Kieli pelon aseena — joulukuu 7, 2017

Kieli pelon aseena

Siinä mustavalkoisessa Kekkos-Suomessa, jossa minä kasvoin, sukupuolten tasa-arvosta oltiin vielä kaukana. Valtaa pitivät harmaat pukumiehet, joiden joukossa joskus oli ihmeteltävänä jokunen kiintiönainen. Samaan aikaan tuntui kuitenkin itsestään selvältä, että sukupuolten tasa-arvo on se päämäärä, johon pyritään. Ja siihen pyrittiin perinteisellä suomalaisella tavalla eli häivyttämällä sukupuoli – mihin suomen kieli tunnetusti tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia – ja korostamalla sitä ajatusta, että työ ja sen tulokset ovat tärkeitä, ei työn tekijän sukupuoli. Menestyvät naiset eivät nostaneet naiseuttaan esiin vaan pärjäsivät hammasta purren tekemällä saman kuin miehet (ja yleensä vielä paremmin, sillä – kuten Lenita Airisto jo tuolloin sanoi – tasa-arvo on saavutettu vasta silloin, kun suuryrityksessä tärkeään johtotehtävään nimitetään typerä ja täysin epäpätevä nainen).

Nykyään sukupuolten tasa-arvo on kenties hivenen lähempänä, mutta samalla asiat ovat muuttuneet mutkikkaammiksi. Naisten tasa-arvotaisteluun ovat liittyneet myös seksuaalivähemmistöt, ja samalla sukupuolen käsite itsessään on nostettu pöydälle. Sitä on ruvettu purkamaan ja kyseenalaistamaan. On osoitettu, että sukupuolia on jo biologisestikin enemmän kuin kaksi, oikeastaan kirjo tai jatkumo – kromosomimuuntelun ja hormonien yhteisvaikutus luo pienen mutta ei suinkaan aivan olemattoman joukon erilaisia rajatapauksia – ja sosiaalis-kulttuuris-psykologisesti sukupuolen kategoria on vielä tätäkin mutkikkaampi ja ongelmallisempi.

Jos halutaan rakentaa yhteiskuntaa, jossa kaikkia erilaisia sukupuoli-identiteetin muotoja kohdellaan tasavertaisesti, myös sukupuolen kielellisiin ilmauksiin on puututtava. Niissä kielissä, joissa on mies- ja naissukupuoleen liittyvä kieliopillinen sukujärjestelmä, kuten saksassa, tasa-arvoisen ja etenkin monet eri vaihtoehdot huomioon ottavan käytännön rakentaminen voi olla todella hankalaa. Mutta suomen kielessäkin voidaan sukupuolen ilmaisemisesta rakentaa ideologioiden taistelukenttä, kuten taannoin Aamulehden toimituksen linjauksesta (puhemiehen sijaan mieluummin puheenjohtaja) noussut äläkkä osoitti.

Konservatiivinen perusarvopopulismi on kaikkialla Euroopassa ottanut silmätikukseen niin kutsutun gender-ideologian eli sen nykyaikaisen sukupuolentutkimuksen pohjana olevan ajatuksen, että sukupuoli (sosiaalinen sukupuoli, gender, kuten sitä nykyään englanninkielisessä alan tutkimuksessa nimitetään erotukseksi biologisesta sukupuolesta, sex) on kulttuurisesti konstruoitu kategoria, jota ei määrää pelkästään se, millainen varustus kunkin ihmisyksilön jalkovälistä löytyy. Tästä rakennellaan uhkakuvaa: kun ”gender” (kuten sitä ainakin itäisessä Keski-Euroopassa kutsutaan) tulee, se ei tuo mukanaan vain sukupuolineutraaleja vessoja ja vapautuneesti niittibikineissä kadulla tanssivia pervoja (tällaisia pride-kuvia käytetään Keski- ja Itä-Euroopassa jatkuvasti pelottelupropagandan kuvituksena), se ei vain anna ”poikkeaville” ihmisille vapautta olla rauhassa sellaisia kuin ovat. Ei, vaan gender tulee sinunkin kotiisi ja perheeseesi, kouluihin, kirkkoihin ja työpaikoille, kieltää kutsumasta poikia pojiksi ja tyttöjä tytöiksi, tuhoaa perinteiset perheet, avioliitot ja arvot. Ja itse asiassa myös sananvapaus on uhattuna: tapaus Aamulehden yhteydessä Sanna Ukkola kohua nostattaneessa kolumnissaan vertasi sukupuolineutraalien virkanimikkeiden käyttölinjausta noitavainoihin ja kirjarovioihin.

Pari viikkoa sitten ympäri maailmaa ja Internetiä levisi uutinen Ruotsin luterilaisen kirkon käsikirjauudistuksesta. Väitettiin, että ensi helluntaista lähtien ei Ruotsin kirkoissa Jumalaa tasa-arvosyistä enää saa kutsua ”Herraksi” tai ”Isäksi”, tai että Jumalaan on tästä lähin viitattava sukupuolineutraalilla uudispronominilla ”hen”. Tätä uutista näkyy edelleenkin levitettävän lukuisilla nettifoorumeilla. Se ei kuitenkaan pidä paikkaansa, kuten pappi-toimittaja Kimmo Saares on erinomaisessa Facebook-postauksessaan juurta jaksaen selvittänyt. Käsikirjauudistuksen yhteydessä oli vain jatkettu jo alkukirkon ajoista lähtien käytyä teologista keskustelua siitä, että kaikkivaltiasta Jumalaa eivät voi koskea sellaiset inhimilliset kategoriat kuin sukupuoli. Uusi käsikirja tarjoaa perinteisten tapojen rinnalle sukupuolineutraaleja tapoja puhutella Jumalaa – lähinnä siten, että esimerkiksi ”Herran” sijasta käytetään enemmän sanaa Gud. Lisäksi Pyhästä Hengestä käytetään feminiinimuotoa (den Heliga Anden), kuten hepreassakin ja tämän mukaisesti uudessa raamatunkäännöksessä. Ei ”Herraa”, ”Isää” eikä han-pronominia siis ole kielletty eikä pyyhitty pois. Herran siunaus ja Isä meidän -rukous säilyvät entisellään, ja siunata voi yhä sekä ”kolmiyhteisen Jumalan” että ”Isän, Pojan ja Pyhän Hengen” nimeen.

Väärät uutiset Ruotsin uudesta kirkkokäsikirjasta perustuivat alkuaan tanskalaisen Politiken-lehden toimittajan väärinkäsitykseen, kertoo Saares. Juttu lähti kiertämään maailmaa, ja sen uskoivat monet vakavatkin mediat. (Vähemmän vakavista puhumattakaan. Esimerkiksi Unkarissa oikeistopopulistinen kohusivusto 888.hu kirjoitti, että Ruotsin kirkon käsikirjauudistus ”muuttaa ratkaisevasti kasteen, jumalanpalveluksen, avioliittoon vihkimisen ja liturgian kulkua, jopa teologiaa”, sillä Jumalaan ”saa tästä lähin viitata vain sukupuolineutraalilla pronominilla”.) Mutta mikä mielenkiintoisinta, oikaisuista huolimatta pöyristely ja kauhukuvien levittely jatkuu, Saareksen sanoin ”fiksutkin ihmiset trollaavat” vastoin parempaa tietoaan, koska valeuutinen sopii heidän epäluuloihinsa Ruotsin kirkkoa kohtaan. ”Jos ei se olekaan totta niin voisi olla”, koska ”näin nämä asiat koetaan”.

Aivan vastaavanlainen tapaus nähtiin juur’ikään Itävallassa. Kuten Kurier-lehti kertoi, Ylä-Itävallan osavaltion ”perusitävaltalaisten” eli Vapauspuolue FPÖ:n paikallispomo Manfred Haimbuchner oli Facebook-sivullaan ilmaissut järkytyksensä uuden ”genderöidyn” tai ”sukupuolitetun” perheraamatun johdosta ja kutsunut seuraajiaankin pöyristymään kanssaan:

bibelgendern
Linzin hiippakunnan raamattuosasto on eilen esitellyt ”genderöidyn” ”perheraamatun”. ”Jumalan pojista” on tehty ”Jumalan lapsia”, ”miehestä” ”ihminen”, ja ”apostolitarkin” sieltä löytyy nyt. Minusta tämä on käsittämätöntä! Mitä mieltä te olette? (Kiukkunaama: Älytöntä! Sydän: Miksipä ei!)

Yksityiskohtaisessa vastineessaan, jota Kurier-lehden toimitus referoi, Linzin katolisen hiippakunnan tiedottaja pyyhkii Haimbuchnerilla lattiaa. Kyseinen perheraamattu ei ole Linzin hiippakunnan tekosia vaan koko saksankielisen roomalais-katolisen alueen piispainkokouksen hyväksymä käännös. (Sen on siis hyväksynyt joukko arvokkaita, perinteiden ja perusarvojen kannattaman organisaation kasvattamia ja kypsään ikään ehtineitä mieshenkilöitä, joita on perin vaikea pitää anarkofeminismin tai kulttuurimarxismin kätyreinä.) Tämä käännös ei ole uusi vaan ollut käytössä jo toista vuotta. Sitä ei myöskään ole ”sukupuolineutraloitu” ideologisista syistä vaan korjailtu uusimman tutkimustiedon valossa paremmin heprean- ja kreikankielisiä alkutekstejä vastaavaksi: esimerkiksi heprean ”isät” kääntyy merkityksensä puolesta paremminkin ”vanhemmiksi”. Lopuksi muistutetaan, että tämän tästä ”kristilliseen arvopohjaan” viittaavan poliitikon sopisi paremmin seurata sitä, mitä kirkossa ja raamatuntutkimuksessa tapahtuu, ja luvataan lähettää hänelle kappale uutta raamatunkäännöstä tutkiskeltavaksi.

Kaikille kolmelle tapaukselle – Aamulehden sukupuolineutraalin linjaratkaisun, Ruotsin kirkon uuden käsikirjan ja Linzin hiippakunnan perheraamattuesittelyn nostattamille äläköille – yhteistä on sukupuolirooleihin yhdistetyn moraalisen pöyristymisen ohella pelko, tai pelon nostattaminen. Ne tulevat ja haluavat muuttaa meidän kieltämme ja tapaa, jolla me tärkeitä asioita nimitämme. Loistavan esimerkin tällä pelolla ratsastamisesta antaa YouTubesta löytyvällä vaalitenttivideolla (en halua linkittää sitä tähän, uskoisin Huhtasaaren ja Paavo Väyrysen (!) haastatteluvideon löytyvän hakukoneella helposti) Laura Huhtasaari, joka heti kärkeen nostaa esille vanhan kunnon olkiukkoväitteen siitä, että tyttöjä ei enää ”saisi” sanoa tytöiksi eikä poikia pojiksi:

Mun kampanjani ydinsanoma on: Suomi takaisin. Nyt tarvitaan vaihtoehtoja, ja minä haluan turvallisuuden takaisin, päätösvallan takaisin, ja tehdään Suomesta jälleen normaali. Tyttöjä ja poikia voi kutsua tytöiksi ja pojiksi, ja ei muuteta tätä meidän ihanaa, rikasta kieltämme. Ja kielelliset käsitteet on todella tärkeä osa meidän maatamme.

Toisin sanoen: jos ruvetaan puhumaan asioista uudenlaisilla nimillä, se tarkoittaa vanhojen nimien ”muuttamista” tai ”kieltämistä” (sensuuri! kirjarovio! uusi teologia!) – ja silloin jotain menee peruuttamattomasti nurin ja rikki. Asioillahan ei voi eikä saa kielessä olla kuin yksi ”oikea” nimitys: jos sanotaan Gud, se tarkoittaa, että ei enää ”saa” sanoa Herren. Eivätkä nimikkeet myöskään saa muuttua, koska ”ihana, rikas kielemme” menee muuten pilalle: jos aikoinaan on eduskunnan puheenjohtajalle annettu nimitys puhemies, sitä pitää yhä käyttää, koska muuten tapahtuu jotain kamalaa.

Kielellisillä mullistuksilla pelottelu on väkevä ideologinen ase. Se imee käyttövoimansa ihmisten kielellisestä tietämättömyydestä, siitä maagis-mystisestä ajattelusta, jota me mielellämme kielen ympärille kehräämme ja jota kunnollinen kielitieto ei ole onnistunut hälventämään. (Ehkä siksi, että kunnollista kielitietoa ei moni koulujakäynytkään suomalainen näköjään ole mistään saanut.) Tässä maagis-mystisessä ajattelussa sanat eivät ole sopimukseen perustuvia kulttuurituotteita, vaan ne ovat suorassa ja elimellisessä suhteessa todellisuuteen. Eikä kieli ole historiallisen kehityksen alati muuttuva tulos, monikasvoinen ja vaihteleva ilmiö, vaan marmoriin veistetty ikuinen muistomerkki ikuisille arvoille.

Ilmasto- ja ympäristökatastrofin uhkaamassa maailmassamme olisi toki tärkeää, että ihmiset, poliittiset päättäjät ja heidän äänestäjänsä, ymmärtäisivät paremmin luonnontieteitä ja niiden luomaa kuvaa maailmasta. Ja luonnontieteiden ohella käyttäytymis- ja kulttuuritieteet auttaisivat ymmärtämään sellaisia yhteiskunnan kategorioita kuin sukupuoli. Mutta väitän, että tässä poliittisen populismin ja pinnallisen mediakohinan pyörittämässä maailmassa yhä tärkeämpää olisi, että ihmiset paremmin ymmärtäisivät ja tuntisivat ihmiskielen olemusta, ettei heitä kielimagialla pelotellen juoksutettaisi oikeiden ongelmien äärestä olkiukkojen kimppuun.

Mainokset
Linkkuveitsi, lintu ja meri: kielikuvien ”oma” ja ”vieras” — marraskuu 18, 2017

Linkkuveitsi, lintu ja meri: kielikuvien ”oma” ja ”vieras”

Somekuplassani on juuri keskusteltu Helsingin yliopiston jollakin sähköpostilistalla syntyneestä mekkalasta. En ole itse nähnyt tämän listan viestejä, olen vain nähnyt kerrottavan, että Helsingin yliopiston sisäisen tiedotuksen kielipolitiikasta – etenkin englannin kielen ylivallasta, kun yliopiston kielet kuitenkin virallisesti ovat suomi ja ruotsi – nousi kiivas keskustelu, jossa mielten kiihko yltyi ja jotkut taas turhautuivat ylettömään viestitulvaan. (Sähköpostilista ei meidän aikanamme ole paras mahdollinen keskustelualusta.) Yksi kollega oli ilmeisesti kommentoinut jatkuvan pakkoenglannittamisen nostattamaa ärtymystä toteamalla, että hänellä tämmöisestä linkkuveitsi aukeaa taskussa, ja joutui tästä hyvästä puhutteluun.

Veitsistä puhuminen ei tässä puukotusiskujen maailmassa ole välttämättä oikein hyvä idea, ja yksi tästä jutusta esiin nouseva kysymys onkin, toimiiko jossain jo jokin automaattiseula, joka etsii verkosta terrori-iskuihin tai muuhun väkivaltaan viittaavaa sanastoa – ja miten hyviä tämmöiset seulat ovat erottamaan todellisen uhan vertauskuvallisesta väkivallasta. Yliopiston sähköpostilistan oikeista ihmislukijoista ei varmasti kukaan kuvittele, että suomen ja sukukielten yliopistonlehtori oikeasti on avaamassa linkkuveistään taskun suojissa hyökätäkseen englanninkielisten tiedottajien kimppuun huutaen UKKO AVITA! Kielikuva kyllä tunnistettiin kielikuvaksi, mutta kysymys on siitä, miten räväkkänä se koettiin.

