Tieteen arvosta ja tieteen ekosysteemistä — 13 kesäkuun, 2021

Tieteen arvosta ja tieteen ekosysteemistä

Törmäsin toissapäivänä somessa kuvaan, jonka kollega oli näpsäissyt Kansallismuseon uudesta näyttelystä Toista maata. Verkkosivunsa mukaan näyttely rakentaa siltaa esihistorian ja historiallisen Suomen välille ja kertoo, kuinka suomalaisuutta on rakennettu. Näyttelyn tekijöinä mainitaan kirjailija-teatteriohjaaja Juha Hurme, kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä sekä ”runsas joukko eri alojen asiantuntijoita”. Ja se näkemäni kuva: se kuului näyttelyn suomen kieltä esittelevään osuuteen, ja siinä luki näin (teksti on ilmeisesti sitaatti Juha Hurmeen ”romaaniksi” määritellystä kaunokirjallisesta teoksesta Suomi):

Kaikki kielet ovat sukua toisilleen. Suomen kielessä kaikki on vuorovaikutuksen tulosta eli lainaa. Kaikissa kielissä kaikki on lainaa. Kielen juju ja elinkelpoisuus on muutoksessa eli elämässä. Muuttumaton kieli on laakista vainaa.

Kilahdin. Ymmärrän kyllä, mitä tällä tekstillä ajetaan takaa: siinä halutaan murskata monien kielitieteellisesti sivistymättömien maallikkojen hellimä myytti ”puhtaasta” ja ”alkuperäisestä” suomen kielestä, tehdä selväksi, että muutokset ja ”vieraat” vaikutteet ovat olennainen ja välttämätön osa jokaisen kielen elämää. Se on ihan oikein ja totta. Mutta siitä huolimatta kaikki kielet eivät todellakaan ole sukua toisilleen, eikä varsinkaan ”kaikki” suomen tai missään muussakaan kielessä ole ”lainaa”.

Kielten sukulaisuus on nimittäin eri asia kuin se, että niissä on yhteisiä tai samannäköisiä aineksia. Sukulaisuus tarkoittaa, että kielet polveutuvat yhteisestä kantakielestä: tämä kantamuoto voidaan olennaisilta osin rekonstruoida, siitä nykykieliin johtavat kehitykset pystytään kuvaamaan ja selittämään. Kaikille maailman kielille tämmöistä yhteistä kantamuotoa ei pystytä rakentamaan, eli nykytietämällä kaikki kielet eivät ole toistensa sukulaisia. Suomen ja muidenkin kielten sanoista ja muista aineksista osa voidaan palauttaa hyvinkin varhaisiin kantakielivaiheisiin, osa taas – melkoinen osa! – on eri aikoina lainattu useista muista kielistä, joihin suomen kielen ja sen esivaiheiden puhujat ovat olleet kosketuksissa.

Parinsadan viime vuoden kuluessa kielitiede on kehittänyt varsin tarkat ja tehokkaat menetelmät, joilla kantakielestä perityt ja muista kielistä lainatut ainekset voidaan erotella toisistaan ja myös eri aikoina eri tahoilta saadut lainat tunnistaa, ajoittaa ja suhteuttaa toisiinsa. Tämän ymmärtäminen on historiallisen kielitieteen ydintä. Ilman tätä ei kielten esihistoriasta voisi sanoa oikeastaan mitään, ja silloin kuvamme näiden kielten puhujayhteisöjen esihistoriasta – myös niiden moninaisista ja mutkikkaista kontakteista ja keskinäisistä suhteista – olisi paljon köyhempi ja yksitotisempi.

Tätä ei Kansallismuseo kuitenkaan halua kertoa. Se ei myöskään kaikesta päätellen ole palkannut näyttelyn tekijäksi ketään historiallisen kielitieteen tai etymologian asiantuntijaa. Sen sijaan Kansallismuseo kehuu verkkosivuillaan, miten tässä näyttelyssä

[t]uttu narratiivi näyttäytyy uudessa valossa, kyseenalaistamattomana pidetty totuus (sic) historiastamme altistetaan vaihtoehtoisille tulkinnoille.

Tuota noin. Paremminkin tämä haiskahtaa siltä, että maallikkojen epämääräiset käsitykset suomen kielen historiasta altistetaan taiteilijan ja teatterimiehen sähäkästi muotoillulle yksityisajattelulle. Ja tätä tarinallista ja elämyksellistä, perusasiat sikin sokin sotkevaa pakettia markkinoidaan nimenomaan tuttuakin tutumman viihdenarratiivin muodossa: nyt ”kyseenalaistetaan” ja näytetään asiat ”uudessa valossa”. Siitä piittaamatta, että oikeasti ainakaan suomalaisessa valtavirtakielitieteessä käsitykset suomen kielen esivaiheista ja kronologioista eivät suinkaan ole muodostaneet ”kyseenalaistamattomana pidettyä totuutta”. Ne ovat sadan viime vuodenkin kuluessa monesti ja näyttävästi muuttuneet. Jos ”kyseenalaistamista” halutaan, niin tästä olisi voinut saada näyttelyyn jotakin jännittävää, joka kaiken lisäksi olisi liittynyt oikeaan tieteeseen ja ajankohtaiseen tutkimustietoon.

Kun en itse ole tätä Toista maata -näyttelyä vielä nähnyt, en jatka sen ruotimista tämän pitemmälle (vaan jään odottamaan Antti Ijäksen – joka jo Facebookin Kielitiede-ryhmäänkin jakoi ensimmäiset, varsin hyytävät näkemyksensä näyttelystä – blogipostausta aiheesta). Eihän tämä tapaus ole todellakaan ainoa laatuaan vaan tuskallisen tavallinen esimerkki siitä, miten kielen asioissa kuka hyvänsä voi kuvitella olevansa asiantuntija ja miten etenkin kielihistoriaa luullaan kansan historian toissijaiseksi liitäkkeeksi (vaikka oikeasti asia on päinvastoin) tai arvailu-fiilistelyksi, jossa kaikenlaiset oletukset ovat yhtä sallittuja ja asiat saa ilmaista tunteella vähän sinnepäin. (Kuvitellaan vaikkapa luonnonhistoriallisen museon näyttelytekstiä, jonka laatijaksi olisi palkattu kirjailija hehkuttelemaan, miten valaat ovat hauskoja kaloja. Eiköhän siitä seuraisi melkoisen laajapohjainen älähdys?)

Kyse on siitä, missä vaiheessa tieteen popularisointi – eli tutkitun tiedon ja tutkimustulosten välittäminen suurelle yleisölle – muuttuu tieteen eksploitaatioksi ja kolonisoimiseksi, sen vääristämiseksi ja röyhkeäksi alistamiseksi viihdetarkoituksiin. Tarinallistavat ja elämyksellistävät viihdepaketit asettuvat osaksi viihtymis- ja huvitteluyhteiskuntaa, jossa tieteelläkin on pelkkä viihdearvo. Ja mitä muuta arvoa sillä voisikaan olla?

Onhan toki tieteenaloja, joiden käytännöllistä ja taloudellista arvoa ei kukaan kiistä. Luonnontieteiden varassa lepää koko nykyisen hyvinvointimme mahdollistava teknologia, modernista maanviljelyksestä kännykkäpuheluihin ja aivoleikkauksiin. Niiden osalta saatetaan jopa myöntää sekin, että tieteellä on oma toimintalogiikkansa ja itsenäinen elämänsä, jonka tuottamat hyödyt eivät aina ole ennakoitavissa saati poliittisten päättäjien tai rahoittajien täsmäohjailtavissa.

Viime talvenahan on ympäri maailmaa eri uutisvälineissä kerrottu Katalin Karikón tuhkimotarinaa: sisukas biokemisti, jolta koti-Unkarissa lakkautettiin työpaikka alta, joutui pennittömänä maahanmuuttajana kiertämään Yhdysvaltain akateemisia farmiliigoja, kunnes vuosien uurastuksen jälkeen pääsi yhdessä Drew Weissmanin kanssa kehittämään ideaansa ja luomaan tekniikan, johon perustuvat myös nykyiset mRNA-koronavirusrokotteet. Karikólla on nyt mukava paikka suuryhtiö BioNTechin johtoportaassa, ja hänen pitkällisen työnsä ennalta-arvaamattomilla tuloksilla ei vain pelasteta ihmishenkiä vaan myös tehdään kovaa bisnestä. Mutta miten on laita niiden tieteenalojen, joilla ei ole kysymys isosta rahasta tai ihmishengistä?

Ja tästä pääsen toiseen asiaan, josta minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa. Toukokuussa kerrottiin, että Helsingin yliopisto on säästöpaineiden johdosta päätynyt jättämään täyttämättä viron kielen yliopistonlehtorin ja vierailevan professorin toimet, mikä uhkaa tehdä lopun Viron kielen ja kulttuurin täysimittaisesta, maisteritasoisesta opetuksesta. Jäljelle jäisi käytännössä vain kielikursseja ja satunnaista tuntiopetusta, kuten muissakin Suomen yliopistoissa. Viron kielen ja kulttuurin korkeampi opetus, asiantuntijoiden ja tutkijoiden koulutus siinä muodossa, jossa se on yliopistoissa perinteisesti järjestetty, eli omana filologia-oppiaineenaan (”englantilainen filologia”, ”pohjoismainen filologia”, ”iberoromaaninen filologia” jne.) päättyisi, vajaat sata vuotta sen jälkeen, kun Helsingin yliopistoon perustettiin ensimmäinen varsinainen viron lehtorin virka. Ja parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun säästöpaineet viimeksi uhkasivat tehdä lopun viron korkeammasta yliopisto-opetuksesta. Näin Helsingin yliopisto luopuisi kantamasta valtakunnallista ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuista vastuutaan naapurimaan ja sisarkielen opetuksesta, tuntemuksesta ja tutkimuksesta.

Toukokuun lopulla tämä uutinen ”Suomen sillan katkeamisesta” pääsi Viron ja jossain määrin jopa Suomenkin tiedotusvälineisiin. Sen jälkeen sen ovat haudanneet alleen korona, kuntavaalit ja jalkapallo, eikä sitä ilmeisesti ole otettu esiin myöskään pääministerien Kaja Kallaksen ja Sanna Marinin viimeaikaisissa keskusteluissa Suomessa työskentelevien lukuisien virolaisten korona-matkustusrajoituksista. Vaikka viron kielen opetuksen järjestämisestä ja tukemisesta on aiemmin puhuttu ja päätettykin kansallisten tiede- ja korkeakoulustrategioiden sekä Suomen ja Viron välisen kulttuurivaihdon yhteydessä (viron lehtorit mainittiin aiemmin kulttuurivaihtosopimuksessa erikseen), tämä nykyinen päätös on Helsingin yliopiston oma ”sisäinen” ratkaisu.

Yliopisto on ilmeisesti pantu ”itse” päättämään, syödäänkö osa siemenviljoista vai pannaanko joitakin lypsylehmiä lihoiksi. Ja näitä päätöksiä taas on jo vuosikymmenten ajan ympäri läntistä maailmaa jouduttu tekemään makkaratehtaan ansaintalogiikalla ja sen mukaisen ”tehokkuuden” perusteella. Yliopistojen pienet aineet ja ”eksoottiset”, herkät ja erityistä tukea vaativat tieteenalat – saksalaisella kielialueella käytetään vakiintunutta nimitystä Orchideenfächer – joutuvat yleisissä tuottavuusarvioinneissa helpoimmin säästöleikkuriin. Pieneen alaan yhden viran rahoituksen menetys koskee kokonaan toisella tavalla kuin suureen.

Kun viime aikoina olen seuraillut uutisia luontokadosta ja meneillään olevasta ennennäkemättömästä ympäristökriisistä, olen ruvennut miettimään myös akateemista ekosysteemiä. Ja sitä, millä tavalla poliittisten, taloudellisten ja institutionaalisten päättäjien suhtautuminen akateemiseen ekosysteemiin vertautuu siihen tapaan, jolla politiikkamme, taloutemme ja kulttuurimme voimat runnovat luontoa.

Tiedettä voi ajatella meidän elonkehämme kaltaisena maailmanlaajuisena järjestelmänä. Se on tavallaan elävä, oman logiikkansa varassa toimiva kokonaisuus, johon kuuluu hyvin erilaisia, erikokoisia ja eri asioista kiinnostuneita otuksia ja niiden yhteenliittymiä. Tiedettä pyörittää viime kädessä ihmisen luontainen ja olennainen halu ja tarve tuntea ja ymmärtää maailmaa, sen elämää ja rakenteita, sen menneisyyttä ja muutosta. Tämä myös yhdistää tieteen kaikkia eri muotoja, molekyylibiologiasta sosiolingvistiikkaan ja papyrologiasta hiukkasfysiikkaan. Niillä on kaikilla oma elämäntapansa ja oma itseisarvonsa.

Aivan niin kuin jonkin huomaamattoman pienen kasvi- tai hyönteislajin sukupuutto voi vaarantaa kokonaisen ravintoketjun, aivan samoin myös jonkin tutkimusalan köyhtyminen voi mahdollisten tieteidenvälisten vaikutustensa kautta heijastua kauas muuallekin tiedemaailmaan. Ja kun tutkimusperinne ja akateeminen jatkuvuus, se yhteisö ja ”alakulttuuri”, josta uudet alan tutkijat nousevat, on tuhottu, sitä ei helpolla rakenneta uudestaan. Akateemista avohakkuuta voi seurata aavikoituminen. Ja niin kuin tuossa edellä jo totesin, kun tieteen popularisoiminen keikahtaa viihteelliseksi tieteen vääristelyksi, ollaan ylitetty samanlainen raja kuin silloin, kun luontoa kunnioittava varovainen erävaellus muuttuu turistimassojen melskeeksi.

Pidä huoli tieteestä, se susta huolen pitää!

***

Päivitys: Antti Ijäksen blogipostaus Toista maata -näyttelystä nyt täällä: https://filologogrammata.blogspot.com/2021/06/kansallismuseon-toista-maata-nayttelysta.html.

Suomalaisten kuvitteelliset kaverit — 25 maaliskuun, 2021

Suomalaisten kuvitteelliset kaverit

Tämänkertaisten jaaritusteni virikkeenä on Roman Schatzin muutaman vuoden takainen mainio pakina ”Erkkikään ei ymmärrä”, joka kopipeistattuna versiona on taas ”kaverin seinältä” lähtenyt kiertämään Facebookin kieliryhmiä. Tähän juttuun Schatz on hienosti koonnut taajan joukon ”mytologisia henkilöitä, joita ei oikeasti ole olemassakaan, mutta joilla on silti keskeisen tärkeä tehtävä kansallisen identiteetin ylläpitämisessä.” Tässä vain katkelma:

Suomen kansanperinne on Turusen pyssyn lailla täynnä Koivuniemen herroja, Ellun kanoja ja Jokisen eväitä. Suomen kielestä löytyy kuvitteellisia, stereo- ja arkkityyppisiä kavereita enemmän kuin Vilkkilästä kissoja.

