkä siinä on muutakin ärsyttävää.

Mikä oikein on anteeksipyyntö, ja mikä tekee siitä oikean anteeksipyynnön? Ehkä tätä voisi tarkastella myös anteeksi-ilmausten etymologian kautta. En tarkoita – tämä väärinkäsitys usein leijuu ilmassa, kun sanojen ja sanontojen alkuperästä puhutaan – että sanan historia ja alkuperä ovat ikään kuin syvin totuus, joista aina paljastuu myös sanan ”oikea merkitys” ja sen kuvaaman ilmiön jonkinlainen olennainen ydin. Sanoilla on se merkitys, joka niille kulloinkin annetaan, ja nämä merkitykset elävät ja liikkuvat erilaisten käyttötapojen mukana, vaikka me miten yrittäisimme sanakirjamääritelmillä niitä naulata paikoilleen. Mutta ehkä anteeksi-ilmausten etymologia kertoo jotain siitä, miten anteeksi pyytäminen ja antaminen on aikoinaan ymmärretty, ja sitä kautta myös jotain kulttuurista ja sen muutoksesta. Muun muassa tämän takiahan etymologia on niin jännittävää ja kiinnostavaa.

Anteeksi-sana on translatiivimuoto sanasta, jonka perusmuoto kuuluisi *anne ja joka on muodostettu antaa-verbistä aivan samalla tavalla kuin  kanne  verbistä  kantaa, kierre  verbistä  kiertää,  piste  verbistä  pistää  tai paine  verbistä  painaa.  Monet tämäntyyppisistä sanoista ovat nykysuomessa suhteellisen uusia, 1800-luvulla tai sen jälkeen syntyneitä – suomalainen sanastonhuolto on tykännyt näistä e-johdoksista, ja uusia rajoitteita, käytänteitä, pakotteita sun muita hyttyskarkotteita syntyy jatkuvasti. Myös tätä anne-sanaa on joskus yritetty tuoda suomen kieleen vierasperäisen datan  vastineeksi. (Virossa ja unkarissa vastaava onnistui, monikkomuotoiset  andmed  tai  adatok  ‘tiedot, data’ ovat siellä normaalia yleiskieltä, lisäksi virossa tunnetaan anne merkityksessä ’lahjakkuus’, siis ’Luojan antama, ”lahjaksi saatu” ominaisuus’.) Anteeksi-ilmauksessa piilevä *anne  sitä vastoin on vähintäänkin montasataa vuotta vanha: anteeksi löytyy jo Agricolalta, joskin vastaavat ilmaukset lähisukukielissä saattavat olla lainaa suomesta.

Kun annetaan jotain anteeksi, silloin annetaan jotain ”antamalla”, siis ei väkivallalle tai uhkailulle periksi antaen vaan vapaaehtoisesti, ei korvausta vastaan vaan ilmaiseksi, ’lahjaksi’. Samanlaista ”kertakaikkista antamista” ilmaisee myöhäislatinan  perdonare  (josta ranskan  pardon(ner), joka puolestaan on siirtynyt englantiin lukemattomien muiden tapakulttuuriin ja oikeuslaitokseen liittyvien sanojen mukana), ja latinan  perdonare-sanan germaanisia käännöslainoja ovat ilmeisesti myös englannin forgive  ja saksan  vergeben.  Anteeksiantaja siis ikään kuin lahjoittaa syylliselle jotakin, kun luopuu vaatimasta korvausta ja antaa asian olla, jättää sen sikseen (mikä lienee ruotsin  förlåta-verbin alkuperäinen merkitys) tai ”katsoo siitä pois” (unkarin elnéz pyynnössä  elnézést!  ‘[pyydän] poiskatsontaa!’). Toisin ilmaisten anteeksiantaja voi myös ”vapauttaa syyllisyydestä” (venäjän izvinit’, saksan  entschuldigen, josta varmaankin käännöslainana myös viron  vabandama), ”luopua syyttämästä” (saksan  verzeihen) tai ylipäätään ”päästää irti, päästää vapaaksi” (unkarin  bocsát).

Tämän ”antamisen”, ”sikseenjättämisen” ja ”päästämisen” takana on vaikea olla näkemättä entisajan suku- ja heimo-oikeuskäytäntöä, josta esimerkiksi Heikki Ylikangas on mukaansatempaavasti kirjoittanut. Olennaista ei vielä keskiajalla ollut totuuden selvittäminen ja syyllisen rankaiseminen sinänsä vaan tasapainon ja sovinnon ylläpitäminen suku- ja heimoyhteisöjen välillä. Sakoilla saatettiin pitkään hyvittää jopa miestappo, jos uhrin omaiset sakkoon tyytyivät. Pitkään säilyi laissa puhdistusvalakäytäntö – ”luhtikan [= puhdistakoon] itzens 12. miehen walalla” -tyyppisiä ilmauksia löytyy esimerkiksi Herra Martin maanlainsuomennoksesta. Syytetty siis vannoi viattomuuttaan ja hänen kanssaan vannoi tietty määrä ”tukijoita”, eikä kysymys tietenkään ollut syyttömyyden todistamisesta vaan sen osoittamisesta, että, kuten Ylikangas muistaakseni asian ilmaisee, syytetyn suku ”seisoo pystynä metsänä hänen takanaan”, joten asia on ehkä viisainta jättää sikseen, jos ei haluta entistä pahempaa kärhämää. Anteeksi antaminen voisi hyvin liittyä juuri tähän ajattelutapaan, jossa olennaista on yhteisön sisäinen sopu ja rauha, eivät yksilön oikeudet ja vastuu saati yksilön tunteet.

Tämän kanssa aivan päinvastaista ajattelutapaa edustaa ”pahoittelu”: olen pahoillani, I’m sorry, désolé [= ‘(olen) lohduton!’], tut mir leid [= ‘minun käy sääliksi’]… Siinä keskiössä on nykyaikainen itsenäinen yksilö ja, ah, oh, hänen vilpittömät tunteensa: minulla ihan oikeasti on nyt paha mieli, eikö siinä, yhyy, ole rangaistusta kyllin? Tai: tämä surettaa minua ihan yhtä paljon kuin sinuakin, ymmärräthän siis, että en tarkoittanut tätä ja olen siksi moraalisesta vastuusta ainakin jossain määrin vapaa? Veikkaisin, että tämmöisen yksilötunteilun nostaminen ”oikean” anteeksipyynnön asemaan on moderni ilmiö, ja mainio etymonline.com-sivusto kertookin, että englannin I’m sorry varsinaisen anteeksipyynnön merkityksessä vaikuttaa esiintyneen ensi kerran vasta 1830-luvulla.

(”Pahoitellahan” voidaan myös silloin, kun otetaan osaa toisen suruun tai pahaan mieleen. I’m sorry voi ilmeisesti tarkoittaa sekä ’anteeksi kun astuin varpaallesi’ [= minulla on nyt paha mieli, koska tiedän olevani syyllinen ja minua kaduttaa, kun satutin sinua] että ’otan osaa suruun äitisi kuoleman johdosta’ [= tunnen sympatiaa sinua kohtaan ja siksi minullakin on paha mieli, kun sinulla on surua]. Ärsyttääköhän ketään muuta se, kun englanninkielisten elokuvien suomalaisissa tekstityksissä osanottoa ilmaistaan sanomalla olen pahoillani? Toisaalta löytyy niitä englannin puhujia, joiden mielestä I’m sorry ei saisi automaattisesti merkitä pelkästään anteeksipyyntöä.)

Kuten jo todettiin, sanoilla on se merkitys, joka niille annetaan. Jos olen pahoillani tai I’m sorry on yhteisössä normaali ja hyväksytty tapa pyytää anteeksi – eli tunnustaa rikkoneensa moraalisia ja eettisiä normeja tai lähimmäisensä oikeuksia ja pyytää yhteisöltä tai loukatulta henkilöltä, että tästä ei enää tulisi muita seuraamuksia – niin silloin se pitäisi tunnustaa ja hyväksyä anteeksipyynnöksi. Petteri Järvisen somemokan tapauksessa kuitenkin näyttää käyneen niin, että suhteellistamisen (”jos olen loukannut”) ja syyllisyyden ulkoistamisen (”toisten tunteita”) lisäksi tuo ”pahoittelu” ei täytä kaikkien suomenkielisten some-moraalinvartijoiden ”anteeksipyynnölle” asettamia vaatimuksia.

”Pahoittelu” ei ilmeisesti kuitenkaan osoita riittävän selvästi, että pahoittelija tunnustaisi itse tehneensä väärin tai ansaitsevansa rangaistuksen. Siitä saattaa edelleenkin huokua jonkinlainen lapsellisen syyllisyyden välttelyn meininki: jotain ikävää tapahtui ja se on meistä kaikista ikävää, mutta ei nyt hei kuulkaa syyllistetä ketään, eihän? Tästä samasta syystä ehkä myös Alexander Stubbin taannoinen ”sori siitä” johti aivan päinvastaiseen tulokseen kuin tarkoitus oli.

15+ aihetta epäillä, että kieliä tai kielitiedettä käsittelevä juttu on potaskaa — kesäkuu 30, 2017

15+ aihetta epäillä, että kieliä tai kielitiedettä käsittelevä juttu on potaskaa

(Tämä julkaisu on uudelleenlämmitetty ja laajennettu versio parin vuoden takaisesta Facebook-muistiinpanostani 12 aihetta epäillä, että kieltä, kieliä tai kielitiedettä käsittelevä juttu on potaskaaNyt, kun minulla lopultakin on kieliaiheinen blogi (kiitos vielä kerran, Mikael J.!), halusin saada jutun paremmin kaiken kansan saataville. Aihe nimittäin on ikivihreä. Esimerkiksi tämä ”maailman vanhimmat kielet” -juttu näkyy edelleen pomppivan esiin milloin milläkin palstalla…)

Tiedejulkaisuilla ja tiedetoimittajilla on usein luonnontieteellinen tausta. Niinpä hyvä tiedetoimittaja ehkä ymmärtää, mitä tarkoittavat prosentit ja todennäköisyysasteet, osaa kysyä, minkälaiseen dataan ja miten laajaan ja edustavaan aineistoon tutkimus perustuu, missä se on ilmestynyt ja onko tutkijana esiintyvä henkilö oikeasti tämän alan asiantuntija eikä esimerkiksi kasvatustieteilijä lausunnoimassa evoluutiosta  tai tietojenkäsittelijä sähköallergiasta. Pätevä tiedetoimittaja tietää, että kausaaliväitteisiin (”x aiheuttaa y:n”) on suhtauduttava hyvin epäluuloisesti. Hän osaa varoa mahtailevia sensaatio-otsikoita, kiinnittää tarvittaessa huomiota tahallisen epämääräiseen kieleen (”saattaa olla”, ”näyttäisi olevan yhteys”) ja muistaa miettiä, voiko tutkimuksen tekijällä tai teettäjällä olla oma lehmä ojassa. Hyvä tiedejournalisti muistaa myös välttää tasapuolisuusharhaa: jos annetaan lähetysaikaa tai palstatilaa sekä normitieteen (esim. evoluutiobiologia, ns. koululääketiede, tähtitiede, historiallinen kielitiede) että normitieteen ulkopuolella rehottavien oppien (esim. kreationismi, homeopatia, astrologia, Kalevi Wiikin kielenvaihto-kielihistoriamalli) kannattajille, ei saa synnyttää sellaista vaikutelmaa, että tässä on kilpailemassa kaksi tasaväkistä, yhtä vankasti perusteltua näkemystä ja että totuus löytyy kenties yhtä lailla molemmista tai jostakin näiden kahden puolestavälistä. Tällaista kriittisyyttä tarvitaan tieteellistä tekstiä luettaessa ja siitä yleisölle kirjoitettaessa, oli tieteenala mikä hyvänsä.