Nyt on nimittäin niin, että linkkuveitsestä kirjoittanut kollega on vuosikaudet työskennellyt unkarinkielisessä ympäristössä. Bicska nyílik a zsebemben, ’linkkuveitsi aukeaa taskussani’, on unkarin kielessä aivan vakiintunut ilmaus vaikeasti hillittävän raivontunteen heräämiselle. Se ei unkarilaisen kielikorvassa välttämättä yhdisty konkreettiseen puukottamiseen paljon enempää kuin suomalaiselle tupenrapinat (joka sekin alun perin viittaa veitsen esiin vetämiseen). Kielikuvaa tuntemattomalle taas se on uusi ja raikas ”lyyrinen” (kuten asia perussuomeksi ilmaistaan) ilmaus, jonka konkreettisuuden ja uhkaavuuden taso on pääteltävä sen varassa, miten hyvin tuntee ilmauksen käyttäjän, viestintäyhteisön ja siinä vallitsevan viestintäkulttuurin.

Sanonnat, fraasit ja kielikuvat ovat petollisen helposti käännettävissä ja hiipivät kielestä toiseen huomaamatta. Siksi monikielisen ihmisen voi olla hankala yhdistää jotain sanontaa tai kielikuvaa tiettyyn kieleen tai ennakoida, mikä koetaan tutuksi ja mikä ei. (Mitä, eikö tää olekaan ihan tavallinen sanonta?) Toisaalta sanonnoilla ja sananparsilla on yleiset, paljolti kansainväliset peruskaavansa, jotka antavat niille tiettyä universaalia tuttuuden tuntua. Niiden avulla nykyään sanonnat ja sananparret leviävät käännöskirjallisuuden, myös sarjakuvien ja lastenkirjojen välityksellä, ja varmaan enimmäkseen siitä The Vieraasta Kielestä, josta suomalaisten nauttimasta käännöstekstistä ylivoimaisesti suurin osa tulee.

Paras esimerkki lienee Aikainen lintu madon nappaa, jota ehkä jo melkoinen osa suomalaisista pitää suomalaisena sananpartena. Sehän on englantilainen The early bird catches the worm, joka on mainittu englantilaisissa sananparsikokoelmissa jo 1600-luvulla. Saksalaisen sananparsitutkijan Wolfgang Miederin mukaan sama sanonta, Der frühe Vogel fängt den Wurm, on Saksassa tullut tutuksi vasta 1980-luvulla. Suomessa sitä on luultavasti käytetty vähän aiemminkin, muistelen jo lapsena nähneeni sitä jossakin – ellen erehdy, niin Tenavat-sarjakuvassa, joka tapauksessa englannista käännetyssä tekstissä. (”Aikaista” tai ”varhaista lintua” ei tietenkään löydy Kotuksen sananparsitietokannasta.) Minun sukupolveni vielä tunnistaa aikainen lintu -sananparren anglismiksi, mutta nuoremmasta väestä en enää mene vannomaan. Sanonta on nykysuomalaisille niin tuttu, että myös siihen perustuvia sarkastisia väännöksiä löytyy netin ”suomalaisten sanontojen” kokoelmista: Aikainen lintu madon nappaa, mutta vasta toinen hiiri saa juuston / mutta aikainen mato tulee syödyksi.

Mutta ei sananparsia aina vain kotouteta. Globalisoituvassa maailmassa me kaipaamme myös etnisiä erikoispiirteitä, eksotiikkaa ja uskoa siihen, että eri kansoilla on ihan erilaiset ajattelutavat ja kullakin oma omintakeinen filosofiansa. Vieraiden maiden eksoottisia sananparsia julkaistaan kokoelmina ja ilmeisesti myös ihan tekemällä tehdään. Yhteen uskomattomaan esimerkkiin törmäsin jo jonkin aikaa sitten suomalais-saksalaisessa Facebook-ryhmässä. Tätä kaunista mietelausetta eri tavoin kuvitettuna löytyy verkosta kymmeninä eri versioina, joita voi myös tilata motivaatiotauluksi tai postikortiksi:

spruchwelt.com-wer-ins-kalte-wasser-springt-taucht-ins-meer-der-moeglichkeiten
”Joka hyppää kylmään veteen, sukeltaa mahdollisuuksien mereen. Suomalainen sananlasku.”

Tämähän ei tietenkään ole suomalaista sananlaskua nähnytkään. ”Kylmään veteen hyppääminen” on saksalaiselle tuttu ilmaus, jolla kuvataan ennakkoluulotonta heittäytymistä johonkin jännittävään, uuteen tehtävään. (Redensarten-Index.de-sivuston mukaan tosin Sprung ins kalte Wasser tällaisessa metaforisessa käytössä ilmestyy saksan kirjakieleen vasta 1800-luvulla.) Oman mahatuntumani mukaan se on ainakin saksankielisessä maailmassa paljon tavallisempi kuin Suomessa – mutta nettihaulla löytyi yllättävän useita suomalaisiakin esimerkkejä. Monet näistä olivat yritysmaailmasta (”vuonna XXXX päätin hypätä kylmään veteen ja perustaa tämän yrityksen”, ”etsimme tiimiimme sinua, joka uskallat hypätä kylmään veteen ja sukeltaa altaan syvään päähän”), mikä panee epäilemään, että tätä kielikuvaa on Suomessa levittänyt populaaripsykologinen konsultti- ja motivaatiokoulutuspuhe maailmankielistä käännettyine käsikirjoineen ja iskulauseineen.

Joka tapauksessa tämä mietelause on meidän aikamme elämyskeskeistä motivaatiopöhinämaailmaa puhtaimmillaan. Siinä ympäristössä, missä perinteiset suomalaiset sananlaskut aikoinaan syntyivät, ei juuri harrastettu uintia eikä sukeltelua, kylmässä vedessä puljattiin kalaverkkoja nostaessa tai pyykkejä huuhtoessa eikä sitä pidetty erityisen rohkeana tai upeana. Samoin tuo ”mahdollisuuksien meri”, meidän aikamme bisnesihmisten jenkkilätyylistä verbalistiikkaa jos mikä. Entisajan suomalaisille meri oli realistisen pelottava, vaikkakin monille leivän antaja. Sanonnoissa meri saattoi kuvata mahtia ja vaarallista voimaa (Monnii mer mänis jossei penkäriet pijättäis, sanottiin Joutsenossa), mutta ei sieltä (kuten itse asiassa mistään muualtakaan) lähdetty hilpeän yrittäjähengen vallassa etsimään erilaisia ”mahdollisuuksia”, niin kuin ei entisajan konservatiivisessa agraari-Suomessa ylipäätään ihannoitu ennakkoluulottomasti uutta etsivää yksilöä. Eikä Suomessa todellakaan ollut tapana sukeltaa vedestä helmiä (jokihelmisimpukoita Suomen matalista joista ei tarvinnut ihmeemmin sukellella), aarteita tai muutakaan mukavaa. Jos meillä kylmään veteen hypättiin, niin hukuttautumistarkoituksessa.

Tässä on selvästikin vain joku markkinointi- tai motivaatiohemmo kehittänyt ”kylmään veteen hyppäämisen” kielikuvasta jatkosovelluksen. Tekniikka on sama kuin sarkastisissa ja parodisissa kehitelmissä tyyliin Aikainen lintu madon nappaa, mutta vasta toinen hiiri saa juuston tai Joka toiselle kuoppaa kaivaa, hän tarvitsee lapion, mutta tyyli ja sävy aivan toinen. Ja jotta tämä imelä teepussimietelause-motivaatiohömppä tuntuisi uskottavammalta, se nimetään sananlaskuksi jostakin turvallisen eksoottisesta maasta, jonka kielestä ja kulttuurista ei kukaan oikeasti tiedä juuri mitään. Kun kerran kylmästä merestä on puhe, niin Suomi on tässä nopein ja helpoin valinta, eihän tavallinen keskieurooppalainen tiedä Suomesta juuri muuta kuin että siellä on lunta ja jäätä ja saunoja, joista hikiset ukot hyppivät avantoihin.

Ihmeellinen on sananlaskujen ja kielikuvien maailma. Vieraasta tehdään omaa ja omasta vierasta. Siihen, mikä tuntuu omalta ja mikä eksoottiselta, voi vaikuttaa sekä merkitys että muoto. Ja kaikki tapahtuu semmoisten kielen ja kielikulttuurin mekanismien varassa, joita harvat meistä oikeasti tuntevat tai edes tiedostavat.

Voolek kuiri valmihekse! — marraskuu 9, 2017

Voolek kuiri valmihekse!

Vuonna 1985 laadittiin suomen kielen ja suomalaisten juuria esittelevään Vipunen-näyttelyyn rekonstruktio “suomen kielestä vuonna 0” eli kantasuomesta, siitä kielimuodosta, johon palautuvat suomi, viro, karjala ja muut lähisukukielet. Tämä pieni kuvitteellinen dialogi kahden oravanmetsästäjän välillä on viime vuosina kokenut uuden renessanssin, kun YLEn verkkotoimitus muokkasi siitä testin Kuinka hyvin sinulta sujuu parituhatta vuotta sitten puhuttu suomi?, joka ainakin parin vuoden ajan on silloin tällöin pullahdellut somessa erilaisiin kieliharrastajien ryhmiin. Teksti, jonka puheenvuoroille pitää testin monivalintatehtävissä valita oikea käännös, kuuluu näin:

– Tahtom mettsähen mendäk. Took vööni!
– Oravam menet ampumahen? Votak möötä!
– Voolek kuiri valmihekse!
– Ilδalla teγen!
– Haγek jouseδi!
– Kussa oravata nouδakmek?
– Järven taγak souδan. Nootan opin tulδessa. Kontti hyvä vottaδak.
– Läktek nyγyt!
– Kussa peni?
– Tooγalla peni tuleβi, lehmiδen loota.
– Emoin look jooksek. Käskek naγrishuttu ektaγokse tekemähen. Tulek siγältä joγellen ruuhen look.

Testin tänäinen postaus Facebookin Aristoteleen kantapää -ryhmässä on kerännyt jo monia innostuneita kommentteja. Monet ovat näkevinään tekstissä jotain viron kieleen viittaavaa, ja onhan siinä ainakin silmäänpistäviä alkuperäisiä pitkiä o- ja ö-äänteitä (voolek, took, nootan, vööni), jotka virossa ovat säilyneet mutta suomessa diftongiutuneet: vuole, tuo, nuotan, vyöni. Ehkä myös p:n heikkoa astetta markkeeraava β-kirjain tuo mieleen nykyviron kolmannen persoonan tunnukseksi yleistyneen b:n: tuleb ’tulee’. Ja tietenkin ’ottaa’-verbin vastineessa olevasta v:stä voi viron kielestä jotain tietävälle tulla mieleen viron võtta. Mutta epäilen myös, että harhaanjohtava ”virolaisuuden” vaikutelma voi syntyä pelkän näkövaikutelman perusteella, sananloppuisista k-kirjaimista – virossahan, toisin kuin suomessa, on paljon k-loppuisia johdoksia, vaikka niiden ei olekaan alkuperäinen vaan itse asiassa vastaa historiallisesti meidän -kko, -kka tai -kki -johtimiamme (lemmik ’lemmikki’, pealik ’päällikkö’ jne.).

Ja aivan hämmentävää on, että jotkut ovat näkevinään tekstissä ”itäkarjalaisia” piirteitä. Tosiaanko jälkitavujen säilynyt (mettsähen, valmihekse) osataan yhdistää karjalaan (mettšäh, valmehekse) eikä esimerkiksi pohjalaismurteisiin? Vai onko tässäkin kyse näkövaikutelmasta, niin että p:n, t:n ja k:n heikkoasteisia vastineita merkitsevät β, δ ja γ samastetaan ”pehmeisiin” b, d, g -konsonantteihin, jotka suomalaisen silmään ovat karjalan kielen (eteläisempien murteiden) tyypillisimpiä tunnusmerkkejä? Veikkaisin, että tässä kuten ”virolaisuudessakin” on loppujen lopuksi taustalla vain kansanlingvistinen ratkaisu samastaa kaikki suomea muistuttava mutta oudonkuuloinen kieliaines joko viroon tai karjalaan, eli niihin sukukieliin, jotka lähinnä tulevat mieleen. (Oikeastihan lähisukukieliäkään ei ole äkkinäisen helppo tunnistaa, kuten tästä tutkimuksesta käy ilmi: yliopistojen suomenopiskelijoista (!) kootuista testiryhmistä yli puolet osasi sijoittaa karjalankielisen näytteen jonnekin ”itään”, mutta melkein kolmasosa veikkaili puhujan kotiseuduksi Savoa ja yli viidesosa ”pohjoista”.)

Kantasuomen äännehistorian opiskellut ammattilainen lukee tekstiä tietenkin pilke silmässä. Siinä ovat esillä astevaihtelusuhteet kuin suoraan perinteisestä oppikirjasta: p, t  ja vaihtelevat spiranttien eli ”vuotavien” äänteiden kanssa (haγek ‘hae!’, ilδalla ’illalla’), vain nasaaliäänteiden jälkeen on perinteiseen tapaan rekonstruoitu soinnillinen klusiili (mendäk ‘mennä’). Myös ts astevaihtelee (mettsähen ‘metsään’), soinnittomat konsonanttiyhtymät ht ja kt sitä vastoin eivät: tahton, läktek. Ja iki-ihana suffiksaalinen astevaihtelukin tästä näkyy: painottoman tavun jäljessä on heikkoasteinen suffiksi (jouseδi ’jousesi’ – hm, vieläkö tässä olisi tai sen vastine voinut olla s:ksi muuttumattomana?), sivupainollisen kolmannen tavun jäljessä taas vahva-asteinen (oravata). Lisäksi tätä tekstiä voi luettaa ikään kuin selitykseksi siitä, miksi suomessa on sananrajakahdennus (tuov vyöni, pitää mennäs sinne): käskymuodoissa ja TA-infinitiiveissä sekä monissa tulosija-adverbeissa (taa, luo) se on alkuperäisen k:n jäännettä. Harmi, ettei tekstiin ole viitsitty sijoittaa yhtään hernehtä tai tervehtä tai muuta klassista h-loppuista sanaa, jotka samoin nykysuomessa päättyvät tuohon potentiaaliseen sananrajakahdennukseen.

Tekstin laatijalla on selvästikin ollut hauskaa kantasuomalaisten kulttuuria kuvittaessaan. Miesoletetut kaverukset lähtevät ampumaan oravaa (hm, kesällä?), ja matkalla käydään myös kokemassa kalanpyydykset. (Tämähän on oppia-verbin alkuperäinen merkitys; Lauri Hakulisensa lukeneet kyllä muistavat, miten valtava määrä suomen kielen sanastoa on alun perin merkinnyt jotain pyyntikulttuuriin liittyvää. Myös noutaa lienee alkuaan merkinnyt metsästämistä, takaa ajamista.) Samaan aikaan emo(i) kotona paimentaa lehmät – kun miehet ottavat koiran oravametsälle mukaansa – ja keittää illaksi naurishutun. (Näkökulman mahdollinen seksistisyys ei 1980-luvun (mies)fennistille tullut pieneen mieleenkään.) Huttu voidaan sitten syödä kuirilla eli puulusikan- tai kauhantapaisella; lusikka on muinaisvenäläinen laina, johon tutustuttiin vasta muutamia vuosisatoja myöhemmin.