On Uunoja ja Urpoja, Taunoja ja Taneleita, jotka juovat ihan Simona kunnes yrjöttää ja Pirjo tulee. On Metriheikki, Jänkhäjouni, Mustamaija, Tippa-Iita, ja Tiskijukka. On Esteri, jonka suurta persettä muistellaan aina rankkasateessa. On Lyyti, joka on alkanut kirjoittaa jo tuhansia kertoja, muttei ole vielä saanut yhtään tekstiä valmiiksi. On Manu, jolle ollaan ikuisesti kateellisia yhdestä ainoasta ilmaisesta illallisesta. On laiska Jaakko, hyvä Sylvi ja pumpattava Barbara. On Liisa joka laputtaa ja Pirkko joka sakottaa, on Jorma joka pullottaa ja sitten on se parantumaton työnarkomaani, joka toimii yhtaikaa baari-, ovi-, mittari- ja monena muuna Mikkona, jopa akatee- ja koo-Mikkona. Ja hänen kanta-asiakkaansa Kalle käy tarpeen mukaan joko kuumana tai kylmänä.

Mistä nuo kollektiiviset, fiktiiviset ikonit tulevat? Kuka heitä luo, levittää ja ruokkii?

Näiden ”kollektiivisten, fiktiivisten ikonien” alkuperäähän on ihmetelty somen kielipalstoilla koko ”miesmuistin” ajan (miesmuistihan on vanhan määritelmän mukaan kolme vuotta, tässä tapauksessa ehkä hieman enemmänkin). Osalle näistä henkilöistä löytyy helposti selitys. Laiska Jaakko oli Jakob de la Gardie (1583–1652), ruotsalainen sotapäällikkö, jonka joukot miehittivät Novgorodia vuosikausia (”lähtee suvi, lähtee talvi, vaan ei lähde Laiska Jaakko”). Pumpattavan Barbaran, underbara uppblåsbara Barbara, nimi on, kuten näkyy, ruotsinkielinen sanaleikki, jonka on keksinyt ruotsalainen lauluntekijä. Tiskijukka on disc jockeyn heh-heh-vitsikäs suomalainen väännös jostain sumealta 60- tai 70-luvulta, kun ”kaikki” eivät vielä osanneet englantia. Ja tuo Erkki, joka ei kestä, tiedä, ymmärrä eikä ota selvää, on alun perin Vanha Erkki, ruotsiksi Gamle Jerker, kiertoilmaus itse pirulle.

Sitten on monia nimiä, joiden alkuperä jää hämärän peittoon, mutta konkretian kaipuussaan kansa keksii vaikka kiven silmästä jonkin ”todellisen” selityksen. Mustaksi Maijaksi (Svarta Maja, Black Maria jne.) on poliisiajoneuvoja kutsuttu monissa eri maissa, ja nimen alkuperätarinat kertovat esimerkiksi jossain Yhdysvaltain kaupungissa vaikuttaneesta tummaihoisesta rotevasta naisihmisestä, joka piti merimiesten asuntolahotellia ja auttoi tarvittaessa poliiseja kanniskelemaan humalaisia, tai hevosajoneuvojen aikaan poliisivaunuja vetäneestä mustasta hevosesta, jonka nimi oli Mari. Tarinoita on liian monta, että mikään niistä olisi uskottava. Luultavasti taustalla on vain se, että ajoneuvoille mielellään annetaan naisten nimiä, etenkin miehisessä työympäristössä. Poliisiautojen nimitykset ovat sitten levinneet maasta toiseen kansainvälisenä kulttuuritartuntana, ja niiden selitykseksi on syntynyt eri paikkakunnilla omat urbaanilegendansa.

Ja tuo vetinen Esteri, jonka nimestä ja takapuolesta olen nähnyt somessa kymmeniä keskusteluja, varsinaisia kieliblogeja myöten (erittäin asiallisesti tätä on selvittänyt jo vuosia sitten myös Aamulehden toimitus). Lukemattomat suomalaiset uskovat tarinaan Esteri-nimisestä laivasta, jonka siipiratas tai peräpotkuri kovasti roiskutti vettä, mutta kuulemma tämännimistä alusta ei mistään laivarekistereistä löydy. Esterin päivä toukokuussa ei myöskään ole erityisen sateinen. Esteri-niminen vesipumppu on saanut nimensä sanonnasta, ei toisinpäin, ja tähän sanontaan viittaa myös Martti Innasen parodinen tango Esteri, tyttö sadepisarain. (Kyllä, se on parodiaa ja irvailua.) Muuta selitystä ei ”Esterin perseelle” liene kuin se, että naisten ”vuotavuudesta” noin ylipäätään on vitsailtu maailman sivu, etenkin ennen vanhaan, kun ei ollut pikkuhousunsuojia (eikä edes pikkuhousuja) tai lantionpohjalihasjumppia ja useimmilla kypsemmillä naisilla oli takanaan useita raskauksia ja synnytyksiä. Esterin nimi on erityisesti tarttunut tähän herjailuun e-, r- ja s-konsonanttien mahdollistaman äännesoinnuttelun ansiosta.

No niin, Roman Schatz on siis koonnut pakinaan kirjavan kimpun esimerkkejä toisaalta erisnimien appellatiivistumisesta (metriheikki, ovimikko), erityisesti pejoratiivisesta eli halventavasta käytöstä (uuno, urpo), toisaalta erisnimiä sisältävistä sanonnoista (Ellun kanat, no nyt rupes Lyyti kirjottaan), joiden yksi kuuluisa alatyyppi ovat ns. wellerismit (selvä pyy, sano Manninen varista). Jutun jakajista noin joka toinen muistaa erityisesti ihastella sitä, miten loistavasti Schatz on oppinut käyttämään suomen kieltä ja ymmärtämään suomalaisuutta. Kyllä, minäkin arvostan suuresti Schatzia sanankäyttäjänä ja olisin todella onnellinen ja ylpeä, jos itse osaisin mitään vierasta kieltä yhtä hyvin kuin hän on oppinut suomea hallitsemaan. Tämä nimiperäisten sanontojen ja idiomien hallinta on todella vaikuttavaa. Mutta ovatko ne erityisen suomalaisia?

Itse asiassahan Roman Schatz olisi voinut kirjoittaa myös saksaksi pakinan herrasväki Mustermannista, jolla on nimissään kaikki mahdolliset pankki-, luotto- ja asiakaskortit. Herra Max Mustermannilla on nykyään naispuolisena genderkorrektina vastineenaan rouva Sabine Musterfrau. Erityisaloilla, kuten esimerkiksi työpaikkani IT-tuen opastusteksteissä, kaikkien mahdollisten käyttäjätunnusten haltijana pyörii Max Mustermannin sukulainen Rainer Zufall (reiner Zufall ‘silkka sattuma’). Hänen kaverillaan Hansilla on aina hyvä tuuri (Hans im Glück), sisko Susanne puolestaan on oikea itkupilli (Heulsuse). Sukuun kuuluu myös komischer Heini eli omituinen Urpo. Eikä pidä unohtaa maalaisserkku Barthelia, jolla on usein asiaa kellariin (asioista perillä oleva saksankielinen weiss wo Barthel den Most holt, ’tietää, mistä Pärttyli hakee mehun’).

”Kollektiivisia, fiktiivisiä ikoneja”, näitä outoja erisnimiä on kaikkialla. Ja jos Roman Schatzin suomalaistumista halutaan kehua, niin erityisesti hän on näköjään sisäistänyt suomalaisten hieman, hm, heikosti perustellun mutta lujan uskon suomalaisuuden ja suomen kielen täydelliseen erilaisuuteen, poikkeuksellisuuteen ja ainutlaatuisuuteen.

Pukittelua — 22 maaliskuun, 2021

Pukittelua

Facebook-ryhmässä ”Aristoteleen kantapää” nostettiin äskettäin esille erilaiset pukki-sanat. Pukki perusmerkityksessään, urospuolisen vuohen Capra aegagrus hircus nimityksenä, on lainaa ruotsista (nykyruotsin bock), missä se on vanhaa germaanista perua, samoin kuin saksan Bock ja englannin buck ‘urospeura’. Pukki-sanasta on muodostettu yhdyssanoja, joista monilla on myös ruotsalaiset tai sitäkin kansainvälisemmät esikuvansa. On syntipukki, valepukki ja huoripukki. Hauskempia pukkeja ovat joulupukki ja nuuttipukki, ja sitten on sangen asiallisia käytännön hommia hoitava sahapukki. Mistä nämä kaikki tulevat ja miten ne liittyvät toisiinsa?

Syntipukki on näistä kaikkein selkeimpiä tapauksia, Vanhassa testamentissa selitetyn käytännön mukaan uhrieläin, joka symbolisesti otti kansan synnit kantaakseen ja vei ne pois erämaahan, Asaselin luo (joka ilmeisesti oli muinaisten israelilaisten uskomuksissa jonkinlainen autiomaassa asustava pelottava henkiolento).

Sitten hän ottakoon israelilaisten seurakunnalta kaksi vuohipukkia syntiuhriksi ja pässin polttouhriksi. (…) Sitten hän ottakoon molemmat pukit ja pankoon ne seisomaan Herran eteen pyhäkköteltan oven luo. Hän heittäköön arpaa siitä, kumpi pukeista kuuluu Herralle ja kumpi Asaselille. Sen pukin, jonka arpa määrää Herralle, Aaron tuokoon esiin ja uhratkoon syntiuhriksi, mutta se pukki, jonka arpa määrää Asaselille, jätettäköön seisomaan elävänä Herran eteen. Sovitettavat synnit pantakoon sen kannettaviksi. Sitten se ajettakoon Asaselin luo autiomaahan. (…) Kun Aaron on saattanut päätökseen pyhäkön, pyhäkköteltan ja alttarin puhdistusmenot, hän tuokoon esiin elävän pukin, asettakoon molemmat kätensä eläimen pään päälle ja tunnustakoon siinä israelilaisten kaikki synnit, kaikki pahat teot ja rikkomukset, joihin israelilaiset ovat syyllistyneet. Näin hän pankoon ne pukin kannettaviksi ja lähettäköön sen sitten tehtävään määrätyn miehen ajamana autiomaahan. Pukki saa kantaa kaikki heidän syntinsä asumattomille seuduille. (3 Moos. 16: 3–22)

Tämän mukaan sitten monissa Euroopan kielissä ”syntipukiksi” nimitetään sitä onnetonta, joka aiheesta tai aiheetta joutuu ottamaan jostakin ikävästä asiasta syyn niskoilleen. Alkuperäinen syntipukki oli siis todellakin konkreettinen eläin, mutta muut ”pukit” ovat jo paljon vertauskuvallisempia. Niiden taustalla on kielikuvia, jotka liittyvät oikean kotieläimen johonkin ominaisuuteen.

Siinä, missä naaraspuolinen vuohi eli kuttu on oivallinen köyhän lehmä, vähällä toimeen tuleva, hankalista maastoista ja kituliaasta kasvullisuudesta ruokansa löytävä pieni ja ketterä lypsyeläin, urosvuohella eli pukilla on ihmisen taloudessa yksi ainoa tehtävä eli jälkeläisten siittäminen. (Syötäväksikään se ei ilmeisesti niin hyvin sovi, sillä ymmärtääkseni pukin lihaan kuten karjunkin tulee hormonaalisista syistä voimakas ja epämiellyttävänä pidetty maku, ellei sitä ajoissa kastroida.) Ehkä tämänkin takia pukista on voinut tulla hillittömän ja siveettömän miehisen seksuaalisuuden symboli (vaikka toki samassa merkityksessä käytetään muidenkin urospuolisten kotieläinten nimityksiä: ylettömän himokas mies voi olla myös sonni tai härkä, virossa täkk ’ori’, unkarissa kan ’karju’). Huoripukki, ruotsin horbock, on jo kokonaisuudessaan kansainvälistä kauraa. Antiikin mytologiasta muistamme himokkaat, pukinsorkkaiset satyyrit ja faunit.

Myös kristinuskon paholainen on toisinaan kuvattu sarvipäisenä ja sorkkajalkaisena otuksena, joka kansantarinoissa ihmisten parissa liikkuessaan joskus turhaan yrittää salata näitä ominaisuuksiaan – pukinsorkka näkyy. Tämä paholaisen ja pukin yhteys voi liittyä seksuaalisuuteen mutta myös pukin tai pukinsorkkaisten olentojen, kuten faunien tai Pan-jumalan, asemaan esikristillisissä mytologioissa, Vanhan testamentin salaperäisestä Asaselista alkaen. Pukin kehittymiseen pahan symboliksi on voinut vaikuttaa sekin, että Uuden testamentin vertauksessa viimeisestä tuomiosta ”lampaat” (vanhurskaat) erotetaan ”vuohista” (syntisistä); tässä on ehkä ajateltu lampaan parempaa ja runsaampaa lihaa ja villaa, kenties myös sen säyseämpää luonnetta.

Sarvipäisiä, puoliksi eläimen kaltaisia otuksia olivat myös ne hahmot, joita eri Euroopan maissa milloin minkäkin vuotuisen juhlapäivän yhteydessä kierteli kylillä ihmisiä huvittamassa ja lapsia pelottelemassa. Nämä perinteet, joissa naamioituneina kuljeskellaan talosta taloon, tunnetaan varmaan maassa kuin maassa. Perinne voi liittyä pääsiäiseen tai laskiaiseen eli karnevaaliaikaan, kuten vaikkapa Unkarin kuuluisa busójárás, tai sitten pyhäinpäivään eli kekriin, tai johonkin muuhun syksyiseen juhlapäivään (syksyssähän oli ennen vanhaan se hyvä puoli, että silloin oli sato juuri korjattu ja kesän laiduntaneet elukat ilmojen kylmetessä teurastettu, eli silloin riitti vielä, millä juhlia), tai sitten jouluun (saksalaisen kielialueen eteläpäässä pelottaviin sarvipäänaamioihin pukeutuneet Perchtit liikkuivat etenkin joulukauden lopuilla). Meillä tämmöiset pelottelijapukit kiersivät nuutinpäivänä eli joulun juhlakauden lopuksi (nuuttipukki), mutta myös joulupukki, niin kuin nimestä näkyy, on alkuaan ollut eläimen tapaiseksi olennoksi naamioitunut pelleilijä, jolla oli esimerkiksi karvalakki nurinpäin päässä ja siinä puulusikat sarvina. Vasta 1900-luvulla tämä hahmo sitten sulautui pyhän piispa Nikolauksen, lahjojen antajan ja lasten suojelijan, ja pakanallisten pohjoismaisten tonttu-ukkojen pohjalta kehitettyyn ja Amerikassa viimeisteltyyn valkopartaiseen punanuttuun.

