Kuvitelluista kansoista ja keksityistä kielistä — syyskuu 27, 2017

Kuvitelluista kansoista ja keksityistä kielistä

Tämä on taas niitä päiviä, joina fennougristin ei ehkä olisi kannattanut nousta sängystä laisinkaan.

Ensin tipahti uutisvirtaani unkarilaisten kollegojen päivittelyn säestyksellä tiedeuutinen. Arvostettu ja asiallinen HVG kirjoittaa: Geneetikkojen mukaan maahantulon aikaisten unkarilaisten esi-isät olivat hunneja, ja unkari saattoi olla avaarien kieli. Siis hetkinen. Eikö tätä keskiaikaisiin kronikkoihin ja niihin perustuvaan kansallisromanttiseen uustarustoon pohjautuvaa ajatusta unkarilaisten hunnilaisista esi-isistä ole vakavien tutkijoiden taholta toimesta käsin oikein hartiavoimin kumottu jo toistasataa vuotta?

Siis. Hunnit, nuo 300-500-luvuilla jKr. Eurooppaa kauhistaneet julmat paimentolaissoturit, olivat idän aroilta saapunut kansa tai heimoryhmä, jonka etnisestä alkuperästä ei ole juuri mitään varmaa tietoa. Heidän kielestään tiedetään vain muutama muistiin merkitty Attilan juhlapidoissa tarjottujen ruokien nimitys sekä henkilöiden nimiä, jotka saattavat ainakin osaksi olla germaanista (kuten Attila eli ‘isukki’) tai slaavilaista perua. (Ihmisten ja ruokien nimet nyt muutenkin ovat tunnetusti semmoista tavaraa, joka herkästi lainautuu kielestä toiseen sopivanlaisten kulttuurikontaktien myötä.) Ei itse asiassa edes tiedetä, miten yhtenäistä joukkoa hunnit etnolingvistisesti olivat, oliko heillä edes yksi alkuperä tai yksi yhteinen kieli vai olivatko he jonkinasteisessa kulttuurisymbioosissa (kuten sittemmin unkarilaisten esi-isät arojen turkkilaisheimojen kanssa) elävä eritaustaisten ja -kielisten heimojen liittouma.

Yhtä arvoituksellista joukkoa ovat (Pannonian) avaarit, jotka elivät nykyisen Unkarin tietämillä 500-luvulta 800-luvulle jKr. eli hunnien valloitusretkien ja unkarilaisten maahantulon välisenä aikana. Heidän alkuperänsä ja kielensä peittyvät historian hämärään. Pannonian avaareilla ei välttämättä ollut mitään tekemistä Kaukasian avaarien (nah-dagestanilaiseen ryhmään kuuluvaa kieltä puhuvan kansan) kanssa, vaikka tätäkin on epäilty, monien muiden sukulaisuussuhteiden (turkkilaisiin, iranilaisiin tms. kansoihin) ohella; mahdollista on, että ennen alueen unkarilaistumista avaarit olivat jo ehtineet kielellisesti slaavilaistua.

Ja nyt nämä geneetikot siis väittävät, että (a) unkarilaisten esi-isät, jotka yleisen käsityksen mukaan ratsastivat idän aroilta Unkariin vuonna 896, eivät olleet suomalais-ugrilaisten vaan hunnien jälkeläisiä ja että (b) he eivät tuoneetkaan unkarin kieltä mukanaan vaan sitä puhuivat mahdollisesti jo Unkarissa asuvat avaarit. HVG:n jutussa haastateltu työryhmän johtaja Tibor Török selittää, että maahantulon aikaisten unkarilaisten geeneistä löytyvä ns. aasialainen komponentti (jonka osuus on noin 10%) ei sovi yhteen suomalais-ugrilaisen alkuperän kanssa, sitä vastoin kylläkin hunnien. Hetkinen – miten ihmeessä oikein alkuperältään tuntemattoman ja kauan sitten kadonneen kansan (sikäli kuin se edes oli yhtenäinen ”kansa”) geeniperimä pystytään määrittelemään, että sitä voitaisiin verrata mihinkään? Mitä ovat hunnien geenit?

Török valittaa, että tutkimusryhmän päätelmiä ei edelleenkään oteta vakavasti:

Meille saarnataan jatkuvasti, että kielisukulaisuus on riippumaton geneettisestä sukulaisuudesta, olemme siis kiistämässä näkökantaa, jota ei ole olemassakaan. Tämä argumentti on kuitenkin huteralla pohjalla. Ensinnäkään kieli ja genetiikka eivät voi olla täysin riippumattomia toisistaan, sillä jokaista säilynyttä kieltä on täytynyt puhua geneettisesti luonnehdittavissa olevan suhteellisen suurilukuisen populaation. Toiseksi: vallitsevan teorian mukaan unkarin kielen toivat Karpaattien altaaseen maahantulevat unkarilaiset, joten heissä odottaisimme tämän suurilukuisen populaation geneettisten jälkien olevan vielä vahvemmin edustettuina kuin nykyunkarilaisissa, ja tunnustakaamme, että tämänhän oikeasti kaikki haluavat tietää. Kolmanneksi: meidän esihistoriaamme kouluopetuksen tasolle kiteyttävä akateeminen yhteisö ei vieläkään ole esittänyt vaihtoehtoista teoriaa, maahantulevat unkarilaiset polveutetaan protouralilaisista kansoista [sic]. Neljänneksi: meitä syytetään ennakko-oletukseen uskomisesta, vaikka me haluamme vain valottaa todellisuutta. On paljonpuhuvaa, jos hunnisukulaisuuden mahdollisuudesta kuullessaan joku saa raivokohtauksen.

 

Oivoi. ”Kieli ja genetiikka eivät voi olla täysin riippumattomia toisistaan” – eivät toki, mutta ne voivat riippua toisistaan hyvin monilla, ennakoimattomilla tavoilla. Jos puhujayhteisö on monikielinen ja kattavan seka-avioliittojärjestelmän dominoima, miten se on ”geneettisesti luonnehdittavissa”? Ja lopuksi tuo zombiväite ”unkarilaiset polveutetaan uralilaisista”. Jo yli sata vuotta fennougristit ovat jankuttaneet, että kielisukulaisuus ei merkitse geneettistä sukulaisuutta, mutta näköjään tätä ajatusta ei millään saada hengiltä. Edelleen geneetikkomme kuvittelee fennougristien edellyttävän, että uralilaisen kantakielen puhujat olivat geneettisesti yhtenäinen ryhmä, jonka perimää ei nykyisissä uralilaisten kielten puhujissa ole vain pientä murto-osaa vaan ikään kuin suurin tai olennainen osa.

(Varsinainen tutkimus on julkaistu PLOS-aikakauskirjassa. Se on näköjään tiukkaa genetiikkaa, eikä artikkelin tekstistä löydy ainuttakaan viittausta hunneihin tai kieleen.)

***

Ja sitten toinen tömähdys. Ei tietenkään kannattaisi hirveästi järkyttyä venäläisen ns. kansallismielisiin sisältöihin erikoistuneen Regnum.ru-“uutis”-toimiston annista. Silti hieman hermostuin haastattelujuttuun, jossa ex-kuvernööri Nikolai Merkuškinin uuden tehtävän johdosta – Merkuškin on nimitetty presidentin edustajaksi vastaamaan yhteistyöstä Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressin kanssa (seuraavaksi Tartossa 2020) – keskusteltiin ”politiikantutkija” Dmitrij Solonnikovin kanssa. Solonnikov on huolissaan, pystyykö Merkuškin pitämään pintansa suomalais-ugrilaisten kanssa, kun ei edellisessä toimessaan Samarassa pystynyt panemaan kampoihin paikallisille eliiteille. Ja sitten hyppää Solonnikovin suusta varsinainen suursammakko. ”Suomalais-ugrilaisella kortilla” pelataan kansainvälisessä politiikassa ihan liian usein Venäjää vastaan. Kuitenkin:

Me ymmärrämme, että enemmistö suomalais-ugrilaisista kielistä maamme alueella on keinotekoisia kieliä, jotka konstruoitiin 1930-luvulla. Niitä ei ole koskaan ollut olemassa. Moskovan ja Pietarin lingvistit vain ottivat ja keksivät suomalais-ugrilaisen kulttuurin. Se ei ollut niin kehittynyt eikä aktiivisesti edustettuna 1700- ja 1800-luvulla. Toisaalta 1900-luvulla tarjoutui mahdollisuus kehittää näitä kansoja. Mutta toisaalta taas tästä syntyi paljolti eräänlainen aikapommi, koska nyt, tähän kulttuuriin vedoten, yritetään luoda uutta historiaa, feikkiaineistoa suomalais-ugrilaisten kansojen ja keskeisen Venäjän voimien välisestä vastakkainasettelusta. Tässä tilanteessa tämä uusi feikkikulttuuri löytää hyvän kasvupohjan.