Mutta missä tätä kieltä puhuttiin, puhuttiinko sitä Suomessa, ja puhuttiinko sitä oikeasti tällaisena? Vipus-näyttelyä koottaessa uskottiin vielä varhaisiin ja laajoihin alkukoteihin. Oli ruvettu nyrpistelemään nenää 1900-luvun alkupuolen ns. Suomeen-soututeorioille (siis sille ajatukselle, että suomalaisten kielelliset esi-isät olisivat saapuneet maahan nykyisestä Virosta vasta noin parituhatta vuotta sitten) ja ajattelemaan, että jo kantasuomea puhuttiin laajalti molemmin puolin Suomenlahtea. Nyt nämä näkemykset ovat jälleen muuttumassa. Alkaa vaikuttaa siltä, että parituhatta vuotta sitten Suomea – kenties joitain rannikkoalueiden ”tukikohtia” lukuun ottamatta – asuttivat saamelaisten kielimuotojen puhujat, ja nämäkin kielimuodot puolestaan olivat levinneet varsin nopeasti syrjäyttäen aikaisemmat, arvoitukselliset muinaiseurooppalaiset kielet. Kantasuomalaiset siis ehkä kuitenkin paimensivat lehmiään ja söivät nauriitaan jossakin nykyisessä Virossa.

Varmaa ei tietenkään ole sekään, kuulostiko kantasuomi juuri tällaiselta. Monista yksityiskohdista on viime aikoinakin esitetty näkemyksiä, jotka poikkeavat tästä 1900-luvulla vakiintuneesta standarditeoriasta. Esimerkiksi nuo spirantit eli b:n, d:n ja g:n tapaiset vuotavat hankausäänteet: niitä on ollut tapana olettaa, koska dentaalispirantti δ tavattiin joissakin lounaissuomalaisissa murteissa 1900-luvulle asti ja koska vanhan kirjasuomen kirjoitusasut dh ja gh (lughun ‘luvun’, alghust ‘alusta’) viittasivat johonkin ”huokoiseen” ääntämykseen. Mahdollista on kuitenkin, että kantasuomessa näiden p, t, k -äänteiden astevaihteluvastineiden todellinen ääntämys on ollut erilainen. Viime aikoina on myös esimerkiksi Petri Kallio, kantasuomen äännehistorian ja vanhojen lainasanojen tutkija, esittänyt, että eteläisten itämerensuomalaisten kielten keskivokaali, viron õ, olisi jo kantasuomessa kehittynyt sentapaisiin sanoihin kuin ektaγo (suomen ehtoo, viron õhtu, eteläviron õdag), joissa e:n ja takavokaalin yhdistelmä ei sopinut vokaalisointuun. Tämä õ nimittäin tavataan myös etelävirossa ja liivissä, jotka ovat kantasuomen ”vanhimpia”, siitä ensiksi eronneita tytärkieliä. Suomi ja muut pohjoiset itämerensuomalaiset kielet olisivat myöhemmin hukanneet keskivokaalinsa ja vaihtaneet sen tavalliseen e-vokaaliin – ja kantasuomi olisi vähemmän suomalaisen kuuloista kuin on totuttu kuvittelemaan.

Mukavaa kuitenkin, jos oravamiesten dialogilla, niin karmeaa kasaria kuin se kielitieteen näkökulmasta onkin, saadaan taas heräteltyä kansalaisten kiinnostusta kielen historiaa ja muutosta kohtaan. YLEn testiä lukiessa eniten ärsyttivätkin tarjotut vastausvaihtoehdot sekä palaute. Mettsähen on ’metsään’ (vaikka tietenkin sen voi tulkita ’metsästämään’), kuiri tarkoittaa myös kauhantapaista, eli vastausvaihtoehto ’vuole kauha valmiiksi’ ei sekään ole väärin, ja lauseelle kontti hyvä vottaδak ’kontti (laukku) on hyvä ottaa’ tarjotuista vapaista käännöksistä ”laukku on hyvä” ei minusta ole juuri sen väärempi kuin ”otetaan laukku mukaan”.

Ja viimeistään oikein tai lähes oikein vastanneiden saama testipalaute paljastaa melkoisen aukon YLEn toimittajien kielihistoriallis-kansankulttuurisessa sivistyksessä. ”Oravanmetsästys sujuu sinulta kuin tanhu.” Höh. Tanhu ei ole mikään ikivanha sana vaan tässä käytetyssä merkityksessään oikea 1800-luvun sievistelevän folklorismin kukkanen. Kansankielessä tanhut tai tanhua, vanha germaaninen lainasana muuten, on tarkoittanut peltotietä, karjapolkua tai tallattua (karja)pihaa, myös tanssi- tai leikkipaikkana. Tästä muodostettu tanhuaminen, tallaaminen, esiintyy ’tanssimisen’ merkityksessä kansanrunoissa (Kalevalassa: ”minun leikki lyöäkseni, tanner tanhuellakseni”), ja tähän sanaan nuorisoseura- ja kansanvalistusliikkeen aktivistit tarttuivat, kun ”perinteistä” ja ”kaunista” kansantanssia piti opettaa kansalle, puhdashenkiselle nuorisolle sopivana vaihtoehtona juopotteluun ja siveettömyyteen houkuttelevien ”nurkkatanssien” sijaan. Koko käsite tanssi oli nimittäin 1800-luvun herätysliikkeiden hallitsemassa maaseutu-Suomessa lähes yksiselitteisesti syntiä ja paha asia, ja tähän tarpeeseen keksittiin tanhu. Ei ole kaikki kantasuomalaista esihistoriaa, mikä siltä näyttää.

Kun se ei vain mene perille — marraskuu 2, 2017

Kun se ei vain mene perille

Kollega Santeri Junttila sen tänään kiteytti tuolla Sokerivuoren poikien Naamakirjassa: Suomen kieltä ei sentään uhkaa kuin yksi pakkoruotsi, mutta venäjä paralla on uhkanaan sata vihamielistä vähemmistökieltä.

Nimittäin: Venäjällä on jo jonkin aikaa kannettu virallista huolta lasten ja nuorten kansalliskielen taitojen heikkenemisestä. Tämähän on yleismaailmallinen ongelma, vastahan meillä Suomessakin on perustettu kansallinen lukutaitofoorumi. Perinteinen kirjallinen kulttuuri uhkaa rapistua, kun uudet sähköiset viestintävälineet ajavat ohi, kirjallisuuden klassikkojen lukemista ja tuntemista ei enää arvosteta, koulujen opetusohjelmaan kasautuu kielellisten ja tekstitaitojen rinnalle yhä enemmän muitakin vaatimuksia. Venäjällä, näin arvelisin (asiaan paremmin perehtyneet saavat mielellään oikaista, jos olen väärässä), tilannetta saattaa entisestään kärjistää perinteisen preskriptivistinen karttakepinheilutus, ”oikeakielisyyttä” korostava ja korkeakirjalliseen kielitraditioon, ”parhaiden klassikkojemme kieleen” nojaava (meillä sanottaisiin: elitistinen) kielikulttuuri.

Ja jos venäjän kielen opetusta on tehostettava, tämä vaatii – näin viranomaiset sen haluavat nähdä – vähemmistökielten opetuksen leikkaamista, erityisesti niiltä lapsilta, joille vähemmistökieli ei ole äidinkieli. Nythän Venäjän federaation etnisistä tasavalloista monissa etninen ”nimikkokieli” on jollakin tavalla virallinen kieli venäjän rinnalla, tai ainakin sen aseman jonkinasteiseksi virallistamiseksi on säädetty erillinen laki kuten Karjalan tasavallassa. Joissakin tasavalloissa on päästy jopa niin pitkälle, että etnisen nimikkokielen virallinen käyttö ei ole vain sallittua vaan sitä opetetaan kouluissa ei vain äidinkielenä tähän etniseen ryhmään kuuluville lapsille vaan oppiaineena jopa kaikille tasavallan asukkaille. Ja tämä opetus on nyt joutunut viranomaisten silmätikuksi.

Heinäkuussa kokoontui Marinmaan Joškar-Olassa Venäjän federaation ”Kansojenvälisten suhteiden neuvosto”, presidentti Putinin johtama etnopoliittinen konsultaatioelin. Tässä tilaisuudessa Putin lausui tähän tapaan (kökkökäännökseni Tatarstanissa toimivan Biznes Online -saitin uutisesta):

Haluan muistuttaa, arvoisat ystävät, että venäjän kieli on meille valtiokieli, kansojenvälisen kanssakäymisen kieli, ja sellaisena korvaamaton. Se on koko monikansallisen maamme luontainen henkinen tukiranka. Sitä on kaikkien osattava.
Venäjän kansojen kielet ovat myös erottamaton osa Venäjän kansojen omia kulttuureja. Näiden kielten oppiminen on perustuslailla taattu oikeus, vapaaehtoinen oikeus. Ihmisen pakottaminen opiskelemaan kieltä, joka ei ole hänen oma kielensä, ei voi tulla kysymykseen, niin kuin ei myöskään venäjän kielen opetuksen tason alentaminen. Tähän kiinnitän erityisesti Venäjän federaation alueiden päämiesten huomiota.

 

Tästä näkyy hyvin se, mikä peitetymmin piilee monen muunkin maan kielipolitiikassa: kielet eivät todellakaan ole tasa-arvoisia. Kansalliskieli on ensisijainen ja välttämätön, ja se on myös kieli, jonka osaamista mitataan ja arvioidaan. ”Oikean” kielen taidolla on oikeasti väliä. Vähemmistökielet taas ovat etnisiä attribuutteja. Ne ovat osa vähemmistöjen kivoja eksoottisia kulttuuripiirteitä, joita voidaan vaalia vähän samalla tavalla kuin muistomerkkejä suojellaan, vapaaehtoisuus- ja harrastuspohjalta, mutta ne eivät ole samantasoisia kommunikointivälineitä kuin kansalliskieli – niiden osaaminen ei kuulu kenellekään muulle kuin vähemmistölle itselleen.

Eikä tässä kyllin. Vähemmistökielen opettaminen enemmistölle on pahasta, koska se vähentää enemmistön mahdollisuuksia oppia venäjän kieltä (tai ehkä muitakin ns. hyödyllisiä kieliä). Tämä perustuu näkemykseen ns. subtraktiivisesta monikielisyydestä: kielet pelaavat nollasummapeliä ja kilpailevat keskenään yksilön perin rajallisesta kapasiteetista. Subtraktiivinen monikielisyys on yhä tuttua etenkin vähemmistö- ja maahanmuuttajaryhmille kautta maailman. Lapset heitetään enemmistökieliseen koulujärjestelmään, missä heiltä edellytetään vain enemmistökielen osaamista, oma perintökieli tai siihen perustuva monikielisyys on parhaimmillaankin taakka, pahimmillaan rikkomus, josta rangaistaan. Näin oma kieli jää taka-alalle ja unohtuu (tällä tavallahan Suomessakin vielä muutama vuosikymmen sitten riistettiin saamelaislapsilta äidinkieli). Tämä ei ole kielikylpyä, immersiota, vaan submersiota, kieleenhukuttamista.

Mutta oikeastihan asia ei ole niin, että ihmisen päässä eri kielille varattu tila olisi ankaran rajallinen, niin että kapasiteettia ei saa haaskata ”turhuuteen”. Kielikylpy- ja kielipesäopetus on osoittanut, että sopivassa iässä ja oikealla tavalla, positiivisesti ja lapsen omat lähtökohdat huomioon ottaen toteutettu kielikylpy ei hukuta vaan rikastaa. Oma kieli tai valtakieli ei katoa minnekään, vaan päähän syntyy lisää tilaa uusille kielille ja asioille, avoimuus kasvaa ja vieraan pelko vähenee.

Tämä on itse asiassa tunnustettu ja ymmärretty maailman sivu – silloin, kun on kysymys valta- ja prestiisikielistä. Suurta Maahanmuutto- ja Kotoutumiskeskustelua monessa Euroopan maassa dominoi enemmistön ankara huoli siitä, miten ne maahanmuuttajalapset poloiset oikein jaksavat oppia maan valtakielen, jos niille kotona mongerretaan turkkia, arabiaa, kurdia tai somalia. Samaan aikaan valtaväestö on innoissaan laittamassa lapsiaan English Playschooliin tai Lycée Françaiseen pelkäämättä vähääkään näiden aivojen ylikuormittumista.

Mutta kun kyse on venäläisestä militaristisesta nationalismista, jossa koko ajan operoidaan erilaisilla ulkoisilla uhkakuvilla ”Gayroopan” homorappiosta islamilaiseen terrorismiin, niin monikielisyydestä on myös tehtävä uhka kansalliskielen hallinnalle. (Kuten olen ennenkin tainnut muuatta kuuluisaa sosiolingvistiä siteerata: kun poliitikko puhuu kielestä, kyse on oikeasti aina jostain muusta.) Venäjän viranomaiset ovat alkaneet kantaa ankaraa huolta siitä, että ei-venäläisten aluekielten opiskelu kouluissa varmasti pysyy vapaaehtoisena eikä venäläisiä lapsiparkoja missään nimessä pakoteta opiskelemaan tataaria, baškiiria – tai sukukieltämme komia, jolla Komin tasavallassa on tähän asti ollut moniin muihin sukukieliimme verraten, no, suhteellisen vahva asema. (Tämä ”suhteellisen vahva” tarkoittaa sitä, että kominkielistä mediaa ja komin kielen virallista symbolista käyttöä on jonkin verran, komin kielellä on jossain määrin julkista näkyvyyttä, ja kouluissa – vaikka opetuskielenä pääasiassa onkin venäjä – voidaan ainakin komin kieltä ja kirjallisuutta opettaa komilaisille lapsille komiksi.) Subtraktiivisella monikielisyydellä, vieraaseen kieleen hukuttamisella – jota Venäjä lukemattomien muiden maiden lailla on itse harjoittanut vähemmistöjään kohtaan – siis pelotellaan nyt valtakielen puhujia.

Komissa kuulemma jo jaetaan valtion tiedotuskanavilla vanhemmille ohjeita, miten varmimmin varjella lapsensa komin kielen opetukselta. ”Sukukansojen ystävien” mukaan yksityiskohtaisia virallisia tietoja tulossa olevasta lainmuutoksesta ei vielä ole, mutta pelättävissä on, että se tulee viime kädessä iskemään myös kominkielisten lasten äidinkielenopetukseen ja syömään koko komin kielelle vaivalla taisteltua elintilaa. Opettajien koulutus ja työllistymismahdollisuudet heikkenevät, resurssit vähenevät, näköalat kapenevat. Tämä ei tietenkään lupaa hyvää myöskään niille vähemmistökielille (kuten myös sukukielillemme Venäjällä), joiden asema on ollut vieläkin heikompi. Kansanlauluihin, kotiseutuoppiin ja perinnekäsitöihin nojaava folklorenurkka-kielenopetus ei riitä pitämään vähemmistökieliä elävänä, ja juuri tähän folklorenurkkaan niitä ollaan nyt ahdistamassa.