Epäsuoremmin hillittömyyteen ja mielitekoihin, ei pelkästään seksuaalisiin, saattavat liittyä valepukki, kantelupukki, jauhoja syövä tuhohyönteinen jauhopukki, tai lapsena lukemani kansansadun Voipukki, poika, joka tykkäsi syödä voita. Tai sitten ”pukkius” on vain jonkinlainen ”kantotelineen” nimitys. Pukkihan on myös yleisnimitys erilaisille jalat harallaan seisoville telineille. Tämmöinen on ainakin sahapukki (ruotsin sågbock), mutta myös siltapukki, tai kuskinpukki, joka vanhanaikaisissa ajoneuvoissa oli kai alkuaan varsin yksinkertainen penkki tai teline. Myös kuskinpukki on kansainvälinen ilmaus, esimerkiksi saksaksi Kutscherbock. Tämä käännöslainattiin puolaan, mistä monikollinen kozly vaelsi edelleen venäjään. (Näin kertoo Vasmerin etymologinen sanakirja. Kuskinpenkkiä merkitsevä kózly-sana, jossa paino on ensimmäisellä tavulla, on nimittäin eri sana kuin saman slaavilaisen ’pukki’-sanan alkuperäinen venäläinen monikko, jossa paino on toisella tavulla.) Tästä sanasta, tai sen taivutusmuodoista kuten ilmauksessa na kozlah ’kuskinpukilla’, saatiin suomeen kosla, joka siis on siirtynyt merkitsemään kuskinpukin sijasta koko ajoneuvoa.

Logo of Velkopopovicky Kozel brewery.jpg
Slaavilainen ’pukki’ tunnetun tšekkiläisen oluen nimessä ja etiketissä. Pukkioluiden historian selittää saksalainen Wikipedia seuraavasti (en äkkiseltään menisi lyömään valtavan suurta summaa vetoa tämän tarinan todenperäisyydestä): Alun perin Einbeckin kaupungissa Ala-Saksissa keksittiin nostaa paikallisen pintahiivaoluen kantavierreväkevyyttä säilyvyyden lisäämiseksi, sillä tämä olut oli luksus-vientituote, jota piti kuljettaa Italiaan asti. Näin syntyi väkevä ja suosittu Einbeckin olut, jota 1600-luvulla Müncheniin muuttanut panimomestari ryhtyi valmistamaan myös baijerilaisille. Eteläsaksalaiset, joille pohjoissaksalaisten paikannimien tyypillinen -bek (sama kuin ruotsin bäck tai yläsaksan Bach, siis ’puro’ tai ’pieni joki’) oli outo, tulkitsivat Ainpöckisch Bierin kansanetymologisesti ”pukkiolueksi” (ein böckisch Bier?), ja tästä pitäen Bock on ollut oluttyypin nimi. Tähän pukkiolutperinteeseen kytkeytyy myös tšekkiläinen ”Velké Popovicen Pukki”. Liittyi Einbeckin kaupungin nimi asiaan tai ei, varmaan pukissa on olutkansaan vetoavaa reippautta ja maskuliinisuutta…

Pukki siis seisoo topakasti myös epätasaisemmalla tai vaikka liikkuvalla alustalla. Toisaalta pukki on itsekin ketterä liikkuja, joka pomppii ja pukittelee (niin kuin kutsutaan ratsuhevosen yrityksiä heittää ratsastaja selästään). Latinan caper ’pukki’ -sanan deminutiivijohdannaisesta capreolus on johdettu ’pukin hyppyä, kevyttä hyppelyä’ merkitsevä sana, johon perustuu ranskan cabriolet, alun perin tietynlaisten kevytliikkeisten, jousitettujen hevosajoneuvojen nimitys. Cabriolet-tyyppiset vaunut tulivat ennen moottoriajoneuvojen aikaa monissa Euroopan suurkaupungeissa suosituiksi vuokra-ajurien käytössä, ja tästä on muistona englannissa nyttemmin taksiautoa tarkoittava cab. Saksaksi taas Cabrio on nykyään avoauto. Ja niin, tuon latinan caper-sanan germaanisesta sukulaisesta puolestaan on meille ilmeisesti lainattu kauris, joka suomen murteissa on merkinnyt nimenomaan pukkia.

(Muutenhan pukit, vuohet ja lampaat kuuluvat samaan vuohieläinten (Caprinae) alaheimoon kuin gemssit ja vuorikauriit, joka puolestaan kuuluu onttosarvisten (Bovidae) heimoon, samoin kuin esimerkiksi nautaeläimet, antiloopit ja gasellit. Sitä vastoin peuraeläimet (Capreolinae), kuten hirvi, poro ja metsäpeura, metsäkauris ja Amerikasta meille tuotu valkohäntäpeura, ovat ihan eri heimoa: ne kuuluvat hirvieläimiin (Cervidae). Kun biologit nykyään haluavat ruveta nimittämään Capreolinae-heimoa suomen kielellä ”kauriiksi” (esimerkiksi valkohäntäpeura olisi ”valkohäntäkauris”), tämä ei kyllä etymologisesti mene ihan oikein.)

Mutta pukeissa pysyäksemme on vielä lopuksi mainittava yksi erikoinen pukki, joka ei ole pukki laisinkaan. Keripukki, C-vitamiinin puutoksesta johtuvan taudin nimitys, tulee meille ruotsin sanasta skörbjugg, joka ei siis ole pukkia (bock) nähnytkään. Tämän ruotsin sanan sukulaisuussuhteet ja selitykset puolestaan ovat vähän epäselvät. SAOB:n tulkinnan mukaan sana on etymologisesti ”rahkapahka” (eli alkuosa olisi tosiaan sama kuin se skyr, islantilaistyyppinen rahka, jota nykyään saa Suomenkin kaupoista) ja liittyisi siihen, että keripukin kuviteltiin johtuvan liiasta hapanmaitotuotteiden tinttaamisesta (kenties tyypillisenä pitkän merimatkan eväänä). Sanalla on kuitenkin kautta germaanisen kielialueen monenlaisia muotoja, ja Etymonline-sivusto pitää mahdollisena myös alasaksalais-hollantilaista tulkintaa “haavamaha”. Saksassa on Skorbut-nimityksen ohella ollut aiemmin käytössä myös Scharbock, joka suomen keripukin lailla viittaa siihen, että vaikka tämä taudinnimi ei alkuaan pukki-eläimeen mitenkään liity, se voidaan siihen kansanetymologisesti assosioida. Pukista on moneksi.

Menee viisaskin vipuun — 28 joulukuun, 2020

Menee viisaskin vipuun

Olen täällä ennenkin kirjoitellut kansanetymologioista ja selityksen lumosta, siis siitä, miten maallikot, joilla ei ole aavistustakaan kielihistorian ja etymologiatieteen menetelmistä ja periaatteista, keksivät sanoille omia alkuperäselityksiä ja usein jäävät tämän oivalluksensa vangeiksi. Mutta eivät erehtymättömiä ole oikeat kielentutkimuksen ammattilaisetkaan. Itse asiassa tieteentekoon kuuluu olennaisesti erehtyminen, erehdysten tunnistaminen ja virheellisten oletusten korjaaminen. Sillä tavalla tutkimusprosessi ja tieteellinen diskurssi toimivat ja tiede edistyy.

Ensimmäisissä suomalais-ugrilaisten kielten sanastovertailuissa, joita oppineet 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa julkaisivat, oli runsaasti ”kohinaa” eli nykytietämällä täysin perättömiä rinnastuksia. Esimerkiksi Sámuel Gyarmathi 1800-luvun taitteessa yhdisti unkarin sanan öröm ‘ilo’ viron rõõm-sanaan (joka tuolloin vielä, ennen õ-kirjaimen keksimistä, kirjoitettiin rööm; sanahan on tietenkin suomen riemun vastine) tai unkarin széna ‘heinä’ -sanan viron hein-sanaan (sanat ovat kyllä sukua mutta eivät suomalais-ugrilaista: unkarin sana on slaavilainen laina, itämerensuomalaisten kielten ’heinä’ taas vanha balttilainen laina, ja slaavilainen ja balttilainen sana ovat tahoillaan sukua keskenään). Nämä ohilyönnit korjattiin suureksi osaksi jo 1800-luvun mittaan, kun tietämys kielten äännehistoriasta ja keskinäisistä suhteista kasvoi ja tarkentui huimasti.

Sadan viime vuoden aikana etymologiatutkimus on edelleenkin ottanut suuria edistysaskelia. Silti hämärän peitossa on paljon. Terho Itkonen luetteli vuonna 1983 artikkelissaan ”Välikatsaus suomen kielen juuriin” pitkästi yli kaksisataa itämerensuomalaisten kielten perussanaa, joiden alkuperää ei tunneta; tämmöisiä ovat esimerkiksi huono, jänis, kenkä, kirja, korkea, leski, liha, lyhyt, musta, pehmeä, polkea, pyörä, sokea tai upota. Monet Itkosen listan sanoista ovat joko aiemmin tai sittemmin saaneet alkuperäselityksen, jota monet nykyiset tutkijat pitävät aivan vakuuttavana: hauki on hyvin varhainen (balto-)slaavilainen laina, ympäri voi olla germaanista perua, lapsi voisi kuitenkin olla kantasuomea vanhempi ja liittyä kaukaisempien sukukielten ’kehtoa’ merkitsevään sanaan, ja voide on hyvin selitettävissä johdokseksi voitaa-verbistä, joka puolestaan on johdettu ikivanhasta voi-sanasta. Ainakin osa tuntemattomista sanoista voi myös hyvinkin olla peräisin niistä oudoista ”muinaiseurooppalaisista” kielistä, joita näillä seuduilla aiemmin on puhuttu ja joiden puhujat sittemmin ovat luultavasti vaihtaneet kieltään ja sulautuneet suomalaisten kielellisiin esi-isiin. Näiden kielten olemukseen on kuitenkin tutkimuksen vaikea päästä käsiksi, eikä niistä ole vielä esitetty kuin varsin epämääräisiä spekulointeja.

Ja koska etymologitkin ovat epätäydellisiä ja erehtyväisiä ihmisiä, monien sanojen alkuperästä on kiistelty tai esitetty oletuksia, jotka sittemmin on kumottu. Erehdyksiin tai erheellisiin oletuksiin voi johtaa etymologin halu ”onkia omasta sumpustaan” eli tarttua siihen selitykseen, joka hänelle on tutuin, mieluisin ja helpoin. Suomalaisessa etymologiatutkimuksessa elettiin suuri osa 1900-luvusta ns. lainasanatutkimuksen epäsuosion kautta (kuten Santeri Junttila on ansiokkaassa teoksessaan balttilaisen lainasanatutkimuksen historiasta sitä nimittänyt), eli suomen sanoille uskottiin lähtökohtaisesti löytyvän suomalais-ugrilainen alkuperä ja lainaetymologioihin ryhdyttiin vain paremman puutteessa tai jos selitys oli aivan huutavan ilmiselvä. Toisaalta lainaetymologioita on mielellään etsitty siitä kielestä, mistä niitä parhaiten osataan löytää, ja jätetty huomiotta ne kielet, joihin ei ole niin hyvin perehdytty. Niinpä suomalaisessa etymologiatutkimuksessa on 2000-luvulle saakka ammottanut jonkinlainen aukko sekä saamelaisten että alasaksalaisten lainasanojen kohdalla.

Etymologiatutkimuksen kuten muunkin tieteen popularisoinnissa voi myös käydä niin, että vanhat erehdykset tai loppuun saakka harkitsemattomat väitteet kiertävät käsikirjasta tai kansantajuisesta teoksesta toiseen. Esimerkkinä tästä on jatkuvasti kielipalstoille pomppiva kysymys ilmauksen äimän käkenä alkuperästä. Etymologiset sanakirjat ovat johtaneet hämmästymiseen ja hölmistymiseen liittyvän äimä-sanueen (äimistyä, äimistellä) neulaa merkitsevästä äimä-sanasta, mutta tämä selitys, jonka mukaan hölmistyneen ihmisen avoimia silmiä tai suuta olisi verrattu ison neulan silmään, on aika väkinäinen, ja Ante Aikio on löytänyt tälle sanueelle paremman selityksen saamen kielen ’hölmöä’ merkitsevästä sanasta.

Joskus etymologiat ajan mittaan arvioidaan uudelleen. Oma suosikkiesimerkkini on hinta, jolle muutaman vuosikymmenen ajan kiersi sanakirjoissakin Eeva Uotilan, sinänsä oivallisen ja ansiokkaan tutkijan, balttilainen alkuperäselitys, yksi monista hänen esittämistään balttilaisetymologioista. Sen mukaan sanan alkuperä olisi balttilaisten kielten lukusana ’100’ (esim. liettuan šimtas), ja ajatuksena on, että lukusana olisi kehittynyt tai lainattu merkitsemään ylipäätään suurta joukkoa tai kenties tiettyä suurta määrää jotain maksuvälinettä (ehkä esimerkiksi ’iso nippu oravannahkoja’). Uotilan etymologia on äänteellisesti moitteeton, mutta merkitysselityksessä on pahoja aukkoja. Balttilainen oletettu lähtömuoto on ikivanha lukusana ‘100’ (sen sukulaisia ovat esimerkiksi latinan centum, venäjän sto ja ruotsin hund-ra), ja sama sana on jostakin toisesta indoeurooppalaisesta kielestä jo aiemmin lainautunut suomalais-ugrilaisiin kieliin nimenomaan tässä merkityksessä – myös suomen sata on tätä samaa alkuperää. Miten tästä päästäisiin epämääräiseen ‘ison nipun’ merkitykseen, ‘isosta nipusta’ edelleen ‘maksuvälineeseen’, ja ‘maksuvälineestä’ ‘hintaan’?

Hintaa merkitsevät sanat näyttävät juontavan juurensa paremminkin johonkin ‘arvoa’, kenties myös moraalis-eettistä ‘arvostusta’, ‘palkintoa’ tms. merkinneeseen sanaan. Myöhäislatinan preciumin jatkajat, kuten englannin price tai ruotsin pris, ovat alun perin merkinneet jotain sen tapaista kuin ‘arvo, jokin arvokas, arvostus, ylistys, palkinto’, unkarin ár-sanan on arveltu olevan sukua meidän arvo-sanallemme, slaavikielten cena-sanalla on sukulaisissaan myös ‘rangaistusta’ tms. merkitseviä sanoja. Toinen merkityskehitys voi perustua ‘hinnan ilmoittamiseen, tiedottamiseen’; kansainvälinen tariffi-sana on peräisin arabian kielestä, missä se on merkinnyt mm. ‘tiedotusta, ilmoitusta, maksettavien palkkioiden listaa’. Vielä en ole törmännyt ‘hintaa’ merkitsevään sanaan, joka palautuisi johonkin tiettyyn lukusanaan. Uusi, tekeillä oleva etymologinen verkkosanakirja EVE määritteleekin Uotilan balttilaisetymologian epävarmaksi.