Kielitieteellisen tekstin kriittiseen lukemiseen tarvitaan kuitenkin näiden yleisten tekijöiden lisäksi hieman erikoistietämystä siitä, miten kielitiedettä tehdään ja arvioidaan. Tätä ei pätevilläkään tiedejournalisteilla aina ole, vaan kieliasioihin liittyviä yleisiä harhaluuloja ja tietämättömyyttä ei edes tajuta kyseenalaistaa – jokainen, joka osaa jotain kieltä, on mielestään kielen asiantuntija. Erityisesti tämä koskee kielihistoriaa, jonka menetelmiä ja peruskäsitteitä eivät tunne edes kaikki lingvistisen tai filologisen koulutuksen saaneet ihmiset. Ja erityisen usein tämä ilmenee siten, että kielten historiaa yritetään selvittää luonnontieteen, esimerkiksi genetiikan menetelmin. Nämä tutkijat usein ratsastavat ”monitieteisyydellä” ja julkaisevat tuloksiaan luonnontieteellisillä foorumeilla, joiden toimittajille ei jostain syystä tule mieleenkään kysyä asiantuntija-arviota oikeilta lingvisteiltä. Näin olemme viime vuosina saaneet lukea tiedeuutispalstoilta esimerkiksi jääkaudelta säilyneistä sanoista tai miten esi-isämme kuin Yoda puhuivat(Ensinmainittu on loistava esimerkki totaalisesta asiantuntemattomuudesta, jälkimmäinen on kiintoisa mutta ongelmallinen hypoteesi, jota on tutkittu vähän kyseenalaisista lähtökohdista ja uutisoitu äärimmäisen tökeröllä ja naiivilla tavalla.)

Verkosta löytyy nykyään monenlaisia tieteellisen tekstin lukuoppaita, apuneuvoja argumentointivirheiden tunnistamiseen ja huuhaan diagnosointiin. Tämän jutun innoittajana oli vox.com-sivustolla julkaistu 15 ways to tell if that science news story is hogwash. Nämä oppaat kuitenkin yleensä keskittyvät luonnontieteisiin ja niiden tutkimustulosten arvioinnin kysymyksiin, kuten otannan laajuus ja edustavuus tai verrokkiryhmän käyttö. Kielitieteen osalta ei ole vastaavaa vielä silmiini osunut. Yhden tärkeän osan on tosin Santeri Junttila kattanut jutussaan, joka valitettavasti on ilmestynyt vain unkarinnoksena (”Áltudomány és nemzeti őstörténet: európai példák”, ‘Pseudotiede ja kansallinen esihistoria: eurooppalaisia esimerkkejä’) László Hontin toimittamassa unkarinkielisessä huuhaa-kielihistoriaa käsittelevässä teoksessa A nyelvrokonságról (‘Kielisukulaisuudesta’). Unkaristahan löytyy sattuneesta syystä huuhaa-kielihistoriaa harvinaisen runsaasti; tämän ilmiön taustoista olen itsekin vähän laajemmin kirjoitellut täällä. Mielenkiintoista lisävalaistusta antaa myös lingvistin ja skeptikkoaktivistin Mark Newbrookin kirja Strange Linguistics, vaikka sen tavoittelema huuhaalingvistiikan yleiskatsaus jääkin epätasaiseksi pintaraapaisuksi.

Mutta pitemmittä puheitta: seuraavassa luettelossa sekalaisia aiheita, näkemyksiä ja ilmauksia, joiden esiintymisen kieltä tai kielitiedettä käsittelevässä artikkelissa pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Mikään näistä ei ole ehdoton kriteeri, vaan kaikkia näitä on sovellettava sen kuuluisan suolaripauksen kera eli, huomio, kriittisesti.

1.    Sanojen määrän laskeskelu Guinnessin ennätystenkirjan hengessä: ”kielessä x on y sanaa (ilmiölle z)”, ”kielessä x on poikkeuksellisen paljon/vähän sanoja ~ enemmän/vähemmän sanoja kuin kielessä y”, jne. Kielessä kuin kielessä sanasto on avoin, ainakin tietyiltä osin, eli uusia sanoja voi aina muodostaa tai lainata. (Ja tietenkin sanoja luodaan tai lainataan sinne, missä niitä tarvitaan, eli kulttuurin tai elämäntavan kannalta keskeisiä ilmiöitä varten. Voin hyvin kuvitella, että eskimo- tai saamelaiskielissä on enemmän lumeen ja jäähän liittyviä sanoja kuin jorubassa tai tamilissa, mutta tämä ero ei kerro mitään itse kielestä eikä ihmeemmin kiinnosta kielentutkijoita. Se on yhtä ihmeellistä ja jännittävää kuin se, että siinä, missä minä näen kaksi pystykorvaista koiraa, koiraharrastaja-kaverini näkee collien ja sheltin.)
Lisäksi ”sanuuden” kriteerit ovat usein hämärät: luetaanko jokin muoto taivutusmuodoksi, johdokseksi vaiko itsenäiseksi kiteymäksi, lasketaanko kaikkien mahdollisten eri murteiden ja tyylien sanat vaiko esimerkiksi ne, mitä joku tietty kyseisen kielen puhuja tuntee, jne. Siksi jonkin kielen sanojen määrää on mahdotonta tarkasti laskea.
Sitä paitsi sanojen määrää eli ns. ”kielen rikkautta” mielellään romantisoidaan ja ihannoidaan, joten sanojen määrän hehkuttaminen on vain yksi tapa intoilla siitä, miten jokin kieli (usein kirjoittajan oma) on jotenkin erityisen hieno. (Ja jos tätä hehkutusta harrastaa ihminen, joka oikeasti ei juuri osaa muita kieliä, voi syntyä noloja tilanteita, kuten osoittaa tässä kertomani anekdootti äskettäin edesmenneestä unkarilaisesta kirjailijasta Anna Jókaista, rauha hänen muistolleen.) Jäitä hattuun!

2.    Tälle ilmiölle on sukua kaikkein pisimmän sanan (nimen, tms.) etsiminen. Hölmöläisten hommaa. Suomen kielen tyyppisissä kielissä yhdyssanat ja johdokset voivat periaatteessa olla miten pitkiä hyvänsä: sellaisia johdoshirviöitä kuin  kumarreksituteskentelemattomuudessaankinko tai unkarin kielen ”virallisesti pisin sana”  megszentségteleníthetetlenségeskedéseitekért  ‘pyhyydenhäpäisemättömyyteilyjenne-takia’ voi aina muodostaa mutta ei välttämättä oikeasti käyttää. Rajoja ei aseta kielen rakenne vaan puhujien aivokapasiteetti (muisti ja kyky prosessoida pitkän sanan eri osasten merkityssuhteista muodostuvaa kokonaismerkitystä) ja muut käytännön tekijät, joiden vaikutus on eri yhteyksissä ja eri ihmisillä erilainen.

3.    ”Kielessä x ei ole sanaa ilmiölle y”, ”kielellä x ei voi puhua ilmiöstä y”. Höpöhöpö. Periaatteessa kaikilla kielillä voi puhua kaikesta, mitä ihminen voi kokea ja ajatella, vaikka eroja voikin olla siinä, miten kätevästi ja napakasti tiettyihin asioihin viittaaminen sujuu. Kaikkien erikoisalojen terminologioita kun ei kaikille kielille ole (vielä) kehitelty – mutta yleensä tällaisten väitteiden heittelijät eivät viittaa kvanttifysiikan termien puuttumiseen selkupin kielestä vaan elättelevät vulgaarirelativistisia harhoja ja haaveita. Toisin sanoen: kielen rakenteet ja ominaisuudet samastetaan naiivisti ajattelutapaan ja kulttuuriin, tyyliin ”suomen kielessä ei ole futuuria, joten suomalaiset ymmärtävät tulevaisuuden käsitteen toisin kuin ranskalaiset”. (Tokihan kieli, ajattelutapa ja kulttuuri niveltyvät toisiinsa monin tavoin. Mutta nämä yhteydet ovat usein kaikkea muuta kuin yks-yhteen-selkeitä, ilmeisiä ja ehdottomia.)
Aika usein tällaiset, nykyään usein Internetissä kiertävät väitteet olisi lapsellisen helppo kumota. Esimerkiksi maailman tiedotusvälineissä on väitetty, että suomen kielen johdonmukaisen oikeinkirjoituksen ansiosta suomessa ei edes olisi sanaa dysleksialle (“luki-häiriölle”). Toinen kuuluisa esimerkki oli aikoinaan Ronald Reaganin möläytys, että venäjän kielessä ei kuulemma ole sanaa ’vapaus’. Tämän väärinkäsityksen yhtenä syynä saattoi olla se, että venäjän svoboda-sanan konnotaatiot eli siihen liittyvät mielleyhtymät ovat vähän erilaiset. Kuten Suomessakin aikoinaan tiedettiin, svoboda alkoi viimeistään vuonna 1917, Venäjän vallankumousten tuiskeessa viitata kapinoivien, humalassa rellestävien ja upseerejaan tappavien sotilaiden riehuntaan ja anarkiaan, eikä sillä Venäjän poliittisessa kielenkäytössä ole ainakaan sittemmin ole ollut sellaista keskeistä käyttöarvoa kuin freedomilla on Yhdysvalloissa.

4.    Tai päinvastoin: ”kielen x sanalle y ei ole vastinetta missään muussa kielessä”. Näinköhän tosiaan tällaisten väitteiden esittäjä on tutkinut kaikki maailman tuhannet kielet? (Toisin kuin esimerkiksi tässä hupijutussa väitetään, saksan Schadenfreudella on kuin onkin vastineita ympäri Eurooppaa, vaikkapa suomen vahingonilo tai unkarin káröröm. Kuten jo Lauri Hakulinen aikoinaan osoitti, kyseessä on käännöslainana levinnyt eurooppalainen kulttuurisana.)
Vaikeinta tässä tietenkin on määritellä ”vastine”: miten tarkasti sen pitää vastata alkuperäistä? Jokaisessa kielessä kuhunkin sanaan liittyy omanlaisensa mielleyhtymien ja vakiintuneiden käyttöyhteyksien verkosto, kuten edellisen kohdan  svoboda  ja  freedom  osoittavat. Yksikielinen ihminen tuntee nämä verkostot hyvin vain omasta äidinkielestään ja saattaa siksi luulla, että muissa kielissä ei vastaavanlaista ole. Tai toisaalta: kun opimme vieraan kielen sanan jonkin vieraan kulttuuri-ilmiön yhteydessä, tämä yhteys nousee mielessämme ensisijaiseksi, ja meidän on helppo romantisoiden ajatella, että minkään muun kielen sana ei voi sisältää samanlaisia mielleyhtymiä. Vain espanjalaisessa flamencossa, ah, on duendea!

5.    Ylipäätään: ”kieli x on ainutlaatuinen, missään muussa maailman kielessä ei tunneta ilmiötä y”. Samoin kuin edellisten kohtien väitteet, tämäkin väite antaa vahvan aiheen epäillä, ettei kirjoittajalla ole hajuakaan maailman kielten runsaudesta ja monimuotoisuudesta. Tällaiset väitteet myös on usein liikuttavan helppoa osoittaa vääriksi. Esimerkiksi Unkarissa monet näköjään kuvittelevat, että verbien subjekti- ja objektikonjugaatio (siis verbin persoonapääte on erilainen sen mukaan, onko verbillä tietynlainen määräinen objekti vai ei) on ainutlaatuinen piirre. Eihän sellaista Euroopan suurissa sivistyskielissä tunnetakaan, mutta vastaavanlaisia ja vielä mutkikkaampiakin järjestelmiä on mordvassa, samojedikielissä ja unkarin lähimmissä sukukielissä hantissa ja mansissa. Vielä liikuttavampaa on nähdä suomalaisten hehkuttavan kieliopillisen suvun puutetta jotenkin ihmeellisenä ja harvinaisena ilmiönä.

