Palaanpa vielä yhteen viime blogahdukseni aiheista eli siihen, miten ihmeellinen ja erikoinen suomen kieli muka on, kun meillä ei ole sellaista ”omistamista” ilmaisevaa verbiä kuin englannin have, ruotsin ha tai ranskan avoir. Suomalaiselle, jonka osaamat vieraat kielet yleensä ovat germaanisia ja romaanisia, syntyy tosiaan helposti semmoinen käsitys, että meidän kielemme poikkeaa ”kaikista muista”. Koska keskivertosuomalainen ei yleensä myöskään osaa karjalaa, vepsää, viroa, mitään saamelaiskieltä tai muutakaan suomensukuista kieltä, sitä ruvetaan kuvittelemaan, että olemme tämän kielemme ihmeellisen rakenteen kanssa aivan yksin ja ainutlaatuisia koko maailmassa. Ikään kuin kaikissa muissa maailman kielissä olisi myös määräiset ja epämääräiset artikkelit tai mies- ja naispuoliset hän-pronominit. (Spoileri: ei ole, ei edes useimmissa.)

Puhutaanpa vielä vähän enemmän tästä omistamisesta ja omaamisesta, tarkemmin sanoen predikatiivisesta omistamisesta, siis lauseista tyyppiä Tytöllä on kirja. (Lisäksi voidaan puhua myös attributiivisesta omistamisesta eli omistajamääritteistä, joita niitäkin on monentyyppisiä: tytön kirja, the husband of my new neighbour, der Nachbarin ihr Mann, huvudet på hästen. Mutta ei puhuta siitä nyt.) Omaamista voi ilmaista monella tavalla. World Atlas of Linguistic Structures -tietokannan sivuilta löytyy kiva kartta ja artikkeli, jossa näitä vaihtoehtoja ja niiden levinneisyyttä esitellään.

Suomalaisten yleismaailmalliseksi luulema vaihtoehto eli englannin have-verbin tapainen verbi on käytössä ehkä neljäsosassa maailman kielistä (sikäli kuin mahdollisimman kattavaksi ja edustavaksi tarkoitetun WALS-otoksen perusteella voi yleistää). Näihin kieliin muuten kuuluu myös suomensukuisia kieliä. Eteläsaame, saamelaiskielistä ehkä erikoisin ja jännittävin ja suomelle ja sen lähisukukielille kaikkein kaukaisin, tuntee tämmöisen verbin, ja myös Siperian obinugrilaisissa kielissä ja ainakin joissakin samojedikielissä ”omataan”. Nämä omata-verbit eivät ole mitään ikivanhaa yhteistä perua vaan ilmeisesti suhteellisen myöhään kehittyneet jostakin ’pitää’- tai ’hoitaa’-tyyppisestä verbistä. Mutta eivät ne ole ikivanhoja myöskään Euroopan yleisesti tunnetuissa kulttuurikielissä. Vaikka ranskan avoir ja muut latinan habere-verbin jälkeläiset näyttävät samalta kuin germaanisten kielten have, haben, ha ynnä muut, ne ovat, uskokaa pois, aivan eri alkuperää. (Germaanista verbiä vastaa etymologisesti latinan capere ’ottaa kiinni, napata, kaapata’.) Ja espanjan tener on sekin selvästi eri sana, jonka alkuperäinen merkitys ’pitää’ löytyy vielä monesta muustakin romaanisesta kielestä (sen sisältävät esimerkiksi ranskalaisperäiset luutnantti eli ’paikkaapitävä, (päällikön) sijainen’ ja sutenööri eli ’ylläpitäjä’).

Kuinka ollakaan, useimmissa muissa maailman kielissä ”omaamista” ilmaistaan, kuten suomessakin, jollakin tavalla sen omistetun asian ’olemisen’ kautta. Tässä on erilaisia vaihtoehtoja. Joissakin kielissä on käytössä ns. topiikkiomistusrakenne, eli omistaja merkitään puheenaiheeksi: ”tytöstä puheen ollen, on kirja.” Tai sitten omistaja on merkitty omistajaksi esimerkiksi tavallisella omistajamääritteen sijalla, genetiivillä: ”tytön kirja on (olemassa).” Tätä asiaa mutkistaa se, että omistajamääritteitäkin voi ilmaista monella tavalla (no niin, pitihän niistä kuitenkin puhua). Monet sukukielemme käyttävät tässäkin niitä kuuluisia possessiivisuffikseja, kun semmoiset kerran on keksitty: unkariksi ’minulla on auto’ sanotaan van autóm, ’on (olemassa) autoni’, ’meillä ei ole lapsia’ kuuluu nincsenek gyerekeink, ”eivät-ole(-olemassa) lapsemme”. Ja varsin monet kielet (WALS-näytteen kielistä melkein viidesosa) käyttävät samanlaista ”paikkakoodausta” kuin suomikin: minulla on ämpäri on muodollisesti ihan sama rakenne kuin pöydällä on ämpäri. Samaan tapaan muuten toimii venäjä, joka on paljolti hylännyt muiden slaavilaiskielten käyttämän ”omata”-verbin:  u menja jest’, kirjaimellisesti ”minun luonani on”. (Tätä on joskus arveltu suomensukuisten kielten vaikutukseksi venäjässä. Asia ei ole aivan yksinkertainen, palataan siihen kohta.)