Näitä siis mietin, kun Facebook-ryhmässä Aristoteleen kantapää syntyi keskustelu ilmauksesta pitää kutinsa. Yksi keskustelijoista linkitti siihen Tiede-lehden kysymyspalstalta tätä koskevan kysymyksen ja vastauksen vuodelta 2014. Asiantuntijavastaajana oli nyttemmin akateemikoksi nimitetty professori Kaisa Häkkinen, jonka suuri yleisö parhaiten tuntee etymologian popularisoijana ja ensin Nykysuomen sanakirjan jatko-osana markkinoidun, sittemmin itsenäistyneinä ja laajennettuina painoksina ilmestyneen Nykysuomen etymologisen sanakirjan tekijänä. Häkkisen mukaan tässä on kyse kutea-verbistä johdetusta substantiivista kuti, joka merkitsee tiivistä kalaparvea:

Samaa sanaa on alettu vertauskuvallisesti käyttää myös miesjoukosta, joka on kokoontunut yhteiseen neuvonpitoon. Mieskuti mainitaan useissa vanhoissa sanakirjoissa tässä merkityksessä. Kun mieskuti on jotakin päättänyt, asia on ollut varma eli pitänyt kutinsa.

Vanhan kirjasuomen tutkijana Häkkinen tietenkin tuntee vanhat sanakirjat, joissa kuti esiintyy, ja myös sanan mieskuti. Christfrid Gananderin 1700-luvun lopulla kirjoittaman, käsikirjoitukseksi jääneen sanakirjan mukaan se merkitsee ‘manna samfund’ eli ‘miesten seura’, ja Gananderilla on todellakin esimerkki mitä mjeskutisa päätetään ‘hwad som slutas i karla sällskapet, i congressen’. Myös pelkän kuti-sanan Ganander on selittänyt:

prof, streck, stånd, proba, firmitas, perfectio; freistataan joss pitää kutinsak försökes om han håller streck; ej sille mikään pidä kutiaan däremot upgår ingen ting, intet är bättre, håller bättre stånd än dett, Bothn.; ne sanat pitää kutinsa hålla sit streck; samling, coetus.

Ganander esittelee ensin kuti-sanalle teorioidun merkityksen ‘koe, kesto, kunto’, joka luultavasti perustuu pelkästään tuohon pitää kutinsa -ilmaukseen (siis ‘kestää koetus, vetää vertoja, pysyä kunnossa’), ja sitten toisen merkityksen ‘samling / coetus’ eli ‘kokous, seura’. Näiden merkitysten Kaisa Häkkinen on siis olettanut kuuluvan yhteen. Mutta onkohan kuitenkaan noin?

Suomen murteiden sanakirja ei tunne kuti-sanaa kalaparven saati ihmisjoukon merkityksessä lainkaan. Nurmosta kutea-verbiin liittyvä kuti on merkitty muistiin ilmeisesti kutu ‘mätimunat’ -sanan rinnakkaismuotona, mutta laajalti tunnetaan toinen kuti-sana (länsimurteissa paikoin myös skuti), joka merkitsee ‘ammusta, luotia, laukausta’. Tällä sanalla ei ole kutea-verbin kanssa mitään tekemistä, vaan se on ilmeisesti vanha ruotsalainen laina, sama sana kuin muinaisruotsin skut tai nykyruotsin skott. Ja luulenpa vain, että SMS:n toimittajat ovat olleet oikeammassa kuin Häkkinen yhdistäessään tämän kuti-sanan kanssa samaan artikkeliin semmoiset kuvaannolliset käytöt kuin pitää kutinsa, nähdä kutinsa ‘tehdä kauppansa, kulua’ (Kangasala: kyllä puuro kutinsa näki eli nälkäiset lapset söivät puuronsa nopeasti), vastata kutinsa ‘vastata teoistaan’ tai tulla kutiin ‘tulla toimeen’.

Väitän siis, kaikella kunnioituksella, että Kaisa Häkkinen on tässä Tiede-lehden vastauksessaan langennut kiusaukseen kalastaa omasta sumpustaan, eli erityisesti vanhan kirjasuomen tutkijana ja tuntijana hän on vähän turhan innokkaasti tarttunut tähän Gananderilta tuttuun mieskutiin. Jos pitää kutinsa todella alkuaan merkitsisi ‘pysyä miesporukan tekemässä päätöksessä’, siinä tuskin olisi possessiivisuffiksia, vaan odottaisi sentapaisia ilmauksia kuin ”pysyä kudissa”, ”pitää kuti” tai ”vastata kutiin”. Pitää kutinsa -ilmauksessa kuti näyttäisi olevan tämän ”kutinsa pitävän” asian oma sisäinen ominaisuus (vrt. pitää ryhtinsä, pitää muotonsa, pysyä hahmollaan). Ei myöskään näytä olevan todisteita siitä, että kuti itsessään olisi siirtynyt ‘tiiviin parven, porukan’ merkityksestä merkitsemään ‘porukan tekemää päätöstä’, enkä ainakaan heti osaa sanoa yhtään toista esimerkkiä vastaavanlaisesta merkityksenmuutoksesta. Samaan tapaan kuin Uotilan hinta-etymologiassa, tässäkin selityksessä merkityspuoli leijuu perustelemattomien oletusten varassa.

Vaihtoehtoista selitystä eli pitää kutinsa -ilmauksen johtamista laukausta tai ammusta tarkoittavasta kuti-sanasta puoltaa sekin, että pitää kutinsa ei välttämättä ole ensisijaisesti tarkoittanut ‘pitää paikkansa, olla totta, olla voimassa’ – siis se ei viittaa vain päätöksiin, toteamuksiin tai muihin tiedollisiin asioihin. Suomen murteiden sanakirjan mukaan kutinsa, siis konkreettisesti muotonsa, ryhtinsä tai toimintakykynsä, voi pitää esimerkiksi silta joen tulviessa, purje kovassa tuulessa tai sarkavaate kastuessaan. Sekä konkreettiset että vertauskuvalliset kunnon, voiman, ryhdin tai pystyvyyden merkitykset voi selittää ‘laukauksen’ kuvaannollisiksi laajentumiksi, vähän samaan tapaan kuin asiat ja joskus esineet tai ihmisetkin voivat olla kuvaannollisesti linjassa, paikoillaan tai hollilla (Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla ampujan tähtäämä kohde voi olla esimerkiksi “hyvällä kudilla”), iskussa tai tikissä.

Erehdyksiä sattuu myös päteville asiantuntijoille. Tieteellisen keskustelun edetessä ne yleensä oikaistaan. Ikävää vain, että tieteen popularisointi ei välttämättä ole suorassa yhteydessä tieteelliseen keskusteluun. Sanakirjoja arvioidaan ammattilaisten kesken, päivitetään ja korjataan – mutta netin kysymyspalstoille jäävät ikuisiksi ajoiksi myös semmoiset selitykset, jotka eivät ihan pidä kutiaan.

Härkämäistä — 17 syyskuun, 2020

Härkämäistä

Viime viikonlopun vietin härkäpapuja korjaten ja säilöen, joten väkisinkin on nyt tullut perehdyttyä härkäpapujen historiaan ja nimityksiin. Itse asiassahan härkäpapu Vicia faba on Euroopassa se oikea alkuperäinen papu. Sitä vastoin tarhapapu (Phaseolus) – kaikki nuo salkopavut, kidneypavut, taittopavut, ruusupavut, vahapavut, haricots verts ja mitä niitä onkaan – on Uudesta maailmasta peräisin eli samanlainen tulokas kuin peruna. Tätä asetelmaa heijastaa esimerkiksi härkäpavun venäjänkielinen nimitys (nojaan tässä venäjänkieliseen Wikipediaan) боб обыкновенный ’tavallinen papu’ tai боб русский ‘venäläinen papu’. Sana ”papu” viittasi meilläkin alun perin nimenomaan härkäpapuun. (Lounais-Suomessa vanhastaan taas ”pavuksi” on kutsuttu hernettä, herne-sanaa ei Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä SMS:n mukaan varhemmin ole käytetty lainkaan. Liittyisikö tämä nimen siirtyminen siihen, että härkäpavun viljely säilyi pisimpään Kaakkois-Suomessa mutta taantui lännessä? Tulee heti mieleen Volter Kilven Alastalon salissa ja Pukkilan isäntä muistelemassa, miten nuori Janne Pihlman lapsena kävi varkaissa hänen ”papumaassaan”.)

Amerikanserkku Phaseolus levisi Eurooppaan 1500-1600-luvuilta lähtien ja valtasi vähitellen herrasväen puutarhat, ja Vicia faba jäi rahvaan (ruotsin bondböna ‘talonpoikaispapu’) ja elukoiden ruoaksi (esimerkiksi saksan Saubohne tai Schweinebohne ‘sianpapu’). Isojen eläinten nimitykset härkäpavun nimessä – härän lisäksi hevonen ainakin unkarissa (lóbab), norjassa ja tanskassa (hestebønne) sekä saksassa ja venäjässä: Pferdebohne,  боб конский – voivat tosin kai liittyä myös kasvin itsensä ja sen siementen isoon kokoon ja rotevuuteen. Ison koon mukaan härkäpapu tunnetaan ainakin saksassa myös nimellä Große Bohne ‘iso papu’ tai Dicke Bohne ‘paksu papu’, englanniksi broad bean.

Viime vuosikymmeninä härkäpapua ovat jotkin jamieoliverit alkaneet tuoda takaisin fiinempiin kyökkeihin, ja nimitys haetaan sitten kulinarismin kultamaasta Italiasta: fava bean. (Olen ollut aikoinaan kutsuvieraana fiinillä aterialla, jonka kokki kertoi yhteen ruokaan käytetyn ”fava-papuja”. On se niin paljon hienompaa.) Tuo fava on siis sama kuin latinan faba, jonka kantamuoto, jokin oletettu *bhabh (se, miten nuo ns. aspiroidut bh:t on oikeasti äännetty, onkin vähän pitempi tarina) on ollut se ikivanha indoeurooppalainen pavun (sen oikean alkuperäisen Vanhan maailman pavun) nimitys. Samaa juurta ovat sanakirjojen mukaan germaaninen böna – Bohne – bean sun muut (jostakin *bab-nō-tyyppisestä johdannaisesta?) sekä slaavilainen bob, josta jälkimmäisestä meidän papumme (samoin kuin unkarin bab) on lainattu. (Tätä papu – bab -suhdetta muuten käytän usein esimerkkinä ”petollisista etymologisista ystävistä” eli siitä, miten pelkkä samannäköisyys ei riitä sukulaisuuden todisteeksi. Jos sana olisi suomessa ja unkarissa yhteistä suomalais-ugrilaista perua, unkarin sanan alussa pitäisi olla f-, niin kuin vaikkapa puupää on unkariksi fafej.)

Mutta perin jännästi tuo vanhan rahvaanomaisen härkäpavun ja uuden herraskaisen tarhapavun työnjako näkyy myös ’peltoon’ ja ’puutarhaan’ viittaavissa nimityksissä. Saksassa ja virossa härkäpapu on ’peltopapu’ (Feldbohne / Ackerbohne, põlduba) vastakohtana Phaseolus-tarhapavulle (Gartenbohne, aeduba). Venäjässä taas nimenomaan härkäpapua nimitetään myös ’puutarhapavuksi’ (боб садовый), samoin hollannissa (tuinboon). Phaseolus-tarhapapu puolestaan näyttäisi olevan hollanniksi ’tavallinen papu’ (gewone boon), mikä venäjäksi on yksi härkäpavun nimityksistä. Venäjäksi tarhapavusta käytetään Phaseolus-nimeen palautuvaa nimitystä (фасоль, fasol’), samoin kuin Itävallan saksassa (Fisolen) ja unkarilaisessa kansankielessä (paszuly(ka), fuszulyka), ”virallisesti” unkarilainen tarhapapu on veteménybab, ’kylvöpapu’. Tuo phaseolus on ihan oikeaa latinaa, mutta antiikin aikaanhan noita amerikkalaisia papuja ei Euroopassa vielä tunnettu, joten phaseolus lienee alun perin merkinnyt esimerkiksi lehmänpapua, afrikkalaisperäistä ja Afrikassa nykyäänkin paljon viljeltyä Vigna-sukuista palkokasvia…

Jos tästä etymologisesta paputarha-harharetkestä jotain opetusta voi löytää, niin ainakin sen, että kulttuurisanaston kehityksessä sattuma korjaa satoa. Toki kulttuurihistorian jälkiä on helppo nähdä viljelykasvien nimityksissä, vaikkapa siinä, miten herrasväen puutarhapapu erotetaan talonpoikien ja karjan syömästä peltopavusta, tai siinä, mitä palkokasvia missäkin nimitetään pelkästään pavuksi tai ”tavalliseksi pavuksi”. Nimet voivat kuitenkin vaihtua villisti lajilta toiselle, ja kansan nimitykset eri kasvi- ja eläinlajeille ovat ylipäätäänkin aivan eri asia kuin tutkijoiden tieteelliset taksonomiat ja nykyiset viralliset luokitukset. Myös nimien motivaatio – mikä esimerkiksi jonkin kasvilajin piirteistä valitaan perusteeksi nimitykselle, onko vaikkapa Vicia faba härkä-, hevos- vai sianpapu, pelto-, puutarha- vai junttipapu – on osaksi sattuman sanelema juttu.

Niin, miksi nimenomaan härkä? Puusta tai paremminkin härkäpapumaan laidalta katsoen tuntuisi aika ilmeiseltä, että härkäpapu-nimen antaja on ajatellut tukevaa ja vankkaa kasvia, joka menestyy vähemmälläkin paapomisella eikä helposti tukehdu rikkaruohojen alle. Kun katselin Suomen murteiden sanakirjan härkäsanastoa (varoitus, murresana-artikkelien selaileminen on koukuttavaa puuhaa!), huomasin kuitenkin, että aika vähän on semmoista sanastoa, missä härkä viittaisi voimaan ja rotevuuteen, tai edes itsepäisyyteen, härkäpäisyyteen. Saati tyhmyyteen – tosin sanonnoissa tunnettu on lautapää härkä, eli härkä, jolla on otsalla ns. lautaies.

(Luontojaan puskemisesta tykkäävälle, paksuotsaiselle ja vahvaniskaiselle eläimelle vetorasituksen kohdistaminen otsaan on luontevaa, ja lautaies tai otsalle kiinnitetty erillinen lauta-näköeste voi myös estää härkää turhaan innostumasta ympäristön näkymistä. Saksaksi nykyäänkin tyhmällä ja tietämättömällä ihmisellä on kuvaannollisesti ”lauta pään edessä”, ein Brett vor dem Kopf, ja tästä sanonnasta on saanut nimensä myös saksalaisen skeptikkoyhdistyksen GWUP:n jakama antipalkinto ”Kultainen lauta”… mutta eksyin taas asiasta.)