Näin puusta katsoen karmeinta on se, miten tässä taas herrat juoksevat päätään mäntyyn piittaamatta kaiken maailman dosenttien piipityksestä. On nimittäin harvinaisen tukevasti tutkimuksin osoitettu jo vuosikymmenten ajan, ja todellakin monessa maassa kautta maailman, että monikielisyys on hyvästä kaikille ja erityisesti vähemmistöjen äidinkielen tukeminen hyödyttää myös valtakielen oppimista. Niin vaikeaa kuin päättäjien tätä onkin uskoa, kunnon äidinkielistä tai ainakin äidinkielen opetusta nauttineet vähemmistölapset oppivat todistetusti myös valtakieltä paremmin kuin perinteisellä submersiotyylillä valtakieleen hukutetut. Tätä yrittävät kuulemma esimerkiksi Tatarstanin kieliaktivistit päättäjille todistaa: kaksikielisiksi kasvatetut tataarilapset ihan oikeasti pärjäävät myös venäjäntunnilla paremmin kuin pelkästään venäjäksi opetetut. Mutta sanoinko jo, että kun poliitikot puhuvat kielestä…?

 

(Muokkaus: lisätty muutamia linkkejä viimeiseen kappaleeseen.)

Kansan etymologioista (3): Relativismi ja tapaus Lohikäärme — lokakuu 25, 2017

Kansan etymologioista (3): Relativismi ja tapaus Lohikäärme

Somessahan kiertää näitä meemejä, joissa ensin listataan joukko (kansallisvaltiolipuilla koodattujen) eri kielten sanoja, jotka kuulostavat samalta ja merkitsevät samaa asiaa, ja sitten seuraa jonkin eksoottisen kielen samaa tarkoittava sana, joka näyttääkin ihan erilaiselta, ja sen perässä jonkinlainen ”rage face” tai ”herp derp” tai miten näitä meemeissä esiintyviä piirrettyjä naamakuvia nyt nimitetäänkään. Hei jätkät, miten voi olla mahdollista, että tässä yhdessä kielessä on ihan erilainen sana? (Hohhoijaa. Oikeasti nämä jutut luultavasti ihmetyttävät tai huvittavat vain semmoista keskivertoanglosaksia, joka ei koskaan ole vakavissaan joutunut opettelemaan yhtään vierasta kieltä ja jonka siksi on yhä vaikea tajuta ja uskoa, että maailmassa ihan totta puhutaan erilaisia kieliä, joissa asiat ilmaistaan eri tavalla.)

Tässä äskettäin ”viihdesivustoksi” Facebookissa luokiteltu Steve the Vagabond and Silly Linguist postasi tämän:

dragon

Niin kuin erittäin usein näissä ”jänniä juttuja maailman kielistä” -hupitarinoissa, tässäkin uskottavuutta syövät muutamat pienet virheet (ainakin eurooppalaisissa kielissä: mm. venäjän ja ukrainan sanojen ”translitterointi” panee pelkäämään pahinta japanilaisen sanan osalta, vaikka valitettavasti en japania osaakaan). Loppuhuipennus taas on yleinen ja jo monesti teilattu kansanetymologia: lohikäärmeellä ei ole mitään tekemistä lohikalan kanssa, vaan sen alkuosa lienee skandinaavinen flogh- eli ”lento-”. (On sitä saatettu myös kansanetymologisesti assosioida louhi-sanaankin, mistä sitten vanhemmassa kirjallisuudessa tunnettu muoto louhikäärme.)

Mutta niin kuin kansallislipuista ehkä voi päätellä, tällaisten hassunhauskojen kielivertailujen tarkoitus ei ole pelkästään esitellä, miten jänniä juttuja maailman kielistä löytyy. Tällaisilla kuvilla rakennetaan tai tuetaan ajatusta siitä, miten jokin kieli (muka) on aivan erilainen kuin kaikki muut, ja tästä puolestaan on helppo päästä siihen maallikkojen parissa aina suosittuun (whorfilaiseen) ajatukseen, että kielen väitetty erilaisuus heijastaa ajattelun ja kulttuurin erilaisuutta. Hei, me nähdään ja ymmärretään tämä asia ihan eri lailla!

Myös lohikäärme on joskus vedetty todisteeksi suomalaisten ja suomensukuisten aivan erilaisesta ajattelutavasta. Kirjallisuudentutkija Kari Sallamaa, etnofuturismin suomalainen ”kummisetä”, on innostunut aiheesta virolaisten etnofuturistien henkisen isähahmon, teologi-filosofi Uku Masingin (1909–1985) ajatuksia käsittelevässä kirjoituksessaan. Etnofuturismi puolestaan on Virossa neuvostovallan loppuaikoina syntynyt taiteellis-filosofinen suuntaus, jonka päämääränä on semmoisen kulttuuris-etnisen identiteetin rakentaminen, joka toimii myös nykymaailmassa – siis niin, että on mahdollista olla perinteitään arvostava ja edelleen kehittävä etelävirolainen, vepsäläinen tai udmurtti, vaikka ei asuisikaan tuohivirsut jalassa ulkomuseossa vaan esimerkiksi työskentelisi Lontoossa ohjelmistosuunnittelijana tai Moskovassa metronkuljettajana. Päämäärä on kaikin puolin ihailtava, ja postmodernin reipas perinteen uudelleentulkitseminen on tavallaan sympaattista. Siitä kuitenkin tämmöinen vanha positivisti herkästi pahoittaa mielensä, kun myös tosiasioita ja etenkin kielitieteellisiä sellaisia ruvetaan riepottamaan samalla postmodernilla otteella.

Sallamaan teksti on kirjoitettu niihin aikoihin, kun julkisuudessa vielä jylläsivät edesmenneen Kalevi Wiikin suositut mutta tieteellisesti täysin perättömät ”vallankumoukselliset” ajatukset Euroopan kansojen ja kielten muinaisuudesta (joita myös Sallamaa virolaisten kaveriensa lailla kritiikittömästi hehkuttaa). Siinä on siis paljon muutakin kummallista, mihin en tässä ehdi nyt puuttumaan. Mutta tämä lohikäärmeeseen liittyvä ajatusjuonne siis: Uku Masing uskoi suomalais-ugrilaisten kansojen ja niiden kulttuurien edustavan aivan erilaista ajatusmaailmaa ja elämänfilosofiaa kuin Länsi-Euroopan mahtikansoilla, ja tällä hän perusteli jo 1930-luvulla tuolloin hieman epämuodikasta fasismin- ja natsisminvastaisuuttaan. Masingin postuloimaan suomalais-ugrilaiseen ajatteluun kuuluu myös se, että kun Euroopan suurissa kielissä kielteiset prefiksit (apolitical, unmöglich, impossible) ikään kuin sulautuvat yhteen pääsanan kanssa ja muodostavat uuden, itsenäisen käsitteen, meidän kielissämme tätä ei tapahdu, vaan kielto pysyy irrallisena elementtinä ja ristiriita säilyy. Tätä päättelyä Sallamaa innostuu kehittelemään: suomalais-ugrilaiset ovat aina ymmärtäneet, että sanat ovat mielivaltaisia ja sopimuksenvaraisia. Kun indoeurooppalaisille draco, dragon, Drache jne. on yhtenäinen ja selkeä käsite, suomalaisen lohikäärme ristiriitaisessa kaksiosaisuudessaan säilyttää kuvan myyttisen olennon mielikuvituksellisuudesta. Herp derp?

Ilonpilaaja-kielentutkijan silmään tämä juttu on perin yksinkertainen eikä ollenkaan erityisen suomalais-ugrilainen. Tällaista nimittäin tapahtuu kaikkialla, eikä se mitenkään liity kaksiosaisten ilmiöiden mytologisuuteen tai kielen sopimusluonteen erityisen väkevään tiedostamiseen. Vieraan otuksen tai ilmiön nimi osaksi lainataan, osaksi käännetään, tai mukaillun lainan perään lisätään (mahdollisesti myös sekaannuksien välttämiseksi) omakielinen selvennys. Ihan samalla tavalla englannin kielen puhujat, nuo ristiriitaisen rinnastusajattelun taitajat lainasivat skandinaavisen poron tai peuran nimityksen (h)rein(n) ja lisäsivät perään selvennykseksi deer, tai espanjalais-portugalilaisen coco-sanan ja lisäsivät perään selvennykseksi sanan nut, koska kookospähkinä nyt on eräänlainen pähkinä. Ja samoin kuin meillä monet kuvittelevat lo(u)hikäärmeen jotenkin liittyvän lohikalaan tai louhikkoon, englannin puhuja saattaa kansanetymologisesti ajatella, että reindeer on semmoinen peura, jota ohjataan ohjaksilla (reins).

Tuohon suomalais-ugrilaiseen filosofiaan ja ajattelutapaan palaan ehkä joskus toisenkin kerran. Tässä vaiheessa tyydyn vain vahvistamaan huumorintajuttomuuteni muistuttamalla, että vagabondi-Steven (ärgh, ”vapaan ja vastuuttoman kulkurimiehen” topos on muuten erityisiä inhokkejani) meemistä puuttuvat sekä viron (suomesta lainattu) lohe että unkarin sárkány.

Inhon lähteillä — lokakuu 22, 2017

Inhon lähteillä

Parikin kielentutkijakollegaa tässä juur’ikään käynnisti Facebook-seinillään keskusteluja sanoista ja ilmauksista, jotka inhottavat, tökkivät tai särisevät kielikorvassa. Liityn kerhoon, ja koska minulla on paljon sanottavaa ja mielelläni menen ns. metatasolle, yritän tehdä tästä kunnon blogahduksen. Siis: mikä inhottaa ja miksi?

Se on väärin! Se ei ole suomea! Ei niin voi sanoa!

Tällaisia puheenvuoroja näkee usein somen kieliaiheisissa keskusteluryhmissä. Monilla meistä ei ole kieltä koskevien ajatusten ja intuitioiden ilmaisemiseen mitään muita työkaluja kuin se kenties koulussa iskostettu ajatus, että sanat ja ilmaukset ovat joko “oikein” tai “väärin”. Lisäksi, kuten Kielitoimiston FB-sivullakin juuri muistutettiin, monelta menevät ”normitetun yleiskielen” ja ”suomen kielen” käsitteet sekaisin. Siispä se, mikä omassa kielitajussa tuntuu pahalta tai vastenmieliseltä, ei ole ”oikeaa suomea”, tai ”suomen kielessä ei ole semmoista sanaa kuin…”

Mutta harvemmin itse asiassa mikään sana, ilmaus tai rakenne herättää vastenmielisyyttä pelkällä norminvastaisuudellaan. Joitakin esimerkkejä ehkä löytyy, ainakin enään (”jos sanot enään, vedän sua nenään”). Ja se hirvittävä ns. paskamyrsky, jonka alkaa tekemään -rakenteen vapautuminen pannasta kolme vuotta sitten nostatti amatöörikielipoliisien keskuudessa, saattoi olla liian tiukkaan juntatun normin vastapotkaisu. Koska alkaa tekemään oli varmaan useimmille suomalaisille arkisessa puhekielessä tuttu ja luonteva rakenne, sen juurimiseen oppilaiden kirjakielestä oli täytynyt käyttää valtavasti aikaa ja energiaa, ja tämän propagandatyön kohteeksi aikoinaan joutuneen on vaikea päästää irti vaivalla sisäistetystä normista. (En minäkään vieläkään osaa kyseistä rakennetta kirjoitetussa tekstissä käyttää. Onneksi ei tarvitsekaan.)

Usein kuitenkin, jos sana tai ilmaus tuntuu niin vastenmieliseltä, että siitä pitää tulla someen valittamaan, siinä itsessään on jotain muutakin ”vikaa”. Kuten että…

… se on epälooginen!

Kielten normittamisessa ja opettamisessa turvaudutaan toisinaan ”loogisuuden” käsitteeseen. Jos kerran sanotaan näin, niin siitä seuraa, että ei voi sanoa noin. Jos hajotat tämän ilmauksen osasiinsa ja mietit, mitä se ”oikeasti” merkitsisi, huomaat, että tässä ei ole järkeä. Tähän tyyliin minulle kouluaikoina opetettiin, että ei saa sanoa myöskin, koska se tarkoittaa “myös myös”, heh heh, ja että pitää sanoa ”tulee syödyksi”, ei ”tulee syötyä”. Koska jälkimmäinenhän tarkoittaa, että sitä syötyä tavaraa tulee ulos esimerkiksi oksentaessa tai, hih hih, kakkiessa. Olisiko jossakin kirjassa peräti ollut ”tulee syötyä” -aiheinen pilapiirroskin? Hih hih heh heh.

Itse asiassa opettajani ei tiennyt, että normia oli muutettu vuonna 1973. Siitä pitäen sekä ”tulee syödyksi” että ”tulee syötyä” ovat olleet ”oikein”. Mihinkäs se merkityksen logiikka nyt katosi? No oikeastihan luonnollinen kieli ei toimi logiikan sääntöjen mukaan. Jos toimisi, ja jos merkitystä ei osattaisi hahmottaa tilanteen, asiayhteyden ja todennäköisimmän tulkinnan mukaiseksi, niin aivan toisenlaista olisi ihmiskunnan viestintä ja koko sosiaalinen elämä. Pienen aavistuksen tästä antavat ohjelmoijavitsit, kuten tämä: Koodari saa tekstiviestin puolisoltaan: ”Tule kaupan kautta ja tuo litra maitoa. Jos niillä on luomumunia, tuo kuusi.” Koodari tulee kotiin mukanaan kuusi litraa maitoa.

Esimerkiksi tuplakiellosta ei oikeasti tule myöntöä. Suomen nykyistä yleiskieltä normitettaessa on ”loogisuuden” nimissä linjattu, että ilman-preposition kanssa ei käytetä kansankielessä tavallista abessiivia (ilman rahatta, ilman sanomatta), koska kielto ilmenee jo prepositiosta itsestään, ja englanninkielisen maailman äidinkielenopettajat ovat maailman sivu selittäneet vastahakoisille oppilailleen, että ei pidä sanoa I don’t know nothing, koska se kuulemma merkitsee, että tiedänpäs minä jotakin. Näinhän ei tietenkään ole: samaan tapaan kuin monissa suomen murteissa myös viron yleiskielessä ilma-prepositio toimii yhdessä abessiivin kanssa (ilma rahata, ilma ütlemata), ja monien puhuttujen englannin kielen muotojen tapainen moninkertainen kielto on normaalia yleiskieltä esimerkiksi venäjässä: ja nitšego ne znaju ”minä ei-mitään en tiedä”. (Tuo venäjän kielteinen etuliite ni-, näin arveli aikoinaan jo Lauri Hakulinen, saattaa muuten heijastella suomen alkuaan itämurteisessa tavassa käyttää niin-sanaa kiellon vahvistamiseen: en tiedä niin mitään.)

Tämän takia siis: jos tulee syötyä inhottaa ja tökkii, tai jos maistuu hyvälle kuulostaa epäloogiselta (tämäkin on kielipoliisipalstojen taukoamatta toistuva valitusten aihe: on ihan eri asia, eikö niin, maistuuko makkara koiralle vai koiralta?), ei se syy oikeasti epäloogisuudessa ole. Vaan:

Väärä murre! (Tai: väärä slangi, väärä sukupolvi…)

Kun pienestä pitäen on tottunut puhumaan lätyistä (ja tykkäämään niistä), niin lettu kuulostaa oudolta, hassulta ja – niin, väärältä. Asioillahan on se yksi oikea nimi, se, jonka itse olemme aikoinaan oppineet. Suomen kielen käyttäjän kannalta tässä on se lisähankaluus, että suomen kieli on taustoiltaan heterogeeninen ja hajanainen, ja alkuaan hyvin eriperäisten itä- ja länsimurteiden aineksista kasattu yleiskieli on siksi osittain täysin keinotekoinen (siis sisältää semmoisia ratkaisuja, joita ei oikein missään puhutussa murteessa alkuaan ole ollut), osittain rinnakkaisia sanoja tai muotoja yhtä lailla salliva. Maistuu hyvälle on yleiskielessä ihan yhtä oikein kuin maistuu hyvältä, mutta omaan murretaustaani mukautunut kielikorvani ei silti siitä tykkää. Samoin somen kielikeskusteluissa raivokkaasti paheksuttu “ketättely” eli ketä-pronominin käyttäminen perusmuodon kuka paikalla (ketä teki tän?) on perinteistä suomen kieltä. Tosin se ei kuulu yleiskieleen, mutta osassa länsimurteita se on ikivanhaa perua eikä mitään pahantahtoista ilkeää kielenvääntelyä.