Miten niin ”keinotekoisia kieliä”? Tämä on itse asiassa varsin yleinen väite, kun Venäjän ns. kansallismielisissä piireissä puhutaan valkovenäjästä tai ukrainasta: ne ovat ”oikeasti” venäjän murteita, joten niille kehitetyt kirjakielet normeineen ovat pahantahtoista tosiasioiden vääristelyä. Jos ersämordvaa, maria, vepsää tai hantia väitetään keinotekoiseksi kieleksi, siinä täytyy kuitenkin olla taustalla jokin toinen ajatus.

Ilmeisesti taas kerran maallikolta menevät sekaisin kieli ja kielelle kehitetty normi. Monille Venäjän vähemmistökielille rakennettiin kirjakielet ja kirjoitettiin käytännön kieliopit ja äidinkielen oppikirjat ensi kertaa vasta 1920- ja 1930-luvuilla. Mutta tietenkin nämä kielet olivat olleet olemassa jo paljon sitä ennen, eivätkä lingvistit niitä ”keksineet”. Solonnikovin möläytys heijastaa sitä tyypillistä kansanlingvististä ajatusta, että vain kirjoitettu kieli on ”oikeasti olemassa”, kirjoittamattomat kielet eivät ole ”oikeita kieliä” vaan jotakin muuta, jotakin ”kehittymätöntä”, eihän niillä edes ole ”kielioppia” ennen kuin joku sellaisen kirjoittaa. Niihin ei siis voi vedota eikä niillä perustella yhtään mitään.

Regnum.ru:n jutussa tämä kansanlingvistinen uskomus napataan poliittiseksi lyömäaseeksi. Apuna on toinen kansanlingvistinen uskomus, sama kuin Tibor Törökillä ja hänen geneetikkoryhmällään: kieli määrittelee kansan ja kansa kielen. Sekä jossain alkuperäisessä tilanteessa, ”kun asiat vielä olivat niin kuin pitää”, että toivotussa tulevaisuudessa maailma koostuu selkeästi rajautuvista, yksikielisistä ja yksi-identiteettisistä yhteisöistä. Näin ajattelivat kansallisromantikot, joille kansa oli biologisen perheen laajentumaa ja sen yhteinen kieli tämän biologisen perheen yhteisen kansansielun heijastus. Näin ajattelivat myös Neuvostoliiton vulgaarimarxistit, joiden oppi edellytti kaikkien Neuvostoliiton kansojen jossain kaukaisessa tulevaisuudessa sulautuvan yhdeksi neuvostokansaksi, jolla sitten varmaankin olisi yksi neuvostokieli. (Sitä, mikä tai millainen tämä kieli olisi, ei käsikirjoissa tarkemmin kuvailtu, mutta ottaen huomioon sen yleisen venäjän kielen glorifioinnin, jota Neuvostoliitossa harrastettiin viimeistään 1930-luvulta lähtien, se tuskin olisi voinut olla mikään muu kuin venäjä.)

Mitä ylivertaisempi kieli, sen ylivertaisempi kansa ja toisinpäin – ei voi olla mahdollista, että jalon venäjän kielen ja sitä kantavan kansan ylivertaisuutta ei olisi tunnustettu niiden ”kehittymättömien” heimojen parissa, joiden kielet ”keksittiin” Moskovassa ja Pietarissa vasta 1930-luvulla. (Toki tätä ennen lukuisat suomalaiset, unkarilaiset, saksalaiset ynnä muut tutkijat olivat selvitelleet suomalais-ugrilaisten kielten saloja jo pitkään…) Siispä se kansallinen historiankirjoitus, jota muutamien Venäjän suomalais-ugrilaisten ryhmien parissa nyt yritellään ja johon kuuluu Venäjän vallan lujittumisen kuvaaminen kolonisaatio- ja valloitusprosessina, on tietenkin valetta ja huijausta, nykyvenäjäksi fejk.

Juupajuu. Tässä poliittisen populismin yhä rankemmin heiluttelemassa maailmassa ei tarvittaisi enää yhtään lisää populaarimytologisia uskomuksia, yleistäviä ennakkoluuloja ja helppoja selityksiä. Sitä vastoin ilmiöiden todelliseen monimutkaisuuteen pureutuvalle perustutkimukselle ja tätä tutkimusta selkeästi mutta rehellisesti esittelevälle tieteenpopulaaristukselle olisi loputon tarve.

Mainokset
Akka ukon töissä? — syyskuu 18, 2017

Akka ukon töissä?

Kieli ja sukupuoli, kuten erinäiset muutkin ihmisten yhteiselämään liittyvät asiat, ovat  sillä tavalla jänniä juttuja, että niiden perusta on ihmisen biologiassa, aivoissa ja elimistössä ja niiden evoluutiossa mutta toisaalta myös ihmisten itse luomissa kulttuurisissa rakenteissa ja ihmisten välisissä tahdonvaraisissa sopimuksissa. Se, missä näiden työnjaon raja kulkee, on hankala kysymys, johon ei ole helppoa vastausta mutta jossa on runsaasti tilaa poliittiselle kansankiihotukselle ja populistiselle öyhötykselle.

Konservatiivisissa ajatusmalleissa sekä kielen että sukupuolijärjestelmän rakenteet halutaan mielellään nähdä luonnon tai Luojan ikuisina lakeina. Ne ovat jollakin ikuisella, yli-inhimillisellä tavalla ”oikein” – alkaa tekemään vain kerta kaikkiaan on ”väärin”, se ”ei ole suomea”, ja ihmiset nyt kerta kaikkiaan ovat miehiä tai naisia (joista ensiksi mainituilla on geeneissä hinku leikkiä polttomoottorivehkeillä ja jälkimmäisillä taas kyky erottaa fuchsianpunainen magentanpunaisesta). Näiden ikuisten lakien rikkomisesta, oli kyseessä sitten possessiivisuffiksien unohtuminen tai sukupuolineutraalin avioliiton salliminen, seuraa ihmiselle ja yhteiskunnalle luisu pitkin kaltevaa pintaa ja lopulta rappio ja tuho. Niin kuin kansansadussa, jossa akka ja ukko vaihtoivat töitä, ja hullustihan siinä kävi, tai niin kuin monien kansojen parissa tunnetuissa akkojen praasnikoissa tai naistenkarnevaaleissa, joissa naiset saivat kerran vuodessa ryypätä, rähistä ja ahdistella miehiä – ja tämän ”väärän kuninkaan päivän” jälkeen voitiin helpotuksesta huokaisten palata normaalitilaan.

Edistysmieliset maailmanparantajat taas mielellään uskovat, että maanpäällinen paratiisi on mahdollista rakentaa. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä tai ainakin muutettavissa hyväksi oikean tiedon avulla, ja samoin yhteiskunta ja kieli ovat rakenneltavissa haluttuun suuntaan. Jos yhteiskunnan sukupuolittuneissa rakenteissa tai kielessä on jotain pahaa tai joitain ihmisiä syrjivää niin hyvänen aika, muutetaan ne! Ei tarvitse kuin yhdessä päättää ja sitten astella käsi kädessä kohti sateenkaarta!

Oikeasti tässä vastakkainasettelussa noita ääripäitä edustaa aniharva. Kovinkin liperikypäräkonservatiivi, jolla vain kypärän sisältä löytyy vähänkään useampi aivosolu, varmasti myöntää, että yhteiskuntaa ja kieltä voidaan rakentaa ja muuttaa, niinhän meillä on rakennettu sekä Suomi että suomen kieli. Eikä ruusunpunalinssisinkään maailmanparantaja luultavasti kuvittele, että (kuten eräässä nettikeskustelussa nasevasti todettiin) rasismi poistuu yhteiskunnasta kertapieraisulla, kun vain kerrotaan kansalle, että n-sanan käyttäminen on rumaa ja tuhmaa. Mutta, kuten jo alussa totesin, se, mihin kohtaan sitten konservatiivisen luonnonlakiuskon ja edistyksellisen maailmanparannuspyrkimyksen raja pitäisi vetää, missä pitäisi yrittää parantaa asioita ja missä kohtaa tunnustaa parannuspyrkimysten mielettömyys, onkin paljon hankalampi selvittää. Siinä tarvittaisiin tietoa, mutta valitettavasti meille tarjotaan ns. kokemusasiantuntijuuteen perustuvaa demagogiaa.