Härkäheinäksi on suomen murteissa nimitetty useita kasveja, esimerkiksi isoa komeaa maitohorsmaa mutta myös muun muassa peltohatikkaa, joka on hentorakenteisen näköinen mutta sitkeä, harottava rikkaruoho, tai tummarusokkia, joka viihtyy karjan ja tunkioiden lähistöllä typekkäässä maassa ja jonka siemenen muoto muistuttaa härän sarvia. Myös monet ”härkä”-esineet vaikuttavat kansankielessä saaneen nimensä siitä, että niissä on sarvimaisia harottavia ulkonemia. Esimerkiksi kangaspuiden härkä tai härkätukki, jonka ympärille valmis kangas kiertyy, ei pelkästään ole iso ja tukeva, vaan sen päässä on myös sarvia muistuttavat härkänaulat, joista tukkia kierretään. Olisiko härkäpavunkin nimen takana se, että kypsät, varresta harittavat paksut palot sojottavat kuin härän sarvet?

Ja mikä onkaan härkä itse? SMS:n mukaan härän tekeminen tai häränyritys on sitä, että kesken kaiken jänistääkin eikä uskalla esimerkiksi mennä uimaan, härkäpotaatti on itämättä jäänyt peruna, härkä kalaverkossa on kavennussilmukka tai kudontavirhe, ja vahingossa väärään vakoon kylväminen tai muu tämmöinen työvirhe on härän lypsämistä tai härän poi’ittamista. Härkä on siis semmoinen, jolta ei jokin onnistu – ei välttämättä edes lisääntyminen ainakaan Lounais-Suomessa, siis siellä, missä aikoinaan käytettiin kuohittuja härkiä työjuhtina. (Idempänä ja pohjoisempana, vetohärkäalueen ulkopuolella härkä taas voi tarkoittaa kuohitsematonta sonnia, urosnautaa ylipäätään, ja sen mukaan kuvaannollisesti myös seksuaalisesti ylettömän aktiivista, siveetöntä miesihmistä.) Kaikkein eniten kielimaailmaani kuitenkin avarsi tutustuminen ”ensikertalaista” merkitseviin härkä-sanoihin. Härkämies tai härkäpoika on se, joka on aloittelija ja kokematon jossakin hommassa tai erityisesti ensi kertaa esimerkiksi kaupunkimatkalla. Tämmöisen ekakerran kunniaksi juodaan härkiäisiä ja härkämies pistouvaa tovereilleen härkäkannun eli härkäviinat.

Härkä ei suomen kielessä siis aina näytäkään isolta vahvalta toimijalta vaan usein jotenkin puutteelliselta tai vajaavaltaiselta olennolta. Vahvana työjuhtanakin härkä on alistettuna ja alakynnessä, sen olemus ei ole niin tärkeä kuin työ, jota sillä teetetään. Tai näin voisi korkealentoisesti arvella, kun muistaa, että saameen lainautuneena tämä sana (pohjoissaamen heargi) tarkoittaa porohärkää, ajoporoa, joka on kuohittu, jotta siitä saataisiin rauhallisempi ja kuuliaisempi. Ja varsinkin kun tiedetään, että härkä, kuten monet muutkin vanhaan maataloussanastoon kuuluvat sanat, on jo kantasuomeen tullut balttilainen laina – ja lähtökielessä se vaikuttaa merkinneen hevosta (latvian zirgs ‘hevonen’, liettuan žirgas ‘ratsu’). Elukka kuin elukka, kunhan tekee työnsä.

Rappionarratiivista ja i-diftongeista — 15 elokuun, 2020

Rappionarratiivista ja i-diftongeista

Suomen kuvalehdessä oli äskettäin pitkä kirje ”seniorifreelanceriksi” itseään tituleeraavalta lukijalta. Häntä surettaa suomen kielen rappio ja se, että edes kielen ammattilaiset eivät tunnu siitä piittavan tai ottavan hänen lukuisia huolestuneita yhteydenottojaan vakavasti.

”Perinteisen suomen kielen rikkaus on ollut runsas diftongien käyttö. Varmaan niiden antama sointi tekee kielestämme erityisen vaikutelman ulkomaalaisen kuulijan korvaan. Viime aikoina olen huomannut kuitenkin kadon iskeneen i-diftongien käyttöön. Sanoja oiotaan liian pelkistettyyn muotoon.”

Kirjoittaja tarkoittaa tässä painottoman tavun i-loppuisten diftongien jälkiosan tipahtamista: punanen, tarkotus, ehkäsy. Ja niin kuin lukemattomat suomalaiset, tämäkin kirjoittaja luulee, että kyseessä on jokin viime aikojen rappioilmiö.

Itse asiassa vilkaisu esimerkiksi Kettusen murrekarttaan n:o 125 osoittaa, että suurimmassa osassa Suomea on iät ja ajat sanottu punanen. Historiallisesti alkuperäisempi punainen-tyypin i-diftongi oli jo Kettusen haastattelemilla 1900-luvun alkupuolen perinteisillä murteenpuhujilla kadonnut lähes kaikkialla länsimurteissa ja osin idässäkin. Säilynyt se oli osassa savolais- ja kaakkoismurteita (sielläkin vain osittain, sillä osaksi i voi piiloutua konsonantin liudennukseen: punainen : punaśta) sekä muutamalla reuna-alueella: pienessä osassa lounais- ja peräpohjalaismurteita sekä Vermlannin viimeisillä metsäsuomalaisilla. Lisäksi Etelä-Pohjanmaalla nämä diftongit ovat tyypillisesti oienneet pitkäksi vokaaliksi (punaanen), ja hämäläismurteiden kaakkoisosassa punainen-tyyppiset sanat ovat lyhentyneet vähän toisin: punai(n). (Kuka vielä muistaa Linnan Pohjantähdestä sen kohtauksen, jossa keväällä 1918 voitettuja punaisia viedään Hennalan vankileirille ja joku lähiseudun isäntämies käy vankien kimppuun: ”Perkelien punai roisto, kun vielä viimei hevoi vietiin!”)

Eivät i-diftongit siis viime aikoina ole rapautuneet vaan jo aikoja sitten. SK:n mielipidekirjoittajan haikailema kieli ei ole ”perinteistä suomen kieltä” vaan 1800-luvun lopulla rakennettua suomen kirjakieltä, joka oli täynnä keinotekoisia ratkaisuja. Oma suosikkiesimerkkini näistä liittyy juuri näihin i-diftongeihin. On päätetty, että nen-adjektiiveissa i säilyy (kalainen järvi), substantiiveissa taas ei (pieni kalanen). Tämmöistä erontekoahan ei ole missään suomen murteessa. Samanlainen keinotekoisuus oli hän- ja se-pronominien työnjako (useimmissa puhutun suomen muodoissa se on neutraali kolmannen persoonan pronomini sekä ihmisille että eläimille ja esineille), samoin alkaa tekemään -rakenteen kielto – tämä rakennehan kuului suureen osaan puhuttua suomen kieltä jo vanhastaan, ja kirjakielessäkin sitä oli käytetty ennen kuin se sieltä normitettiin pois. Kun alkaa tekemään muutama vuosi sitten hyväksyttiin, se ei ollut rappion alkua vaan pelkästään keinotekoisen ja mielivaltaisen normin purkua, kun tämän normin ylläpitämisestä oli tullut kohtuuttoman vaikeaa.

1800-luvun lopulla rakennettiin suomen kielelle yleiskieli, jonka ruotsiksi koulutettu sivistyneistö opiskeli kirjoista ja jota rahvaan lasten päähän taottiin kansakouluissa, alkaen d-äänteestä, jota kansanmurteissa ei tunnettu laisinkaan ja jonka hallinta pitkään oli jonkinlainen sivistyksen mittapuu. Tätä kieltä pääkaupunkiseudun sivistyneistö – ainakin aikuiset ja arvokkaat ihmiset – oppi käyttämään aina ja joka tilassa. Tietyissä yhteiskuntaluokissa saatettiin todellakin puhua kuin Suomisen perhe -elokuvissa. Näin muistelee iäkäs, akateemisesti koulutettu helsinkiläisnainen 1960-luvulla tehdyssä haastattelussa:

äiti tuli joskus kuuntelemaan, alaluokille, hänhän oli ollut ennen opettajana ja oli, siitä kiinnostunut. joulu-, koulun joulujuhla oli, hyvin tärkeä tapaus, silloin, pukeuduimme parhaisiiv vaatteisiimme, ja, useasti jouduimme esittämään jotakin juhlassa.

Sotienjälkeisinä vuosikymmeninä sitten, ns. nuorisokulttuurin levitessä ja ns. kontranormatiivisen käyttäytymisen yleistyessä, myös ”kirjakielestä” poikkeavan arkipuhekielen käyttö alkoi levitä. Tämä arkipuhekieli nojasi Etelä-Suomessa laajalti hämäläismurteisiin, eikä monia sen murrepiirteitä (kuten pronominit toi: noi tai “lyhyt” mA-infinitiivin illatiivi eli tyyppi (rupee) antaan, tekeen) enää yhdistetä mihinkään perinteiseen murteeseen. Ne ovat, niin kuin Timo Nurmi ja Vesa Jarva ovat puhekielen sanakirjansa otsikoineet, oikeeta suomee. Samanlainen laaja-alainen piirre on myös painottomien tavujen i-loppuisten diftongien i:n kato.

Ei suomen kieli siis mihinkään ole rappeutunut, vaan erilaisten suomen kielen muotojen työnjako piirtyy uusiksi. Perinteistä kirjakieltä – joka siis ei ole, toisin kuin ”seniorifreelancer” kuvittelee, se alkuperäinen ja ”oikea” suomen kielen muoto vaan keinotekoinen rakennelma – käytetään yhä vähemmän puheessa, kaikkein muodollisimpia tilanteita lukuun ottamatta. Kirjallisessa muodossa se kuitenkin pitää yhä pintansa. Minäkin kirjoitan luontevasti me olemme ja he ovat, vaikka arkipuheessa en ikinä sanoisi muuten kuin me ollaan ja ne on. Kielentutkijat kutsuvat tätä diglossiaksi: ”matala” arkikieli ja ”korkea” muodollinen kieli elävät rinnakkain. Tilanne ei maailmanlaajuisesti ole mitenkään harvinainen, päinvastoin.

On tietenkin harmillista, jos perinteisen kirjakielen hallinta kirjallisen kulttuurin ohetessa rapautuu. Ihmiset, jotka eivät lue kirjoja tai kirjoita kirjeitä vaan lähettävät ääniviestejä ja katselevat enimmäkseen englanninkielisiä elokuvia, eivät välttämättä enää tunne kaikkia kirjakielen hienouksia eivätkä osaa pitää ”korkeaa” ja ”matalaa” erillään. En kuitenkaan usko, että tähän ongelmaan ensimmäiseksi auttaa tähän ”rappionarratiiviin” takertuminen, siis se tuhansia vuosia vanha ajatus, että ”ennen oli kunnollista”, joskus oli kulta-aika, jolloin kaikki oli hyvin, ja kaikki viime aikojen muutokset, nuorison kelvottomasta käytöksestä alkaen, ovat turmelusta ja rappiota. Paremminkin auttaisi kielen sisäisen moninaisuuden ymmärtäminen. Siitä nyt puhumattakaan, että ”seniorifreelancerin” huoli suomen kielen kauniiden ja sointuisien diftongien puolesta on jokseenkin aiheeton. Painollisissa tavuissa diftongit pitävät pintansa, jopa i-loppuisetkin.

Ja lopuksi: i-loppuiset diftongit muuten ovat diftongeiksikin aika erikoisia. Jos ei suomen kieleen olisi syntynyt diftongeja entisten pitkien vokaalien ”veäntyessä” (nuori työmies), puolivokaalien vokaaliutuessa (poika < *poji-ka) tai vanhojen germaanisten ja balttilaisten lainasanojen myötä (kaunis, rauta, laiva, seinä, leuka…), suomen kieltä voisi kuvata samoin kuin esimerkiksi unkaria: diftongeja ei ole laisinkaan, on vain vokaalin ja j-konsonantin yhtymiä. Unkarin vaj ’voi’ ääntyy melkein samoin kuin suomen voi, ero on vain siinä, että unkarin kielen rakenteen kannalta tyylikkäämpi kuvaus syntyy, kun ei käytetä ”diftongin” käsitettä ollenkaan.

Itse asiassa suomessakin i-loppuisten diftongien i voi käyttäytyä konsonantin tapaan. Joissakin etenkin länsimurteissa se sulkee tavun ja laukaisee astevaihtelun heikon asteen. Lounaismurteiden tapaan vanhassa kirjasuomessa saatettiin kirjoittaa annoi ’antoi’ tai cullainen ’kultainen’. Vanhat keskipohjalaiset sukulaiseni kertoivat huvittuneina, miten heidän äitinsä oli vielä sanonut kellanen, kun tarkoitti keltaista. Itse he käyttivät semmoisia muotoja kuin kärvänen ja pakanen. Ei tuo diftongin i niin helposti katoa, kun se vielä haudan takaakin voi vaikuttaa sanan muotoon!

Ei säily aina seessä, eli konsonanttivartaloiden opetus — 23 toukokuun, 2020

Ei säily aina seessä, eli konsonanttivartaloiden opetus

Netin kielipalstoilla aina silloin tällöin ihmetellään semmoisia ilmauksia kuin Herra paratkoon (mitä ihmettä Herran tai herran pitäisi tehdä, parahtaa kauhusta?), hädässä ystävä tutaan (siis mitä sille ystävälle tehdään, tai joutuuko ystävä hädässä johonkin?) tai sai tuta (jotakin) (näin yleensä kuvataan jotain ikävää kokemusta, mutta mikä se tuta oikein on?). Tähän usein joku viisaampi vastaa, että ”tässä on tämmöinen vanha verbi parata tai tuta”. Tavallaan tämä on totta, mutta kyseessä on laajempi juttu, ihan suomen kielen ytimeen kuuluva ilmiö. Muistuuko mieleen, että koulussa olisi opetettu semmoista asiaa kuin konsonanttivartaloisuus?

Suomen kielessähän sanojen taivuttaminen ja johtaminen tapahtuu siten, että sanan loppuun liitetään suffikseja (joita suomalaisessa kielioppiperinteessä kutsutaan päätteiksi, tunnuksiksi, liitteiksi ja johtimiksi). Tämän päätteen edellä voi olla sana ihan perusmuodossaan (talo: talo-n: talo-a), tai sitten päätteen edellä on taivutusvartalo, joka on hieman erilainen kuin sanan itsenäinen perusmuoto (lammas: lampaa-n, nainen: naise-n: nais-ta). Näitä vartaloita on joillakin sanatyypeillä kaksi: vokaalivartalo, joka loppuu vokaaliin, ja konsonanttivartalo, joka loppuu konsonanttiin. Tämä ilmiö on ikivanha, kenties jopa tuhansien vuosien taakse uralilaiseen kantakieleen palautuva: tietynlaisten suffiksien edellä oleva vartalonloppuinen vokaali (etenkin nykysuomen e) saattaa tipahtaa pois.