Yksi tyypillinen kielipoliisipalstoille pomppiva murretaustainen iki-inhokki on tavan: tavan tallaaja, tavan ihminen, ihan tavan skumppaa juotiin eikä mitään samppanjaa. Kyseessähän on vanha itäsuomalaisuus, ns. laadun genetiivi tapa-sanasta, muodostettu siis aivan samalla tavalla kuin vaikkapa kunnon (kaveri), tolkun (ihminen) tai kunnian (mies). Itse olen oppinut tuntemaan sen vasta aikuisena itäsuomalaisilta tutuilta, enkä edelleenkään voi sanoa siitä ihmeemmin tykkääväni. Monia nettikeskustelijoita tavan tuntuu ärsyttävän suorastaan berserkkimäiseen raivoon, ehkä myös siksi, että sitä luullaan ”vääntelyksi”, omituiseksi lyhennelmäksi tavallinen-sanasta. Usein näkee myös väitettävän, että tavan olisi yleistymässä tai leviämässä. Mene tiedä, tämähän voi olla myös tyypillistä ns. yleistymisharhaa: kun rupean kiinnittämään huomiota johonkin ilmiöön, alan nähdä sitä kaikkialla, vaikka en aiemmin ole huomannut.

Ja jos sana tuntuu ”viime aikoina kovasti yleistyneen” tai ”leviävän”, niin hyi, se on näköjään…

… muotisana!

Koulussahan monille meistä on ilmeisesti opetettu, että ”muotisanojen” käyttö on pahasta, koska se yksipuolistaa kielenkäyttöä. Toisto kun on rumaa, ja kielen rikkaus on sitä, että ei toisteta samaa ilmausta vaan väen vängällä ängetään tekstiin erilaisia hassuja synonyymeja, kuten muutamien tyylitajuttomien, ilmeisesti Aku Ankalla kasvatettujen toimittajien tuotoksista joskus on näkevinään.

Mutta mitkä niitä muotisanoja sitten ovat? Tarkemmin keskusteluja kaivellessa koko käsite hajoaa käsiin, ja alkaa vaikuttaa siltä, että ”muotisana” näissä inhokeskusteluissa ei ole mitään muuta kuin synonyymi ”inhokille”. Koska tuo edellä mainittu yleistymisharha. (Niin, tuo koska [SUBSTANTIIVILAUSEKE] -rakenne mainitaan myös usein kieli-inhokkien joukossa. Anglismihan se, ks. alempaa! Eikä mitään laiskuutta tai kieliopillisen hahmotuskyvyn heikkoutta vaan päinvastoin sopivissa kohdin käytettynä keino tuoda ilmaisuun ironiaa ja moniäänisyyttä.)

Liikaa tai liian vähän

Jos koska [SUBSTANTIIVILAUSEKE] -rakennetta väitetäänkin laiskuuden ilmentymäksi, niin useammin kieli-inhopuhe kohdistuu ”turhaan toistoon” tai ”tarpeettomiin sanoihin”. ”Nasevuus” ja tiiviys ovat olleet suomalaisen kielenhuollon, oikeakielisyyden ja kirjoittamisen opettamisenkin hartaimmin palvottuja kotijumalia: jos jonkin asian voi ilmaista tavuakin lyhyemmin, niin tätä lyhyttä ilmausta pitää ehdottomasti suositella, korjaan, suosittaa. Myöskin, juurikin ja etteikö ovat ”väärin”, koska niiden merkitys on periaatteessa sama kuin sanoilla myös, juuri ja ettei. Samasta syystä myös ”tyhjäkäyntisanoja”, ”niinkuttelua” ja ”totattelua” monet vakuuttavat vihaavansa kuin ruttoa.

Tässä vain monilta inhoajilta on hukassa se, että kielenkäytössä olennaista ei ole vain informaation välittäminen ja informaatiotiheyden maksimoiminen. Itse asiassa kommunikaation tutkijat ovat jo kauan sitten todenneet, että ns. puhtaan informaation (siis sen, mitä ei voi ennustaa ympäröivien tai edeltävien ainesten perusteella) ja redundanssin (sellaisten ainesten, jotka ovat täysin odotuksenmukaisia ja ennustettavia eivätkä siis tuo mitään olennaista ”uutta tietoa”) suhde on kielessä tekstilajeittain suhteellisen vakio. Tiedon perille menemisen varmistamiseksi tarvitaan aina hieman toistoa.

Niinkutteluilla, totatteluilla sun muilla puolestaan on tavallisessa keskustelussa tehtävänsä: taukojen täyttäminen voi kuulua siihen hienovireiseen ja ainakin osaksi tiedostamattomaan mekanismiin, jolla keskustelun kulkua ja puheenvuorojen vuorottelua säädellään, tai ”tyhjillä” sanoilla pehmennetään esimerkiksi puhuttelua – epävarmuuden ilmaisimet tekevät puheesta lempeämmän ja kohteliaamman tuntuista. Ja lopuksi: ”tyhjillä” aineksilla voi olla tehtävänsä jonkin hienon tyyli- tai merkitysvivahteen ilmaisimina. Tästä syystä esimerkiksi aiemmin pannassa ollut etteikö hyväksyttiin vuonna 1992.

Muukalaista mädätystä

Siihen aikaan, kun suomalaiset kokivat kansallista heräämistään ja nykyinen suomen yleiskieli luotiin, kansallista kielitaistelua suomen kielen oikeuksien puolesta käytiin ruotsin kieltä vastaan. Puhtaasta suomen kielestä piti juurineen hävittää ”svetisismit”, jotka kertoivat puolisivistyneisyydestä ja orjallisesta vieraan valtakielen jäljittelystä. Tikun nokkaan nostettiin erityisesti ”kyökkisuomi”, ruotsalaisen kasvatuksen saaneiden rouvasihmisten (paremmissa perheissä oli pitkään tapana panna pojat suomenkieliseen kouluun saamaan virkamiesuralla tarvittava molempien kotimaisten taito, tytöt taas ruotsinkieliseen kouluun oppimaan hienoiksi neideiksi) ja sivistymättömien piikojen puhuma kieli, jossa modernin porvaristalouden asioista itsestäänselvästi käytettiin ruotsista väännettyjä nimityksiä. Vähitellen suomalaiset emännät sitten oppivat puhumaan ”kauniisti” haarukoista, verhoista, vuoista, silittämisestä  ja  laskostamisesta.  Kahvelit, kartiinit, formut, tryykääminen ja viikkaaminen jäivät luonnehtimaan niitä koomisia naishahmoja, joita vanhoissa kotimaisissa elokuvissa esitti Siiri Angerkoski.

Svetisismejä vastaan taistelevat kieliaktivistit eivät aina olleet kielentutkijoita vaan esimerkiksi opettajia tai lehtimiehiä, ja heidän päätelmänsä jonkin ilmiön aitosuomalaisuudesta tai ruotsinmukaisuudesta perustuivat usein aika pinnallisiin vertailuihin. Kun suomeksi voitiin sanoa sekä taloni että m(in)un talo mutta ruotsiksi vain mitt hus, niin ilmeiseltä vaikutti, että taloni on oikeaa aitoa suomea, mun talo taas ”epäsuomalaisuus”. Oikeasti kuitenkin possessiivisuffiksien käyttö kansankielessä ei ollut yksinkertainen juu-ei-juttu, vaan sitä saattoivat säädellä hienot rakenneseikat ja vivahteet, jotka yleiskielen normittajat pyyhkäisivät pöydältä tykkänään. Näin itse asiassa suomen kielen possessiivisuffiksit normitettiin mekaanisesti ruotsin kielen possessiivipronominien vastineiksi.

Samanlainen meininki jatkuu yhä, kun amatöörikielipoliisit nykyään vainoavat anglismeja. Melkein mikä hyvänsä kielikorvassa särähtävä ilmaisutapa pyritään johtamaan siitä ainoasta vieraasta kielestä, jota nykysuomalaisten voi odottaa osaavan. Jos esimerkiksi ”tyhjän” todella-sanan toistelu ärsyttää, kielipoliisimme tulkitsee ärtymyksensä johtuvan siitä, että tässä matkitaan englannin kielen really-sanan käyttöä. Ns. ”sinä-passiivi” (kun sä ajat formulaa) ärsyttää, koska se koetaan anglismiksi – oikeastihan geneerinen toinen persoona ei ole mikään passiivi, ja oikeasti se on myös tunnettu suomen murteissakin (ilmeisesti erityisesti idässä) jo vanhastaan. Ja mikä hyvänsä kansainvälinen sivistyssana on nykyään tietenkin anglismia sekin, vaikka kyseessä olisi latinalais- tai kreikkalaisperäinen sana, jota käyttivät sivistyneet suomalaiset jo siihen aikaan, kun herrasväen kouluissa luettiin ruotsin lisäksi latinaa, saksaa ja ranskaa, kun taas englantia osasivat vain merimiehet ja Ameriikan-kävijät. Tämä englannin näkeminen ainoana The Vieraana Kielenä, josta kaikki muukalaisuudet universaalisti tulevat, on minusta paljon ärsyttävämpää kuin yksittäiset englanninkieliset tai englannista väännetyt muotisanat.

Oikeasti minua eivät hermostuta englanninkieliset sanat tai fraasit sinänsä, mutta pelottaa se, miten kepeästi nykysuomalaiset ovat valmiita luopumaan suomen kielelle aikoinaan vaivalla taistellusta asemasta täysivertaisena kaikkien elämänalueiden kielenä. Koulutus, tiede tai taide englannin kielellä on pelkästään hienoa ja ”kansainvälistä”, ja jos luennolla tai firman neuvotteluhuoneessa on yksikin ei-suomenkielinen, kaikki suomenkieliset vaihtavat automaattisesti kökköenglantiin, sillä eihän kenenkään ulkopuolisen voi odottaa oppivan tätä eläimellisen vaikeaa suomea, eihän? (Paitsi duunari-maahanmuuttajien: kebabravintolan tiskin takana tai taksin ratissa häärivältä kaverilta ilman muuta vaaditaan suomen kielen taitoa, ja sen ymmärtävät myös nämä kaverit itse. No, ehkä kebabmies Mehmed ja lähihoitaja Tamara ovat fiksumpia kuin executive general manager Carl ja tutkijaprofessori Christine.) Eniten pelottaa, kun kuuntelee niitä fiksuja suomalaisnuoria, jotka lukevat ja kirjoittavat melkein pelkästään englantia: heidän mielestään englanniksi voi ajatella ja ilmaista asioita paremmin kuin suomeksi, suomenkielinen ilmaus ei tunnu yhtä osuvalta ja hyvältä kuin englanninkielinen, tai suomeksi ei muka edes ole kunnon ilmausta jollekin asialle. (Toisin sanoen: suomenkielistä vastinetta ei käytetä eikä tunneta.) Mutta hups, eksyin asiasta. Palataanpa inhokkeihin.

Pidätsä mua ihan tyhmänä?

Loput tyypillisistä kieli-inhokeista ärsyttävät ehkä eri tilanteissa eri tavoin, mutta kaikkien niiden nostattama ärtymys kuuluu pohjimmiltaan samaan tyyppiin: minuun yritetään vaikuttaa tavalla, joka on läpinäkyvän typerä. Pukinsorkka näkyy. Tämä ”vaikuttaminen” voi olla mahdollisten asiakkaiden huomion herättämistä: S-ryhmän halpuuttaminen, jota kampanjan alkuaikoina päiviteltiin ja kauhisteltiin eri kielipoliisipalstoilla lähes päivittäin, tuotti varmaan valtavasti ilmaista mainosta ja julkisuutta, ja viime kädessä tämä varmaan ärsytti vielä enemmän kuin hieman epätavallisella tavalla muodostettu johdosverbi sinänsä.

Tai sitten kielenkäyttäjä haistaa päättäjien ja mahtajien yritykset luoda itsestään pätevää ja asiantuntevaa kuvaa ilmauksilla, jotka eivät tarkoita mitään, tai konsulttien ja hallintoihmisten tavan verhoilla tyhjää ilmaa ammattislangiin tai tehdä itsestäänselvästä arkijärkiasiasta mukamasfiksu ammattitermi. Inhokkisanojen listoilla kärjessä ovat usein konsulttisuomen fraasit: visiot, missiot, strategiat, käytänteet, rajapinnat, asiakaslähtöisyys ja toiminnan tahtotilat. Samaan sarjaan kuuluvat minusta myös keittiöpsykologisuomen ja lässytys-ihmissuhdetarinoiden arvomaailmat, avautumiset ja syyllistämiset. Hei ihmiset, ihan oikeasti, keisarilla ei ole vaatteita!

Erityisen ärsytetyksi kielenkäyttäjä tuntee itsensä, jos häntä pidetään tyhmänä. Se konsultti, joka ensimmäisenä keksi ruveta avaamaan asioita milloin mistäkin tulokulmasta, menemään […] edellä tai ottamaan tästä nyt kopin, oli ehkä kekseliäs kielenkäyttäjä, mutta viimeistään kolmannella kuulemalla nämä naiivin konkreettiset spatiaalimetaforat alkavat tuntua kuulijan henkisen suorituskyvyn halveksimiselta. Sama koskee urheilun ja viihteen kielikuvia, loppupeleistä jälkilöylyihin. Alkuaan nokkelat kielikuvat vanhenevat uskomattoman nopeasti.

Samoin salamavauhtia vanhenevat varsinaiset vitsikkäiksi tarkoitetut hassufraasitkin. A-pu-va! Mie romahan! Sketsiviihdehahmojen pauttiarallaa-läpändeerokset lakkaavat naurattamasta niille altistunutta osaa kansasta joskus jopa ennen kuin loppu väestöstä ehtii niihin tutustumaankaan. Ja onko jonkun mielestä tosiaan oikeasti hauskaa, kun se työpaikan itseään ”meikämandoliiniksi” nimittävä tyyppi murjaisee, että ”lomille lomps”? Karmeinta on, kun alkuaan vitsiksi tai parodiaksi tarkoitettu ilmaus jää ”vakavaan” käyttöön, kun osalle käyttäjistä vitsi vanhenee ja loput eivät sitä missään vaiheessa edes vitsiksi tajua. Näin on käynyt pakinoitsija Ollin ”Eturientolan erikoisuuskirjeenvaihturin” kömpelöä uudiskieltä parodioivalle uutisoida-verbille, ja samaan sarjaan kuuluvat omat erikoisinhokkini, vanhaa ”pipliasuomea” matkivat lähestulkoon ja pitää sisällään.