6.    Kielen ja kirjoituksen samastaminen. Kielen ensisijainen olomuoto on äänteistä koostuva puhe (paitsi tietenkin viittomakielillä), ja kirjaimista koostuva kirjoitus on ikään kuin siitä tiettyjen sovinnaissääntöjen mukaan tehty – enemmän tai vähemmän abstrakti – kuva. Arjessa nämä menevät monilta maallikoilta sekaisin, niin että suomalainen neuvolantäti voi hyvin kysellä, joko lapsi osaa ”sanoa r-kirjaimen” tai ”puuttuuko häneltä kirjaimia”. Tai puolalaisista nimistä lasketaan hihitellen konsonantteja tietämättä, että esimerkiksi rz, sz tai cz ovat yhtä äännettä merkitseviä digrafeja. Kielissä, joiden kirjoitustapa on vähemmän fonemaattinen kuin suomessa, tämä ongelma on vielä ilmeisempi. Kuulemma monien englanninkielisten maallikkojen on mahdotonta tajuta, että pronomini on itse asiassa diftongi [ai], eli siinä ääntyy kaksi erilaista vokaalia – miten ihmeessä, kun siinä on vain yksi ainoa kirjain?
Maallikot myös herkästi kuvittelevat kirjoitusta ikään kuin kielen olennaiseksi ominaisuudeksi. Kuitenkin kirjoitusjärjestelmät voivat levitä hyvinkin erilaisesta kielestä toiseen. Meidän latinalaista kirjoitusjärjestelmäämme ei alkuaan luotu suomen kieltä varten, ja siksi suomen oikeinkirjoitus nykyisessä muodossaan onkin pitkän kehityksen tulos. Arabialainen kirjoitus kehittyi alkuaan arabian kielen kuvaamisen tarpeisiin, mutta siitä huolimatta sitä on, joskus vähän irvistellen, käytetty islamilaisen maailman muidenkin kielten kuten farsin tai aikoinaan monien turkkilaiskielten kirjoittamiseen. Suomensukuisten kielten yksi vanhimmista tekstimuistomerkeistä, karjalan- tai vepsäntyyppisellä kielellä kirjoitettu Novgorodin tuohikirje 292, raaputettiin tuohelle kyrillisin kirjaimin, koska tekstin kirjoittajan kirjakieli oli venäjä tai kirkkoslaavi.
Pelkästä kirjoituksesta ei siis välttämättä voi tunnistaa, mistä kielestä on kysymys, ellei oikeasti tiedetä, mitä äänteitä kirjainmerkit vastaavat ja mitä sanoja näistä äänteistä koostuu. Tämä on usein ongelmallista, kun on tulkittava ja tunnistettava arkeologisissa löydöissä esiintyviä mahdollisia kirjoitusmerkkejä. Ns. riimukirjaimistoja on ollut käytössä monenlaisia, ja koska kovaan pintaan raapustettavat kuviot pyrkivät sattuneesta syystä kaikkialla olemaan samannäköisiä eli koostumaan paljolti pystysuorista ja vinoviivoista, unkarilaiset vaihtoehtohörhöt ovat mielellään näkevinään muinaisunkarilaista riimukirjoitusta vähän kaikkialla – esimerkiksi Bosnian ns. Aurinkopyramidissa tai arvoituksellisessa Yarmouthin kivessä. (Yarmouthista Kanadan itärannikon Nova Scotiasta löytyneessä kivessä on jonkinlaista riimukirjoitusta, jota ei kai oikeasti ole vielä kukaan pystynyt tulkitsemaan.)

7.    Nykyisten kielten sijoittaminen kaukaiseen muinaisuuteen (tai päinvastoin). Kielet ja kansat ovat historiallisen kehityksen tulosta, eivät mitään ikuisia ja muuttumattomia yksikköjä. (Tästä hienoja havainnollistuksia muuten löytyy Spekulatiivista lingvistiikkaa -blogista.) Useampia vuosituhansia sitten ei ollut olemassa suomen kieltä, ei edes ”alkusuomea”. Jos esihistoriallisista väestöistä ja niiden oletetuista kielistä käytetään nykyisten kansojen ja kielten nimityksiä, se merkitsee usein, että kirjoittajalla on tyypillinen nationalistinen huuhaa-agenda eli väkevä tarve osoittaa oma kansansa ja kielensä ”vanhimmaksi” tai ”alkuperäisimmäksi”. Tai sitten kirjoittaja ei vain tiedä, mistä puhuu. (HS:n ”tiede”-uutinen Adam Hyllestedin väitöskirjasta on muutenkin opettavaista luettavaa: paitsi että väitöskirjan rohkeista hypoteeseista on tullut todistettuja tutkimustuloksia, toimittaja on myös keksinyt sellaisia nykykieliä kuin ”Irlannin ja Walesin keltti”. Miltähän kuulostaisi ”Ruotsin ja Englannin germaani”?)

8.    ”Vallankumoukselliset” tutkimustulokset, jotka koskevat kielten sukulaisuussuhteita. Mullistavia sensaatioita hehkuttavaa tiedeuutista pitää aina epäillä, etenkin, jos kyse on historiallisesta kielitieteestä. Euroopan ja osin muunkin maailman tunnettuja kielikuntia on viimeistään 1800-luvulta alkaen tutkittu niin intensiivisesti, että radikaaleja muutoksia näiden kielten polveutumista koskeviin käsityksiin on turha odottaa, vaikka yksityiskohtia toki tarkennetaan koko ajan.
Aika usein tämäntyyppinen potaskanlevitys johtuu siitä, että kielisukulaisuuden olemusta ja sitä kuvaavia metaforia ei ymmärretä oikein. Kaksi kieltä ovat sukua keskenään, jos ja vain jos ne polveutuvat yhteisestä kantakielestä, läheisestä tai kaukaisesta – siksi sukulaisuus voi olla aivan ilmeistä, kuten suomen ja viron tai saksan ja hollannin välillä, tai vasta kielentutkimuksen menetelmillä selviävää, niin kuin suomen ja unkarin tai ruotsin ja farsin kesken. Sitä vastoin sukulaisuus ei synny siitä, että toisesta kielestä lainataan ainesta jokin tietty määrä. Ne sinänsä omalla alallaan pätevät kielentutkijat, jotka taannoin pääsivät uutisotsikoihin väittämällä, että englanti onkin skandinaavinen kieli, eivät tajunneet tätä. (Pätevää kritiikkiä esim. täällä: http://languagelog.ldc.upenn.edu/nll/?p=4351 .)

9.    ”Vanhoista” tai ”nuorista” kielistä puhuminen. Kaikki maailman kielet ovat tavallaan yhtä vanhoja, eli ne ovat vähitellen muuntuen kehittyneet jostakin esimuodosta, ja tämä kehityslinja juontaa kaikilla kielillä lopulta ihmiskunnan alkuhämäriin ja ensimmäis(t)en ihmiskielen tai -kielten syntyyn. Poikkeuksena tästä ovat vain keinotekoiset kielet sekä tietyissä erikoisissa kontaktitilanteissa kehittyneet sekakielet, pidginit ja kreolit: ne eivät normaalilla tavalla suoraan polveudu jostakin aiemmasta kielivaiheesta vaan ovat syntyneet tietyssä historiallisessa tilanteessa. Jonkin kielen nimittäminen ”vanhaksi” (tai jotain toista kieltä ”vanhemmaksi”) ei yleensä tarkoita mitään muuta kuin romanttista hymistelyä: tämä kieli on minusta jotenkin poikkeuksellisen hieno.
Kielten kirjallinen dokumentaatio voi tietenkin olla vanhaa tai nuorta. Tässä mielessä muinaisegypti on kirjakielenä vanhempi kuin suomi ja suomi vanhempi kuin koltansaame. On myös kieliä, jotka ovat ikään kuin samannimisinä olleet olemassa jo pitkään, koska ne eivät ole haarautuneet useaan sisarkieleen. ”Kreikan kieleksi” voidaan nimittää sekä nykykreikkaa että Homeroksen eeposten alkukieltä, joiden välissä on tuhansia vuosia, sitä vastoin latinan kieli elää nykyään useissa tytärkielissään ja kantaa semmoisia nimiä kuin ”ranska”, ”espanja” tai ”italia”. Silti nykykreikka eroaa antiikin kreikasta ainakin yhtä paljon kuin nykyitalia klassisesta latinasta, eikä nykykreikkaa voi sanoa sen ”vanhemmaksi” kieleksi kuin italia.
Joskus ”vanhasta” kielestä puhumalla viitataan siihen, että jokin kieli muka ei ole muuttunut (juuri) lainkaan. Esimerkiksi liettua ja islanti ovat konservatiivisen maineessa, koska niiden äänne- ja muotojärjestelmä ovat säilyttäneet monia hyvin vanhakantaisia piirteitä. Samoin suomea viroon vertaamalla näkee selvästi, että suomi on vanhakantaisempi kuin viro. Tällainen konservatiivisuus on kuitenkin suhteellista. Eri osa-alueet voivat muuttua hyvinkin eri tahtiin (esimerkiksi kantasuomessa sanavartalojen suomalais-ugrilainen kaksitavuinen perusrakenne säilyi mutta äännejärjestelmä muuttui varsin radikaalisti), eikä mikään kieli säily täysin muuttumatta. Ei edes unkari, vastoin sitä sitkeää mutta perätöntä väitettä, että ”englantilainen tarvitsee Shakespearen lukemiseen sanakirjaa, mutta unkarilainen ymmärtää ongelmitta Halotti Beszédin [vanhin säilynyt unkarinkielinen teksti, ruumissaarna 1100-luvun lopulta] tekstiä”.

10. Kummalliset termit tai tahallisen epämääräiset muotoilut. Uskoisitteko tiedeuutista, jossa CERNin hiukkaskiihdyttimen ääressä lausunnoivaa valkotakkia tituleerataan ”fyysistiksi”? Kun YLEn ”tiede”-toimittaja siteeraa ”lingvistikkoa”, myös tekstin kummallisista muotoiluista käy ilmi, että toimittaja ei oikein itsekään ole tajunnut, mistä on kirjoittamassa. Lingvisti Paul Heggartyn suuhun on pantu väite, että ”jamnojen kielen vaikutuksesta (?) kehittyivät slaavilaiset, germaaniset ja muut Pohjois-Euroopan indoeurooppalaiset kielet, esimerkiksi ruotsi, saksa ja englanti. Hän ei kuitenkaan usko, että eteläiset kielet, esimerkiksi muinaiskreikka, tai sanskriitin kaltaiset itäiset indoeurooppalaiset kielet olisivat jamnakielen jälkeläisiä.” Itse asiassa Sciencen alkuperäisen jutun mukaan Heggarty epäilee tässä tiedeuutisessa hehkutetussa Reichin ja kumppanien työryhmän tutkimuksessa saavutettuja ajoituksia: sukupuuta laskettaessa pienetkin poikkeamat datassa tai sen tulkinnassa voivat johtaa suuriin virheisiin. Ja jos ajoituksessa on parintuhannen vuoden heitto, Jamnaja-kulttuurin oletettu kieli ei enää voisi olla kantaindoeurooppaa (josta siis polveutuvat myös esim. kreikka tai sanskrit) vaan jokin myöhäisempi, ehkä esi-balto-slaavilainen kielimuoto. (Arvoitukseksi jää, miten YLEn toimittaja on onnistunut sekoittamaan tähän myös germaaniset kielet.)

11. Kielten, kansojen ja kulttuurien samastaminen. Meillä ihmisillä on armoton tarve ”olemuksellistaa” ihmisryhmät: miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, suomalaiset ovat jöröjä, saksalaiset järjestelmällisiä ja ruotsalaiset koppavia. Siksi tällaisia ennakkoluuloja vahvistavilla ”tutkimustuloksilla” on armoton kysyntä. Samaan ennakko-odotukseen liittyy se vanha perinne, että ”kansat” kuvitellaan selvärajaisiksi rodullis-kielellis-kulttuurisiksi kokonaisuuksiksi. Nykyään, kun ihmisryhmien biologisia juuria voidaan genetiikan avulla tutkia varsin eksaktisti, niihin mieluusti niputetaan myös historiallisen kielentutkimuksen tutkittavissa oleva kieli sekä arkeologien esinelöytöjen perusteella määrittelemät ”kulttuurit”. Näin syntyy sellaisia luomuksia kuin edellisen kohdan tiedeuutisessa mainittu ”jamna-kansa”, jonka oletetaan, totta kai, puhuneen ”jamna-kieltä”. Miettikääpä: jos meidän kulttuureistamme ei jäisi jäljelle yhtään tekstimateriaalia, mitä tulevaisuuden arkeologit voisivat sanoa Euroopan kielirajoista?
(Arkeologien Jamna(ja)-kulttuuriksi nimeämä ilmiö on saanut nimensä venäjän tai ukrainan jamna(ja)-sanasta, joka tarkoittaa ”kuopallista”, ja viittaa tunnusomaisiin kuoppahautoihin. Samaan kulttuuripiiriin kuuluivat myös kurgaanit eli hautakummut, ja myös ”kurgaaneja” on erehdytty luulemaan kansan nimitykseksi.)