Nykyisessä suomen kielessä konsonanttivartalon löytää helpoimmin e-vartaloisilla nomineilla partitiivimuodosta (monta nais-ta / kiel-tä / kaulus-ta / vuor-ta / sien-tä / suomalais-ta, ei esimerkiksi ”naisea”, ”kieleä”, ”kauluksea”, ”vuorea”, vaikka sanotaankin esimerkiksi naise-lle, kiele-lle, kaulukse-lle). Verbeillä konsonanttivartalo löytyy esimerkiksi monikon toisen persoonan käskymuodosta (men-kää / tul-kaa / juos-kaa / avat-kaa / tapel-kaa / lakais-kaa / häirit-kää, eikä esimerkiksi ”menekää”, ”juoksekaa”, ”häiritsekää”), mutta konsonanttivartaloisia ovat myös A- ja E-infinitiivi- (men-nä, tul-la, juos-ten, tapel-len eikä ”meneä” tai ”juoksien”), passiivi- (men-nään, lakais-tiin) ja jotkin partisiippimuodot (men-nyt, tul-tu, lakais-tava). 

Jos konsonanttivartalossa ei ole muuta ihmeellistä kuin vartalonloppuisen vokaalin putoaminen, tähän ilmiöön ei äidinkielinen suomen puhuja tule kiinnittäneeksi huomiota. Näin varsinkin, kun monet konsonanttivartaloiset sanat ovat yleistä perussanastoa (mennä, tulla, kuolla…; pieni, kieli, vuori…) tai kuuluvat yleiseen johdostyyppiin (nainen, puinen, suomalainen; tapella, elellä, opiskella), niin että semmoisia muotoja kuin menkää tai älkää tapelko on jokainen suomalainen tullut kuulleeksi sadat ja tuhannet kerrat eikä enää ihmettele niiden muodostamista. Joskus kuitenkin tavallinen kielenkäyttäjäkin havahtuu siihen, että konsonanttivartaloinen muoto tuntuu omituiselta. Näin voi käydä, jos sana itsessään tai sen käyttöyhteys on vähän harvinaisempi. Vuohi-sana taipuu Kielitoimiston sanakirjan mukaan partitiivissa vain konsonanttivartaloisena (monta vuohta), mutta pienellä nettihaulla on helppo löytää sekä ”vuohea”-partitiiveja että neuvottomien kielenkäyttäjien kyselyjä, kumpi nyt sitten on oikein, vuohta vai vuohea.

Partitiivin ohella konsonanttivartaloinen voi olla monikon ns. toinen genetiivi (nais-ten, kiel-ten, lammas-ten) ja joskus harvoin myös essiivi. Konsonanttivartaloisia essiivejä ei yleiskielessä juuri tapaa kuin johonkin erikoiskäyttöön kiteytyneissä muodoissa: toissa vuonna on myös merkitykseltään hieman eri asia kuin toisena vuotena. Vanhemmasta runokielestä tämmöisiä muotoja löytyy enemmänkin. Otsikon seessä on tietenkin ’kirkasta’ tarkoittavan sees-adjektiivin essiivi, eli nykysuomeksi kirkkaana. (Opiskeluaikoina haaveilimme ”Pelastakaa konsonanttivartalot” -yhdistyksen perustamisesta; tässä yhdistyksessä kukin olisi mukana toimimiessä ja aktiivissa jäsennä.)

Mutta konsonanttivartaloisissa muodoissa voi olla muutakin omituista. Koska suomen kielessä ei sallita äänneyhdistelmää -mt-, talonmies ei luo ”lumta” vaan lun-ta. Ja koska kauan sitten, vielä jossain kantasuomen varhaisessa vaiheessa ei sanan sisällä saanut olla kolmea konsonanttia peräkkäin, konsonanttivartaloiseen muotoon syntyvä konsonanttikasauma yksinkertaistettiin tipauttamalla ensimmäinen konsonantti pois. Ei voi sanoa ”lapsta” tai ”juokstaan” vaan lasta ja juostaan. Tällä tavalla selittyvät myös nuo merkilliset tuta (= tuntea) ja tutaan (= tunnetaan). Ne ovat tuntea-verbin konsonanttivartaloisia muotoja, joissa infinitiivin -ta tai passiivin -taan on liitetty konsonanttivartaloon tunt-. (Ja tämä vaikuttaisi tapahtuneen, ennen kuin astevaihtelu pääsi lyhentämään alkuperäisen tupla-t:n.) Näin syntyi laiton -ntt-yhdistelmä, josta piti poistaa. Sama ilmiö näkyy sanoissa tuttava (= tunnettava) ja tuttu (= tunnettu). Taivutuksen lisäksi se näkyy myös sananmuodostuksessa: verbi kattaa (josta puolestaan on johdettu katto) on alun perin johdettu kansi-sanan konsonanttivartalosta kant-.

Kolmen konsonantin kielto ei enää pitkiin aikoihin ole ollut voimassa, sillä kielen rakenneperiaatteet ovat hieman muuttuneet. (Tätä osoittaa myös valtava penkki, kinkku, palkki, purkki, viltti, palttu, lantti, portti, hamppu, lumppu, tanssi -tyyppisten vanhempien ja uudempien lainasanojen joukko.) Monien sanojen taivutuksessa kolmen konsonantin kieltoa ei enää näy: kansi-sanan partitiivi olisi alkuperäisen periaatteen mukaan ”katta”, mutta nykysuomeksi kantta käy päinsä ja on säännöllisempi. Ännänsä kadottaneet vanhat tuttu-tyyppiset muodot kiteytyvät ikään kuin itsenäisiksi sanoiksi (kielitieteessä tätä sanotaan leksikaalistumiseksi) ja saattavat kehittää omia merkitysvivahteitaankin. Tuttu on hieman eri asia kuin tunnettu.

Nykysuomessa konsonanttivartalo on yleensä vain e-vartaloisilla sanoilla, eli se suffiksin edeltä katoava vokaali on e (naise-n: nais-ta, mene-n: men-kää). Vanhassa kirjasuomessa kuitenkin tavattiin konsonanttivartaloisia muotoja myös a-vartaloisista verbeistä. Ja nyt pääsemme lopultakin tuohon paratkoon-muotoon: se on parantakoon-muodon konsonanttivartaloinen vastine, jossa kolmen konsonantin yhtymää (parant-koon) on vanhan mallin mukaan kevennetty. Tämmöisiä nykysuomalaiselle outoja muotoja löytyy suomen kirjakielen ensimmäisiltä vuosisadoilta runsain mitoin. Esimerkiksi Agricola kirjoittaa elken cumarco (”älkään kumar(t)ko”) ‘älköön kumartako’, waelcat (“vael(t)kaat”) ‘vaeltakaa’ tai kätijn (“kää(n)ttiin”) ’käännettiin’. Tuta-infinitiivin rinnalla semmoiset muodot kuin tietä ‘tietää’ ja löytä ‘löytää’ olivat vanhassa kirjasuomessa tavallisia. (”Lyhyesti tahdon tietä antaa”, aloitettiin kirjeet joskus ennen vanhaan.) Vanhoista raamatunkäännöksistä uskonnolliseen kieleen jäivät pitkäksi aikaa sentapaiset fraasit kuin hänen kätensä ei ole lyhetty (= lyhennetty) tai hänen haavainsa kautta me olemme paratut (= parannetut), joita vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa vielä siteerataan. Vielä Aleksis Kivelläkin on semmoisia muotoja kuin rakettu ‘rakennettu’. Nykykieleen asti ovat säilyneet tietty (ja tietysti!), tieten(kin) ja (tehdä jotakin) taiten ‘taitavasti’ (vrt. tiedetty, tietäen, taitaen).

Tämmöinen pitkä tarina tällä kertaa. Ja mihin näitä pitkiä jorinoita oikein tarvitaan? Suomen kieltähän voi aivan mainiosti oppia, osata ja käyttää, vaikka ei tietäisi vokaali- ja konsonanttivartaloiden erosta yhtään mitään (tai edes erottaisi vokaalia konsonantista). Yllättävän monelle tämä ei kuitenkaan ihan riitä. Kun oudot sanat ja muodot ihmetyttävät, niihin joudutaan (usein toivottomasti) haeskelemaan selityksiä ympäri nettiä. Onko tämmöisille kyselijöille parempi vain lyhyesti todeta, että ”paratkoon on semmoinen vanha sana, joka tarkoittaa samaa kuin parantakoon”? Vai olisiko esimerkiksi konsonanttivartaloiden historian tuntemisesta iloa niille kielenoppijoille ja -käyttäjille, joita lohduttaa ajatus siitä, että nykykielen kummallisten kiemuroiden takana on systeemi ja säännöllisiä kehityksiä? Jos näitä asioita opetettaisiin koulussa, saisiko se ainakin tietyntyyppiset oppilaat kiinnostumaan kielestä, ymmärtämään, että kieli kuljettaa menneisyyttä mukanaan ja että kielihistorian tutkimus on (muun muassa) tiukkaa systeemien selvittämistä, ei mutu-arvailua?

The Vieras Kieli — 16 toukokuun, 2020

The Vieras Kieli

Facebookin Turhaa englantia -ryhmässä kieli-ihmiset ja tavalliset asiasta kiinnostuneet maallikot purkavat turhautumistaan tilanteisiin, joissa suomalaiset käyttävät englantia vaikka suomellakin pärjättäisiin. Ulkomaalaisia, myös innokkaasti suomea opettelevia, tai jopa vain jotenkin ulkomaalaiselta vaikuttavia suomalaisiakin ”englannitetaan” väkisin. Oppilaitoksissa ja yrityksissä suomalaiset siirtyvät vääntämään toisilleen rallienglantia heti, jos tilanteessa on mukana yksikin ei-suomenkielinen, paremmissa ravintoloissa ei aina näe suomenkielisiä ruokalistoja eikä edes saa suomenkielistä palvelua. Jos lakisääteistä saamenkielistä viestintää ei pystytä tarjoamaan, Inarin terveyskeskus lähettää saamenkielisiksi rekisteröityneille henkilöille ajanvarausilmoitukset ja kutsut englanniksi. Muoti-ilmauksia ei yritetäkään suomettaa vaan lainataan tai käännöslainataan englannista, koska downshiftaaminen ja apgreidaaminen kai kuulostaa jotenkin fiksummalta näin pitkässä juoksussa ja isossa kuvassa. Ja ylpeästi paikallisia perinteitä hehkuttavan lähileipomon leipäpussin kyljessä ”leipäni tarina” kotimaakunnan pelloilta uuniin ja asiakkaalle kerrotaan englantilaisella agenttirakenteella jonkun The Bakerin toimesta.

baker2

Tämähän harmittaa ja suututtaa meistä monia. On niitä, jotka surevat suomen kielen puhtautta ja pelkäävät, että kansalliskielemme on kohta pelkkää fingelskaa, semmoista sekakieltä, josta ennen vanhaan väännettiin vain vitsejä. Jotkut ovat vilpittömästi huolissaan siitä, että jos uudet sanat ja ilmaukset aina vain napataan englannista, ei suomeen kohta enää luoda uudissanoja eikä kehitetä eri alojen terminologioita. Tai siitä, että koko ajan englanninkielisessä ylikansallisessa kulttuurissa elävät suomalaiset eivät enää osaa puhua tietyistä asioista suomeksi ja siksi alkavat kuvitella, että englanninkieliset ilmaukset vain ovat jotenkin lähtökohtaisesti parempia ja tehokkaampia.

Joitakuita taas hapottaa se, että englannista on tullut kyseenalaistamaton lähtöoletus, kuvitellaan, että ”kaikki osaavat englantia”, vaikka monet eivät oikeasti osaa. Näin joutuvat kielisyrjinnän kohteiksi koulujakäymättömät vanhemmat ihmiset, jotkut nuoremmatkin, joille Suomen kouluissa käytännössä (joskaan ei lain mukaan) poikkeukseton pakkoenglanti ei jostain syystä ole maittanut, tai ne monet maahanmuuttajat, joiden lähtömaissa ei englantia todellakaan ole opetettu ”kaikille” ja jotka ovat Suomeen tultuaan ensiksi halunneet panostaa suomen (tai ruotsin) kielen oppimiseen. Ja on niitäkin, joiden silmissä englanti on ennen kaikkea tappajakieli, joka on surmannut lukemattomia alkuperäiskansojen kieliä ympäri maailmaa ja nyt haluaisi syrjäyttää loputkin.

Englannin ja anglismien nostattamia pelkoja ja huolia voi toki yrittää liennyttää, ja ihan perustellustikin. Kielten sekoittaminen on monikielisille ihmisille ja yhteisöille normaalia eikä tarkoita, etteivät ihmiset osaisi tarvittaessa pitää kieliä erillään ja ”puhtaina”. Siksi jostain yksittäisestä oumaigaadista tai nevöhöödistä on turha pillastua. Ylipäätään ”puhdas” kieli on harhakuvitelmaa: kaikki kielet ovat maailman sivu lainanneet aineksia toisiltaan, eikä yksikään ole siihen kuollut (englannin kieli itse on loistava vastaesimerkki).

Jossain määrin anglismikammo on vain entisten aikojen suomalaisen kielenhuollon svetisismikammon jatketta: joihinkin ihmisiin on iskostettu se naiivi ajatus, että kielessä kaikki on vain joko ”oikein” tai ”väärin”, ja se, mikä on ”väärin”, on yleensä ”muukalaista” tai ”epäsuomalaista”. Ja siksi kaikki, mikä särisee omassa kielikorvassa ja mitä normiriemun vallassa halutaan päästä tuomitsemaan, yritetään väen vängällä tulkita svetisismiksi tai anglismiksi. Jos vaikkapa joku kirjoittaja tai puhuja ärsyttävästi toistelee sanaa todella tai aidosti, anglismikammoisen mielestä tämä ei ole vain ärsyttävää toistelua vaan nimenomaan englannin really-sanan matkimista. Tai geneeristä toista persoonaa eli “sinä-passiivia” (“kun sä ajat formulaa…”) pidetään itsestäänselvästi anglismina – oikeastihan se ei ole mikään passiivi eikä myöskään englannin kielestä peräisin vaan suomen murteissakin tunnettu iät ja ajat.

Edelleen: Kielen muuttuminen ei ole rappiota vaan kielen normaalia elämää – niin kovasti kuin minua surettaakin se, että pateettinen ei englannin vaikutuksesta enää tarkoita ’mahtipontisen tunteellista’ vaan ’säälittävää’, lyriikka ei enää ole tunnelmarunoutta vaan laulujen tekstejä, ja ironialla ymmärretään ”kohtalon ivaa” (miekannielijä tukehtuu kalanruotoon tai varkaan auto varastetaan kesken keikan), ei sitä retorista kuviota, jossa sanotaan (ilkeämielisesti) päinvastaista kuin tarkoitetaan ja jota nykynuoriso nimittää pelkästään sarkasmiksi. Eikä englanti ole pelkästään tappaja vaan myös hyödyllinen auttaja, joskus jopa vähemmistökielille, joiden välitön uhkaaja on oma paikallinen enemmistökieli. Milläpä nykyajan baski-, sorbi- ja latgalliaktivistit toistensa kanssa keskustelisivat vähemmistökielten ongelmista elleivät englanniksi? (Kyllä, tiedän, että jotkut vähemmistöaktivistit ovat paikallisen enemmistökielen sekä englannin lisäksi opiskelleet kasan muitakin kieliä ja mieluummin käyttävät niitä.)