Ja lopuksi: ”miten tyhmänä minua oikein pidetään” -närkästystä nostattaa myös infantiili söpöstelyhassuttelu ja hoivakielisyys. Inhokki- ja ällösanalistojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen jaxuhalit, masuasukit, rakkauspakkaukset, karvavauvat, äitylit ja paitulit. Ne, jotka näitä oikeasti ja tosissaan käyttävät, varmaan vilpittömästi kuvittelevat luovansa niillä hellän lämpöistä tunnelmaa. Tai sitten he ehkä yrittävät piiloironisesti pehmentää ja kääntää huumoriksi asioita, joihin oikeasti liittyy hankalia tunteita: vaikkapa huolta syntymättömän ”masuasukin” voinnista tai jännitystä siitä, että keskustelukumppani ei välttämättä ymmärrä, miten tärkeä ja läheinen ”karvavauva” omistajalleen on. Vaikutus vain taitaa yleensä olla päinvastainen: tulee sellainen vaivaannuttava tunne, kuin olisi vasten tahtoaan joutunut aamuseitsemältä keskelle ventovieraan lapsiperheen asuntoa, missä isäntäväki häärää tukka sekaisin ja puolipukeissa keskellä puuroroiskeita ja vaipparoskiksia.

Näin ollaan tultu [!] kieli-inhon ytimeen: inhokkisanat ovat ennen kaikkea sanoja väärässä paikassa ja väärään aikaan. Vähän niin kuin lika, joka tunnetusti – tätä lausahdusta näkee pantavan mm. sosiaaliantropologi Mary Douglasin tai Sigmund Freudin nimiin – on ”ainetta väärässä paikassa”: sontakokkare on likaa olohuoneen lattialla mutta ei vasta lannoitetussa pellossa, puuro on likaa paidanhelmalla mutta ei lautasella. Strategia tai rajapinta ovat kenties paikallaan asiantuntijoiden omassa asiantuntijapuheessa, ketä teki tän voi olla normaalia lounaishämäläistä arkikieltä, asia vilpitön saattoi olla hauska juttu ensimmäiset viisitoista kertaa, ja esikoistaan odottava nuoripari höpötelköön kaikin mokomin keskenään masuasukilleen. Inhokki-ilmausten inhoajat siis saattavat sortua samaan kuin kielipoliisit ylipäätään: kuvittelemaan, että ”oikea” kieli on yksi ja ainoa, kaikkialla ja kaikille sama.

Kaikella olkoon aikansa ja paikkansa. Ja jostain oudosta syystä s-liitepartikkelilla varustetun vahvikesanan aikas (”oli muuten aikas hyvä”) aika ja paikka olkoon jossakin muualla kuin minun näkyvilläni ja kuuluvillani. Minä nimittäin inhoan sitä.

(Kiitokset Ville Elorannalle huomion kiinnittämisestä tekstiin livahtaneeseen kaksoispassiiviin. Tätä ilmiötä ei oma kielikorvani luontaisesti osaa paheksua ollenkaan, ja minusta sen hyväksyminen olisi vielä aiheellisempaa kuin alkaa tekemään -rakenteen.)

Kuvitelluista kansoista ja keksityistä kielistä — syyskuu 27, 2017

Kuvitelluista kansoista ja keksityistä kielistä

Tämä on taas niitä päiviä, joina fennougristin ei ehkä olisi kannattanut nousta sängystä laisinkaan.

Ensin tipahti uutisvirtaani unkarilaisten kollegojen päivittelyn säestyksellä tiedeuutinen. Arvostettu ja asiallinen HVG kirjoittaa: Geneetikkojen mukaan maahantulon aikaisten unkarilaisten esi-isät olivat hunneja, ja unkari saattoi olla avaarien kieli. Siis hetkinen. Eikö tätä keskiaikaisiin kronikkoihin ja niihin perustuvaan kansallisromanttiseen uustarustoon pohjautuvaa ajatusta unkarilaisten hunnilaisista esi-isistä ole vakavien tutkijoiden taholta toimesta käsin oikein hartiavoimin kumottu jo toistasataa vuotta?

Siis. Hunnit, nuo 300-500-luvuilla jKr. Eurooppaa kauhistaneet julmat paimentolaissoturit, olivat idän aroilta saapunut kansa tai heimoryhmä, jonka etnisestä alkuperästä ei ole juuri mitään varmaa tietoa. Heidän kielestään tiedetään vain muutama muistiin merkitty Attilan juhlapidoissa tarjottujen ruokien nimitys sekä henkilöiden nimiä, jotka saattavat ainakin osaksi olla germaanista (kuten Attila eli ‘isukki’) tai slaavilaista perua. (Ihmisten ja ruokien nimet nyt muutenkin ovat tunnetusti semmoista tavaraa, joka herkästi lainautuu kielestä toiseen sopivanlaisten kulttuurikontaktien myötä.) Ei itse asiassa edes tiedetä, miten yhtenäistä joukkoa hunnit etnolingvistisesti olivat, oliko heillä edes yksi alkuperä tai yksi yhteinen kieli vai olivatko he jonkinasteisessa kulttuurisymbioosissa (kuten sittemmin unkarilaisten esi-isät arojen turkkilaisheimojen kanssa) elävä eritaustaisten ja -kielisten heimojen liittouma.

Yhtä arvoituksellista joukkoa ovat (Pannonian) avaarit, jotka elivät nykyisen Unkarin tietämillä 500-luvulta 800-luvulle jKr. eli hunnien valloitusretkien ja unkarilaisten maahantulon välisenä aikana. Heidän alkuperänsä ja kielensä peittyvät historian hämärään. Pannonian avaareilla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Kaukasian avaarien (nah-dagestanilaiseen ryhmään kuuluvaa kieltä puhuvan kansan) kanssa, vaikka tätäkin on epäilty, monien muiden sukulaisuussuhteiden (turkkilaisiin, iranilaisiin tms. kansoihin) ohella; mahdollista on, että ennen alueen unkarilaistumista avaarit olivat jo ehtineet kielellisesti slaavilaistua.

Ja nyt nämä geneetikot siis väittävät, että (a) unkarilaisten esi-isät, jotka yleisen käsityksen mukaan ratsastivat idän aroilta Unkariin vuonna 896, eivät olleet suomalais-ugrilaisten vaan hunnien jälkeläisiä ja että (b) he eivät tuoneetkaan unkarin kieltä mukanaan vaan sitä puhuivat mahdollisesti jo Unkarissa asuvat avaarit. HVG:n jutussa haastateltu työryhmän johtaja Tibor Török selittää, että maahantulon aikaisten unkarilaisten geeneistä löytyvä ns. aasialainen komponentti (jonka osuus on noin 10%) ei sovi yhteen suomalais-ugrilaisen alkuperän kanssa, sitä vastoin kylläkin hunnien. Hetkinen – miten ihmeessä oikein alkuperältään tuntemattoman ja kauan sitten kadonneen kansan (sikäli kuin se edes oli yhtenäinen ”kansa”) geeniperimä pystytään määrittelemään, että sitä voitaisiin verrata mihinkään? Mitä ovat hunnien geenit?

Török valittaa, että tutkimusryhmän päätelmiä ei edelleenkään oteta vakavasti:

Meille saarnataan jatkuvasti, että kielisukulaisuus on riippumaton geneettisestä sukulaisuudesta, olemme siis kiistämässä näkökantaa, jota ei ole olemassakaan. Tämä argumentti on kuitenkin huteralla pohjalla. Ensinnäkään kieli ja genetiikka eivät voi olla täysin riippumattomia toisistaan, sillä jokaista säilynyttä kieltä on täytynyt puhua geneettisesti luonnehdittavissa olevan suhteellisen suurilukuisen populaation. Toiseksi: vallitsevan teorian mukaan unkarin kielen toivat Karpaattien altaaseen maahantulevat unkarilaiset, joten heissä odottaisimme tämän suurilukuisen populaation geneettisten jälkien olevan vielä vahvemmin edustettuina kuin nykyunkarilaisissa, ja tunnustakaamme, että tämänhän oikeasti kaikki haluavat tietää. Kolmanneksi: meidän esihistoriaamme kouluopetuksen tasolle kiteyttävä akateeminen yhteisö ei vieläkään ole esittänyt vaihtoehtoista teoriaa, maahantulevat unkarilaiset polveutetaan protouralilaisista kansoista [sic]. Neljänneksi: meitä syytetään ennakko-oletukseen uskomisesta, vaikka me haluamme vain valottaa todellisuutta. On paljonpuhuvaa, jos hunnisukulaisuuden mahdollisuudesta kuullessaan joku saa raivokohtauksen.

 

Oivoi. ”Kieli ja genetiikka eivät voi olla täysin riippumattomia toisistaan” – eivät toki, mutta ne voivat riippua toisistaan hyvin monilla, ennakoimattomilla tavoilla. Jos puhujayhteisö on monikielinen ja kattavan seka-avioliittojärjestelmän dominoima, miten se on ”geneettisesti luonnehdittavissa”? Ja lopuksi tuo zombiväite ”unkarilaiset polveutetaan uralilaisista”. Jo yli sata vuotta fennougristit ovat jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei merkitse geneettistä sukulaisuutta, mutta näköjään tätä ajatusta ei millään saada hengiltä. Edelleen geneetikkomme kuvittelee fennougristien edellyttävän, että uralilaisen kantakielen puhujat olivat geneettisesti yhtenäinen ryhmä, jonka perimää ei nykyisissä uralilaisten kielten puhujissa ole vain pientä murto-osaa vaan ikään kuin suurin tai olennainen osa.

(Varsinainen tutkimus on julkaistu PLOS-aikakauskirjassa. Se on näköjään tiukkaa genetiikkaa, eikä artikkelin tekstistä löydy ainuttakaan viittausta hunneihin tai kieleen.)

***

Ja sitten toinen tömähdys. Ei tietenkään kannattaisi hirveästi järkyttyä venäläisen ns. kansallismielisiin sisältöihin erikoistuneen Regnum.ru-“uutis”-toimiston annista. Silti hieman hermostuin haastattelujuttuun, jossa ex-kuvernööri Nikolai Merkuškinin uuden tehtävän johdosta – Merkuškin on nimitetty presidentin edustajaksi vastaamaan yhteistyöstä Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin kanssa (seuraavaksi Tartossa 2020) – keskusteltiin ”politiikantutkija” Dmitrij Solonnikovin kanssa. Solonnikov on huolissaan, pystyykö Merkuškin pitämään pintansa suomalais-ugrilaisten kanssa, kun ei edellisessä toimessaan Samarassa pystynyt panemaan kampoihin paikallisille eliiteille. Ja sitten hyppää Solonnikovin suusta varsinainen suursammakko. ”Suomalais-ugrilaisella kortilla” pelataan kansainvälisessä politiikassa ihan liian usein Venäjää vastaan. Kuitenkin:

Me ymmärrämme, että enemmistö suomalais-ugrilaisista kielistä maamme alueella on keinotekoisia kieliä, jotka konstruoitiin 1930-luvulla. Niitä ei ole koskaan ollut olemassa. Moskovan ja Pietarin lingvistit vain ottivat ja keksivät suomalais-ugrilaisen kulttuurin. Se ei ollut niin kehittynyt eikä aktiivisesti edustettuna 1700- ja 1800-luvulla. Toisaalta 1900-luvulla tarjoutui mahdollisuus kehittää näitä kansoja. Mutta toisaalta taas tästä syntyi paljolti eräänlainen aikapommi, koska nyt, tähän kulttuuriin vedoten, yritetään luoda uutta historiaa, feikkiaineistoa suomalais-ugrilaisten kansojen ja keskeisen Venäjän voimien välisestä vastakkainasettelusta. Tässä tilanteessa tämä uusi feikkikulttuuri löytää hyvän kasvupohjan.

Miten niin ”keinotekoisia kieliä”? Tämä on itse asiassa varsin yleinen väite, kun Venäjän ns. kansallismielisissä piireissä puhutaan valkovenäjästä tai ukrainasta: ne ovat ”oikeasti” venäjän murteita, joten niille kehitetyt kirjakielet normeineen ovat pahantahtoista tosiasioiden vääristelyä. Jos ersämordvaa, maria, vepsää tai hantia väitetään keinotekoiseksi kieleksi, siinä täytyy kuitenkin olla taustalla jokin toinen ajatus.

Ilmeisesti taas kerran maallikolta menevät sekaisin kieli ja kielelle kehitetty normi. Monille Venäjän vähemmistökielille rakennettiin kirjakielet ja kirjoitettiin käytännön kieliopit ja äidinkielen oppikirjat ensi kertaa vasta 1920- ja 1930-luvuilla. Mutta tietenkin nämä kielet olivat olleet olemassa jo paljon sitä ennen, eivätkä lingvistit niitä ”keksineet”. Solonnikovin möläytys heijastaa sitä tyypillistä kansanlingvististä ajatusta, että vain kirjoitettu kieli on ”oikeasti olemassa”, kirjoittamattomat kielet eivät ole ”oikeita kieliä” vaan jotakin muuta, jotakin ”kehittymätöntä”, eihän niillä edes ole ”kielioppia” ennen kuin joku sellaisen kirjoittaa. Niihin ei siis voi vedota eikä niillä perustella yhtään mitään.

Regnum.ru:n jutussa tämä kansanlingvistinen uskomus napataan poliittiseksi lyömäaseeksi. Apuna on toinen kansanlingvistinen uskomus, sama kuin Tibor Törökillä ja hänen geneetikkoryhmällään: kieli määrittelee kansan ja kansa kielen. Sekä jossain alkuperäisessä tilanteessa, ”kun asiat vielä olivat niin kuin pitää”, että toivotussa tulevaisuudessa maailma koostuu selkeästi rajautuvista, yksikielisistä ja yksi-identiteettisistä yhteisöistä. Näin ajattelivat kansallisromantikot, joille kansa oli biologisen perheen laajentumaa ja sen yhteinen kieli tämän biologisen perheen yhteisen kansansielun heijastus. Näin ajattelivat myös Neuvostoliiton vulgaarimarxistit, joiden oppi edellytti kaikkien Neuvostoliiton kansojen jossain kaukaisessa tulevaisuudessa sulautuvan yhdeksi neuvostokansaksi, jolla sitten varmaankin olisi yksi neuvostokieli. (Sitä, mikä tai millainen tämä kieli olisi, ei käsikirjoissa tarkemmin kuvailtu, mutta ottaen huomioon sen yleisen venäjän kielen glorifioinnin, jota Neuvostoliitossa harrastettiin viimeistään 1930-luvulta lähtien, se tuskin olisi voinut olla mikään muu kuin venäjä.)

Mitä ylivertaisempi kieli, sen ylivertaisempi kansa ja toisinpäin – ei voi olla mahdollista, että jalon venäjän kielen ja sitä kantavan kansan ylivertaisuutta ei olisi tunnustettu niiden ”kehittymättömien” heimojen parissa, joiden kielet ”keksittiin” Moskovassa ja Pietarissa vasta 1930-luvulla. (Toki tätä ennen lukuisat suomalaiset, unkarilaiset, saksalaiset ynnä muut tutkijat olivat selvitelleet suomalais-ugrilaisten kielten saloja jo pitkään…) Siispä se kansallinen historiankirjoitus, jota muutamien Venäjän suomalais-ugrilaisten ryhmien parissa nyt yritellään ja johon kuuluu Venäjän vallan lujittumisen kuvaaminen kolonisaatio- ja valloitusprosessina, on tietenkin valetta ja huijausta, nykyvenäjäksi fejk.

Juupajuu. Tässä poliittisen populismin yhä rankemmin heiluttelemassa maailmassa ei tarvittaisi enää yhtään lisää populaarimytologisia uskomuksia, yleistäviä ennakkoluuloja ja helppoja selityksiä. Sitä vastoin ilmiöiden todelliseen monimutkaisuuteen pureutuvalle perustutkimukselle ja tätä tutkimusta selkeästi mutta rehellisesti esittelevälle tieteenpopulaaristukselle olisi loputon tarve.

