Törmäsin toissapäivänä somessa kuvaan, jonka kollega oli näpsäissyt Kansallismuseon uudesta näyttelystä Toista maata. Verkkosivunsa mukaan näyttely rakentaa siltaa esihistorian ja historiallisen Suomen välille ja kertoo, kuinka suomalaisuutta on rakennettu. Näyttelyn tekijöinä mainitaan kirjailija-teatteriohjaaja Juha Hurme, kirkkohistorian professori Tuomas Heikkilä sekä ”runsas joukko eri alojen asiantuntijoita”. Ja se näkemäni kuva: se kuului näyttelyn suomen kieltä esittelevään osuuteen, ja siinä luki näin (teksti on ilmeisesti sitaatti Juha Hurmeen ”romaaniksi” määritellystä kaunokirjallisesta teoksesta Suomi):

Kaikki kielet ovat sukua toisilleen. Suomen kielessä kaikki on vuorovaikutuksen tulosta eli lainaa. Kaikissa kielissä kaikki on lainaa. Kielen juju ja elinkelpoisuus on muutoksessa eli elämässä. Muuttumaton kieli on laakista vainaa.

Kilahdin. Ymmärrän kyllä, mitä tällä tekstillä ajetaan takaa: siinä halutaan murskata monien kielitieteellisesti sivistymättömien maallikkojen hellimä myytti ”puhtaasta” ja ”alkuperäisestä” suomen kielestä, tehdä selväksi, että muutokset ja ”vieraat” vaikutteet ovat olennainen ja välttämätön osa jokaisen kielen elämää. Se on ihan oikein ja totta. Mutta siitä huolimatta kaikki kielet eivät todellakaan ole sukua toisilleen, eikä varsinkaan ”kaikki” suomen tai missään muussakaan kielessä ole ”lainaa”.

Kielten sukulaisuus on nimittäin eri asia kuin se, että niissä on yhteisiä tai samannäköisiä aineksia. Sukulaisuus tarkoittaa, että kielet polveutuvat yhteisestä kantakielestä: tämä kantamuoto voidaan olennaisilta osin rekonstruoida, siitä nykykieliin johtavat kehitykset pystytään kuvaamaan ja selittämään. Kaikille maailman kielille tämmöistä yhteistä kantamuotoa ei pystytä rakentamaan, eli nykytietämällä kaikki kielet eivät ole toistensa sukulaisia. Suomen ja muidenkin kielten sanoista ja muista aineksista osa voidaan palauttaa hyvinkin varhaisiin kantakielivaiheisiin, osa taas – melkoinen osa! – on eri aikoina lainattu useista muista kielistä, joihin suomen kielen ja sen esivaiheiden puhujat ovat olleet kosketuksissa.

Parinsadan viime vuoden kuluessa kielitiede on kehittänyt varsin tarkat ja tehokkaat menetelmät, joilla kantakielestä perityt ja muista kielistä lainatut ainekset voidaan erotella toisistaan ja myös eri aikoina eri tahoilta saadut lainat tunnistaa, ajoittaa ja suhteuttaa toisiinsa. Tämän ymmärtäminen on historiallisen kielitieteen ydintä. Ilman tätä ei kielten esihistoriasta voisi sanoa oikeastaan mitään, ja silloin kuvamme näiden kielten puhujayhteisöjen esihistoriasta – myös niiden moninaisista ja mutkikkaista kontakteista ja keskinäisistä suhteista – olisi paljon köyhempi ja yksitotisempi.

Tätä ei Kansallismuseo kuitenkaan halua kertoa. Se ei myöskään kaikesta päätellen ole palkannut näyttelyn tekijäksi ketään historiallisen kielitieteen tai etymologian asiantuntijaa. Sen sijaan Kansallismuseo kehuu verkkosivuillaan, miten tässä näyttelyssä

[t]uttu narratiivi näyttäytyy uudessa valossa, kyseenalaistamattomana pidetty totuus (sic) historiastamme altistetaan vaihtoehtoisille tulkinnoille.

Tuota noin. Paremminkin tämä haiskahtaa siltä, että maallikkojen epämääräiset käsitykset suomen kielen historiasta altistetaan taiteilijan ja teatterimiehen sähäkästi muotoillulle yksityisajattelulle. Ja tätä tarinallista ja elämyksellistä, perusasiat sikin sokin sotkevaa pakettia markkinoidaan nimenomaan tuttuakin tutumman viihdenarratiivin muodossa: nyt ”kyseenalaistetaan” ja näytetään asiat ”uudessa valossa”. Siitä piittaamatta, että oikeasti ainakaan suomalaisessa valtavirtakielitieteessä käsitykset suomen kielen esivaiheista ja kronologioista eivät suinkaan ole muodostaneet ”kyseenalaistamattomana pidettyä totuutta”. Ne ovat sadan viime vuodenkin kuluessa monesti ja näyttävästi muuttuneet. Jos ”kyseenalaistamista” halutaan, niin tästä olisi voinut saada näyttelyyn jotakin jännittävää, joka kaiken lisäksi olisi liittynyt oikeaan tieteeseen ja ajankohtaiseen tutkimustietoon.