Enemmän olen huolissani kielivalinnoista yleensä, siis siitä, että suomalaiset aivan vapaaehtoisesti ”valitsevat pois” kielensä. Jos tämä suuntaus jatkuu, niin kohta tämä 1800-luvulta alkaen vaivalla rakennettu kansallis-, virka- ja kulttuurikieli on ajettu takaisin kyökin puolelle, missä sitä vähän nolostellen puhutaan vain oman väen kesken ja erityisesti niille onnettomille tyhmille ja köyhille, jotka eivät ole saaneet parempaa oppia. Keneltäkään ulkopuoliselta ei voi vaatia tämän kielen oppimista, sillä se on hyödytön, ruma ja sitä paitsi mahdottoman vaikeakin, ja oikeasti se on vain meidän oma salakielemme, jota vain me voimme osata, eikä kuulu vieraiden väänneltäväksi. Näin ollaan samassa yksisuuntaisen kaksikielisyyden tilanteessa, missä monet vähemmistökielet kautta maailman: ”alempiarvoisen” kielen puhujilta odotetaan myös ”arvokkaamman” kielen osaamista, mutta toisinpäin tämä ei toimi. Helsingin yliopistossa – jonka viralliset kielet ovat suomi ja ruotsi – työskentelevä kollega kiteytti hyvin työpaikkansa kielten hierarkian: ruotsinkielisen on käytännössä pakko osata ja käyttää suomea ja englantia, suomenkielisen on pakko osata ja käyttää englantia mutta ei ruotsia, englanninkielisen ei tarvitse osata eikä käyttää ei suomea eikä ruotsia.

Mutta eniten minua kaikissa kielikeskusteluissa hermostuttaa se, että englannista on tulossa The Vieras Kieli, se ainoa, jota kannattaa osata, ja se ainoa, johon suomea suhteutetaan. Myös ruotsalaisten, virolaisten, saksalaisten tai venäläisten kanssa puhutaan ”tietenkin” englantia, itsestäänselvästi ja anteeksipyytelemättä, ja jos Etelä- tai Itä-Euroopassa ei turistikeskusten ulkopuolella englanti toimikaan, ollaan sormi suussa. Suomen kielen luuloteltua eksoottisuutta tai outoutta (esimerkiksi sukupuolineutraaleja ’hän’-pronomineja tai omistamisen ilmaisemista jotenkin muuten kuin ’omata’-verbillä) osataan verrata ainoastaan englantiin. Erityisesti raivostun siitä ajatuksesta, että englannista mukamas tulisivat kaikki mahdolliset vierasperäiset sanat. ”Turhana englantina” olen nähnyt tuomittavan kreikkalais- ja latinalaisperäisiä internationalismeja eli ”sivistyssanoja”, esimerkiksi semmoisia kuin eksoskeleton tai entusiasti, jotka ovat ilmiselvää kreikkaa. Entusiast on tavattu suomalaisten vuosisataisessa ykkös-sivistyskielessä ruotsissa jo 1600-luvulla (joskin tuolloin vielä vanhemmassa merkityksessään ’hurmahenki, hurmoksellisen (lahko)uskonnon harjoittaja’). Siihen maailmanaikaan englannin osaajat olivat Ruotsin valtakunnassa sangen harvassa.

Tokihan joku lokaatio, jos sitä nykysuomalainen käyttää esimerkiksi sijainnin sijasta, on siinä mielessä anglismi, että sen välitön esikuva tulee englannin kielen location-sanan käytöstä. Englannissahan näitä internationalismeja käytetään usein sellaisissa tapauksissa, missä suomeen on joskus toistasataa vuotta sitten asiasta tähden kehitetty aitosuomalainen ilmaus. Science on vanhaa ranskaa, tiede-sanan taas keksi 1800-luvun puolessavälissä Volmar(i) Schildt-Kilpinen. Ei suomalaisen esimerkin lokaatio kuitenkaan ole pelkkää englantia. Se on suomalaistettu saman, sivistyneiden ja latinantaitoisten suomalaisten sanastonsuunnittelijoiden aikoinaan kehittelemän mallin mukaan kuin muutkin tämäntyyppiset aidot tai tekolatinalaiset sanat. Sen lopussa on latinan kielen perusmuodon mukainen -io ilman ännää; tämä n kuului taivutusvartaloon (locatio : akkusatiivi locationem jne.), mutta monissa latinan tytärkielissä se on yleistynyt perusmuotoon. Suomen lokaatio nojaa siis, ohi ruotsin, saksan, ranskan tai englannin mallien, suoraan latinan kieleen, tietämykseen latinan kielen roolista koko Euroopan kulttuurihistoriassa ja eri kielten suhteista. Tämän ymmärtäminen kuului aikoinaan eurooppalaiseen yleissivistykseen.

Jos lokaatiota tai entusiastia pidetään vain ”anglismina”, se ei kerro vain tietämättömyydestä tai sivistymättömyydestä kieli- ja kulttuurihistorian suhteen. Se on oire suuremmasta ongelmasta, joka itse asiassa on kaiken tässä kuvaillun turhaenglantiharmin ja -pelon taustalla.

Turhaenglannin ja pöhköenglannittamisen maailmassa on olemassa vain yksi ”oikea” kieli, jota lähtökohtaisesti ymmärtävät kaikki, nimittäin englanti. Muilla kielillä ei ole väliä, niitä ei tarvitse osata eikä niistä tarvitse tietää mitään. Englanti ei näin ole enää vain The Vieras Kieli vaan The Kieli, joka tavallaan sisältyy kaikkiin kieliin ja sisältää kaikki kielet: se on ylivertainen ja samalla täydellisen neutraali ilmaisuväline, ja sitä voi käyttää joka paikassa. Se ei ole suomen, ruotsin, espanjan, saamen, sorbin ja tagalogin tasolla vaan eri tason ilmiö, kaikkien valtio- ja etnisten kielten yläpuolella. Leipäpussiesimerkin by the Baker -rakenne ei ole mikään, hm, statement englannin kielen puolesta tai suomen kieltä vastaan, ei myöskään yritys viestiä joillekin ”kansainvälisille” leivänostajille. Sen on tarkoitus olla vain jotenkin yleishieno juttu.

Kun tämä ajatus englannin universaaliudesta sitten yhdistetään yleiseen harhaluuloon siitä, että kielten opiskelu on nollasummapeliä koska normaalin ihmisen aivoihin ei niiden poksahtamatta mahdu kovin monta kieltä, päästään ajatukseen, jonka tanskansuomalainen blogisti oli äskettäin saanut kommenttina lasten kaksikielisyyskasvatusta koskevaan kirjoitukseensa:

 Toki sekä suomi että tanska ovat molemmat todella rumia ja käytössä huonoja kieliä. (…) No, itse ainakin toivon että olisin säästynyt sekä suomelta että ruotsilta, oli vanhempien äidinkieli sitten mikä tahansa. Oikeasti pelottavaa miettiä mistä kaikesta jää paitsi, jos kasvaa vain pohjoismaisten pikkukielten keskellä.

Kun kerran ihmisen mahdollisuudet omaksua kieliä ovat rajalliset, ja kun meitä kaikkia varten on olemassa suuri, kansainvälinen, hyödyllinen ja tehokas englanti, miksi haaskata aikaa ja voimavaroja ”käytössä huonoihin” kieliin?

Eivät suomen kieltä yksittäiset gamechangerit ja pageturnerit, blackoutit ja lockdownit mihinkään kaada. Todellinen vaara piilee tietämättömyydessä, taikauskossa ja harhaluuloissa kielen olemuksesta. Jos luullaan, että monikielisyys on vaikeaa, outoa ja vaarallista, jos kuvitellaan, että kieliä on hyödyllisiä ja hyödyttömiä tai kehittyneitä ja kehittymättömiä, se voi lopulta johtaa siihen, että ”kansainvälisyyden” nimissä harrastettu The Vieras Kieli viekin itselleen kansallisromanttisen ainoan ja oikean kansalliskielen aseman.

Kansanetymologioita Justiinan keittiöstä — 10 toukokuun, 2020

Kansanetymologioita Justiinan keittiöstä

Netin kieliryhmäkeskusteluissa nousee toisinaan esille sanoja tai ilmauksia, joiden alkuperäinen, ”oikea” merkitys on nykyihmisten kielitajussa vaihtunut aivan toiseen jonkin kansanetymologisen assosiaation nojalla. Otetaanpa esille kaksi.

Kädet puuskassa ilmaisee jonkinlaista aggressiivisen uhmakasta asentoa. Kun olen tuttavilta kysellyt, missä heidän mielestään kädet tuolloin ovat, olen saanut vastaukseksi yleensä tämäntapaisen eleen (tosin ilman kaulinta):

justiina1.jpg

Sukukieliä ja etymologiaa tunteva kuitenkin tietää, että tässä ilmauksessa esiintyy nykysuomalaisille muuten outo puuska-sana, joka on siis aivan eri asia kuin tuulenpuuska tai kiukunpuuska. Virossa puus(k) tai yleensä monikossa puusad tarkoittaa lanteita, siis näitä vyötärön alapuolella sivuilla näkyviä vartalon leveitä kohtia. (Nykyviron yleiskielessä on kadonnut ja perusmuoto on puus. Tämä selittynee sillä, että sanaa yleensä käytetään monikossa ja virossa sk astevaihtelee, vaikkapa kosk-sanan monikkomuoto on kosed. Tämän takia muuten virolaisista myös suomalainen sukunimi Pasanen on kovasti huvittava. Mutta eksyin asiasta.) Tämä puuska kuuluu niihin muutamaan sataan suomen ja lähisukukielten yhteiseen sanaan, joille ei vielä ole löydetty kunnon alkuperäselitystä.

Suomen murteissa puuskaa on tavattu joskus myös jonkinlaisen laidan, reunan tai istuimen käsinojan merkityksessä, mutta alkuperäinen merkitys lienee juuri tuo ’lantio’. Alkuperäistä kädet puuskassa -asentoa saa tässä edelleenkin havainnollistaa ikimuistoinen Siiri Angerkoski Pekka ja Pätkä -elokuvien pirttihirmu Justiinan roolissa:

justiina2.jpg

Mikä tämän ilmauksen merkityksen on muuttanut? Ainakin tuon lantiota merkitsevän puuskan unohtuminen suomen kielestä on jättänyt ilmauksen alttiiksi uusille tulkinnoille. Puuska yhdistyy nykysuomalaisen mielessä vain kiukun- tai tuulenpuuskaan (tämä puuska taas voisi olla jonkinlaista äänteellisesti kuvailevaa eli ekspressiivistä alkuperää tai ainakin jälkikäteen yhdistynyt puuskuttamiseen ja puhkumiseen). Ellei sitten puuhkaan, joka nykysuomen yleiskielessä merkitsee jonkinlaista turkisreunusta tai erityisesti muhvia eli semmoista entisajan herrasnaisten kädenlämmitintä, turkisputkea, johon kädet työnnettiin. Olen kuullut myös uhmakkaasta asennosta käytettävän ilmausta kädet puuhkassa.

Ja ehkä kehonkielikin on muuttunut, niin että aggressiivista uhmakkuutta ilmaistaan nykyään mieluummin ristimällä käsivarret rinnalle kuin levittämällä kädet lanteille. Voisikohan tähän jotenkin vaikuttaa se, että nykykulttuurissa naisihmisen ylävartalon etuosa on ”seksuaalistunut” eri tavalla kuin ennen, niin että perinteinen käsien puuskaan paneminen koettaisiin jonkinlaisena ”tissien tyrkyttämisenä”?

Suomen murteista muuten löytyy kolmaskin puuska (näin Kaakkois-Hämeessä, Etelä-Karjalassa se on tunnettu muodossa puusniekka). Tämä sana tarkoittaa lesken uutta aviomiestä tai kotivävyä, siis miestä, joka tulee ”valmiiseen” taloon isännäksi. Tämä puus(niek)ka on siitä jännittävä, että sen balttilainen alkuperä on aivan ilmeinen (latvian pusenieks on ‘yhteistilan osakas’, ja sana on balttilaisissa kielissä selvästi ’puolta, puolikasta’ tarkoittavan sanan johdos), mutta sitä ei tavata balttilaisten kielten naapuruudessa Suomenlahden eteläpuolella. Toisin kuin suomen ja lähisukukielten vanhat balttilaiset lainat, jotka on lainattu jo kantasuomeen ja nykyään tavataan kaikissa itämerensuomalaisissa kielissä, semmoiset kuin hanhi, herne, kirves, morsian, paimen, reisi, seiväs, siemen, vuohi ja monet muut, puus(niek)ka näyttäisi ikään kuin hypänneen suomen murteisiin Baltian suunnalta paljon myöhemmin, ja tämä hämmentää etymologeja edelleenkin.

***

Toinen viime aikoina useammista kielikeskusteluista silmiini osunut sana on vatkuli. Itse tunsin sen lapsena vain Astrid Lindgrenin Melukylän lapset -kirjoista. Jossakin niistä päähenkilö saa auttaa herttaista opettajaa, joka on sairastunut, ja valmistaa tälle vatkulia. Mielessäni tietenkin ensiksi yhdistin tämän hassunkurisen ruoannimen vatkaamiseen, joka minun kielitajussani tarkoittaa munien, kerman tai vispipuuron vaahdottamista, mutta kun tekstistä ilmeni, että vatkuli valmistetaan lihasta, heitin pyyhkeen kehään ja siirsin vatkulin mielessäni niiden lukemattomien muiden outojen ruokalajien joukkoon, joita syödään vain kirjoissa ja joita en koskaan tule oikeasti kohtaamaan.

Sittemmin minulle on selvinnyt, että monissa suomalaisissa perheissä vatkuliksi nimitetään sokerin, mahdollisesti myös hedelmämehun, maidon tai hunajan kera vatkattua munaa. Tämä entisajan herkku tunnetaan myös hoppelpoppelina tai kokkelmokkelina; nimistä on ollut käytössä monenlaisia muotoja (hompelipompeli, hoppenpoppeli jne.), myös ”herrasväen konsonanteilla” varustettuja (hobbelbobbel, goggelmoggel). Nämäkin nimet ansaitsisivat oman etymologisen tutkimuksensa. Hobbelbobbel, jota ruotsin kielen suuret perussanakirjat eivät tunne (ei myöskään Ordbok över Finlands svenska folkmål), mainitaan ruotsinkielisillä verkkosivuilla tyypillisenä suomenruotsalaisuutena, goggelmoggel eri muodoissaan taas tunnetaan Saksa–Puola–Baltia-akselilla ja vähän idempänäkin. (Lewis Carrollin Liisa ihmemaassa -kirjan Tyyris Tyllerö (Humpty Dumpty) on saksannoksessa saanut nimekseen Goggelmoggel.)