Akka ukon töissä? — syyskuu 18, 2017

Akka ukon töissä?

Kieli ja sukupuoli, kuten erinäiset muutkin ihmisten yhteiselämään liittyvät asiat, ovat  sillä tavalla jänniä juttuja, että niiden perusta on ihmisen biologiassa, aivoissa ja elimistössä ja niiden evoluutiossa mutta toisaalta myös ihmisten itse luomissa kulttuurisissa rakenteissa ja ihmisten välisissä tahdonvaraisissa sopimuksissa. Se, missä näiden työnjaon raja kulkee, on hankala kysymys, johon ei ole helppoa vastausta mutta jossa on runsaasti tilaa poliittiselle kansankiihotukselle ja populistiselle öyhötykselle.

Konservatiivisissa ajatusmalleissa sekä kielen että sukupuolijärjestelmän rakenteet halutaan mielellään nähdä luonnon tai Luojan ikuisina lakeina. Ne ovat jollakin ikuisella, yli-inhimillisellä tavalla ”oikein” – alkaa tekemään vain kerta kaikkiaan on ”väärin”, se ”ei ole suomea”, ja ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat miehiä tai naisia (joista ensiksi mainituilla on geeneissä hinku leikkiä polttomoottorivehkeillä ja jälkimmäisillä taas kyky erottaa fuchsianpunainen magentanpunaisesta). Näiden ikuisten lakien rikkomisesta, oli kyseessä sitten possessiivisuffiksien unohtuminen tai sukupuolineutraalin avioliiton salliminen, seuraa ihmiselle ja yhteiskunnalle luisu pitkin kaltevaa pintaa ja lopulta rappio ja tuho. Niin kuin kansansadussa, jossa akka ja ukko vaihtoivat töitä, ja hullustihan siinä kävi, tai niin kuin monien kansojen parissa tunnetuissa akkojen praasnikoissa tai naistenkarnevaaleissa, joissa naiset saivat kerran vuodessa ryypätä, rähistä ja ahdistella miehiä – ja tämän ”väärän kuninkaan päivän” jälkeen voitiin helpotuksesta huokaisten palata normaalitilaan.

Edistysmieliset maailmanparantajat taas mielellään uskovat, että maanpäällinen paratiisi on mahdollista rakentaa. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä tai ainakin muutettavissa hyväksi oikean tiedon avulla, ja samoin yhteiskunta ja kieli ovat rakenneltavissa haluttuun suuntaan. Jos yhteiskunnan sukupuolittuneissa rakenteissa tai kielessä on jotain pahaa tai joitain ihmisiä syrjivää niin hyvänen aika, muutetaan ne! Ei tarvitse kuin yhdessä päättää ja sitten astella käsi kädessä kohti sateenkaarta!

Oikeasti tässä vastakkainasettelussa noita ääripäitä edustaa aniharva. Kovinkin liperikypäräkonservatiivi, jolla vain kypärän sisältä löytyy vähänkään useampi aivosolu, varmasti myöntää, että yhteiskuntaa ja kieltä voidaan rakentaa ja muuttaa, niinhän meillä on rakennettu sekä Suomi että suomen kieli. Eikä ruusunpunalinssisinkään maailmanparantaja luultavasti kuvittele, että (kuten eräässä nettikeskustelussa nasevasti todettiin) rasismi poistuu yhteiskunnasta kertapieraisulla, kun vain kerrotaan kansalle, että n-sanan käyttäminen on rumaa ja tuhmaa. Mutta, kuten jo alussa totesin, se, mihin kohtaan sitten konservatiivisen luonnonlakiuskon ja edistyksellisen maailmanparannuspyrkimyksen raja pitäisi vetää, missä pitäisi yrittää parantaa asioita ja missä kohtaa tunnustaa parannuspyrkimysten mielettömyys, onkin paljon hankalampi selvittää. Siinä tarvittaisiin tietoa, mutta valitettavasti meille tarjotaan ns. kokemusasiantuntijuuteen perustuvaa demagogiaa.

Tästä tuorein esimerkki singahti verkkoon tänä aamuna, kun YLEn blogipalstalla Sanna Ukkola hermostui Aamulehden pääkirjoituksessa julistettuun päätökseen käyttää sukupuolineutraaleista tehtävistä sukupuolineutraaleja nimikkeitä, esimerkiksi kutsua eduskunnan puhemiestä eduskunnan puheenjohtajaksi. Ukkolan mielestä Aamulehden päätoimittaja loukkaa sananvapautta ja sytyttelee vertauskuvallisia kirjarovioita. ”On hyvin erikoista, että lehti kieltää toimittajiaan raportoimasta asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä on vaikea pitää enää journalismina, se on kampanjointia.” Pitääkö tulevaisuudessa keksiä poliittisesti korrektit kiertoilmaisut myös ”tiedemiehelle” ja ”pyykkipojalle”, muuttaa historia ”herstoriaksi” ja naistutkimus ”eliöseurannaksi”, kysyy Ukkola ja puuskahtaa lopuksi:

Newsflash ihmiset: idioottimaiset vaatimukset lisääntyvät ja pahenevat, jos kukaan ei saa suutaan auki ja totea, että lopettakaa tuo hölynpöly – tuossa ei ole mitään järkeä.

Tämä myytti ”poliittisen korrektiuden tyranniasta”, jonka ikeen alla etenkin länsimainen valkoinen heteromies joutuu voihkimaan, kun ei enää saa sanoa neekeriä neekeriksi eikä pakottaa banaania pitämään melonin lippalakkia, on nykyään oikeistopopulismin vakiokauraa. Ukkola varmaan kerää tästäkin jutusta aplodit omiltaan, siis niiltä, joiden mielestä  yhteiskunnan lokerot ja kerrokset, etenkin meidän oman ylälokeromme mukavat seinät, ovat yhteiskunnan turva. Ja kyllähän se kansa tietää, mikä on hölynpölyä ja missä on järkeä, aivan niin kuin terve maalaisjärkikin sanoo, ettei ihminen voi kehittyä apinasta ja että maa on litteä. Ja että puhemies on puhemies, koska se on puhemiehen ”oikea nimi”, näinhän on jo maailman luomisessa määrätty.

Mutta ennen kuin hermostutaan poliittisesta ajojahdista suuntaan tai toiseen, eikö voisi ihan oikeasti kuunnella asiantuntijoita? Esimerkiksi virkakielen tutkijaa Ulla Tiililää, joka jo vuonna 1994 (!!!) Kielikello-lehdessä ehdotti eduskunnan ”puhemiehen” sijaan puheenjohtaja-nimitystä? Tiililä, toisin kuin Ukkola, ei kirjoittanut tätä mutu-pohjalta vaan nojasi Mila Engelbergin ja muiden genderlingvistien tutkimuksiin sekä Suomenkin allekirjoittamiin kansainvälisiin tasa-arvosopimuksiin. Ja tutkimusten mukaan asia todellakin on niin, että kieli vaikuttaa ajatteluun ja käytetyt nimitykset muovaavat mielikuviamme: mies-sanalla muodostetut ammatti- ja tehtävänimikkeet yhdistyvät suomalaisen mielessä miespuolisuuteen, ja eduskunnassa puhetta johtavaa henkilöä ihan oikeasti ajatellaan herkemmin miespuolisena, jos hänen nimityksensä on puhemies.

Tästä voidaan sitten tehdä erilaisia poliittisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi voidaan, kuten Aamulehden toimitus, päättää, että yritetään edistää sukupuolten tasa-arvoa käyttämällä mahdollisuuksien mukaan ihmisistä sukupuolineutraaleja nimikkeitä silloin, kun asia on sukupuolineutraali. Kysymys ei siis ole siitä – tämä on näiden väittelyjen tavallisimpia olkiukkoja – että ”miehiä ei enää saisi sanoa miehiksi ja naisia naisiksi”. Vaan siitä, että silloin kun on kyseessä tehtävä, jossa sukupuolella ei ole väliä – eduskunnassa puheenjohtajan nuijaa voi aivan yhtä hyvin heiluttaa mies kuin nainenkin – silloin tätä tehtävää ei tarpeettomasti sukupuoliteta ja kytketä miehisyyteen. Eihän tämä tietenkään ykskaks tuo taivasta tai tasa-arvon ihmemaata maan päälle. Mutta ainakin se pakottaa ajattelemaan sitä, miten monia asioita on perinteisesti kytketty sukupuoleen tavalla, joka toimii toisen sukupuolen tai viime kädessä molempienkin vahingoksi.

Näin yksinkertaista sen kuvittelisi olevan. Mutta jostain kumman syystä Ukkola haluaa nähdä Aamulehden toimituksellisen ratkaisun toimittajien sananvapauden rikkomisena. Valtapositiossa olevalle tai siihen samastuvalle se oma valta-asema on luonnollinen ja itsestäänselvä, jolloin kaikki yritykset muuttaa sitä ovat tietenkin hölynpölyä. Komein tietämäni havainnollistus löytyy The Vieraalla Kielellä verkosta: Douglas Hofstadterin nimimerkillä ”William Satire” kirjoittama A Person Paper on Purity in Language. Nimimerkki parodioi William Safirea (1929–2009), New York Timesin kuuluisaa konservatiivista kolumnistia ja maallikko-kielipoliisia. Tässä pakinassa perinteisen kielellisen seksismin puolustukseksi käytetyt argumentit on siirretty mielikuvitusmaailmaan, jossa sukupuolen sijasta kieltä jakaa ihmisten ihonväri: ihmisen normaali nimitys on white tai black, mutta tietenkin myös mustaihoisten järjestön puheenjohtajasta on käytettävä nimitystä chairwhite, ja taas toisaalta mustaihoisten ammatinharjoittajien nimikkeillä on ”luonnollisestikin” omat johtimensa, niin että mustaihoinen näyttelijä on itsestäänselvästi actroon, olkoon ylpeä siitä!

Suosittelisin tätä juttua myös Sanna Ukkolan luettavaksi, ennemmin kuin vanhaa väsynyttä vitsiä historysta ja herstorysta, jos nyt välttämättä pitää kaivaa esimerkkejä englanninkielisestä maailmasta. Ylipäätään Ukkolan juttua ”on vaikea pitää enää journalismina, se on kampanjointia.”

Ja muuten newsflash Sanna: naistutkimuksen sijaan yliopistomaailmassa on jo aikaa päiviä siirrytty puhumaan sukupuolentutkimuksesta.

Pandan suolistoa (1): ruiksenleikkuuta kirveksellä? — syyskuu 11, 2017

Pandan suolistoa (1): ruiksenleikkuuta kirveksellä?

Muutaman vuoden Facebookin kielipalstoilla roikuttuanikaan (seurailen lähinnä Aristoteleen kantapäätä sekä Yhdyssana on yhdyssana -ryhmää) en vielä ole kyllästynyt ihmettelemään muutamia somekielisosiaalisia ilmiöitä. Tällaisiin kuuluu esimerkiksi päivittely- ja paheksuntapuheen tarve, johon toivottavasti palaan joskus myöhemmin: monilla ihmisillä on palava kaipuu saada puhua kielestä ja kielen ilmiöistä, kertoa niihin liittyviä tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, vaikka monet eivät ole näiden ajatusten sanallistamiseen saaneet muita työkaluja kuin ”onko tämä oikea suomen kielen sana?”, ”meillä koulussa ainakin opetettiin että **** on väärin” tai ”mutta kun englannissakin menee näin”.

Tämä päivittelypuheen tarve osaltaan johtaa myös siihen, että kielipalstoilla jatkuvasti toistuvat muutamat tietyt kysymykset ja aiheet. En enää jaksa laskea, montako kymmentä kertaa olen nähnyt väännettävän kättä yksinäis-k:n astevaihtelusta (miten taipuu kirkua? mitkä ovat koko- tai ikä-sanan monikkomuodot? miten taipuvat vuoka, vaaka, Juuka ja Riika?), tiettyjen sanojen i- tai e-vartaloisuudesta (kaalin vai kaalen?) tai muutamista inhokkisanoista kuten lukemattomien suomalaisten kielikorvaa jostain syystä viiltävä juurikin. Vastaukseksi ei selvästikään riitä se perinteinen ”katso hyvä ihminen Kielitoimiston sanakirjasta”.

Päivittelynhalun lisäksi tässä aivan varmasti vaikuttaa myös se, että kielen ilmiöille kaivataan kunnon selitystä, jota ei antanut koulun äidinkielenopettaja eikä anna Kielitoimiston sanakirja. Miksi on näin? Ja hyviä ns. kunnon selityksiä monille ilmiöille puolestaan löytyisi kielihistoriasta, jota tavallinen kansalainen ei tunne, koska ei sitä missään saa oppia. Kuitenkin monet kielen kummallisuudet on maalaisjärjelläkin helppo ymmärtää eräänlaiseksi historiallisten evoluutioprosessien tuottamaksi kuonaksi. Kielihistorioitsija Roger Lass vertaa niitä miehen nänneihin ja pandan suolistoon. (Jälkimmäisen selitykseksi: jättiläispandan esi-isät olivat lihansyöjiä, ja siksi pandalla on vieläkin lihansyöjän lyhyt suoli. Se joutuu siksi syömään tolkuttomat määrät bambua, että ravintoa imeytyisi riittävästi, ja kärsii luultavasti mahavaivoista koko ajan, mutta evoluutiohan ei toimi niin, että kaikki turhaksi ja ikäväksi koettu automaattisesti poistettaisiin.) Luonnollisissa kielissä on piirteitä ja aineksia, joissa ei nykytilanteesta katsoen ole mitään järkeä ja joista tuntuu puusta katsoen olevan suoranaista haittaa. Silti ne ovat syntyneet aikoinaan säännöllisten, selkeiden ja ymmärrettävien prosessien tuotteina.

Näihin kielipalstojen vakiokysymyksiin kuuluu s-loppuisten sanojen taivutus. Miksi kunnas taipuu kunnaan mutta kannas puolestaan kannaksen, miksi ruis ei taivu ruiksen vaan rukiin? Miten taipuvat Sokrates, Elvis ja Carlos – tähänhän on olemassa Kielitoimiston ohje, mutta miksi? Selitys on aivan yksinkertainen, ja vuodesta toiseen minua aina vain enemmän sapettaa, ettei sitä missään rautalangasta väännetä.

Aloitetaan ns. vanhoista s-loppuisista sanoista. Niistä monet ovat joko vanhoja lainoja balttilaisilta (kuten vaikkapa oinas, hirvas, kirves ja kinnas) tai – erittäin usein – germaaneilta (kuningas, rikas, rakas, armas, sairas, kaunis, lammas, rengas jne. jne.), ja niiden loppu-s on – vähän mutkia suoriksi vetääkseni – usein itse asiassa se ikivanha indoeurooppalaisten maskuliinien perusmuodon s-pääte, joka balttilaisissa kielissä edelleenkin pannaan myös vieraiden miehennimien perään. Nythän konsonanttiloppuisia sanoja ei meillä pystytä sellaisenaan taivuttamaan, vaan esimerkiksi genetiivin -n:n tai monikon t:n eteen tarvitaan sidevokaali. Kun armas-tyyppisiä sanoja taivutettiin täten, saatiin alun perin sentapaisia muotoja kuin armasen tai armasan. Vokaalien väliin jääneestä ässästä tuli jo kantasuomessa (vrt. mies: miehen, läsnä: lähellä), ja tämä puolestaan tipahti painottomassa asemassa kokonaan pois, jolloin saatiin sellaisia muotoja kuin armaan, sairaat, renkaille. (Säilyneenä tuon h:n näkee yhä vanhassa runokielessä – armahani, rukihinen – tai niissä murteissa, joissa puhutaan “hoon päältä”.)