Tästä tuorein esimerkki singahti verkkoon tänä aamuna, kun YLEn blogipalstalla Sanna Ukkola hermostui Aamulehden pääkirjoituksessa julistettuun päätökseen käyttää sukupuolineutraaleista tehtävistä sukupuolineutraaleja nimikkeitä, esimerkiksi kutsua eduskunnan puhemiestä eduskunnan puheenjohtajaksi. Ukkolan mielestä Aamulehden päätoimittaja loukkaa sananvapautta ja sytyttelee vertauskuvallisia kirjarovioita. ”On hyvin erikoista, että lehti kieltää toimittajiaan raportoimasta asioista niiden oikeilla nimillä. Sitä on vaikea pitää enää journalismina, se on kampanjointia.” Pitääkö tulevaisuudessa keksiä poliittisesti korrektit kiertoilmaisut myös ”tiedemiehelle” ja ”pyykkipojalle”, muuttaa historia ”herstoriaksi” ja naistutkimus ”eliöseurannaksi”, kysyy Ukkola ja puuskahtaa lopuksi:

Newsflash ihmiset: idioottimaiset vaatimukset lisääntyvät ja pahenevat, jos kukaan ei saa suutaan auki ja totea, että lopettakaa tuo hölynpöly – tuossa ei ole mitään järkeä.

Tämä myytti ”poliittisen korrektiuden tyranniasta”, jonka ikeen alla etenkin länsimainen valkoinen heteromies joutuu voihkimaan, kun ei enää saa sanoa neekeriä neekeriksi eikä pakottaa banaania pitämään melonin lippalakkia, on nykyään oikeistopopulismin vakiokauraa. Ukkola varmaan kerää tästäkin jutusta aplodit omiltaan, siis niiltä, joiden mielestä  yhteiskunnan lokerot ja kerrokset, etenkin meidän oman ylälokeromme mukavat seinät, ovat yhteiskunnan turva. Ja kyllähän se kansa tietää, mikä on hölynpölyä ja missä on järkeä, aivan niin kuin terve maalaisjärkikin sanoo, ettei ihminen voi kehittyä apinasta ja että maa on litteä. Ja että puhemies on puhemies, koska se on puhemiehen ”oikea nimi”, näinhän on jo maailman luomisessa määrätty.

Mutta ennen kuin hermostutaan poliittisesta ajojahdista suuntaan tai toiseen, eikö voisi ihan oikeasti kuunnella asiantuntijoita? Esimerkiksi virkakielen tutkijaa Ulla Tiililää, joka jo vuonna 1994 (!!!) Kielikello-lehdessä ehdotti eduskunnan ”puhemiehen” sijaan puheenjohtaja-nimitystä? Tiililä, toisin kuin Ukkola, ei kirjoittanut tätä mutu-pohjalta vaan nojasi Mila Engelbergin ja muiden genderlingvistien tutkimuksiin sekä Suomenkin allekirjoittamiin kansainvälisiin tasa-arvosopimuksiin. Ja tutkimusten mukaan asia todellakin on niin, että kieli vaikuttaa ajatteluun ja käytetyt nimitykset muovaavat mielikuviamme: mies-sanalla muodostetut ammatti- ja tehtävänimikkeet yhdistyvät suomalaisen mielessä miespuolisuuteen, ja eduskunnassa puhetta johtavaa henkilöä ihan oikeasti ajatellaan herkemmin miespuolisena, jos hänen nimityksensä on puhemies.

Tästä voidaan sitten tehdä erilaisia poliittisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi voidaan, kuten Aamulehden toimitus, päättää, että yritetään edistää sukupuolten tasa-arvoa käyttämällä mahdollisuuksien mukaan ihmisistä sukupuolineutraaleja nimikkeitä silloin, kun asia on sukupuolineutraali. Kysymys ei siis ole siitä – tämä on näiden väittelyjen tavallisimpia olkiukkoja – että ”miehiä ei enää saisi sanoa miehiksi ja naisia naisiksi”. Vaan siitä, että silloin kun on kyseessä tehtävä, jossa sukupuolella ei ole väliä – eduskunnassa puheenjohtajan nuijaa voi aivan yhtä hyvin heiluttaa mies kuin nainenkin – silloin tätä tehtävää ei tarpeettomasti sukupuoliteta ja kytketä miehisyyteen. Eihän tämä tietenkään ykskaks tuo taivasta tai tasa-arvon ihmemaata maan päälle. Mutta ainakin se pakottaa ajattelemaan sitä, miten monia asioita on perinteisesti kytketty sukupuoleen tavalla, joka toimii toisen sukupuolen tai viime kädessä molempienkin vahingoksi.

Näin yksinkertaista sen kuvittelisi olevan. Mutta jostain kumman syystä Ukkola haluaa nähdä Aamulehden toimituksellisen ratkaisun toimittajien sananvapauden rikkomisena. Valtapositiossa olevalle tai siihen samastuvalle se oma valta-asema on luonnollinen ja itsestäänselvä, jolloin kaikki yritykset muuttaa sitä ovat tietenkin hölynpölyä. Komein tietämäni havainnollistus löytyy The Vieraalla Kielellä verkosta: Douglas Hofstadterin nimimerkillä ”William Satire” kirjoittama A Person Paper on Purity in Language. Nimimerkki parodioi William Safirea (1929–2009), New York Timesin kuuluisaa konservatiivista kolumnistia ja maallikko-kielipoliisia. Tässä pakinassa perinteisen kielellisen seksismin puolustukseksi käytetyt argumentit on siirretty mielikuvitusmaailmaan, jossa sukupuolen sijasta kieltä jakaa ihmisten ihonväri: ihmisen normaali nimitys on white tai black, mutta tietenkin myös mustaihoisten järjestön puheenjohtajasta on käytettävä nimitystä chairwhite, ja taas toisaalta mustaihoisten ammatinharjoittajien nimikkeillä on ”luonnollisestikin” omat johtimensa, niin että mustaihoinen näyttelijä on itsestäänselvästi actroon, olkoon ylpeä siitä!

Suosittelisin tätä juttua myös Sanna Ukkolan luettavaksi, ennemmin kuin vanhaa väsynyttä vitsiä historysta ja herstorysta, jos nyt välttämättä pitää kaivaa esimerkkejä englanninkielisestä maailmasta. Ylipäätään Ukkolan juttua ”on vaikea pitää enää journalismina, se on kampanjointia.”

Ja muuten newsflash Sanna: naistutkimuksen sijaan yliopistomaailmassa on jo aikaa päiviä siirrytty puhumaan sukupuolentutkimuksesta.

Pandan suolistoa (1): ruiksenleikkuuta kirveksellä? — syyskuu 11, 2017

Pandan suolistoa (1): ruiksenleikkuuta kirveksellä?

Muutaman vuoden Facebookin kielipalstoilla roikuttuanikaan (seurailen lähinnä Aristoteleen kantapäätä sekä Yhdyssana on yhdyssana -ryhmää) en vielä ole kyllästynyt ihmettelemään muutamia somekielisosiaalisia ilmiöitä. Tällaisiin kuuluu esimerkiksi päivittely- ja paheksuntapuheen tarve, johon toivottavasti palaan joskus myöhemmin: monilla ihmisillä on palava kaipuu saada puhua kielestä ja kielen ilmiöistä, kertoa niihin liittyviä tuntemuksiaan ja ajatuksiaan, vaikka monet eivät ole näiden ajatusten sanallistamiseen saaneet muita työkaluja kuin ”onko tämä oikea suomen kielen sana?”, ”meillä koulussa ainakin opetettiin että **** on väärin” tai ”mutta kun englannissakin menee näin”.