Kun en itse ole tätä Toista maata -näyttelyä vielä nähnyt, en jatka sen ruotimista tämän pitemmälle (vaan jään odottamaan Antti Ijäksen – joka jo Facebookin Kielitiede-ryhmäänkin jakoi ensimmäiset, varsin hyytävät näkemyksensä näyttelystä – blogipostausta aiheesta). Eihän tämä tapaus ole todellakaan ainoa laatuaan vaan tuskallisen tavallinen esimerkki siitä, miten kielen asioissa kuka hyvänsä voi kuvitella olevansa asiantuntija ja miten etenkin kielihistoriaa luullaan kansan historian toissijaiseksi liitäkkeeksi (vaikka oikeasti asia on päinvastoin) tai arvailu-fiilistelyksi, jossa kaikenlaiset oletukset ovat yhtä sallittuja ja asiat saa ilmaista tunteella vähän sinnepäin. (Kuvitellaan vaikkapa luonnonhistoriallisen museon näyttelytekstiä, jonka laatijaksi olisi palkattu kirjailija hehkuttelemaan, miten valaat ovat hauskoja kaloja. Eiköhän siitä seuraisi melkoisen laajapohjainen älähdys?)

Kyse on siitä, missä vaiheessa tieteen popularisointi – eli tutkitun tiedon ja tutkimustulosten välittäminen suurelle yleisölle – muuttuu tieteen eksploitaatioksi ja kolonisoimiseksi, sen vääristämiseksi ja röyhkeäksi alistamiseksi viihdetarkoituksiin. Tarinallistavat ja elämyksellistävät viihdepaketit asettuvat osaksi viihtymis- ja huvitteluyhteiskuntaa, jossa tieteelläkin on pelkkä viihdearvo. Ja mitä muuta arvoa sillä voisikaan olla?

Onhan toki tieteenaloja, joiden käytännöllistä ja taloudellista arvoa ei kukaan kiistä. Luonnontieteiden varassa lepää koko nykyisen hyvinvointimme mahdollistava teknologia, modernista maanviljelyksestä kännykkäpuheluihin ja aivoleikkauksiin. Niiden osalta saatetaan jopa myöntää sekin, että tieteellä on oma toimintalogiikkansa ja itsenäinen elämänsä, jonka tuottamat hyödyt eivät aina ole ennakoitavissa saati poliittisten päättäjien tai rahoittajien täsmäohjailtavissa.

Viime talvenahan on ympäri maailmaa eri uutisvälineissä kerrottu Katalin Karikón tuhkimotarinaa: sisukas biokemisti, jolta koti-Unkarissa lakkautettiin työpaikka alta, joutui pennittömänä maahanmuuttajana kiertämään Yhdysvaltain akateemisia farmiliigoja, kunnes vuosien uurastuksen jälkeen pääsi yhdessä Drew Weissmanin kanssa kehittämään ideaansa ja luomaan tekniikan, johon perustuvat myös nykyiset mRNA-koronavirusrokotteet. Karikólla on nyt mukava paikka suuryhtiö BioNTechin johtoportaassa, ja hänen pitkällisen työnsä ennalta-arvaamattomilla tuloksilla ei vain pelasteta ihmishenkiä vaan myös tehdään kovaa bisnestä. Mutta miten on laita niiden tieteenalojen, joilla ei ole kysymys isosta rahasta tai ihmishengistä?

Ja tästä pääsen toiseen asiaan, josta minun on pitänyt jo pitkään kirjoittaa. Toukokuussa kerrottiin, että Helsingin yliopisto on säästöpaineiden johdosta päätynyt jättämään täyttämättä viron kielen yliopistonlehtorin ja vierailevan professorin toimet, mikä uhkaa tehdä lopun Viron kielen ja kulttuurin täysimittaisesta, maisteritasoisesta opetuksesta. Jäljelle jäisi käytännössä vain kielikursseja ja satunnaista tuntiopetusta, kuten muissakin Suomen yliopistoissa. Viron kielen ja kulttuurin korkeampi opetus, asiantuntijoiden ja tutkijoiden koulutus siinä muodossa, jossa se on yliopistoissa perinteisesti järjestetty, eli omana filologia-oppiaineenaan (”englantilainen filologia”, ”pohjoismainen filologia”, ”iberoromaaninen filologia” jne.) päättyisi, vajaat sata vuotta sen jälkeen, kun Helsingin yliopistoon perustettiin ensimmäinen varsinainen viron lehtorin virka. Ja parikymmentä vuotta sen jälkeen, kun säästöpaineet viimeksi uhkasivat tehdä lopun viron korkeammasta yliopisto-opetuksesta. Näin Helsingin yliopisto luopuisi kantamasta valtakunnallista ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuista vastuutaan naapurimaan ja sisarkielen opetuksesta, tuntemuksesta ja tutkimuksesta.