12. ”Sekakielistä” puhuminen on usein merkki siitä, ettei tiedetä, mistä puhutaan. Kielet eivät sekoitu samalla tavalla kuin kulttuurin ainekset tai geenit. Kaksi- tai monikielisissä yhteisöissä on toki usein tavallista ja normaalia puhua kieliä sikin sokin, kuten jokainen helsinkiläisessä ratikassa suomenruotsinkielistä keskustelua sivusta kuunnellut tietää. Mutta nämäkin puhujat yleensä osaavat halutessaan pitää kielet erillään ja puhua tarvittaessa myös ”puhdasta” kieltä. Kaksikielisten vanhempien lapset eivät normaalisti (ainakaan vähän isompina, ratkaisevan kielenomaksumisvaiheen ohitettuaan) puhu ”sekakieltä” vaan jompaakumpaa tai molempia kodin kielistä. Ja ylipäätään: voimakkaasta kielikontaktista seuraa yleensä joko vakaa yhteisöllinen kaksikielisyys tai – valitettavan usein – jommankumman kielen väistyminen.
Varsinaisia sekakieliä, siis kieliä, joissa systemaattisesti tietty osa on kielestä A ja osa kielestä B peräisin, tiedetään muutama harva. Kirjallisuudessa usein mainittuja esimerkkejä ovat pohjoisamerikkalainen michif, jossa verbit mutkikkaine taivutuksineen ovat cree-kieltä ja nominit ranskaa, sekä Mednyj- eli Kuparisaaren aleutti, jossa venäjään on sekoitettu aleuttia. Nämä ovat molemmat ns. seka-avioliittokieliä, eli puhujaväestö on siirtomaaisäntien ja alkuasukasnaisten jälkeläisistä syntynyt ryhmä, joka ei jostain syystä halunnut tai voinut lukea itseään kumpaankaan lähtöpopulaatioon. Toisentyyppisiä sekakieliä ovat länsieurooppalaisten romaniväestöjen ns. pararomanikielet, joissa kielioppi ja kieliopilliset sanat ovat valtakieltä mutta ns. sisältösanat suureksi osaksi alkuperäisestä romanikielestä peräisin. Vaikuttaa siis siltä, että varsinaisten sekakielten syntymiseen tarvitaan jonkinlainen sosiolingvistinen poikkeustilanne, jossa tällaiselle kielelle on erityinen tarve. Jos väitetään, niin kuin jotkut väittävät, että ”kaikki kielet ovat sekakieliä” (sillä kaikissa kielissä on lainasanoja ja vierasperäisiä rakenteita), koko sekakielen käsitteeltä menee pohja ja mielekkyys.

13. ”Primitiivisistä” tai ”kehittymättömistä” kielistä puhuminen. Sikäli kuin tiedetään, kaikkien maailman kielten pohjana on samanlainen kielikyky ja koko ihmislajin periaatteessa samanlaiset ajattelu- ja puhe-elimet. Yhdelläkään kieliyhteisöllä ei tiedetä olevan kieltä, joka koostuisi muutamasta sadasta sanasta ”ilman kielioppia”, höystettynä örähtelyllä ja huitomisella, päinvastoin: hyvin monilla pienillä, kirjoituksettomilla kielillä on rikas äänteistö tai muotojärjestelmä sekä runsaasti sanastoa moniin sellaisiin tarpeisiin, joita ulkopuolinen ei osaa ajatellakaan.
Tietenkin toiset kielet ovat ”kehittyneempiä” eurooppalaisen sivistyksen näkökulmasta, siis kirjakielen ja kirjallisten käyttötapojen suhteen: toisilla kielillä on normitettu yleiskieli ja erilaisille erikoisaloille kehitettyjä terminologioita, toisilla ei. Mutta tämmöinen ”kehittäminen” on mahdollista kielen kuin kielen osalta, jos vain resursseja ja poliittista tahtoa riittää.
Tähän ajattelutapaan liittyy sekin, että vain kirjakieliä pidetään ”oikeina” kielinä. Murteet, kuten nimikin sanoo, ovat niistä ”murrettuja”, väänneltyjä rappiomuotoja. Oikeastihan asia on toisinpäin: kirjakielet ovat keinotekoisia rakennelmia, ne on luotu puhuttujen kansanmurteiden pohjalta.

14. Kielten ”vaikeuden” tai kompleksisuuden vertaileminen: ”x on maailman vaikein kieli” Tämä asia kiinnostaa monia maallikoita, myös siksi, että ”vaikeuden” tai ”mutkikkuuden” ajatellaan olevan jotenkin hienoa ja kertovan kyseisen kielen puhujien poikkeuksellisen monisyisestä ja kehittyneestä ajattelusta. Siksi aiheesta ”maailman vaikeimmat kielet” löytyy verkosta loputon määrä mitä puhtainta potaskaa, yhtenä upeimmista esimerkeistä tämä kuulemma jonkin salaperäisen lingvistikonsortion Pariisissa laatima lista, jossa maailman vaikein kieli on slovakki. (Koska slovakissa on lukuisia piirteitä, joita muka ei ole missään muussa maailman kielessä… ks. kohtaa 5 ylempänä. Tšekkiä, slovakin erittäin läheistä sukukieltä, taas ei löydy listalta lainkaan. Olisin aika valmis lyömään vetoa tuon listan alkuperäisen laatijan äidinkielestä, se vain ihmetyttää, että hopeasijalle on noussut unkari.)
Yleensä ”vaikeuden” kriteeriksi näillä listoilla tempaistaan jokin silmäänpistävä ja helposti hahmottuva piirre, kuten outo ja mutkikas kirjoitusjärjestelmä, jokin eksoottinen äänne tai jokin kieliopin piirre kuten – tämä kuuluu suomalaisten ja unkarilaisten suosikkimytologiaan – sijamuotojen määrä. (Oikeasti suomen sijapäätteiden oppiminen ei ole paljon sen kummempi juttu kuin minkä hyvänsä länsieurooppalaisten kielten prepositioiden opettelu.) Vaikeimpien kielten potaskalistoille on myös tyypillistä ja kuvaavaa, että niissä luetellut kielet ovat yleensä tunnettuja kansallisvaltiokieliä. Jokin Euroopan vähemmistökieli (kuten iiri tai baski) tai viihdekulttuurista tuttu Amerikan alkuperäiskieli (kuten navajo) voi joskus livahtaa joukkoon. Sitä vastoin koskaan ei näissä hupilistoissa näe nganasania, burušaskia, koltansaamea tai Montanan salishia.
Siitä, ovatko jotkin kielet oikeasti mutkikkaampia ja kompleksisempia kuin toiset, on kielitypologiassa käyty viime vuosina intensiivistä keskustelua. Selvää on, että kompleksiset kohdat sijaitsevat eri kielissä eri kohdissa kielen rakennetta ja saattavat tulla vastaan eri kohdissa kielenoppimisprosessia. (Unkarilaista anglistia Ádám Nádasdya siteeratakseni: käärmeellä ei ole jalkoja eikä englannilla [juurikaan] sanojen taivutusmuotoja, mutta molemmat ovat omalla tavallaan täydellisiä olentoja, joilla on yllin kyllin muita mutkikkaita ominaisuuksia.) Peter Trudgill on esittänyt, että ne kielet, joita usein oppivat aikuiset ulkopuoliset ja joita käytetään erikielisten ihmisten yhteydenpitoon, pyrkivät rakenteeltaan yksinkertaistumaan toisin kuin ne kielet, jotka opitaan ”vain äidinmaidossa tai ei ollenkaan”. Tästäkin puusta katsoen uskottavan tuntuisesta ajatuksesta väitellään yhä.
Lienee varminta sanoa, että objektiivista ”vaikeutta” tai ”helppoutta” ei ole olemassa. Käytännössä kielen oppimisen vaikeuteen tai helppouteen vaikuttavat lukemattomat seikat, asenteesta ja opettaja-oppilas-kemioista oppimateriaaliin. Yleisesti ottaen helppoja ovat ne kielet, jotka ovat lähellä omaa kieltä tai aiemmin opittuja kieliä, vaikeita taas oudommat ja kaukaisemmat; tämän – englanninkielisen amerikkalaisen kannalta – näkee hyvin esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon koulutuslaitoksen (Foreign Service Institute) kuuluisasta listasta.

15. Kieleyden kiistäminen: ”kieli x ei ole oikea kieli (vaan keinotekoinen rakennelma tai kieli y:n murre)”. Kielen ja murteen rajanvetoon ei ole ehdottomia kielellisiä kriteerejä, koska ”keskinäinen ymmärrettävyys” riippuu puhetilanteesta ja puheenaiheista, puhujista ja heidän ennakkoasenteistaan jne. Siksi ”kielen” määritteleminen on poliittinen ja identiteettikysymys, ja kielten rajat vedetään usein poliittisin päätöksin. Ruotsin meänkielen puhujat eivät olleet mukana 1800-luvun nykysuomen kehityksessä eivätkä suomalaisen nationalismin nousussa, ja siksi meänkieliaktivistit eivät halunneet identifioitua naapurivaltion kieleen. Tämä on ihan yhtä ”oikein” kuin se, että kielitieteellisesti katsoen meänkieltä voisi pitää myös suomen kielen murteena.
Kieleyden kiistäminen liittyy sekin usein politiikkaan ja valtioideologioihin. Karjalaa on Suomessa pitkään pidetty suomen kielen murteena, ja vieläkin jotkin tahot epäilevät karjalan kielen ”keinotekoisia” kehittämispyrkimyksiä, vainuten niiden takana poliittisia pyrkimyksiä. (Yksi oivallinen vastine erääseen kiistakirjoitukseen täällä.) Vielä selvempi tapaus on monien venäläisten suhtautuminen ukrainan kieleen: se ei muka ole kieli ollenkaan vaan venäjän murre ja/tai ukrainalaisen nationalismin liitäkkeenä syntynyt keinotekoinen kehitelmä. Kansallisvaltion kasvatit näet kuvittelevat usein, että vain viralliset ja standardoidut kirja- ja kansalliskielet ovat ”oikeita” kieliä, olemuksellisesti erilaisia kuin ”murteet”. Siksi jonkin hämärän ”murteen” nostaminen ”oikean kielen” asemaan ei voi olla muuta kuin poliittinen salajuoni.

PLUS: Ja lopuksi lähes auringontarkka huuhaatunnistin: Kalevala! Käsittämättömän monille sivistyneillekin suomalaisille, jopa tiedeihmisille, on jäänyt epäselväksi, että Kalevala ei ole dokumentaatiota Suomen kansan muinaisuskosta ja esihistoriasta, ei edes alkuperäistä suomalaista kansanperinnettä, vaan Elias Lönnrotin työpöydällään oman aikansa kansallisromanttisten ihanteiden mukaisesti toimittama ja muokkaama, enimmäkseen vienankarjalaisesta (siis tarkkaan ottaen ei edes suomalaisesta!) eeppisestä kansanrunoudesta koottu sepitelmä. Tutkijat ovat selvittäneet suunnilleen säkeen tarkkuudella, mistä mikäkin Kalevalan kohta on peräisin, mikä on Lönnrotin alkuperäisiä muistiinpanoja ja mikä hänen muuntelemaansa tai itse sepittämäänsä. Siksi Kalevalan (kuten usein muutenkin kansanrunojen, tarujen, vanhojen aikakirjojen tai pyhien kirjoitusten) käyttäminen historialähteenä on lähes varma merkki siitä, että kirjoittaja ei tiedä, mistä puhuu. Yksi hieno esimerkki tästä oli se taannoin näyttävästi YLEn uutisiin päässyt ”nimistöntutkimuksellinen” neronleimaus, että Pohjois-Karjalan runsas Louhi-paikannimistö viittaisi ”muinaiseen Kalevalan naishallitsijaan”. (Louhi-sana paikallisessa murteessa ja nimistössä viittaa yksinkertaisesti louhikkoon, kivikkoon. Kalevalan Louhi-hahmo taas on paljolti Lönnrotin luomus, nimeä myöten, jota Pohjolan emännällä ei alkuperäisissä kansanrunoissa edes ollut.)