Tämä päivittelypuheen tarve osaltaan johtaa myös siihen, että kielipalstoilla jatkuvasti toistuvat muutamat tietyt kysymykset ja aiheet. En enää jaksa laskea, montako kymmentä kertaa olen nähnyt väännettävän kättä yksinäis-k:n astevaihtelusta (miten taipuu kirkua? mitkä ovat koko- tai ikä-sanan monikkomuodot? miten taipuvat vuoka, vaaka, Juuka ja Riika?), tiettyjen sanojen i- tai e-vartaloisuudesta (kaalin vai kaalen?) tai muutamista inhokkisanoista kuten lukemattomien suomalaisten kielikorvaa jostain syystä viiltävä juurikin. Vastaukseksi ei selvästikään riitä se perinteinen ”katso hyvä ihminen Kielitoimiston sanakirjasta”.

Päivittelynhalun lisäksi tässä aivan varmasti vaikuttaa myös se, että kielen ilmiöille kaivataan kunnon selitystä, jota ei antanut koulun äidinkielenopettaja eikä anna Kielitoimiston sanakirja. Miksi on näin? Ja hyviä ns. kunnon selityksiä monille ilmiöille puolestaan löytyisi kielihistoriasta, jota tavallinen kansalainen ei tunne, koska ei sitä missään saa oppia. Kuitenkin monet kielen kummallisuudet on maalaisjärjelläkin helppo ymmärtää eräänlaiseksi historiallisten evoluutioprosessien tuottamaksi kuonaksi. Kielihistorioitsija Roger Lass vertaa niitä miehen nänneihin ja pandan suolistoon. (Jälkimmäisen selitykseksi: jättiläispandan esi-isät olivat lihansyöjiä, ja siksi pandalla on vieläkin lihansyöjän lyhyt suoli. Se joutuu siksi syömään tolkuttomat määrät bambua, että ravintoa imeytyisi riittävästi, ja kärsii luultavasti mahavaivoista koko ajan, mutta evoluutiohan ei toimi niin, että kaikki turhaksi ja ikäväksi koettu automaattisesti poistettaisiin.) Luonnollisissa kielissä on piirteitä ja aineksia, joissa ei nykytilanteesta katsoen ole mitään järkeä ja joista tuntuu puusta katsoen olevan suoranaista haittaa. Silti ne ovat syntyneet aikoinaan säännöllisten, selkeiden ja ymmärrettävien prosessien tuotteina.

Näihin kielipalstojen vakiokysymyksiin kuuluu s-loppuisten sanojen taivutus. Miksi kunnas taipuu kunnaan mutta kannas puolestaan kannaksen, miksi ruis ei taivu ruiksen vaan rukiin? Miten taipuvat Sokrates, Elvis ja Carlos – tähänhän on olemassa Kielitoimiston ohje, mutta miksi? Selitys on aivan yksinkertainen, ja vuodesta toiseen minua aina vain enemmän sapettaa, ettei sitä missään rautalangasta väännetä.

Aloitetaan ns. vanhoista s-loppuisista sanoista. Niistä monet ovat joko vanhoja lainoja balttilaisilta (kuten vaikkapa oinas, hirvas, kirves ja kinnas) tai – erittäin usein – germaaneilta (kuningas, rikas, rakas, armas, sairas, kaunis, lammas, rengas jne. jne.), ja niiden loppu-s on – vähän mutkia suoriksi vetääkseni – usein itse asiassa se ikivanha indoeurooppalaisten maskuliinien perusmuodon s-pääte, joka balttilaisissa kielissä edelleenkin pannaan myös vieraiden miehennimien perään. Nythän konsonanttiloppuisia sanoja ei meillä pystytä sellaisenaan taivuttamaan, vaan esimerkiksi genetiivin -n:n tai monikon t:n eteen tarvitaan sidevokaali. Kun armas-tyyppisiä sanoja taivutettiin täten, saatiin alun perin sentapaisia muotoja kuin armasen tai armasan. Vokaalien väliin jääneestä ässästä tuli jo kantasuomessa (vrt. mies: miehen, läsnä: lähellä), ja tämä puolestaan tipahti painottomassa asemassa kokonaan pois, jolloin saatiin sellaisia muotoja kuin armaan, sairaat, renkaille. (Säilyneenä tuon h:n näkee yhä vanhassa runokielessä – armahani, rukihinen – tai niissä murteissa, joissa puhutaan “hoon päältä”.)

Toisella ryhmällä s-loppuisia sanoja taas on ollut alun perin lopussaan konsonanttiyhtymä -ks-. Nämä sanat ovat usein johdoksia (kaulus sanasta kaula, jalas sanasta jalka, kannas sanasta kanta, painos verbistä painaa). Konsonanttiyhtymiä ei kantasuomalaisina aikoina suvaittu sanan eikä tavun lopussa: tästä muistona meillä on yhä sellaisia muotoja kuin (lapsi:) lasta eikä ”lapsta”, juostaan eikä ”juokstaan”, veistä eikä ”veitstä”. Niinpä tässäkin sanatyypissä on vaihtelu: tavun tai sanan lopussa on pelkkä s (kaulus, kaulusta, lumi alla jalasten), vokaalin edellä ks (kauluksesta, painokset).

Ja lopuksi on vielä sellaisia s-loppuisia sanoja, joiden palautuu historialliseen t:hen. Jo varhaiskantasuomessa nimittäin vanha muuttui s:ksi, jos sen jäljessä oli i, muuten se säilyi t:nä. (Muutos on helppo ymmärtää, jos ajatellaan sitä liudennuksen eli j-mäisen ”njiukauttamisen” kannalta: tj:n tapaiseen äänteeseen tulee helposti ässämäistä lisäsuhinaa, ja lopuksi tämä ts:n tapainen äännähdys yksinkertaistui pelkäksi ässäksi.) Tämän takia suomen kielen monissa vanhoissa sanoissa vaihtelee s:n kanssa (ja lisäksi astevaihtelee): vuosi : vuoden : (moneen) vuoteen. Joissain useampitavuisissa muodoissa vanhaa t:tä seurannut sananloppuinen vokaali on voinut tipahtaa kokonaan pois, ja aivan johdonmukaisesti näin on käynyt -(U)Us-johtimella muodostetuille abstraktisubstantiiveille: kauneus (joka alkuaan olisi voinut olla jotain sen tapaista kuin *kaunisuti, josta *kauni(h)us(i)): kauneuden: kauneutta.

Nämä kolme tyyppiä meillä siis oli vanhastaan, mutta mitäs tehdään, kun ulkomaan kielistä jatkuvasti tulee uusia s-loppuisia sanoja ja nimiä? Koska tuo -ks-johdannaisten luokka on avoin eli siihen tulee jatkuvasti uusia muodosteita, muun muassa teonnimijohdokset monista verbeistä (opetus, rajoitus, helpotus, maalaus, siivous…), ja koska toisaalta näissä sanoissa säilyy näkyvillä myös kaikissa taivutusmuodoissa, oli varmaan selkeintä ”adoptoida” uudet s-sanat tähän tyyppiin. Niinpä Suomen kirkoissa on satojen vuosien ajan saarnattu Jeesuksesta Kristuksesta, ja edelleenkin tuntuu luontevalta puhua Elviksen biiseistä tai Valtteri Bottaksen sponsorisopimuksista. Poikkeuksena ovat olleet antiikin kreikkalaiset henkilön- ja paikannimet. Niitä oppineet herrasmiehet, entisten aikojen klassillisten lyseoiden kasvatit ryhtyivät taivuttamaan pitkävokaalisen tyypin mukaan (Aristoteleen, Hellaan, Akropoliin), ehkäpä siksi, että klassisessa kreikassa niiden taivutus on vähän samantapainen eli ässä katoaa tykkänään monissa taivutusmuodoissa (esimerkiksi pólis ’kaupunki’ -sanan akkusatiivimuoto on pólin).

Nykyään kuitenkin s-loppuisten vierasnimien virta on niin vuolas, että suomen kieleen on alkanut kotiutua neljäskin taivutustyyli. Uusia s-loppuisia nimiä kohdellaan aivan kuten muitakin vierasnimiä, eli niihin vain lisätään taivutettaessa sidevokaali i: Memphisissä, Charlesin. Tämän myötä tulee entistä akuutimmaksi kysymys, miksi ihmeessä sitten kaikkia muita s-sanoja ei taivuteta samalla tavalla? Miksi suomi on näin kummallinen kieli, ja miten tämmöisen kielen ikinä voi kukaan oppia?