Vanhojen keittokirjojen vatkuli lienee uudissana, jonka joku – veikkaisin, että joku 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun keittokirjan tai kotitalousoppaan tekijä – on kehittänyt vatkata-verbin pohjalta ruotsin kalopsin vastineeksi. Kalops on liharuoka, jossa olennaista on ilmeisesti, että lihapalat ennen maustamista, ruskistamista ja keittämistä nuijitaan pehmeiksi. Luultavasti vatkuli-sanan keksijä on ajatellut juuri tuota nuijimista, sillä vatkaaminen on joissain suomen murteissa tarkoittanut myös ravistelemista tai hakkaamista. Ehkä hän on myös ajatellut, että vitsikkään kuuloinen vatkuli sopii vastaamaan hilpeän äännemaalailevalta kuulostavaa kalopsia. Itse asiassa nimi kalops ei mitenkään liity lihanuijan kolahteluun, vaikka niin voisi kuvitella. Sen taustalla on SAOBin mukaan englannin monikollinen collops, vanhan englannin colhoppe eli jonkinlaisen hiilloksella paistetun ruoan nimitys.

Vatkulin keksijän epäonneksi vatkata-verbi vakiintui nykysuomalaisessa keittiökielessä tarkoittamaan jotakin aivan muuta kuin lihan nuijimista. Näin vanhanaikaisen liharuoan nimi menetti läpinäkyvän motivaationsa, ja kun kyseinen liharuoka muutenkin alkoi unohtua arkiruokaa kokkaavilta suomalaisilta, hassunhauska nimi vatkuli jäi alttiiksi kansanetymologiselle kekseliäisyydelle. Näin toimii kansan kielitaju: kun kerran on olemassa lasten vatkattu herkku ja toisaalta hassunkurinen ruoan nimi, joka liittyy vatkaamiseen, niin täytyyhän niiden liittyä yhteen, koska muuten tässä ei olisi mitään järkeä. Eikö niin?

***

Jälkimiete: Vatkata-verbillä mainitaan ainakin Suomen sanojen alkuperän mukaan todellakin olevan myös sellaisia merkityksiä kuin ”pöyhiä” tai ”piestä”. Mutta onkohan missään murteessa lihan nuijimista tai jotain sentapaista koskaan nimitettykään ”vatkaamiseksi”? Entäpä jos vatkuli-sanan keksijä on ollut joku 1800-luvun ruotsiksi koulutetun sivistyneistön edustaja, jonka ruotsinmukaisessa kielitajussa (toisin kuin nykysuomalaisella) sekä lihan hakkaaminen että kerman tai munien vispilöiminen vaahdoksi ovat ”lyömistä”, slå? Näin olisi vatkulia keksittäessä käynyt samoin kuin vuoka-sanaa synnytettäessä: Ilmi Hallstén ja Lilli Lilius Kodin sanastoa laatiessaan löysivät sen Lönnrotin sanakirjasta merkityksessä ‘form’ ja ymmärsivät sen tarkoittavan konkreettista esinettä, vaikka ilmeisesti sana (saamelainen laina pohjoisen murteissa muuten) on merkitykseltään laajempi ja abstraktimpi.

Vilkaisu Varhaisnykysuomen korpuksen aineistoihin paljastaa kuitenkin, että vatkata-verbi löytyy 1800-luvun puolenvälin ruotsalais-suomalaisista sanakirjoista vastaamassa verbiä mörbulta (‘hakata mureaksi’), tosin fig. eli kuvaannollisesti. Tässäkö siis myös vatkulin tausta?

Rokko ja hänen veljensä — 5 huhtikuun, 2020

Rokko ja hänen veljensä

Hesarissa ilmestyi äskettäin Ville Elorannan hauska etymologinen yleistietojuttu koronaviruksen, epidemian, pandemian, karanteenin ja taudin alkuperästä. Tästä on kiva jatkaa etymologisilla tarinoilla, jotka jokaiselle vähänkin suomen kielen historiaa harrastaneelle ovat tuttua kauraa. Alkaen kuumeesta, joka kuuluu lääkäri Elias Lönnrotin kehittämään lääketieteen termistöön. Tai virus-sanasta, jonka 1800-luvun lopun tiedemiehet ovat nykyiseen merkitykseensä napanneet latinan kielestä – siellä virus merkitsi alkuaan myrkkyä tai jotain (esim. kasvin) myrkyllistä nestettä. Saman sanan alkumuodon sukulainen indoeurooppalaisen kielikunnan toiselta laidalta, indoiranilaisesta haarasta, lainautui jo varhain suomalais-ugrilaisiin kieliin. Täällä *wiša-sanan jatkajat merkitsevät ’kateutta’ (komin vež), ’vihaa’ (suomen viha ja udmurtin vož), ja samasta ”karvaan nesteen, mehun” merkityksestä ovat kehittyneet myös suomen vihreä, vihanta sekä samanmerkityksiset marin užar ja ersämordvan ožo.

Ei vain Elorannan mainitsema tauti ole germaanista alkuperää (sellaisten ’kuolema’-sanojen kuin död, death, Tod sukulainen). Myös sairas (josta meillä on edelleen muodostettu abstraktisubstantiivi sairaus) kuuluu niihin satoihin sanoihin, joita kantasuomalaiset aikoinaan saivat jonkin varhaisen germaanisen kielimuodon puhujilta. (Tämän itse asiassa näkee sanan muodosta: hyvin monet vanhoista -as-sanoistamme ovat vanhoja indoeurooppalaisia lainoja, joko germaanista – rikas, rengas, kuningas, lammas, armas – tai balttilaista perua – kinnas, oinas, ahdas – elleivät peräti indoiranilaista lähtöä, kuten taivas ja kenties myös porsas, jonka lähtökieleksi on useampia ehdokkaita.) Sairas-sanan lähtömuodon myöhäisempiä sukulaisia ovat mm. ruotsin sår ’haava’ ja englannin sore ’kipeä’. Nykysaksassa sitä ei enää adjektiivina tunneta, mutta sama sana sisältyy esimerkiksi verbiin versehren ‘loukata, vahingoittaa’; pelkkä sehr on saksassa nykyään vain adjektiivien ja adverbien neutraali vahvikesana (sehr gut ‘oikein hyvä’), eli se on matkannut loppuun sen merkityksenmuutosten tien, jota sukulainen sairas suomessa on vasta aloittelemassa (sairaan hyvää!).

Tautien nimiin ja niiden merkityksenkehityksiin liittyy myös kaksi hauskaa tarinaa, joita aina kerron opiskelijoilleni esimerkkinä ilmiöstä, jota kutsutaan joskus nimellä synekdokee: merkitys muuttuu siten, että osa alkaa edustaa kokonaisuutta. Myös koronaviruksen oireisiin kuuluva yskä on vanha sana, mutta sen merkitykset sukukielissä viittaavat johonkin ihan muuhun. Karjalan yskä ja (pohjois)saamen aski tarkoittavat (istuvan ihmisen) syliä, siis tilaa, joka muodostuu istujan reisien päälle ja yläruumiin eteen, viron üsk-sanalla on tämän lisäksi merkitys ’kohtu’. Yleisen selityksen mukaan suomen yskä olisi tarkoittanut jossain vaiheessa jotain semmoista kuin ’ylävartalo’ tai ’rintakehä’, ja köhimistä aiheuttava keuhkovaiva olisi tunnettu esimerkiksi yskätautina. Tästä taudin nimitys olisi lyhentynyt yskäksi siinä vaiheessa, kun sanan alkuperäinen merkitys alkoi väistyä ja unohtua.

Samantapaisen kehityksen on kokenut rutto. Senkin vastineet sukukielissä merkitsevät jotain aivan muuta: karjalan rutto on ’nopea’ tai ’äkkipikainen’, viron ruttu (“ruttoon”) tarkoittaa ’nopeasti, äkkiä’. Kun Yersinia pestis -bakteerin aiheuttama tauti keskiajalla kaatoi kansaa ympäri maailmaa, se erosi monista muista sairauksista siinä, että potilaat eivät kauan kituneet vaan oireiden puhjettua kuolivat yleensä 3–5 päivässä. Tämä oli siis ruttotauti, nopeasti tappava sairaus, joka ajan mittaan ruvettiin tuntemaan pelkästään ruttona.

Ruton ohella toinen entisten aikojen suurtappaja oli Variola-viruksen aiheuttama isorokko. Se ei vain tappanut (vaarallisimmilla viruskannoilla jopa suurin osa sairastuneista menehtyi) vaan myös vammautti, aiheutti mm. sokeutta ja ennen kaikkea ihoon pahoja rakkuloita, joista saattoi jäädä syviä rokonarpia – kunnes 1700-luvulla opittiin rokottamaan eli ”panemaan rokkoa”, mikä lopulta hävitti isorokon tykkänään. Rokko-sana ei suomen kielessä ole ikivanha (itse asiassa r-alkuisia sanoja ei vanhimmissa sanastokerrostumissa juuri olekaan), sillä on vastineita vain karjalaan ja vepsään asti. Myöskään isorokko tautina ei välttämättä ole ikivanha ilmiö; eri aikojen näytteitä vertailleet geneetikot ovat jopa väittäneet, että meidän tuntemamme isorokkovirus olisi kehittynyt vasta 1500-luvulla. Pitää kuitenkin muistaa, että ennen modernin lääketieteen kehitystä ei ollut tarkkoja tautiluokituksia (saati tietoa bakteereista ja viruksista ja niiden keskinäisistä sukulaisuussuhteista), ja ”rokoksi” saatettiin nimittää monenlaisia samantapaisia oireita aiheuttavia sairauksia. Esimerkiksi englanniksi isorokko on smallpox eli ”pikkurokko”, koska ”isoksirokoksi” (greatpox) kutsuttiin aikoinaan syfilistä.

Rokko-sanaa on Lauri Hakulinen aikoinaan yrittänyt yhdistää vanhaan rokka-sanaan, ajatuksena ilmeisesti, että potilaan rakkulaista ihoa olisi verrattu hernerokan röpyliäiseen pintaan. Etymologinen sanakirja Suomen sanojen alkuperä ei tälle selitykselle lämpene, mikä varmaan johtuu sen tekijöiden mieltymyksestä ekspressiivisiin, ”äännemaalaileviin” sananselityksiin. Rokko voisi SSA:n mukaan olla, kenties rakko-sanaan liittyen, rosoisuuteen ja kokkareisuuteen liittyvää aistivaikutelmaa kuvaileva ekspressiivisana, ja ekspressiivisyyttä osoittaisi myös se, että sanaperheeseen kuuluu etuvokaalisia rök-alkuisia variantteja. Kovasti ekspressiivisanalta vaikuttaa myös isorokon 1800-luvulla tavallinen rinnakkaisnimitys rupuli, joka toisaalta liittynee rupi-sanaan.

Mutta jospa ei kuitenkaan tyydyttäisi pelkkään ekspressiivisyyteen ja äännemaalailuun sanan selityksenä? Väkisinkin olen viime päivät miettinyt (Pyhän Coronan kulttia koskevien väärinkäsitysten innoittamana) ns. ruttopyhimyksiä, joita keskiajalla huudettiin avuksi kulkutaudeissa, ja näistä etenkin Pyhää Rochusta.

1700-luvulla veistetty P. Rochus Prahan esikaupungin Bílá Horan Voittoisan Pyhän Neitsyen kirkon luona. (Wikipedia Commons)

Pyhä Rochus Montpellieriläinen syntyi rikkaaseen perheeseen 1200-luvun loppuvuosina mutta luopui omaisuudestaan ja liittyi fransiskaanien sääntökuntaan. Palatessaan vuonna 1322 Roomasta pyhiinvaellusmatkalta ja sairaita parantamasta hän sairastui itse – mihin sitten sairastuikin, itse asiassa ensimmäinen varsinainen ruttoepidemia, ns. musta surma, koettiin Euroopassa vasta parikymmentä vuotta myöhemmin – ja vetäytyi metsämökkiin sairastamaan. Tarun mukaan enkelit hoitivat häntä ja erään aatelismiehen koira toi hänelle leipää, kunnes hän parani ja pääsi palaamaan kotikaupunkiinsa. Montpellierissä raihnasta, arpista toipilasta ei tunnettu, vaan Rochus parka heitettiin vakoojana linnan tyrmään, missä hän nöyrästi kärsi ja kuoli; kuoleman jälkeen hänen ruumiinsa vierestä löydettiin enkelin käden kirjoittama teksti eris in peste patronus, ’olet oleva ruttotaudissa suojelija’. Näin kertoo legenda, joka merkittiin muistiin 1400-luvulla Venetsiassa, joka oli San Roccon kultin keskeisiä tukikohtia.

Rochuksesta, joka kirkkotaiteessa usein kuvataan näyttämässä reidessään olevaa ruttopaisetta (oikeasti paiseet ilmestyivät nivusiin, mutta sitä olisi hankalampi kuvassa esittää…) tai haavaumaa, vierellään leipää kantava koira, tuli yksi Euroopan suosituimmista ”ruttopyhimyksistä”. Häntä huudettiin avuksi niissä monissa vaarallisissa kulkutaudeissa, joihin liittyi ihottumia, paiseita ja muuta kurjaa – ja joita ei tuohon aikaan osattu ihmeemmin luokitella tai selittää. Vielä vähän ennen reformaatiota Pyhän Rochuksen kultti ehti Pohjolaan saakka. Ruotsissa hänen kuvansa on ainakin Skoonessa Västra Ingelstadin kirkon Antwerpenista tilatussa alttarikaapissa (kertoo blogissaan Dick Harrison); Hälsinglandin Enångerin kirkon Pyhä Rochus katosi varkaan matkaan ja kenties Espanjan pimeille taidemarkkinoille toistakymmentä vuotta sitten.

Sitä en ole vielä ehtinyt selvittää, ehtikö Pyhän Rochuksen kultista jäädä jälkiä Suomeen tai suomalaiseen kansanperinteeseen. Vaikka nimen italialaista muotoa Rocco ei meillä varmastikaan käytetty, voisiko silti ajatella, että samansointinen ”ruttopyhimys” Rochuksen nimi olisi vaikuttanut siihen, miten erilaisten ryhelmien, rökäleiden ja rokahtumien kansanomaisista nimityksistä juuri rokko vakiintui tietynlaisen sairauden nimitykseksi? Kovin suurta summaa en tämän idean puolesta löisi vetoa, mutta silti tämä kysymys voisi olla selvittämisen arvoinen.