***

Tällaista tällä kertaa. Pysytään valppaina kielitiedeuutisten äärellä!

Kyllä ei kansa tiedä, eli sanontojen selittelystä vielä kerran — kesäkuu 22, 2017

Kyllä ei kansa tiedä, eli sanontojen selittelystä vielä kerran

Tässä keväämmällä kirjoittelin mm. ällikästä, jolla lyödään, ja hippuloista, jotka vinkuvat. Niille nettikeskusteluissa tarjotut selitykset lienevät lähteneet verkkoa kiertämään viimeksi siltä sanonnanselityspalstalta, jota tietokirjailijaksi itseään tituleeraava Juha Kuisma, lempääläläinen yrittäjä ja entinen Suomen maatalousmuseo Saran johtaja aikoinaan piti Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Näistä jutuista on koottu myös 2015 ilmestynyt kirja Tupenrapinat: idiomeja ajan uumenista. Sain nyt vihdoinkin lainatuksi kyseisen kirjan kirjastosta, ja yritän tässä nyt kovasti purkaa hämmennystäni jonkinlaiseksi rakentavaksi kommentoinniksi.

Voit turvautua intuitiiviseen sanatajuusi, heittää keskusteluun villejä tai joskus tahallisen vääriä arvauksia. Voit tutkia asiaa netistä, selailla idiomeja selittäviä kirjoja, kysyä kielentutkijoilta,

kirjoittaa Kuisma esipuheessa. Kaikkea tätä onkin kirjassa sovellettu.

Kuisma on ilmeisesti lukenut useammankin fraasisanakirjan ja siivekkäitä sanontoja esittelevän teoksen ja jollain perusteella, joka lukijalle ei aivan aukene, valikoinut niistä myös monia vanhoja tuttuja kansainvälisiä idiomeja, kielikuvia ja internationalismeja, kuten aasinsilta (pons asinorum, laiskoille ylioppilaille tarkoitettu antiikin klassikkojen selitysvihkonen), leijonanosa (viittaus Aisopoksen satuun eläinten saaliinjaosta), musta hevonen (tunnuksitta turnajaisiin osallistuva, tuntematon ritari) tai uutisankka (perätön uutinen, ranskan canard; kirjallisuudessa kylläkin kiertelee myös saksalaiselta kielialueelta peräisin oleva teoria, jonka mukaan vahvistamattoman uutisen perässä olevat kirjaimet n.t., non testatum eli ‘ei todistettu’, olisi luettu saksaksi Ente eli ‘ankka’). Kaikki idiomit eivät suinkaan ole kaukaa ”ajan uumenista”: jäljet johtavat sylttytehtaalle on tunnetusti peräisin 1930-luvun alun ns. Tattarisuon tapauksen tutkinnasta kertovista lehtiuutisista, ja yksi artikkeli käsittelee 1960-luvulla Suomea kohahduttanutta margariiniskandaalia. Mukana on niinkin tuoreita sanontoja kuin ei ole kaikki muumit laaksossa (tästä ilmaustyypistä ja siinä ilmenevästä vaihtelusta kannattaa paremminkin lukea Kristiina Kortelaisen Turun yliopistossa vuonna 2012 valmistunut gradu) tai ei mennyt kuin Strömsössä.

Fraasisanakirjoista siteeratut selitykset ovat siis yleensä ammattilaisten tekoa ja päteviä, vaikka meneehän se viisaskin vipuun. Äimän käkenä -sanonnan kohdalla Kuisma toistaa sen etymologisissa sanakirjoissa kiertävän väitteen, että äimistyneen ihmisen ammottavaa suuta tai auki rävähtäneitä silmiä olisi verrattu äimän, ison neulan silmään. Pikemminkin sana on, kuten Ante Aikio on väitöskirjassaan osoittanut, vanha saamelainen laina, samasta kannasta peräisin kuin esimerkiksi pohjoissaamen  eaibmi ‘hölmö’.

Mutta aina Kuisma ei malta tutkia lähteitä, kun selityksen lumo vie mukanaan. Koira haudattuna on houkutellut hänet spekuloimaan peni- ja koira-sanojen historialla ja rakentelemaan tarinan siitä, miten muinaissuomalainen metsästäjäkansa tappoi ja hautasi kilpailevan vasarakirveskansan äänekkäästi haukkuvan paimenkoiran. (Kuisma heittää tähän hatustaan sen täysin perusteettoman oletuksen, että koira olisi balttilainen laina, siis tältä vasarakirveskansalta peräisin. Oikeasti koira on ikivanhaa suomalais-ugrilaista perua, mahdollisesti jokin johdannainen ‘miespuolista’ tarkoittavasta sanavartalosta, eikä sitä ole tainnut – ainakaan balttilaisetymologioita perusteellisesti tutkineen Santeri Junttilan mukaan – kukaan tutkija koskaan edes epäillä balttilaiseksi.) Siitä lähtien ”haukkuvan koiran tappaminen on ollut osa syvien metsien sissisotaa”. Jännästi keksitty juttu, mutta oikeastihan tämä sanonta on kansainvälistä kauraa. Saksalaisen redensarten-index-sivuston mukaan da liegt der Hund begraben on tunnettu jo 1600-luvun lähteissä ja palautuu keskiaikaisiin uskomuksiin lumottua aarretta vartioivista koirista.

Palaver (on päättynyt), jonka Suomen kansa tuli tuntemaan radion suositusta Viisasten kerho -ohjelmasta, on peräisin Edgar Wallacen romaaneissa kuvatuista keskusteluista siirtomaavirkamiesten ja alkuasukkaiden välillä. Tämän enempää Kuisma ei ole jaksanut lähteitään tutkia, ja väite “sana palaver tulee latinan puhetta tarkoittavasta sanasta” oikaisee mutkia pahemman kerran. Sanaa palaver on käytetty kansainvälisissä merimiesslangeissa ja pidgineissä, joita alkuasukkaiden kanssa eri siirtomaissa puhuttiin, näihin välittäjäkieliin se tulee portugalista (tai espanjasta), ja portugalin palavra puolestaan polveutuu myöhäislatinan parabola-sanasta (samasta sanasta on peräisin sivistyssana “paraabeli” eli ‘vertaus, kielikuva, opetuskertomus’). ”Ilmaisu on hyvin suomalainen. Sitä ei tunneta esimerkiksi muissa pohjoismaissa”, väittää Kuisma. Ei se samaan tapaan kansanomainen olekaan, mutta kyllä palaver-sanan tuntee esimerkiksi Svenska Akademiens Ordbok. Riikinruotsissa se kylläkin on harvinaisempi ja vähemmän neutraali kuin suomen-, ja tässä vanhassa Språkbruk-lehden jutussa muistutetaankin suomenruotsalaisia, että palaver ei Ruotsinmaalla tarkoita neuvottelua tai kokousta yleensä vaan kaoottista sekoilua, jossa puhutaan päällekkäin ja riidellään.

Samaan tapaan huolimattomasti on luettu lähdeteoksia loitto-sanan kohdalla. Kuismalta ovat menneet sekaisin itäsuomalais-karjalais-vepsäläinen loitto-sanue (loitolla ‘kaukana’ ym.) ja saamesta lainattu pohjoissuomalainen loito ‘makuupaikka kodassa tai laavussa, seinän vierellä’. Molemmat saattavat alkujaan palautua johonkin loi-tyyppiseen kantaan, jonka Suomen sanojen alkuperä tapansa mukaan näkee ”deskriptiiviseksi” (!) ja johon myös esimerkiksi loikoa, lojua ja loiva voisivat liittyä – mutta tässä on vielä paljon selvittelemistä, ja missään nimessä asia ei ole niin yksinkertainen, että ‘kaukana’-merkitys olisi suoraan kehittynyt merkityksestä ’makuupaikka, kodan seinusta’.

Kuten loidon/loiton ja palaverin tapauksessa jo nähtiin, etymologisten sanakirjojen lukeminen ja ymmärtäminen ei ole ihan yksinkertaista hommaa. Kuisma ei todellakaan takerru lillukanvarsiin eikä jää miettimään tulkintaongelmia.  Seikka on Suomen sanojen alkuperän mukaan karjalainen, lähinnä Kalevalan välityksellä suomeen levinnyt sana, joka merkitsee alkuaan jotain sentapaista kuin ’työ, homma, asianhaara, pula, hankaluus’, toinen seikka-sana taas tunnetaan paikoin länsisuomalaisista murteista merkitsemässä pärepihtiä, vapaa tai seivästä. Kuisma niputtaa nämä ja niiden historiasta esitetyt tulkinnat (kuten vanhemmissa lähteissä epäillyt yhteydet ruotsin sak-sanaan sukulaisineen) hilpeästi yhteen ja ilmoittaa, että seikka oli alkuaan rajamerkiksi karsittu puu.

Silti mieleenpainuvinta luettavaa, vähän ikävässäkin mielessä, ovat ne sanan- ja sanonnanselitykset, joissa Kuisma rohkeasti nojaa vanhan maatalouskulttuurin tuntemukseensa sekä siihen lujaan uskoon, että hämärille kielikuville aina löytyy konkreettinen selitys. Esimerkiksi nostaa kissa pöydälle viittaisi todellakin siihen, että kissanpennun sukupuolta selvitettäessä se nostettiin pöydälle tarkasteltavaksi. Miksi pöydälle eikä syliin tai vaikka ikkunan tai räppänän eteen – entisajan hämärissä pirteissä pöydänpäällys ei ollut se valoisin paikka? Ja oliko kissan sukupuolen selvittäminen entiseen maailmanaikaan niin tärkeä juttu, että siitä syntyisi oikein sanonta? Sitä paitsi “kissan nostaminen pöydälle” ei tarkoita “lähempään tarkasteluun ottamista” vaan sitä, että puhutaan ikävät asiat halki ja paljastetaan hankalatkin totuudet. Tässä mielessä uskottavammalta tuntuu se Pirjo Hiidenmaalta ohimennen kuulemani arvelu, että taustalla olisi jokin ruotsin murre, jossa katten kuulostaa melkein samalta kuin korten ‘kortit’, ja kyse olisi ”korttien lyömisestä pöytään”, ”avoimilla korteilla pelaamisesta”.

Samantapainen ongelma on sanonnassa meni jauhot suuhun. Kuisman mielestä se on syntynyt tilanteessa, jossa kaksi miestä sahaa lehterilankkuja justeerilla siten, että toinen seisoo parin metrin korkeudessa sahapukin päällä, toinen taas on pystysuorassa liikkuvan sahan alapäässä – ja jos tämä alapään mies erehtyy liiaksi aukomaan suutaan väärässä paikassa, hän saa sahajauhoja suunsa täyteen. Aivan varmasti näin on voinut sahureille tapahtua, mutta miten siitä päästään merkitykseen ’ei keksi mitään sanottavaa, jää vastauksen velkaa’? Olen melkoisen varma, että kielikuva jauhoista suussa ei liity mitenkään erityisesti sahajauhoihin vaan mihin hyvänsä viljajauhoon ja tuntemukseen suun kuivumisesta. Ruotsalaisista (kuten vanha kunnon SAOB) ja saksalaisista lähteistä löytyy runsaasti esimerkkejä sanonnoista, joissa ”jauhot suussa” viittaa epäselvään tai vaikeaan puheeseen (”puhuu/laulaa kuin jauhoa suussa”), ja tunnetaan myös sananlasku ’ei voi yhtaikaa pitää jauhoja suussaan ja puhaltaa’. Få mjöl i munnen ’mennä sanattomaksi’ on merkitty muistiin myös ruotsista, ja missään näistä lähteistä ei näitä jauhoja nimitetä sahanpuruiksi.