Tähänkin selitys on itse asiassa yksinkertainen. Me koulussa äidinkielen kielioppia ja kielioppikirjoista vieraita kieliä opetelleet herkästi kuvittelemme, että kieli(taito) on jonkinlainen puhujan päässä sijaitseva sanakirjan ja kieliopin yhdistelmä. Näinhän ei ole, oikea kieli ei toimi niin. Päässä piilevä kielitaito ei koostu listasta, jossa on sanojen perusmuodot (ne muodot, jotka ovat sanakirjan sana-artikkelin alussa lihavalla painettuina), ja erillisestä säännöstöstä, joka kertoo, miten näitä muotoja taivutellaan ja missä vaiheessa s:n paikalle tulee t, d tai ks tai jotain muuta. Perusmuoto ei välttämättä ole se aidoin ja oikein muoto, josta kaikki muut johdetaan. Mitä todennäköisimmin meillä on päässämme varsinkin usein esiintyvistä sanoista valmiiksi tallennettuna useita eri taivutusmuotoja ja johdannaisia (samoin kuin tavallisia sanayhdistelmiä, lauseenpätkiä ja fraaseja), ja tämän lisäksi hahmotamme tiedostamatta ja vaistomaisesti näiden välillä vallitsevia samankaltaisuuksia ja perheyhtäläisyyksiä: muodostetaan kuin, taipuu kuin… Tällaisessa kuvioiden ja samankaltaisuuksien hahmottamisessa ihmisen ajattelu toimii paljon paremmin kuin sääntöoperaatiosarjojen pyörittämisessä.

Niinpä meillä ei siis ole päässämme erikseen yksinäistä sanaa nauris tai ruis tai varis ja kummassakin jotain nurjalla puolella piilossa olevaa ohjelappua, josta aivomme lunttaavat, että nauris-sanan genetiivi on nauriin mutta varis-sanan genetiivi taas variksen tai että ruis-sanaa taivutettaessa sinne lykätään myös keskelle k: rukiin. Ei, vaan meillä voi olla muistissa erikseen tallessa vaikkapa jokin sellainen sanonta kuin ei nauriinvarasta hirtetä, ja toisaalta nauris voi yhdistyä päässämme vaikkapa kauriiseen ja sitä kautta kauniiseen, joka on hyvin tavallinen sana myös monenlaisissa taivutusmuodoissaan. Menestyksekäs kielenoppiminen perustuukin siihen, että saamme päämme sisälle uudesta kielestä sekä riittävästi materiaalia että rakennetuksi tällaiset assosiaatioverkot, joiden varassa voimme tuottaa uusia muotoja ja lauseita niin sanotusti selkäytimellä. Tämän takia ei suomen kielen eikä minkään muunkaan kielen oppiminen onnistu pelkästään sanoja pänttäämällä. Ja tämän takia ei suomi monenlaisine s-sanojen taivutuksineen ole yhtään sen ihmeellisempi kieli kuin mikään muukaan.

Populismista ja kielestä — elokuu 25, 2017

Populismista ja kielestä

Olen aikoinaan toisen bloginikin puolella kirjoittanut itävaltalaisen Ruth Wodakin ajatuksista, mutta nyt voisi olla aika palata asiaan myös Keski-Eurooppaa laajemmassa yhteydessä.

Wodak on kriittisen diskurssianalyysin ns. wieniläisen koulukunnan perustaja ja yksi maailman tunnetuimmista poliittisen ja ideologisen kielenkäytön tutkijoista. Viime vuosina hän on tutkinut erityisesti äärioikeisto- ja oikeistopopulismiliikehdintää ja sen kieltä. Olin tässä sattumoisin Tampereella kieltä ja demokratiaa käsittelevässä konferenssissa, jossa Wodak oli yhtenä plenaariesitelmöitsijänä. Kaleva-lehti oli tämän johdosta haastatellut Wodakia, mutta hyvää tarkoittava juttu oli otsikkoa myöten (”Terrori-iskut ovat auttaneet äärioikeiston nousuun”) vähän sivussa asiasta. Ja vielä enemmän sivuun tietenkin vänkäsivät kommenttiketjuun väistämättä ilmaantuvat ”maahanmuuttokriitikot”.

Nythän on niin, että Wodak on kielentutkija, hän siis tutkii kieltä ja kommunikaatiota. Hän ei ole terrorismin, maahanmuuton tai islamin asiantuntija, ei myöskään poliittisen tai äänestyskäyttäytymisen tutkija, eikä hänen esitelmässään ollut näistä kysymys. Sitä vastoin kielentutkijalle aukeaa laaja työsarka siinä, miten kieli valjastetaan politiikan ja aatteiden palvelukseen, miten kielellä vaikutetaan ihmisiin ja miten kielellä luodaan ajatusrakennelmia ja mielikuvia – esimerkiksi juuri populismin ytimessä olevasta ”meidän” ja ”muiden” vastakkainasettelusta. Oikeistopopulismissa ”me” olemme ”kansa”, joka on luonnollinen kokonaisuus, verenperimän ja ”rodun” määrittämä laajennettu perhe – se on aina ollut, ja erityisesti se on ollut olemassa entiseen kulta-aikaan, jolloin kansakunnat olivat ”puhtaita” ja kyseenalaistamattomia perusyksikköjä ja myös niiden sisällä ihmisten väliset suhteet toteutuivat ”luonnollisina”. Tämä ihannetila pitäisi palauttaa, ja sitä pyrkivät puolestaan estämään ”muut”, epäaitouden ja luonnottomuuden edustajat.

Nämä kielikuvat ja niitä pönkittävät tekstirakenteet – esimerkiksi ”kansan” esittäminen kyseenalaistamattomana, itsestäänselvänä lähtökohtana – ovat todellisuutta väkevämpiä. Wodakin mukaan emme elä totuudenjälkeistä vaan häpeänjälkeistä aikaa: populistijohtajat Donald Trumpista lähtien voivat sumeilematta väittää mustaa valkoiseksi ja senkin jälkeen, kun heidän väitteensä on osoitettu vääriksi, jatkaa väittämistä – heille ei tule mieleenkään hävetä valheesta kiinni jäämistä. Pääasia on, että kohutaan ja provosoidaan, ja provosoinnin ja provosoitumisen avulla voidaan pyörittää (tuota ylempänä linkitetyssä blogissanikin kuvattua) oikeistopopulismin ikiliikkujaa, jossa media pakotetaan reagoimaan omiin möläytyksiin ja siten pidetään se koko ajan altavastaajan roolissa.

Kielentutkijan analyysin kohteena voi olla myös se, miten kielikuvia ja ilmauksia kuljetetaan backstagelta, ”takahuoneesta”, julkisuuteen ja vähitellen normalisoidaan ja salonkikelpoistetaan ne. Populistipuolueiden sisäisessä kielenkäytössä ja puolueohjelmissakin voi esiintyä esimerkiksi hyvin ohuesti verhottua rasismia – eikä siis vain sisäisillä suljetuilla foorumeilla vaan aivan julkisesti verkossa nähtävillä olevissa keskusteluissa ja teksteissä – tai voimakkaita ideologisia taustaoletuksia sisältäviä näennäistermejä kuten haittamaahanmuutto (haitta kenelle, miten, kuka sen toteaa tai määrittelee?) tai elintasopakolainen. (Wodakin esitelmässä esimerkkinä tästä oli itävaltalaisten oikeistopopulistien varsin avoimesti käyttämä väite Euroopasta ”valkoisen rodun (!) kehtona”.) Some- ja julkisuusesiintymisten kautta nämä ilmaukset tuodaan esille ja niitä pidetään esillä, kunnes jatkuva toisto totuttaa yleisön niihin.