Toukokuun lopulla tämä uutinen ”Suomen sillan katkeamisesta” pääsi Viron ja jossain määrin jopa Suomenkin tiedotusvälineisiin. Sen jälkeen sen ovat haudanneet alleen korona, kuntavaalit ja jalkapallo, eikä sitä ilmeisesti ole otettu esiin myöskään pääministerien Kaja Kallaksen ja Sanna Marinin viimeaikaisissa keskusteluissa Suomessa työskentelevien lukuisien virolaisten korona-matkustusrajoituksista. Vaikka viron kielen opetuksen järjestämisestä ja tukemisesta on aiemmin puhuttu ja päätettykin kansallisten tiede- ja korkeakoulustrategioiden sekä Suomen ja Viron välisen kulttuurivaihdon yhteydessä (viron lehtorit mainittiin aiemmin kulttuurivaihtosopimuksessa erikseen), tämä nykyinen päätös on Helsingin yliopiston oma ”sisäinen” ratkaisu.

Yliopisto on ilmeisesti pantu ”itse” päättämään, syödäänkö osa siemenviljoista vai pannaanko joitakin lypsylehmiä lihoiksi. Ja näitä päätöksiä taas on jo vuosikymmenten ajan ympäri läntistä maailmaa jouduttu tekemään makkaratehtaan ansaintalogiikalla ja sen mukaisen ”tehokkuuden” perusteella. Yliopistojen pienet aineet ja ”eksoottiset”, herkät ja erityistä tukea vaativat tieteenalat – saksalaisella kielialueella käytetään vakiintunutta nimitystä Orchideenfächer – joutuvat yleisissä tuottavuusarvioinneissa helpoimmin säästöleikkuriin. Pieneen alaan yhden viran rahoituksen menetys koskee kokonaan toisella tavalla kuin suureen.

Kun viime aikoina olen seuraillut uutisia luontokadosta ja meneillään olevasta ennennäkemättömästä ympäristökriisistä, olen ruvennut miettimään myös akateemista ekosysteemiä. Ja sitä, millä tavalla poliittisten, taloudellisten ja institutionaalisten päättäjien suhtautuminen akateemiseen ekosysteemiin vertautuu siihen tapaan, jolla politiikkamme, taloutemme ja kulttuurimme voimat runnovat luontoa.

Tiedettä voi ajatella meidän elonkehämme kaltaisena maailmanlaajuisena järjestelmänä. Se on tavallaan elävä, oman logiikkansa varassa toimiva kokonaisuus, johon kuuluu hyvin erilaisia, erikokoisia ja eri asioista kiinnostuneita otuksia ja niiden yhteenliittymiä. Tiedettä pyörittää viime kädessä ihmisen luontainen ja olennainen halu ja tarve tuntea ja ymmärtää maailmaa, sen elämää ja rakenteita, sen menneisyyttä ja muutosta. Tämä myös yhdistää tieteen kaikkia eri muotoja, molekyylibiologiasta sosiolingvistiikkaan ja papyrologiasta hiukkasfysiikkaan. Niillä on kaikilla oma elämäntapansa ja oma itseisarvonsa.

Aivan niin kuin jonkin huomaamattoman pienen kasvi- tai hyönteislajin sukupuutto voi vaarantaa kokonaisen ravintoketjun, aivan samoin myös jonkin tutkimusalan köyhtyminen voi mahdollisten tieteidenvälisten vaikutustensa kautta heijastua kauas muuallekin tiedemaailmaan. Ja kun tutkimusperinne ja akateeminen jatkuvuus, se yhteisö ja ”alakulttuuri”, josta uudet alan tutkijat nousevat, on tuhottu, sitä ei helpolla rakenneta uudestaan. Akateemista avohakkuuta voi seurata aavikoituminen. Ja niin kuin tuossa edellä jo totesin, kun tieteen popularisoiminen keikahtaa viihteelliseksi tieteen vääristelyksi, ollaan ylitetty samanlainen raja kuin silloin, kun luontoa kunnioittava varovainen erävaellus muuttuu turistimassojen melskeeksi.

Pidä huoli tieteestä, se susta huolen pitää!

***

Päivitys: Antti Ijäksen blogipostaus Toista maata -näyttelystä nyt täällä: https://filologogrammata.blogspot.com/2021/06/kansallismuseon-toista-maata-nayttelysta.html.