Toisella ryhmällä s-loppuisia sanoja taas on ollut alun perin lopussaan konsonanttiyhtymä -ks-. Nämä sanat ovat usein johdoksia (kaulus sanasta kaula, jalas sanasta jalka, kannas sanasta kanta, painos verbistä painaa). Konsonanttiyhtymiä ei kantasuomalaisina aikoina suvaittu sanan eikä tavun lopussa: tästä muistona meillä on yhä sellaisia muotoja kuin (lapsi:) lasta eikä ”lapsta”, juostaan eikä ”juokstaan”, veistä eikä ”veitstä”. Niinpä tässäkin sanatyypissä on vaihtelu: tavun tai sanan lopussa on pelkkä s (kaulus, kaulusta, lumi alla jalasten), vokaalin edellä ks (kauluksesta, painokset).

Ja lopuksi on vielä sellaisia s-loppuisia sanoja, joiden palautuu historialliseen t:hen. Jo varhaiskantasuomessa nimittäin vanha muuttui s:ksi, jos sen jäljessä oli i, muuten se säilyi t:nä. (Muutos on helppo ymmärtää, jos ajatellaan sitä liudennuksen eli j-mäisen ”njiukauttamisen” kannalta: tj:n tapaiseen äänteeseen tulee helposti ässämäistä lisäsuhinaa, ja lopuksi tämä ts:n tapainen äännähdys yksinkertaistui pelkäksi ässäksi.) Tämän takia suomen kielen monissa vanhoissa sanoissa vaihtelee s:n kanssa (ja lisäksi astevaihtelee): vuosi : vuoden : (moneen) vuoteen. Joissain useampitavuisissa muodoissa vanhaa t:tä seurannut sananloppuinen vokaali on voinut tipahtaa kokonaan pois, ja aivan johdonmukaisesti näin on käynyt -(U)Us-johtimella muodostetuille abstraktisubstantiiveille: kauneus (joka alkuaan olisi voinut olla jotain sen tapaista kuin *kaunisuti, josta *kauni(h)us(i)): kauneuden: kauneutta.

Nämä kolme tyyppiä meillä siis oli vanhastaan, mutta mitäs tehdään, kun ulkomaan kielistä jatkuvasti tulee uusia s-loppuisia sanoja ja nimiä? Koska tuo -ks-johdannaisten luokka on avoin eli siihen tulee jatkuvasti uusia muodosteita, muun muassa teonnimijohdokset monista verbeistä (opetus, rajoitus, helpotus, maalaus, siivous…), ja koska toisaalta näissä sanoissa säilyy näkyvillä myös kaikissa taivutusmuodoissa, oli varmaan selkeintä ”adoptoida” uudet s-sanat tähän tyyppiin. Niinpä Suomen kirkoissa on satojen vuosien ajan saarnattu Jeesuksesta Kristuksesta, ja edelleenkin tuntuu luontevalta puhua Elviksen biiseistä tai Valtteri Bottaksen sponsorisopimuksista. Poikkeuksena ovat olleet antiikin kreikkalaiset henkilön- ja paikannimet. Niitä oppineet herrasmiehet, entisten aikojen klassillisten lyseoiden kasvatit ryhtyivät taivuttamaan pitkävokaalisen tyypin mukaan (Aristoteleen, Hellaan, Akropoliin), ehkäpä siksi, että klassisessa kreikassa niiden taivutus on vähän samantapainen eli ässä katoaa tykkänään monissa taivutusmuodoissa (esimerkiksi pólis ’kaupunki’ -sanan akkusatiivimuoto on pólin).

Nykyään kuitenkin s-loppuisten vierasnimien virta on niin vuolas, että suomen kieleen on alkanut kotiutua neljäskin taivutustyyli. Uusia s-loppuisia nimiä kohdellaan aivan kuten muitakin vierasnimiä, eli niihin vain lisätään taivutettaessa sidevokaali i: Memphisissä, Charlesin. Tämän myötä tulee entistä akuutimmaksi kysymys, miksi ihmeessä sitten kaikkia muita s-sanoja ei taivuteta samalla tavalla? Miksi suomi on näin kummallinen kieli, ja miten tämmöisen kielen ikinä voi kukaan oppia?

Tähänkin selitys on itse asiassa yksinkertainen. Me koulussa äidinkielen kielioppia ja kielioppikirjoista vieraita kieliä opetelleet herkästi kuvittelemme, että kieli(taito) on jonkinlainen puhujan päässä sijaitseva sanakirjan ja kieliopin yhdistelmä. Näinhän ei ole, oikea kieli ei toimi niin. Päässä piilevä kielitaito ei koostu listasta, jossa on sanojen perusmuodot (ne muodot, jotka ovat sanakirjan sana-artikkelin alussa lihavalla painettuina), ja erillisestä säännöstöstä, joka kertoo, miten näitä muotoja taivutellaan ja missä vaiheessa s:n paikalle tulee t, d tai ks tai jotain muuta. Perusmuoto ei välttämättä ole se aidoin ja oikein muoto, josta kaikki muut johdetaan. Mitä todennäköisimmin meillä on päässämme varsinkin usein esiintyvistä sanoista valmiiksi tallennettuna useita eri taivutusmuotoja ja johdannaisia (samoin kuin tavallisia sanayhdistelmiä, lauseenpätkiä ja fraaseja), ja tämän lisäksi hahmotamme tiedostamatta ja vaistomaisesti näiden välillä vallitsevia samankaltaisuuksia ja perheyhtäläisyyksiä: muodostetaan kuin, taipuu kuin… Tällaisessa kuvioiden ja samankaltaisuuksien hahmottamisessa ihmisen ajattelu toimii paljon paremmin kuin sääntöoperaatiosarjojen pyörittämisessä.

Niinpä meillä ei siis ole päässämme erikseen yksinäistä sanaa nauris tai ruis tai varis ja kummassakin jotain nurjalla puolella piilossa olevaa ohjelappua, josta aivomme lunttaavat, että nauris-sanan genetiivi on nauriin mutta varis-sanan genetiivi taas variksen tai että ruis-sanaa taivutettaessa sinne lykätään myös keskelle k: rukiin. Ei, vaan meillä voi olla muistissa erikseen tallessa vaikkapa jokin sellainen sanonta kuin ei nauriinvarasta hirtetä, ja toisaalta nauris voi yhdistyä päässämme vaikkapa kauriiseen ja sitä kautta kauniiseen, joka on hyvin tavallinen sana myös monenlaisissa taivutusmuodoissaan. Menestyksekäs kielenoppiminen perustuukin siihen, että saamme päämme sisälle uudesta kielestä sekä riittävästi materiaalia että rakennetuksi tällaiset assosiaatioverkot, joiden varassa voimme tuottaa uusia muotoja ja lauseita niin sanotusti selkäytimellä. Tämän takia ei suomen kielen eikä minkään muunkaan kielen oppiminen onnistu pelkästään sanoja pänttäämällä. Ja tämän takia ei suomi monenlaisine s-sanojen taivutuksineen ole yhtään sen ihmeellisempi kieli kuin mikään muukaan.

Populismista ja kielestä — elokuu 25, 2017

Populismista ja kielestä

Olen aikoinaan toisen bloginikin puolella kirjoittanut itävaltalaisen Ruth Wodakin ajatuksista, mutta nyt voisi olla aika palata asiaan myös Keski-Eurooppaa laajemmassa yhteydessä.

Wodak on kriittisen diskurssianalyysin ns. wieniläisen koulukunnan perustaja ja yksi maailman tunnetuimmista poliittisen ja ideologisen kielenkäytön tutkijoista. Viime vuosina hän on tutkinut erityisesti äärioikeisto- ja oikeistopopulismiliikehdintää ja sen kieltä. Olin tässä sattumoisin Tampereella kieltä ja demokratiaa käsittelevässä konferenssissa, jossa Wodak oli yhtenä plenaariesitelmöitsijänä. Kaleva-lehti oli tämän johdosta haastatellut Wodakia, mutta hyvää tarkoittava juttu oli otsikkoa myöten (”Terrori-iskut ovat auttaneet äärioikeiston nousuun”) vähän sivussa asiasta. Ja vielä enemmän sivuun tietenkin vänkäsivät kommenttiketjuun väistämättä ilmaantuvat ”maahanmuuttokriitikot”.

Nythän on niin, että Wodak on kielentutkija, hän siis tutkii kieltä ja kommunikaatiota. Hän ei ole terrorismin, maahanmuuton tai islamin asiantuntija, ei myöskään poliittisen tai äänestyskäyttäytymisen tutkija, eikä hänen esitelmässään ollut näistä kysymys. Sitä vastoin kielentutkijalle aukeaa laaja työsarka siinä, miten kieli valjastetaan politiikan ja aatteiden palvelukseen, miten kielellä vaikutetaan ihmisiin ja miten kielellä luodaan ajatusrakennelmia ja mielikuvia – esimerkiksi juuri populismin ytimessä olevasta ”meidän” ja ”muiden” vastakkainasettelusta. Oikeistopopulismissa ”me” olemme ”kansa”, joka on luonnollinen kokonaisuus, verenperimän ja ”rodun” määrittämä laajennettu perhe – se on aina ollut, ja erityisesti se on ollut olemassa entiseen kulta-aikaan, jolloin kansakunnat olivat ”puhtaita” ja kyseenalaistamattomia perusyksikköjä ja myös niiden sisällä ihmisten väliset suhteet toteutuivat ”luonnollisina”. Tämä ihannetila pitäisi palauttaa, ja sitä pyrkivät puolestaan estämään ”muut”, epäaitouden ja luonnottomuuden edustajat.

Nämä kielikuvat ja niitä pönkittävät tekstirakenteet – esimerkiksi ”kansan” esittäminen kyseenalaistamattomana, itsestäänselvänä lähtökohtana – ovat todellisuutta väkevämpiä. Wodakin mukaan emme elä totuudenjälkeistä vaan häpeänjälkeistä aikaa: populistijohtajat Donald Trumpista lähtien voivat sumeilematta väittää mustaa valkoiseksi ja senkin jälkeen, kun heidän väitteensä on osoitettu vääriksi, jatkaa väittämistä – heille ei tule mieleenkään hävetä valheesta kiinni jäämistä. Pääasia on, että kohutaan ja provosoidaan, ja provosoinnin ja provosoitumisen avulla voidaan pyörittää (tuota ylempänä linkitetyssä blogissanikin kuvattua) oikeistopopulismin ikiliikkujaa, jossa media pakotetaan reagoimaan omiin möläytyksiin ja siten pidetään se koko ajan altavastaajan roolissa.

Kielentutkijan analyysin kohteena voi olla myös se, miten kielikuvia ja ilmauksia kuljetetaan backstagelta, ”takahuoneesta”, julkisuuteen ja vähitellen normalisoidaan ja salonkikelpoistetaan ne. Populistipuolueiden sisäisessä kielenkäytössä ja puolueohjelmissakin voi esiintyä esimerkiksi hyvin ohuesti verhottua rasismia – eikä siis vain sisäisillä suljetuilla foorumeilla vaan aivan julkisesti verkossa nähtävillä olevissa keskusteluissa ja teksteissä – tai voimakkaita ideologisia taustaoletuksia sisältäviä näennäistermejä kuten haittamaahanmuutto (haitta kenelle, miten, kuka sen toteaa tai määrittelee?) tai elintasopakolainen. (Wodakin esitelmässä esimerkkinä tästä oli itävaltalaisten oikeistopopulistien varsin avoimesti käyttämä väite Euroopasta ”valkoisen rodun (!) kehtona”.) Some- ja julkisuusesiintymisten kautta nämä ilmaukset tuodaan esille ja niitä pidetään esillä, kunnes jatkuva toisto totuttaa yleisön niihin.

Se jatkuva toisto nimenomaan, propagandan keinoista yksi yksinkertaisimpia ja tehokkaimpia. Wodakin esitelmän yksi kohokohta oli analyysi Itävallan viime presidentinvaalien alla käydystä juontamattomasta (!) tv-väittelystä kärkiehdokkaiden, sitoutumattoman vihreän Alexander Van der Bellenin ja oikeistopopulistien Norbert Hoferin kesken. Hofer toisti useaan otteeseen sitä yksinkertaista väitettä, että hän itse on ”kansan” ehdokas, Van der Bellen taas edustaa Schickeriaa eli kansan elämästä vieraantunutta kermapeffa-eliittiä. Van der Bellen kyllä väitti vastaan, selittäen, että hänen kannattajinaan ei ole pelkästään tuo julkisuudessa näkyvästi esillä ollut virallinen tukiryhmä, johon kuului taaja joukko tunnettuja ja varakkaita henkilöitä, vaan myös aivan tavallisia ihmisiä, jotka tekevät kovaa työtä ja hädin tuskin pysyvät leivän syrjässä kiinni. Hoferia tämä ei heilauttanut mihinkään, hetken päästä hän oli taas julistamassa, että Van der Bellen on Schickerian ehdokas. Lopputulos: yleisön mieleen jäi tuo Schickeria-jankutus ja sen ohella se, miten Van der Bellen oudosti kiivastui ja melkein menetti malttinsa. Monien katsojien mielestä Van der Bellen jäi väittelyssä henkisesti alakynteen.

Tässä siis olennainen opetus: populistin kanssa ei kannata jäädä väittelemään faktoista, joilla populistille ei kuitenkaan ole mitään väliä. Sitä vastoin, näin Wodak esitelmänsä lopulla tiivisti, kannattaa aina mennä metatasolle. Tuossa yllä kuvatussa presidentinvaaliväittelyssä esimerkiksi Van der Bellenin ei olisi tarvinnut yrittää väen väkisin kumota Hoferin Schickeria-puheita. Sitä vastoin hän olisi voinut kieltäytyä menemästä mukaan tähän peliin; hän olisi voinut puolestaan nostaa esiin Hoferin ilmeisen strategian ja kysyä, miksi tämä oikein koko ajan jankuttaa  Schickeriasta.

Tätä samaa mietin hihitellessäni Facebookin Terrorismin ja sukkien vastaiselle kansanliikeryhmälle. Rasistiryhmän perustamista yrittäneen onnettoman kirjoitusvirheestä lähtenyt parodia on kerännyt tähän mennessä melkein kymmenentuhatta jäsentä terapeuttisesti naureskelemaan ei vain rasistiporukoiden sivistymättömyydelle (yhdys sana virheet ja CAPS LOCK HUUTAMINEN) vaan ennen kaikkea ”maahanmuuttokritiikin” argumentaatiolle ja logiikalle. Sukkien vaarallisuudesta on todisteita kaikkialla, kun niitä vain haluaa nähdä (ja kieltäytyy uskomasta valtamedian valheita…), ja mahdollisesti toista mieltä olevat ovat tietenkin ”hyysääjiä” tai ”sukkahuoria”, joille toivotellaan vähintäänkin ”silmien aukenemista” ja ”sukkaunelmista heräämistä” siinä vaiheessa, kun kaikkialle, lastentarhoista vanhainkoteihin, ovelasti soluttautuvat sukat ovat lopullisesti vallanneet tämän entisen puhtaiden tuohivirsujen maan. Jos ei mitään muuta, niin tämä ryhmä on ainakin osoittanut, miten yksinkertaisesti rasistin ajattelu toimii. Ja miten yhteinen nauru vapauttaa.