Se jatkuva toisto nimenomaan, propagandan keinoista yksi yksinkertaisimpia ja tehokkaimpia. Wodakin esitelmän yksi kohokohta oli analyysi Itävallan viime presidentinvaalien alla käydystä juontamattomasta (!) tv-väittelystä kärkiehdokkaiden, sitoutumattoman vihreän Alexander Van der Bellenin ja oikeistopopulistien Norbert Hoferin kesken. Hofer toisti useaan otteeseen sitä yksinkertaista väitettä, että hän itse on ”kansan” ehdokas, Van der Bellen taas edustaa Schickeriaa eli kansan elämästä vieraantunutta kermapeffa-eliittiä. Van der Bellen kyllä väitti vastaan, selittäen, että hänen kannattajinaan ei ole pelkästään tuo julkisuudessa näkyvästi esillä ollut virallinen tukiryhmä, johon kuului taaja joukko tunnettuja ja varakkaita henkilöitä, vaan myös aivan tavallisia ihmisiä, jotka tekevät kovaa työtä ja hädin tuskin pysyvät leivän syrjässä kiinni. Hoferia tämä ei heilauttanut mihinkään, hetken päästä hän oli taas julistamassa, että Van der Bellen on Schickerian ehdokas. Lopputulos: yleisön mieleen jäi tuo Schickeria-jankutus ja sen ohella se, miten Van der Bellen oudosti kiivastui ja melkein menetti malttinsa. Monien katsojien mielestä Van der Bellen jäi väittelyssä henkisesti alakynteen.

Tässä siis olennainen opetus: populistin kanssa ei kannata jäädä väittelemään faktoista, joilla populistille ei kuitenkaan ole mitään väliä. Sitä vastoin, näin Wodak esitelmänsä lopulla tiivisti, kannattaa aina mennä metatasolle. Tuossa yllä kuvatussa presidentinvaaliväittelyssä esimerkiksi Van der Bellenin ei olisi tarvinnut yrittää väen väkisin kumota Hoferin Schickeria-puheita. Sitä vastoin hän olisi voinut kieltäytyä menemästä mukaan tähän peliin; hän olisi voinut puolestaan nostaa esiin Hoferin ilmeisen strategian ja kysyä, miksi tämä oikein koko ajan jankuttaa  Schickeriasta.

Tätä samaa mietin hihitellessäni Facebookin Terrorismin ja sukkien vastaiselle kansanliikeryhmälle. Rasistiryhmän perustamista yrittäneen onnettoman kirjoitusvirheestä lähtenyt parodia on kerännyt tähän mennessä melkein kymmenentuhatta jäsentä terapeuttisesti naureskelemaan ei vain rasistiporukoiden sivistymättömyydelle (yhdys sana virheet ja CAPS LOCK HUUTAMINEN) vaan ennen kaikkea ”maahanmuuttokritiikin” argumentaatiolle ja logiikalle. Sukkien vaarallisuudesta on todisteita kaikkialla, kun niitä vain haluaa nähdä (ja kieltäytyy uskomasta valtamedian valheita…), ja mahdollisesti toista mieltä olevat ovat tietenkin ”hyysääjiä” tai ”sukkahuoria”, joille toivotellaan vähintäänkin ”silmien aukenemista” ja ”sukkaunelmista heräämistä” siinä vaiheessa, kun kaikkialle, lastentarhoista vanhainkoteihin, ovelasti soluttautuvat sukat ovat lopullisesti vallanneet tämän entisen puhtaiden tuohivirsujen maan. Jos ei mitään muuta, niin tämä ryhmä on ainakin osoittanut, miten yksinkertaisesti rasistin ajattelu toimii. Ja miten yhteinen nauru vapauttaa.

Kakkua! — elokuu 13, 2017

Kakkua!

Tätä viime postauksessani aloitettua muistorikkaiden ja rakkaiden ruokien nimien tunteenomaista pohdiskelua on ihan pakko jatkaa. Myös lukija Laurin kommentin innoittamana. Lauria olivat ruvenneet mietityttämään piparit, joiden merkitys hänen kielitajussaan on laajennut siitä esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjan määrittelemästä ruskeasta, kovasta, siirappisesta ja mausteisesta joulukeksistä tarkoittamaan keksiä ylipäätään, jos siinä on päällyste tai täyte. Minua tämä hämmästyttää kovasti, sillä oma piparien ja keksien taksonomiani noudattelee aika lailla Kielitoimiston sanakirjan linjoja: pipareita ovat vain ne ruskeat, leimallisesti jouluisin syötävät piparkakut, keksejä muut litteät, kuivahkot ja erityisesti tehdasvalmisteiset pikkuleivonnaiset, oli niissä kuorrutusta tai täytettä tai ei, ja ei-litteät, paksut (Wilhelmina), mehevämmät tai pyöreähköt (Hanna-tädin kakut, lusikkaleivät) ja erityisesti kotitekoiset (tai kondiittorin tekemät) taas ovat pikkuleipiä, sana, jonka Lauri väitti tuntevansa vain Muumi-kirjoista. Mutta Lauri ei selvästikään ole yksin laajentuneen pipari-käsitteensä kanssa, nettihaulla löytää useita suomen kielen käyttäjiä, jotka puhuvat esimerkiksi ”Domino-pipareista”. Outoa, tai ehkä sittenkään ei.

Ruokien ja herkkujen nimet vaihtelevat ja muuttuvat, sehän on nähty monesti. Ajan mittaan ja maasta toiseen vaeltaessaan myös reseptit muuttuvat. Piparkakku, nykyruotsin pepparkaka, on saanut nimensä pippurista, joka ilmeisesti alkuaan kuului tyypilliseen piparkakkumausteistoon, englanniksi taas puhutaan ”inkiväärileivistä” (gingerbread). Pippuria merkitsevä sana on alkuaan takana myös venäjän prjanik-leivonnaisen nimityksessä, josta on lainattu viron präänik, hunaja- tai siirappipohjaisen mausteisen keksin nimitys. Virossa ilmeisesti tämä itäinen maustekakkusten perinne kohtaakin pohjoismaisen piparkakun, joka puolestaan on viroksi piparkook.  Saksan etymologialtaan epäselvä Lebkuchen ja unkarin mézeskalács ’hunajakakku’ on tapana kääntää ”piparkakuiksi”, mutta ihan erilaisilta ne maistuvat kuin pohjoismainen pipari, joita Keski-Euroopan ulkosuomalainen löytää parhaiten paikallisesta IKEAsta. Näiden voimakkaasti maustettujen, hyvin säilyvien ja koristeiksikin kelpaavien kakkusten reseptit ja niiden mausteseokset ovat eri maissa selvästi erilaisia, eikä kaikkialta maailmalta ilmeisesti saa sellaista tummaa siirappiakaan, josta saisi leivotuksi oikeanlaisia ”suomalaisia” piparkakkuja. Niin muuten, anoppivainajani ei koskaan puhunut piparkakuista vaan aina vain siirappileivistä. Olisiko tässäkin taustalla jonkun ammoisen talouskoulun opettajan tiukka tulkinta: jos siinä ei ole pippuria eikä se ole ”kakku”, sitä ei saa sanoa ”piparkakuksi”?

Mutta mikä onkaan se kakku? Ruotsin kaka, johon suomen sana on ainakin jonkinlaisessa lainasuhteessa, on SAOB:n mukaan alun alkaen tarkoittanut leipää ylipäätään; se happamaton leipä, jota Vanhan testamentin israelilaiset leipoivat, oli ns. Kustaa Vaasan raamatussa osyradha kakur. Vasta myöhemmin kaka siirtyi merkitsemään monenlaisia makeita leivonnaisia. Samoin on ollut suomessakin. Suomen murteiden sanakirjan mukaan kakku (tai kakko) tarkoittaa (ruis)leipää tai (ruis)limppua etenkin Varsinais-Suomen, Satakunnan ja osaksi Hämeenkin suunnalla, idempänä taas tunnetaan kakku merkityksessä ’leipäviipale’ (lapselle leikataan ”kakkua”, ”äiti, anna voikakkua!”). Ja leivästä oli alkuaan kyse myös sanonnassa ”moni on kakku päältä kaunis” – Kalevalan Kullervohan näin totesi, kun pahoin aavistuksin rupesi leikkaamaan Ilmarisen ilkeän emännän antamaa eväsleipää. (Kuten muistamme, leivässä oli kivi, johon orpopojan perintöveitsi katkesi, ja siitähän alkoi veritekojen ja tragedioiden sarja.)

