Suomi on kummallinen maa. Euroopassa on vain kolme maata, joissa syödään ruisleipää: Suomi, Viro ja Venäjä. Suomalaiset ovat leipäpoikkeavia.

Ruoka kuvastaa ihmisen tapaa jäsentää ympäröivää maailmaa. Suomalaisten ruoka sisältää muutamia poikkeuksellisia ominaisuuksia, jotka kertovat paljon meistä suomalaisista.

Meillä ensinnäkin syödään kokonaisina keitettyjä perunoita. Useimmissa Euroopan maissa perunat syödään pilkottuina ja paistettuina. Mitä tästä voi kulttuurihistoriallisesti päätellä?

Suomalaiset ovat olleet vuosisatojen ajan maanläheistä kansaa, joka ottaa asiat kokonaisuuksina ja yksi kerrallaan, ei pilko eikä muhenna. Tämän omituisen ruokasuhteen nostivat esiin ulkomaiset ruokabloggaajat, joiden kanssa istuin iltaa. Heitä asia kiehtoo ja hämmentää. Jotkut väittivät ruokavaliomme heijastavan tällaista analyyttisyyden puutetta. Suomalaisessa ruokakulttuurissa tämä ongelma on paikattu vähän keinotekoisella konstilla, sallimalla perunoiden muussaaminen haarukalla ainakin kotioloissa.

Tässä vaiheessa keskustelua yksi brittikokki jo innostui. ”Mikä ihmeellinen kansa!” hän huudahti. ”Suomalaisten historiasta puuttuu selvästi väkivalta ja viiltävien teräaseiden käyttö. Täällä on eletty aina rauhassa, sopusoinnussa ympäristön kanssa!” Turhaan yritin kertoa esimerkin valaisevan suomalaista ikiaikaista kokonaisvaltaista ajattelutapaa, jonka kokoperunoita syövät esi-isämme ovat tuoneet jo Volgan mutkasta. Britti ei silti saanut päästään pois ajatusta väkivallattomista pehmoilijoista. Käsikynkkää kävelemässä suomalaisessa Utopian valtakunnassa.

Tämä teksti on mukailtu Etelä-Suomen Sanomien kolumnista, joka tänään on pompannut Facebook-syötteeseeni pariltakin kielipalstalta. Mutta ei vielä mennä katsomaan tuota alkuperäistä tekstiä vaan mietitään, millaisen reaktion tämä väännelmäni nostattaisi. Eiköhän sentään edes joku ilmestyisi kommentoimaan, että ajatus ruoan ja ajattelutavan välisestä suhteesta tuntuu vähän kaukaa haetulta ja ohuesti perustellulta, ja onkohan tätä kukaan oikeasti tutkinut? Ja eiköhän joku muistuttaisi, että hetkinen, kyllä ruisleipää ja kokonaisia perunoita syödään monessa muussakin maassa ja kyllä suomalaisetkin osaavat leikata perunan palasiksi tai jopa raastaa sen. Joku vähän sivistyneempi ilonpilaaja varmaan tietäisi, että perunaa ei tuotu Volgan mutkasta vaan Amerikasta ja se on kotiutunut Suomeen vasta 1700-luvulla. Kenties joku äityisi niin ilkeäksi että rupeaisi kyselemään, miksi ihmeessä suomalaisten pitää suhtautua niin käsittämättömän kiihkeästi siihen, mitä ulkomaalaiset meistä ajattelevat, tai miksi jonkun ulkomaalaisen tietämättömyydestä nousevat harhaluulot ovat niin äärettömän mielenkiintoisia. (No, okei, alkuperäisessä tekstissä oli viittauksia sukupuoleen ja seksiin, ja nehän ne myyvät aina.) Sitä vastoin en usko, että tämmöinen kirjoitus nostattaisi raivokkaan keskustelun siitä, miten rumaa on mössätä perunat haarukalla ja miten semmoista ei pitäisi sallia kenellekään yli nelivuotiaalle.