Samoin kuin hippuloiden ja ällikän tapauksessa jo nähtiin, Kuisma haluaa löytää ja tunnistaa sanontojen taustalle jonkin mahdollisimman konkreettisen esineen, mikä johtaa esimerkiksi hassunkurisen totisiin pohdintoihin siitä, mihin lintulajiin pahan ilman lintu voisi viitata. (Uskomus siitä, että jokin lintu laulullaan tai olemuksellaan ennustaa pahaa, tunnetaan kautta Euroopan ja varmaan muuallakin, ruotsin olycksfågel ja saksan Unglücksvogel on yhdistetty useampiinkin lintulajeihin, ja silloin kun ilmausta käytetään kuvaannollisesti, ei linnun lajilla todellakaan ole väliä.) Siksi hippuloiden selitykseksi ei riitä hip-alkuisten sanojen äännesymboliikka, ja hökötys – joka Suomen murteiden sanakirjan mukaan merkitsee kansankielessä monenlaisia epämääräisiä vehkeitä, härveleitä ja rakennelmia samoin kuin abstraktimmin erilaista hössötystä, hömpötystä tai intoilua – on Kuisman mielestä alun perin tietenkin, ta-daa!, sian saparo. Perusteluna tälle on se myös SMS:stä löytyvä, Kerimäeltä muistiin merkitty yksittäistieto, että hökötyksissään olisi viitannut paitsi yleiseen innostukseen ja touhotukseen myös erityisesti sian kiimaan, ja kiimaisella sialla varmaankin saparo sojottaa pystyssä. (Tuota… jos nyt hökötys nimenomaan ja erityisesti halutaan yhdistää kiimaiseen sikaan, niin miksi ei sitten ajatella jotain muuta sojottavaa ruumiinosaa?)

Isokokoisen ihmisen nimitys hongankolistaja puolestaan kertoisi siitä, miten metsään eksynyt ennen vanhaan etsi onton kelohongan ja hakkasi sitä kirveen hamaralla, kunnes lähimmän asutuksen koirat sen kuulivat ja alkoivat haukkua. Hetkinen – eikö muka huuto kantaisi paremmin? Ja miten ihmeessä eksymisestä päästään ”isokokoisuuden” merkitykseen, olivatko metsään eksyjät ennen kaikki erityisen pitkiä miehiä? (Eiköhän  hongankolistajan  taustalla kuitenkin ole ajatus siitä, että pitkä mies on kuin iso puu, jolla ”päät kolisevat yhteen” metsän puiden kanssa, tai että iso, vahva mies jaksaa vaikka taivutella ja kolistella isojakin puita.)

Samanlainen äkkiväärä yksityistulkinta annetaan sanalle kolttonen. Suomen murteiden sanakirjan mukaan se tarkoittaa kansankielessä ’kujetta, kepposta’, ’vahinkoa, kommellusta’, ja kantasana koltto tunnetaan osassa varsinaissuomalaisia murteita merkityksessä ’epätasaisuus, ryppy, laskos’. Alun perin sana on varmaankin tarkoittanut jonkinlaista ryppyä, poimua tai kuprua, mistä saadaan kuvaannollisesti jonkin pienen virheen tai rikkomuksen nimitys. Kuisma kuitenkin tietää paremmin: hänen mielestään kolttonen on vanha, kielestä jo unohtunut sudenkuopan nimitys. (Ainakaan Suomen murteiden sanakirja ei tämmöistä merkitystä tunne.) Koska kirjassa ei ole yksityiskohtaisempia lähdeviitteitä, arvoitukseksi jää, onko hän keksinyt tämän aivan omasta päästään.

Kaiken kaikkiaan Kuisman metodina näyttää olevan se, että innostutaan jostakin entisajan elämänmenoon liittyvästä ilmiöstä, keksitään sille konkreettinen yhteys johonkin kielikuvaan tai sanontaan ja rakennetaan tästä selitys, jonka motivaatiota tai yksityiskohtia ei yritetäkään perustella. Ärsyttämään jäi esimerkiksi kaksinen (ei ole kaksista), jonka Kuisma johtaa 1700-luvun isojakoasetuksen jyvityskäytännöstä: pellot, jotka eivät tuottaneet edes kahta jyvää yhtä kylvettyä kohti, eivät olleet edes ”kaksisia” ja joutivat siksi pois viljelyskäytöstä. Ei sinänsä aivan mahdoton selitys, mutta se vain mietityttää, miksi ja miten ei ole kaksista (rinnakkaisilmauksineen: ei ole kaakoista / kaarangaista / kakkista / kaksituista jne.) on kansankielessä niin laajalti yleistynyt kieltohakuiseen käyttöön ja ilmaisemaan melkein minkä hyvänsä kehnoa laatua, naamavärkin rumuutta myöten. Olisikohan tässä kuitenkin jokin yleisempi kaksi-lukusanan käyttötapa takana? ”Oikeaan” sananselitykseen tarvittaisiin tarkempaa selvitystä kaksisen taustoista suomen murteissa ja vanhemmassa kirjakielessä. Ennen kaikkea olisi hyvä löytää edes jostain esimerkki siitä, että kaksinen-sanaa on todella käytetty ’kaksi jyvää yhtä kohti tuottavan pellon’ merkityksessä.

Toki kirjassa on monia aivan paikkansa pitäviä ja mielenkiintoisia sananselityksiä. Esimerkiksi kautta rantain, vaikka kiven silmästä, päivä pulkassa tai pasmat sekaisin on selitetty tavalla, joka oikeasti valottaa nykyihmisille oudommaksi jäänyttä kulttuuria ja elämäntapaa. (Tosin pasman ja kreikkalaisperäisen spasmin ‘kouristuksen’ väitettyä yhteyttä en ymmärrä; pasma on aivan selvä venäläinen laina, enkä osaa lonkalta sanoa, onko sillä minkäänlaista indoeurooppalaista alkuyhteyttä kreikan sanaan.) Joskus Kuisma näyttää myös, joko omin päin tai oikean lähteen, mikä lieneekään, avulla, osuneen oikeampaan kuin monet usein siteeratut sananselitysteokset: intiaanikesää ei ole selitetty millään intiaanimytologioilla tai intiaanisotien historialla, vaan se on paljon luultavammin alkuaan intiaaneja halventava ilmaus (“ei oikea kunnon kesä”). Sama logiikkahan on saksan kielen ilmauksessa Altweibersommer ‘vanhojen akkojen kesä’.

Mutta… lukijaa, joka kuvittelee tarttuneensa tietokirjaan, epämääräinen ilmaisutapa, rupatteleva tyyli ja juuri tuo lähdeviitteiden puute saattavat pahasti turhauttaa – hieman näin on käynyt Kiiltomato-sivustolla kirjan arvioineelle Virpi Alaselle, joka esimerkiksi palaverin kohdalla jäi turhaan etsimään siihen sopivaa latinan kielen sanaa. Alasen arviossa yritetään kuitenkin rakentaa positiivista loppunousua:

Kuisman ”mietitäänpä yhdessä” -tyyppinen asenne on toisinaan hyvin sympaattinen lähestymistapa kieleen. Lukijaa kannustetaan ajattelemaan ja hakemaan tietoa itse.

Niinpä niin. Onhan toki kivaa ”miettiä yhdessä”, mistä sanat ja sanonnat ”voisivat” olla peräisin, ”turvautua intuitiiviseen sanatajuun” tai ”heitellä keskusteluun villejä arvauksia”. Mutta se on arvailua, viihdettä tai taidetta, joka suhteutuu oikeaan tutkimukseen samoin kuin Sigurd Wettenhovi-Aspan tai Kalevi Wiikin viihdyttävät visiot suhteutuvat oikeaan suomalaisten ja suomen kielen esihistorian tutkimukseen, Veijo Meren Sanojen synty oikeisiin etymologisiin sanakirjoihin tai Veikko Huovisen  Veitikka  oikeisiin Hitler-elämäkertoihin. Tämmöisen myyminen ”tietokirjailijan” ”tietokirjana”, jonka ”luettuasi ymmärrät suomen kieltä uudella tavalla” (kuten takakannen teksti lupaa), on näinä ”totuudenjälkeisinä aikoina” vielä entistäkin vastuuttomampaa, myös siksi, että se voi antaa jollekin pahaa aavistamattomalle lukijalle aivan väärän kuvan siitä, miten kielen ja sen ilmausten alkuperää oikeasti tutkitaan. Kyllä ei kuulkaa kansa tiedä sanojen ja sanontojen selityksiä paremmin kuin alan ammattilaiset.

Katalin É. Kiss ja kansallisen kielen logiikka — Touko 20, 2017

Katalin É. Kiss ja kansallisen kielen logiikka

Olen täällä ennenkin ruikuttanut siitä, miten kieltä ilmiönä ei ymmärretä ja miten moni harmi ja ongelma, kielipoliisipalstojen oikein vai väärin -tappeluista siihen outoon pseudomytologiaan, jota kielen tai kielten ympärille kehrätään, johtuu siitä, että kieli itsessään samastetaan niihin avuttomiin metaforiin, kieli- ja vertauskuviin, joilla me tätä omituista ilmiötä yritämme käsitellä. Kieli ei ole pelkkä työkalu, vaikka sitä jossain mielessä käytetään viestinnän työkaluna, se ei ole pelkkä ihmisten kokoon kyhäämä sanakirja-kielioppi-kulttuurituote, se ei ole etnisen identiteetin automaattinen liitännäinen eikä myöskään pelkästään stereonäköön tai kahdella jalalla kävelemiseen vertautuva bio-neurologinen ihmislajin tai sen jonkin alaryhmän ominaisuus. Mutta mitä se kieli siis on? Tämä kysymys on niin vaikea, etteivät siitä ole viisaat alan ammattilaisetkaan päässeet yksimielisyyteen.

Jo antiikin filosofeista lähtien kieltä on pohdiskeltu loogisena, abstraktina systeeminä, jota kuuluu yrittää kuvata matemaattisen eksakteilla formalismeilla. Tätä ajatusta, että kieli perustuu ”logiikkaan”, ei ole sovellettu vain spekulatiivisten filosofien hiljaisissa kammioissa, vaan se on rivien välissä piillyt myös koulujen kieliopeissa meidän päiviimme saakka. Ideana on siis, että mitä taloudellisemmin ja eksaktimmin kielen sisäistä logiikkaa pystytään kuvaamaan, sen ”oikeampi” on tämä kielioppi eli kielen kuvaus. 1900-luvun jälkipuoliskolla tämä huipentui Noam Chomskyn ajatuksiin kielestä koko ihmislajille ominaisena, synnynnäisenä ja geneettisesti määräytyvänä mekanismina, jonka säännöt jollakin syvimmällä tasolla ovat olleet koko ihmiskunnalle yhteiset siitä saakka, kun aikojen aamussa ensimmäinen alkuihminen syntyi ”kielimutaatiota” tai ”kieligeeniä” kantaen. Siitä, mitä ihminen mielensä pohjilla ”tarkoittaa sanoa”, tämä ihmisen aivoissa erillisenä modulina oljenteleva täsmäkoneisto ”generoi” sen, mitä hänen suustaan lopulta tulee ulos. Kielitieteen kiinnostuksen kohteena on juuri tämä generoiva säännöstö, jota pyritään lähestymään matemaattis-spekulatiivisesti, sääntöjen muotoja, ehtoja ja järjestystä pohtien enemmän kuin esimerkiksi laajoja aineistoja saati eri kieliä keskenään vertailemalla. (Vertailuhan on turhaa. ”If it’s universal, show it to me in English”, kuten 1960-luvulla kuulemma asia ilmaistiin.)