Koska kakku kuvaannollisesti voi tarkoittaa ylipäätään jonkinlaista kimpaletta tai materiamöykkyä (“Hepstuukia, sanoo Pysyn Maija kun koiran kakkuhun astuu”, kuuluu ylistarolainen sananparsi), sitä ovat suomalaiset etymologit yrittäneet yhdistellä myös omaperäiseen äännesymboliseen sananmuodostusmalliin. Kakku ja kakkara olisivat siis samaa ikisuomalaista sarjaa kuin kikkare, kokkare tai kökkäre. (Tämä liittyy siihen äännesymboliikkahuumaan ja periaatteelliseen lainasanavastaisuuteen, joka suomalaista etymologiatutkimusta on toisinaan hieman vaivannut. Palaan tähänkin ehkä joskus tuonnempana.) Ehkä tämänkin takia suomalainen kielenhuolto aikoinaan yritti rajoittaa kakun pelkästään aitokalevalaisittain ’leipää’ merkitsemään, niin että makeita kakkuja ja torttuja olisi kutsuttu uudemmalla ja kiistattoman ruotsalaisella lainasanalla kaakku. Näin ohjeisti ainakin vielä 1940-luvulla ilmestynyt E. A. Saarimaan legendaarinen Kielenopas.

Ruotsin kaka-sanan varhaisempi esi- tai sukulaismuoto kulkeutui aikoinaan myös Englantiin, kun viikingit siellä pitivät komentoaan. Siellä cake koki sitten samat kohtalot kuin muukin englannin kielen sanasto, ennen muuta ns. Suuren vokaalisiirroksen, joka 1600-luvulle tultaessa sai cake-tyyppisten sanojen a:n ääntymään e:n ja sittemmin ei:n tapaisena. Näin äänteellisesti muuntuneena ja monikkomuotoiseksi vakiintuneena (cakes) sana sitten vaelsi takaisin manner-Eurooppaan. Saksassa Keks-sanan ”maahantuojana” pidetään usein keksitehtailija Hermann Bahlsenia (1859–1919), joka tarinan mukaan tutustui 1800-luvulla Englannissa brittiläiseen teenjuonti- ja keksikulttuuriin, mutta ilmeisesti tarina on monimutkaisempi ja pitemmälle haarova. Joka tapauksessa keksien leviäminen varmaankin liittyy teollistumiseen, nousevaan kaupunkiporvaristoon ja Britannian, myöhemmin myös Amerikan, nousuun porvarillisen kaupunkikulttuurin muodinluojaksi.

Siihen, että englantilainen cakes-muoti oli alkanut levitä Eurooppaan jo ennen Hermann Bahlsenin aikaa, viittaa myös se, että Ruotsissa jo Cajsa Wargin kuuluisa keittokirja (1755) tuntee ”keksit” (käx) paperilla tai muoteissa paistettuina kakkusina, jotka on maustettu muun muassa kanelilla, kardemummalla, sukaatilla ja muskottikukalla. 1800-luvulla käx, sittemmin kex saa ruotsin kielessä nykyisenlaisen kuivan, tehdastekoisen ’keksin’ merkityksen, mutta niin vakiintunut sana ruotsin kielessä on, että sen on paikoin äännetty :n tapaisena, ikään kuin kyseessä olisi vanha omaperäinen sana. (Ehkä tämä on ollut toisen samannäköisen sanan vaikutusta: ruotsissa tunnetaan myös käx/kex merkitsemässä ’keksiä’ koukkupäisenä seipäänä, Suomi-filmeistä tuttuna tukinuittajan työkaluna; tätä kex-sanaa on arveltu myös lainaksi suomen kielestä.) Tästä aitoruotsalaisesta ääntämyksestä taas muovautuu suomalaisen suussa seksi, jolla nimellä, mielenkiintoista kyllä, keksit etenkin itäsuomalaisissa murteissa on tunnettu. Näin muistelee vuoksenrantalainen murreinformantti: Äit ko pelkäś, jot lapsilt männööt hampaat, ni hää ei tuont millokaa meil namusii, hää toi vaa ain seksii, ko mis käi.

Samalla kun mannereurooppalaisille ruvettiin myymään ja mainostamaan lordien ja ladyjen teehetket mieleen tuovia “cakeseja” eli keksejä, englannin kielessä tämän pienen, kovan ja säilyvän naposteluleivonnaisen merkityksen ottivat kantaakseen toiset sanat, esimerkiksi ranskasta lainattu biscuit (kirjaimellisesti ‘kahdesti kypsennetty’, samoin kuin saksan Zwieback ‘korppu’) tai cookie, jonka lähtömuoto lienee ollut vanhan tutun germaanisen ”kakku”-sanan hollantilainen diminutiivijohdannainen  koekje  ‘kakkunen’. (Samaa germaanista juurta on muuten myös ranskalainen juustopiirakan nimitys quiche, alkuaan elsassilainen Küche-tyylinen diminutiivimuoto saksan ’kakkua’ tarkoittavasta Kuchen-sanasta.) Cake sitä vastoin pitää yhä pintansa monenlaisten mehevämpien makeiden leivonnaisten nimityksenä, ja luja on myös sen etymologinen yhteys kaukaiseen suomalaiseen sukulaiseensa kakkuun. Viime vuosina on nähty, miten cupcakesta, joka ilmeisesti on jotain hienoa ja muodikasta, tulee itsestäänselvästi suomeen kuppikakku. Kuka enää muistaa vuokaleivosta?

Onhan näitä muodikkaita herkkuja ja niiden nimiä, jotka usein ovat kansainvälistä kulkutavaraa. Lännestä ovat meille tulleet kakkujen lisäksi ainakin pulla (ruotsin bulle on samaa germaanista sanuetta kuin ”palloa” merkitsevät sanat) ja torttu (varmaan kautta Länsi-Euroopan tunnettu myöhäislatinan torta lienee jonkinlainen partisiippimuoto verbistä torquere, siis ’väännetty, kierretty, taivutettu’). Idästä on peräisin ainakin piirakka (piiras); slaavilainen pirog on ainakin Vasmerin etymologisen sanakirjan mukaan johdos ’häitä’ merkitsevästä sanasta pir, joka puolestaan on johdos ’juoda’-verbistä. Ryyppäjäisruokaa siis. Tästä aukeaa semmoinen etymologisten riemujen aarreaitta, että ”leivän” erilaisiin nimityksiin en tässä uskalla enää käydä käsiksi. Ehkäpä palaan niihinkin vielä joskus.

Lättyä! — elokuu 9, 2017

Lättyä!

Oletteko koskaan olleet kieliaiheisessa keskustelussa siitä, miten kuuluu ”oikeasti” nimittää sitä maito-jauho-munataikinasta pannulla paistettua lituskaa, jonka voi syödä erilaisten makeiden tai suolaisten täytteiden kera – onko se (p)lätty, lettu, ohukainen vai räiskäle vai kenties kreppi tai linni, ellei peräti pannukakku? Maija Länsimäki postasi juuri Facebook-sivulleen linkin Kielikellossa 2003 ilmestyneeseen juttuun tämän rakkaan lapsen monista nimistä. Juttu on mainio ja tietorikas, ja se kannattaa jokaisen lukaista heti aluksi.

**

No niin, joko kaikki ehtivät vilkaista Länsimäen juttua? Jatketaan, sillä tätä on ihan pakko vielä kommentoida.

Ensinnäkin tuo ”oikea” nimi. Lättyihinhän liittyy monilla lapsuuden ja nuoruuden parhaita muistoja, ja siksi tuntuu suorastaan pahalta, jos joku käyttää niistä jotain hassua ja outoa nimitystä. Minulle keskipohjalais-hämäläisen taustani mukaisesti ne ovat nimenomaan lättyjä, lettu kuulostaa omituiselta vääntelyltä, ohukainen ravintolan ruokalistan hienostelulta (kreppejä tai crêpesejä ei minun maatiaisessa lapsuudessani vielä tunnettu) – ja räiskäleistä kuvittelin koko lapsuuteni, että ne ovat jokin salaperäinen eksoottinen ruokalaji, samoin kuin monet muutkin minulle tuntemattomat ruoat, joita kirjoissa syötiin.