Siinä alkuperäisessä tekstissä, Jari Järvelän kolumnissa ”Nuo Suomen parrakkaat, isorintaiset naismiehet”, oli siis kysymys ihmeellisestä suomen kielestä, joka on niin tyystin erilainen kuin kaikki muut. Sillä käsittämättömällä itsevarmuudella, jolla melkein kuka hyvänsä ja etenkin ammatikseen kieltä käyttävä ihminen latelee täysin perättömiä väitteitä ja harhaluuloja kieliasioista, kirjoittaja toteaa, että ”suomi on orpo kieli, sillä ei ole isää eikä äitiä” (kaikki maailman luonnolliset kielet ovat kehittyneet jostain varhaisemmasta kielimuodosta, myös suomi ja baski, ja suomella on myös useita sukukieliä aivan samoin kuin englannilla, ruotsilla tai ranskalla), ”Euroopassa on vain muutamia kieliä, jotka eivät kuulu indoeurooppalaiseen kieliperheeseen, suomi, viro, unkari ja baski” (tästä unohtui taaja joukko suomalais-ugrilaisia kieliä saamelaiskielistä alkaen, samoin ainakin seemiläinen maltan kieli sekä Euroopan useat turkkilaiskielet, monista maahanmuuttajakielistä nyt puhumattakaan), ja suomen ”erikoisuus on omistamista ilmaisevan verbin puuttuminen”, toisin kuin ”useissa muissa kielissä” (sikäli kuin WALS-tietokannan otos on edustava, niin englannin have-verbin tapaisella verbillä omistamista ilmaistaan noin neljäsosassa maailman kielistä).

Ja tietenkin suomen ihmeelliset erikoisuudet, kuten futuurin puute (yli puolessa WALS-otoksen kielistä ei ole taivutuksella ilmaistavaa futuuria) tai kieliopillisen suvun puute (mies- tai naispuolisuuteen perustuva kieliopillinen sukujärjestelmä on vain noin kolmasosassa WALS-otoksen kieliä), heijastavat suoraan kulttuuria ja ajattelutapaa. Suomalainen ei pysty ajattelemaan tulevaisuutta, koska verbeillä ei ole futuurimuotoa, ja yksi ainoa sukupuoleton hän-pronomini heijastaa ikiaikaista tasa-arvoajattelua. (Sama ikiaikainen miesten ja naisten tasa-arvo näkyy myös turkin kielessä, jossa myöskään ei ole kieliopillista sukua, ja kaikkihan me tiedämme, miten syvällä sukupuolten ikiaikainen tasa-arvo Turkissa nykyäänkin on. Todella syvällä itse asiassa.) Vulgaariwhorfilaisuus (kielen rakenteet vastaavat ”kulttuuria” tai ”ajattelutapaa” yks-yhteen) myy aina, tämän takiahan näitä Arrival-elokuviakin tehdään.

Väitän siis, että jos joku kirjoittaisi jostakin konkreettisesta kaikkien tuntemasta asiasta, kuten ruoasta, tämmöisen alussa esittämäni kaltaisen sepustelman, jossa jo lähtökohtana olevat faktat ovat täysin seinästä repäistyjä ja hihasta ravistettuja, siitä varmaan moni älähtäisi. Luulen myös, että kokit ja ruokaharrastajat yleensä hyvin ymmärtävät, että ruoanlaittotaito on eri asia kuin ruokaan liittyvien kansatieteellisten ja kulttuurihistoriallisten faktojen tietäminen, eivätkä tee syvällisen mentaliteettifilosofisia johtopäätöksiä perunoista tai ruisleivästä. Kieliasioissa sitä vastoin luulo on yhä tiedon väärtti. Tämän kirjailijan yleistietämys siitä, millaisia maailman kielet noin yleisesti ovat, miten kielet ja niiden ominaisuudet muotoutuvat ja kehittyvät ja mitä niistä voi päätellä, on samalla tasolla kuin jos kokki ihmettelisi, kasvaako nauris puussa vai maassa. (Eihän kokin sitä välttämättä tarvitsekaan tietää, kunhan osaa laittaa ruokaa niistä nauriista.) Ja samalla tiedon tasolla ovat ne innokkaat lukijat, jotka riemuissaan postaavat tätä kirjoitusta kieliasioista kiinnostuneiden ihmisten nettipalstoille (ja käyvät sen johdosta kiivaita keskusteluja siitä, miten rumaa on sanoa ”tulee tekemään” tai ”hän omaa sen taidon”). Miten voisikaan muuten olla, kun ei ihmiskielen olemuksen perusasioitakaan näköjään opeteta juuri missään.

Aarrggh.

Mainokset