”Generatiivisen” kielitieteen sääntöpohjainen, formalistinen ja abstrakti malli tuntui ihanan tieteelliseltä ja älyllisesti houkuttelevalta (vaikka sen perusoletuksia ei missään vaiheessa onnistuttu esimerkiksi psykologisilla kokeilla tai aivotutkimuksen menetelmillä lopullisesti todistamaan – ei sitä kauheasti yritettykään). Niinpä monissa alan laitoksissa Chomskyn liikkeelle panemista kielitieteen suuntauksista tuli 1960-70-luvulla hallitsevaa valtavirtaa, se ainoa oikea tieteellinen tapa tutkia kieltä. Tästä suunnasta katsellen perinteinen kielitiede oli epätieteellistä ”perhostenkeräilyä”, naiivia pintailmiöiden luettelemista pyrkimättä yleistämään niiden takana piileviä elegantteja sääntöjä – ja tämän myös monet generativistit tekivät selväksi. Ehdin omina opiskeluaikoinani 1980-luvulla vielä sivusta seuraamaan niitä joskus epämiellyttävän henkilökohtaisiksi tulehtuneita yhteenottoja, joita tähän lähestymistapojen konfliktiin Suomessakin jonkin aikaa liittyi.

Toisaalta taas kielen voi nähdä kulttuurituotteena, joka ei koskaan täysin mahdu sääntöihin, koska sen todellinen sijaintipaikka ei ole yksittäisen kielenpuhujan pääppösessä vaan kielenkäyttäjien välillä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Kieli on (myös) sosiaalinen sopimusjärjestelmä. Siksi kieli myös muuttuu ja vaihtelee koko ajan (ja sekä muutos että vaihtelu ovat asioita, jotka hyvin hankalasti sopivat perinteiseen generativistiseen kehikkoon). Kieltä ei näin ollen voi tyhjentävästi kuvata abstrakteilla säännöillä, koska se on myös tilannesidonnaista ja opportunistista. Tosipaikan tullen kieliopin säännöt venyvät ja paukkuvat, kieltä voi käyttää myös ”väärin” ja silti tulla ymmärretyksi. Kieltä ei voi irrottaa ihmisen kognition muista mekanismeista eikä siitä, mitä kielellä tehdään (mihin kuuluu muutakin kuin merkitysten koodaamista ”lauseiksi”) – itse asiassa kielen rakennetta ei voi ymmärtää ymmärtämättä sen funktioita.

Ja myös tämä lähestymistapa on tunnettu retoriikassa, runousopissa ja filologiassa koko länsimaisen sivilisaation historian ajan – samoin kuin siinä kielentutkimuksen perinteessä, jossa kieltä tutkitaan yhdessä sen kuvaamien ja kannattelemien kulttuuri-ilmiöiden kanssa, oli kyse sitten tuohitöiden terminologiasta tai obinugrilaisten karhulaulujen metaforiikasta. Monia kielentutkijoita kiinnostavat edelleen todelliset kielelliset tuotokset ja niiden takana piilevät ihmisen psykologian, havainnon ja ajattelun, käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen piirteet enemmän kuin abstraktit oletetut säännöt, joille ei vieläkään ole löydetty kunnon empiiristä perustetta. (”Kieligeeniä” tai aivoissa erillisenä piilevää ”kielimodulia” ei ole kiistattomasti pystytty tunnistamaan. Ja kenen kanssa se ensimmäinen kielimutantti olisi puhunut?) Ja tästä päästään myös niihin kielentutkimuksen suuntauksiin, joissa – siltä minusta tuntuu joskus, kun sivusta katselen ja oikein ilkeäksi äidyn – puolestaan spekuloidaan identiteeteillä ja asenteilla ja resursseilla ja sosiaalisilla konstruktioilla niin, että kielen omat ainekset ja rakenteet ja niiden omalla tavallaan kiistämättömät säännönmukaisuudet jäävät aivan sivuosaan…

Chomskyn teorioihin pohjautuvat kielitieteen suuntaukset eivät ole levinneet kaikkialle yhtä tasaisesti. Suomessa aktiivisesti jonkin ”chomskylaisen” mallin mukaan työskenteleviä tutkijoita ei nykyään ole kovin monia, ei ainakaan suomen ja sukukielten tutkimuksen alalla. Unkarissa ”yleinen” tai, kuten asia siellä ilmaistaan, ”teoreettinen” kielitiede (elméleti nyelvészet) sitä vastoin on yhä vahvasti chomskylaisen ajattelun leimaama. (Mikä merkitsee muun muassa, että on hankala löytää sellaista ajantasaista, tieteellistä unkarin kielioppia, josta olisi iloa typologian tai vertailevan kielitieteen suunnalta unkarin kieltä lähestyvälle lukijalle.) Tästä sain jännittävän muistutuksen, kun Index.hu-uutisportaali julkaisi laajan jutun Katalin É. Kissistä, Unkarin nykyään kenties kansainvälisesti tunnetuimmasta kielentutkijasta, joka juuri on ensimmäisenä naisena kautta aikojen (!) saanut Unkarin arvostetuimman tiedetunnustuksen, ”Unkarin Nobeliksi” nimitetyn Bólyai-palkinnon.

Juttu on hyvin tehty, ja Kiss puhuu haastattelussa paljon viisaita asioita (esimerkiksi vähemmistöjen oikeudesta äidinkieleen tai siitä, miten helppoa oikeasti on unkarin [tai suomen] kaltaisen ”pääteviidakkoisen” kielen tietokoneella käsitteleminen, kun kieli on kunnolla tutkittu ja kuvattu). Tässä kohtaa kuitenkin hämmennyin täysin:

(…) Unkarin kielessä aivan erikoista on – ei sitä ehkä voi aivan varmasti väittää, sillä maailmassa on yli 7000 kieltä, joista vain harvat on systemaattisesti kuvattu, mutta kuvatuista kielistä unkarissa puhutun lauseen rakenne vastaa kaikkein parhaiten loogista rakennetta.
– Mitä tämä merkitsee?
– Annan esimerkin. Unkarissa Mindenki két könyvet is elolvasott [‘Jokainen luki kaksi kirjaa’] ja Két könyvet is mindenki elolvasott [‘Kaksi kirjaa luki jokainen’] eivät merkitse samaa. Ensimmäisessä lauseessa on kyse kaksi kertaa niin monesta kirjasta kuin on henkilöitä, joihin tuo ”jokainen” viittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa puhutaan yhteensä kahdesta kirjasta. Englannissa molemmat merkitykset [!] ilmaistaisiin lauseella Everybody read two books. Englannissa on sitten ilmaistava toisin sanoin, kummasta merkityksestä on kyse. Unkarissa looginen rakenne koodautuu lauseen puhuttuun muotoon [a mondat hangzó formája, ‘lauseen kuuluva muoto’].

Logiikan peruskurssilla vuonna yks ja kaks tämmöiset asiat selitettiin operaattoreilla ”kaikki” ja ”on olemassa”. Ensimmäisen lauseen looginen rakenne voisi olla jotain sinne päin kuin ”kaikille x:ille on totta se, että x luki kaksi kirjaa”, jälkimmäisen taas ”on olemassa kaksi kirjaa, joille on totta se, että kaikki x:t lukivat ne”. Ja juuri tämä on chomskylaisen kielentutkijan mielestä se kaikkein mielenkiintoisin juttu. Unkarilaisen generativistin mielestä vastaavasti unkarin kielessä on hienointa se, että nämä postuloidut loogiset perusrakenteet, siis lauseen ”todellinen” syvämuoto, voidaan unkarin kielessä koodata ”puhutuksi muodoksi” säännöillä, jotka asettelevat sanoja tiettyyn järjestykseen. Aivan niin kuin jo generatiivisen kielitieteen alkuaikoina Ameriikan ihmemaassa!

Chomsky lähti aikoinaan kehittämään malliaan pelkästään englannin kielen pohjalta, jossa sanoja ei juurikaan taivuteta. Siispä sen ytimessä oli syntaksi, lauseoppi, joka englannissa merkitsee lähinnä vain sanojen järjestystä (Donald hates Hillary on eri asia kuin Hillary hates Donald). Unkarissa, kuten suomessakin, sanajärjestys on niinsanotusti ”vapaa”, ja näitä kieliopillisia suhteita – esimerkiksi subjektia ja objektia, eli kuka vihaa ketä – ilmaistaan mm. kunnon suomalais-ugrilaisilla sijapäätteillä. Mutta kun alkuperäistä mallia hieman tuunataan ja otetaan mukaan informaatiorakenne (vanha informaatio, uusi informaatio, ”fokus” eli erityisesti korostettavat asiat) ja sen vuorovaikutus semmoisten ihanan eksaktien logiikkajuttujen kanssa kuin juuri operaattorien ”kaksi” ja ”kaikki” vaikutusalat tuossa äskeisessä kirjaesimerkissä… niin hupsista, käykin ilmi, että unkarissa tehdään sanajärjestyksen avulla sellaisia loogisia erontekoja, jotka loistavasti sopivat juuri sanojen siirtelemistä ja loogisten operaattorien lineaarista järjestystä korostavaan malliin.

Unkari sopii itse asiassa tähän vielä paremminkin kuin suomi, koska unkarin kielessä on verbiprefiksejä, jotka tietyissä sanajärjestysvarianteissa eroavat verbistä ja toisissa ei (ja tälläkin voidaan ilmaista kivoja merkitysvivahteita), ja koska unkarin kielessä on määräiset ja epämääräiset artikkelit eli ”määräisyyden” käsite voidaan ottaa suoraan englanninkielisistä esikuvista pohtimatta tai kyseenalaistamatta sitä sen kummemmin. (Suomessa viime vuosikymmeninä käyty keskustelu siitä, voiko puhekielen se oikeastaan olla jo määräinen artikkeli, on kivasti osoittanut, että ”määräisyys” ja ”artikkelius” ovat oikeasti nippu toisiinsa liittyviä piirteitä ja ”määräinen artikkelius” siksi siitä kiinni, miten kriteerit määritellään.)

Tämän takia siis Unkarissa suuri osa kielitieteen valtavirtaa on viime vuosikymmenet elänyt omassa oudossa maailmassaan etsien abstrakteja sääntöjä, joilla heidän ”unkarin kieleksi” nimittämäänsä abstraktia, idealisoitua rakennelmaa kuvataan, ja kehittäen niiden tueksi ”laboratoriolauseita”, joita ehkä periaatteessa jossakin tietyssä kontekstissa ja jollakin tietyllä painotuksella joku vaikka saattaisi lausuakin. (Lupaan syödä hatullisen jotain asianmukaista ainetta, jos joku todistaa minulle, että joku on spontaanisti tosielämässä tuottanut semmoisen lauseen kuin A könyvet a fiúnak gyorsan olvasó lány itt van ‘Kirjan pojalle nopeasti lukeva tyttö on täällä’.) Myönnetään, tämä oli ehkä turhan ilkeästi ja ennakkoluuloisesti sanottu, semminkin kun otetaan huomioon, että chomskylaisetkin ovat viime vuosina ruvenneet tutkimaan semmoisia aiemmin ennenkuulumattomia juttuja kuin laajoja aineistoja tai kielen muutosta. (Katalin É. Kiss esimerkiksi on viime vuosina ”löytänyt” unkarin kielen varhaishistorian ja sukukielten tutkimuksen.)

Yhdestä asiasta kuitenkin tekee yhä mieleni syyttää Unkarin valtavirtakielentutkijoita. Heidän suhteensa kielen käyttöön on ollut avoimen elitistinen, eli tavallisen kielenkäyttäjän ongelmat eivät ole heitä juuri koskettaneet. Sekä chomskylaiset ”teoreettiset” lingvistit että sosiolingvistit (jotka Unkarissa ovat hyvin väkevästi sosio-) näkevät kielen luonnonilmiönä, jonka toimintaa ja muutoksia ei kannata, ei oikeastaan saakaan yrittää ulkopuolelta ohjailla, koska sillä on omat lakinsa. ”Oikeakielisyydestä” intoileminen on epätieteellistä, piste. Heitä, toisin kuin Suomessa monia vakavia ja kunnianhimoisia kielentutkijoita, ei siis kiinnosta ottaa vastuuta myöskään yleiskielen normien kehittämisestä, eikä se ilmeisesti kuuluisi yhteiskunnankaan tehtäviin; tuossa yllä linkittämässäni haastattelussa Katalin É. Kiss yhä sanoo, että ”kielenhuolto ei kuulu niihin kysymyksiin, joita pitäisi käsitellä valtion tasolla”.