Kun suomessa nykyään puhutaan omaamisesta, siinä on helppo nähdä vieraiden kielten malleja, nykyään kai lähinnä englannin. Ja tästä on helppo hermostua: apua, epäsuomalaista, ei meillä tämmöistä tarvita, nyt kyllä suomen kieli rappeutuu! Virossa muuten ollaan vielä pitemmällä, siellä näköjään on aivan normaalia, että työpaikkailmoituksissa tai ansioluetteloissa ”omataan kokemusta” tai ”omataan maisterin tutkinto” oppilaitoksesta X – vaikka sielläkin yleiskielen sanakirjat ja kielioppaat yrittävät selitellä, että ta omab autot on epävirolainen ilmaisutapa ja parempi olisi sanoa tal on auto ‘hänellä on auto’.

Ennen kuin paniikki suomen kielen rappion johdosta iskee, kannattaa ehkä kuitenkin pysähtyä vetämään syvään henkeä. Niin kuin tuo ranskan avoir ja espanjan tener, tai venäjän u menja jest’ ”minun luonani on” ja tšekin mám ”(minä) omaan”, tai ”omaava” eteläsaame verrattuna suomen tapaan ”paikkakoodaaviin” pohjoisempiin ja itäisempiin saamelaiskieliin osoittavat, varsin läheisissäkin sukukielissä on omaamisessa eroja, eli omaamisen ilmaiseminen ei todellakaan ole kiveen kirjoitettu. Lisäksi samassakin kielessä voidaan omata useammalla tavalla. Eteläsaamessa on omata-verbin utnedh rinnalla myös genetiiviä ja (valinnaista) olla-verbiä käyttävä rakenne (”tytön (on) kirja”), suomessa ja virossa omata-verbi näyttää etsivän omaa ekolokeroaan paikkakoodaavan rakenteen rinnalta mutta ei varmastikaan sitä ainakaan lähiaikoina syrjäytä. Latinassa oli omata-verbi habere, mutta etenkin vanhimmissa latinankielisissä teksteissä käytettiin myös olla-verbiä ja datiivia (”tytölle on kirja”), ja tällaisia ns. mihi est -rakenteita putkahtelee esiin muuallakin indoeurooppalaisissa kielissä. Euroopan valtakielikunnan kielet eivät siis suinkaan kaikki ole järkkymättä have-tyyppisen ”omaamisen” kannalla, eikä venäjän ”minun luonani on” -rakenne ole välttämättä pelkästään suomensukuisten kielten vaikutusta vaan voi ainakin osaksi palautua omaankin ikivanhaan perintöön.

Ja tästä päästään siihen, mistä viimeksi vähän kilahdin. Eli kysymykseen siitä, mitä esimerkiksi omistamisen ilmaisemisen perusteella voi päätellä ajattelutavasta, kulttuurista, kansanluonteesta tai kansallisesta mentaliteetista. Meillä on – sekä luonnostaan että kansallisvaltioprojektimme historian perintönä – kova tarve nähdä oma kansamme jonkinlaisena suorastaan biologisena, selvärajaisena kokonaisuutena ja kaivaa kaikkialta esiin sellaisia tiedonmurusia ja ns. faktoideja, jotka tukevat ajatusta ainutlaatuisuudestamme. Vain suomen kielessä on näin, koska me suomalaiset olemme ihan erilaisia kuin kaikki muut ja olemme aina olleet! Kuitenkin kielten rakenneominaisuudet ovat vaihtelevia ja muuttuvia, joten niitä on useimmiten aika toivotonta yrittää millään kovin ilmeisellä lenkillä sitoa johonkin kuviteltuun kansan tai sen kulttuurin ikiolemukseen.

Tämän tietäisimme, jos saisimme esimerkiksi koulussa oppia enemmän kielten historiasta, kehityksestä ja sisäisestä vaihtelusta. Emmekä jäisi naiivisti vertailemaan keskenämme niitä muutamia harvoja palikoita, jotka meille Euroopan suurten kielten standardikielioppien yksinkertaistavista palikkakuvauksista opetetaan, ja varsinkaan luulemaan, että tässä on ikuinen ja kattava totuus The Kielestä, joka on yhtä ikuinen, yksi ja yhtenäinen kuin The Kansa.

Ja bonusvinkki: kielen rakenteen tarkasteleminen siltä pohjalta, että kaikilla maailman kielillä ilmaistaan tietyt perusasiat mutta ne voidaan ilmaista erilaisin, vaihtelevin ja muuttuvin tavoin, auttaisi myös ymmärtämään, mitä varten koulussa opiskellaan joitain ihmeen lauseenjäseniä ja sanaluokkia.

 

Mainokset