Samaan aikaan tavalliset unkarin kielen käyttäjät eivät ole koulussa saaneet oppia teoreettisen kielitieteen hienouksia, vaan heihin on perinteisellä karttakeppimetodilla iskostettu tiukan normatiivinen näkemys ”oikeasta” yleiskielestä, josta poikkeavat murteelliset tai arkikieliset muodot ovat ”rumia” ja ”väärin”. Siispä monet heistä näin arjessa usein haluavat tietää, ”mikä on oikein”, ”miten tämä pitää kirjoittaa” tai ”onko unkarin kielessä tämmöistä sanaa kuin…”. Tällaiset kysymykset ovat kunnianhimoisten kielentutkijoiden mielestä samaa luokkaa kuin jos kysyttäisiin, saako tuhkarokko nostattaa ihottumaa tai tykkääkö aurinko lapsista. Siispä niihin vastaaminen on paljolti jäänyt joko tutkimuksen terävimmän kärjen ulkopuolisten tutkijoiden tai innokkaiden maallikko-kielimiliisien harteille, ja ”kielentutkijoiden” ja ”kielenhuoltajien” välille on revennyt suomalaisesta näkökulmasta katsoen täysin käsittämätön juopa.

Ja jos kielestä yritetään puhua oikea-väärä-akselin ulkopuolella, ainoaksi ulottuvuudeksi jää tämä ”meidän erikoinen, ihmeellinen, ainutlaatuinen kielemme” -mystiikka. Myös sille on loputon kysyntä etenkin sellaisten kansojen parissa kuin unkarilaiset ja suomalaiset, jotka vuosisatojen mittaan ovat tottuneet jatkuvasti päivittelemään ja ihmettelemään oman kielensä muka totaalista erilaisuutta. Ja siksi, kerrankin kun ansioitunut (naispuolinen!) kielentutkija saa tunnustusta ansioistaan ja sen mukaista julkisuutta, niin tämä sinänsä monessa suhteessa hyvä ja mielenkiintoinen juttu pitää otsikoida Unkarin kielen logiikka herättää kiinnostusta myös ulkomailla. Näin, niin järjetöntä kuin se onkin, annetaan kuva siitä, että vakava kielitiede löisi kättä nationalistisen populismin kanssa.

 

Kansan etymologioista (2): Salaperäiset morkoonit ja selityksen lumo — huhtikuu 18, 2017

Kansan etymologioista (2): Salaperäiset morkoonit ja selityksen lumo

Jo viimekertaisessa kirjoituksessani viittasin Suomen murteiden sanakirjan artikkeliin hippulat. Siitä löytyy myös Peräseinäjoelta muistiin pantu sanonta Menöö jotta hippulat vinkuu ja norkoolit soittuu. Nuo norkoolit tunnetaan eri puolilta Suomea myös muodoissa morkoonit, morkoolit tai porkoolit (ja varmaan muinakin variantteina), ja aivan kuten hippulat eivät juuri koskaan tee muuta kuin vinkuvat, myöskään ”morkooneista” tms. ei ilmeisesti puhuta muussa yhteydessä kuin sanonnassa niin että morkoonit (tms.) soi, jolla kuvaillaan jonkinlaista vauhdikasta, äänekästä tai muuten rempseää menoa, mahdollisesti myös selkäsaunaa tai kuritusta.

Kukaan ei siis tiedä, mitä salaperäiset morkoonit ovat, paitsi että ne osaavat jollakin komealla ja rempseällä tavalla soida. Niinpä morkooneista kysellään ja keskustellaan erinäisillä kielipalstoilla ja foorumeilla tavan takaa. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ole vielä löytänyt niille pätevää etymologiaa. Yhden netissä näkemäni viitteen mukaan (lehtijuttuun, jota itseään ei enää löydy) joku Suomen murteiden sanakirjan tutkija olisi varovasti arvellut sanan liittyvän ”aamuun” (ruotsin morgon siis) tai ”aamukelloihin”– mikäpä muu aamuisin soisi kuin kirkonkellot. Tästä selityksestä käytiin myös tiukka vääntö yhdessä kielipalstakeskustelussa, johon itsekin jouduin mukaan. Ajattelin vielä pelastaa ajatukseni, toivottavasti vähän selkeämmässä muodossa, myös paremmin tavoitettavissa olevaan ympäristöön.

Siis. Morkooni-sana vaikuttaa muotonsa puolesta olevan vierasta perua, ja ensimmäisenä tuota muistuttavana mahdollisena lähtömuotona varmaan useimmille suomalaisille tulee mieleen ruotsin morgon. Tässä on kuitenkin se äänteellinen mutka, että morgon-sanan ääntämys useimmissa Suomessa puhutun ruotsin muodoissa on suunnilleen ”mor(r)on”, ja toisen tavun vokaali on joka tapauksessa aina lyhyt ja painoton. ”Morkoonin” pitäisi tällöin perustua kirjoitetun muodon huolelliseen luentaan, ja kun morkoonit soi näyttää olevan kansankielessä laajalle levinnyt sanonta, niin tämmöinen kirjallinen tausta ei tunnu oikein uskottavalta.

Vielä enemmän selitysvaikeuksia kuitenkin tuottaa sanan merkitys. Kyllähän kirkonkellot (pyhä)aamuisin soivat, mutta ei niitä ole ollut kovin yleisesti tapana nimittää ”aamukelloiksi” (ainakaan Ordbok över Finlands svenska folkmål ei tunne hakusanaa morgonklockor, morgonringning ‘kirkonkellojen ensimmäinen soitto pyhäaamuna’ on tosin merkitty muistiin Tenholasta) eikä varsinkaan pelkästään ”aamuksi” tai ”aamuiksi”. Morgon-selitys olisi heti paljon uskottavampi, jos jostakin löytyisi sanonta tai ilmaus ”aamujen soimisesta”.

Tässä muistelemassani nettikeskustelussa moni tuohon ”aamukellot”-selitykseen tykästynyt kuvaili siitä nousevia eläviä mielikuviaan. Kyllähän sitä kun pyhäaamuna krapulassa herää kirkonkellojen moikinaan, niin siinä on aamukelloa kerrakseen. Tai jos joku saa turpaansa niin että morkoonit soi, niin sehän on kokemuksena verrattavissa läheltä kuultuun kirkonkellon kumahdukseen. Kylläkyllä, monenlaiset mielleyhtymät ovat kielikuvissa mahdollisia. Ja kyllä etymologit ja sananselittäjät jossakin mielessä usein operoivat niin kuin Seitsemän veljeksen sokea eno, ”tunteensa viittauksen” varassa. Mutta: kaikki mielleyhtymät ja intuitiot eivät ole samanarvoisia.

Me ihmisethän emme luonnostamme ole hyviä todennäköisyyslaskennassa. (Tästä on peliteollisuus elänyt maailman sivu, ja tämän takia Monte Carlo ja Las Vegas on rakennettu.) Tämä johtuu osaltaan siitä, että meille on evoluutiossa kehittynyt kyky hahmottaa kivoja kuvioita, yhteensopivuuksia, samankaltaisuuksia. Ilman tätä mukavaa mahatuntumaa me emme oppisi kieltä, emme lukemaan, käyttämään karttoja tai muita symboleja, emme osaisi yleistää, että kärpässienet noin yleensä ovat myrkyllisiä mutta herkkutatit eivät. Varjopuolena on se, että me luotamme intuitiivisesti hahmottamiimme kuvioihin ihan liikaa. (Esimerkiksi onnenpeleissä.) Ja kun olemme päättäneet, että näinhän se on, koska tämä kuvio tuntuu hyvältä, meidän on vaikea muuttaa mieltämme. Koska näin nämä asiat koetaan. Tämän takia kieliasioissakin niin moni asiantuntijalle osoitettu kysymys ei ala Onko… tai Miten… vaan Eikö olekin niin, että…?

Ja, niin ikävältä kuin se tuntuukin, alan tutkijan ns. valistunut mahatuntuma on eri asia kuin tavallisen tallaajan. Etymologioiden ja sanojen historian parissa puuhailleella ihmisellä on erilainen tieto ja erilainen käsitys siitä, mikä kielen muutoksessa on mahdollista, miten sanonnat rakentuvat tai mihin kielikuvat perustuvat. Tutkijan kuviosilmä ei tartu heti ensimmäiseen pinnalliseen samankaltaisuuteen (morkoonit muistuttaa morgon-sanaa niin kovasti, että ”se ei voi olla sattumaa”) vaan etsii mieluummin yhtäläisyyksiä muihin samantapaisiin ilmauksiin ja niiden rakenteisiin. Ja nyt semmoista ei oikein löydy – en äkkiseltään tiedä yhtään kielikuvaa, jossa ’aamua’ merkitsevällä sanalla ilmaistaisiin kovaa ääntä tai muuten räyhäkkää menoa.

Mietitäänpä siis, mikä voisi olla semmoinen morkooni, joka oikeasti soi ja jonka soimiseen esimerkiksi kovaa vauhtia tai komeaa, rempseää meininkiä voitaisiin verrata. Eiköhän semmoinen soiva vehje kuitenkin sopisi olemaan jokin kirkkolatinan organum– tai kreikan organon-sanan jatkaja? Läntisessä Euroopassa tätä nimeä kantavat mahtavana kirkko- ja juhlasoittimena tunnetut urut, ruotsiksi nykyään yleensä alasaksalaisittain orgel mutta murteissa ja vanhemmiten myös orgor, määräisessä monikkomuodossa myös orgona. Organum-kantaisia nimityksiä on voitu käyttää myös juhla- ja markkinasoittimina tunnetuista urkuharmoneista ja posetiiveista. Venäjällä, missä ortodoksisiin kirkkoihin kelpaa soittimeksi vain ihmisääni, organon/organum-sanan jatkaja merkitsee paljon vaatimattomampaa vehjettä: vargan on munniharppu eli juutalaisenharppu, se hampaita vasten näppäiltävä pikku soitin, jota soitettaessa suu toimii kaikukoppana ja säätelee myös äänenkorkeutta.

Nythän ei murteellisen ruotsin orgona eikä venäjän vargan ala m:llä. Ei myöskään p:llä eikä n:llä niin kuin porkoolit tai norkoolit. Eikä sanojen alkuun suomen kielessä normaalisti ilmesty jostain tyhjästä m-, p- tai n-konsonanttia. Mutta morkoonit ei olekaan tavallinen sana, joka tarkoittaisi jotakin, vaan olennaista ja viehättävää tässä niin että morkoonit soi -sanonnassa on nimenomaan se, että kukaan ei oikein tiedä, mitä ne morkoonit ovat, eikä sillä edes ole niin kauheasti väliä.

Olen siis aika valmis veikkaamaan, että niin että morkoonit soi on saanut alkunsa kenties vähän pieleen kuullusta tai kenties jo alun alkaen johonkin toiseen sanaan sekaantuneesta viittauksesta esimerkiksi urkuihin. Komean juhla- tai sakraalisoitannon kielikuvillahan usein kuvitetaan jonkin vauhdikasta tai dramaattista tapahtumista (esimerkiksi saksan fiel mit Pauken und Trompeten durch ‘epäonnistui (esim. kokeessa) patarumpujen ja trumpettien kera’). Tämä yhteys todelliseen soittopeliin on kuitenkin heti jäänyt hämäräksi, ja näin morkoonit (porkoolit, norkoolit jne.) ovat alkaneet elää omaa, villiä ja vapaata elämäänsä suomen kielen kuvaannollisten ilmausten hupiosastolla.

Mutta: tämä on edelleenkin veikkaus. Siksi kirjoitan tästä tässä jaarittelublogissani enkä jonkin kielitieteellisen julkaisun palstoilla. Asian selvittämiseksi pitäisi oikeasti lähteä tutkimaan niin että morkoonit soi -ilmauksen taustoja ja esiintymistä suomen kielessä, murreaineistoissa, teksteissä… Ja etsimään muita mahdollisia sanoja, joihin sekaantuminen voisi selittää oudot alkukonsonantit tai jonkin niistä. Oikea kielitiede kun on empiiristä tiedettä, jonka tekemiseen ei asiantuntevakaan mahatuntuma riitä.