Sittemmin kuvittelin, että räiskäle on samanlainen hienostelevan kansallismielisen sivistyneistön keksimä uudissana kuin ohukainenkin – sillä selvähän se on, että lätty/lettu on ruotsista peräisin ja siksi pahasta. Oli todella mielenkiintoista lukea, että räiskäle on itse asiassa syntynyt rahvaan parissa ja ilmeisesti etenkin savotalla tai retkioloissa paistettuja, vähän rujomman näköisiä lättyjä tarkoittamaan.  Ohukaisista  puhuttaessa puolestaan ajattelen nykyään aina väkisinkin Hannu Väisäsen mahtavaa lapsuuskuvausta, olikohan Vanikan palat, jossa leskimies-aliupseerin kotia sulostuttamaan välillä saapuvat kotisisaret ovat äidittömälle poikalaumalle kuin tuulahdus jostain ylimaallisen puhtaasta enkelten maailmasta ja heidän tarjoamansa ohukaisetkin keveitä ja aineettoman ihania…

Mielenkiintoisen yleisökeskustelun saa aina aikaan myös lätyn ja pannukakun suhteesta. Länsimäen artikkelissa määritellään yksikantaan, että ohukainen/lätty/jne. paistetaan hellalla tai nuotiolla paistinpannussa, pannukakku taas ”uunipannulla” eli pellillä uunissa. Ihan näin yksinkertainen ei asia tietenkään ole. Niin kuin Länsimäkikin huomauttaa, ruotsin pannkakor tai viron pannkoogid (ei ”-kookid”, vaikka yksikkömuoto onkin pannkook) vastaavat nimenomaan meikäläisiä paistinpannulla paistettuja lättyjä. Maailman vahvin Nalle -sarjakuvia lapsena lukeneet ehkä ovat ihmetelleet nallemummon ”pannukakkuja”, jotka suomalaisen lukijan silmään näyttävät ihan tavallisilta lätyiltä.

pannkakor.jpg

Toisaalta taas edesmennyt satakuntalainen (siis plätti-alueelta kotoisin ollut) anoppini nimitti uunissa pellillä paistettua lituskaista pannukakkua aina ”letuksi”. Oletan hänen oppineen termin nuorena emäntäkoulussa. En koskaan ehtinyt kysyä häneltä sanan taustoja, mutta sittemmin olen päätellyt, että hänen tai hänen emäntäkouluaikaisen opettajansa mielessä olennainen kriteeri ei ollut paistotapa (hellalla vaiko uunissa) vaan kohotus. Anoppini ”lettu”, siis se perinteinen lituskainen uunipellillä paistettu, laitosruokaloissa torstaihernarin kaveriksi tarjottu ns. painimatto, valmistetaan vain maidosta, munasta ja jauhoista ilman kohotusaineita, mutta ilmeisesti monin paikoin Suomea uunissa paistettu ”pannukakku” on paistettu reunallisessa vuoassa tai pannussa ja kohotettu esimerkiksi soodalla paksuksi ja kuohkeaksi. Varmaankin anoppini emäntäkoulun opettaja kuului myös siihen koulukuntaan, jolle pannukakku on korkea ja kuohkea leivonnainen (kun kerran sen nimessäkin on sana kakku!), jolloin lätyskäisen peltipannarin nimitykseksi tarjoutui itäsuomalainen ja siksi vähemmän ruotsinvoittoiselta maistuva ”lettu”.

Ja lopuksi vielä vähän jorinaa Keski-Euroopan lättymaailmasta. Länsimäen jutussa mainitaan myös unkarilaisten palacsinta (ei ”palacinta”), jonka nimityksen motivaationa myös on ”ohuus”. Motivaatio on tosin useamman kielirajan takana. Unkarilaiset ovat lainanneet sanan romaniasta, missä kylläkin unkarin palacsintaa vastaavia lättyjä kutsutaan nimellä clătite. Romanian plăcintă, josta unkarin sana on peräisin, tarkoittaa litteää piirakkaa, jossa voi olla täytteenä esimerkiksi omenaa tai rahkaa ja rusinoita, tai sitten esimerkiksi perunaa tai juustoa. Tätä esittelevä englanninkielinen Wikipedia-sivu on selvästikin jonkun romanialaisen laatima, koska dakoromanialaisen jatkuvuusteorian hengessä myös romanialaisen plăcintăn juuret juonnetaan suoraan Rooman imperiumiin. Latinan placenta-sanastahan tämä nimi tietenkin tulee; muinaisten roomalaisten placenta oli jonkinlainen rahkan tms. ja hunajan kera limitellyistä ohuista taikinalevyistä uunissa paistettu kakku, joka nimityksineen tunnetaan ympäri itäistä Välimeren aluetta aina arabialaista ja armenialaista kulttuuripiiriä myöten. Tämä latinalainen sana puolestaan on kreikasta peräisin, ja kreikassa (lopultakin!) se on johdannainen plax-sanasta, joka tarkoittaa ’litteää’. Muualla maailmassa latinan  placenta-sana taas tunnetaan lääketieteellis-fysiologisena terminä, tarkoittamassa istukkaa, joka tunnetusti on litteän kakkaran muotoinen.

Unkarissa palacsinta on tunnettu ja usein turisteillekin tyypillisenä unkarilaisena herkkuna tarjottu ruokalaji, joko makeana jälkiruokana tai suolaisin täyttein. Monet turistit ovat tulleet tuntemaan Hortobágyi húsos palacsintan eli lihatäytteiset ohukaiset Hortobágyn tapaan – tämä ruokalaji kuulemma toimii ravintoloiden keittiössä lihajätteiden hautausmaana, ja Index-sivuston ilkeässä jutussa ”Kymmenen ruokalajia, joita unkarilaisessa ravintolassa ei koskaan pidä tilata” kirjoittaja väittää, ettei ole vielä koskaan nähnyt täysijärkisen unkarilaisen selvin päin tilaavan Hortobágyn ohukaisia.

Unkarista palacsinta (huomatkaa p:n ja l:n väliin lisätty vokaali, unkarilaiset ovat kunnon suomalais-ugrilaiseen tapaan vieroksuneet konsonanttikasaumia sanan alussa) on vaeltanut naapurimaihin, myös Itävaltaan, missä se tunnetaan nimellä (monikossa) Palatschinken. Tuo outo t:n vaihtuminen k:ksi saattaa vihjata sanan kiertäneen jonkin slaavilaiskielen kautta, missä kansanetymologisesti -nta-loppu on korvattu kotoperäisten diminutiivi- eli pienennys- tai hellittelyjohdannaisten tyypillisellä -(in)ka-päätteellä. Saksalaisen kielikorvassa Palatschinken saattaa assosioitua lähinnä ”kinkkuun” (Schinken), ja Itävallassa vitsaillaankin jatkuvasti saksanmaalaisista turisteista, joita tämä outo ruoannimi hämmentää, etenkin kun kyseistä ruokaa tarjotaan jälkiruokana aprikoosihillon kera (itävallaksi Marillenmarmelade). Ja hämmennys jatkuu myös Palatschinkejen elämänkaaren lopussa, kun jäljelle jääneet lätyt leikataan suikaleiksi keiton sekaan; tämä tunnetaan samoin saksanmaalaisille oudolla nimikkeellä Frittaten.

Tämmöisiä lättytarinoita tällä kertaa. Rakkailla ruoilla on monta nimeä, nimet vaeltavat ja muuttuvat, ja sama nimi voi eri seuduilla tarkoittaa aivan erilaisiakin ruokia. Ja sekös harmittaa ja hämmentää monia meistä. Ruokalajien nimistä keskusteltaessa tulee joskus hyvin ilmi, miten vaikeaa tavallisten kielenkäyttäjien on ymmärtää kielen luonnetta yhteisöllisenä sopimuksena – mieluummin ajatellaan, että jokin nimitys on se alkuperäinen ja jollakin maagisella tavalla oikea, ja ärsyynnytään ”vääristä” nimikkeistä. Ruokien ja ruokalajien tapauksessa varmaan talous- ja emäntäkoulut ovat osaltaan voimistaneet tätä ajattelutapaa; anoppivainajallani oli hyvin tiukat mielipiteet siitä, millainen leipä on ”oikeasti” hiivaleipää, ja kaupoissa nykyään myytävät ”sekahiivaleivät” selvästi harmittivat häntä. Mutta kun kyse on tärkeistä kokemuksista ja rakkaista lapsuudenmuistoista, meistä jokainen on sanojen vanki. Minulle lätyt ovat lättyjä eivätkä mitään ”lettusia” saati ”räiskäleitä”! Nih!

Meidän kieli! — elokuu 6, 2017

Meidän kieli!

Tässä taannoin oli jo puhetta kieleyden kiistämisestä: ”x ei ole oikea kieli vaan (kieli y:n) murre”, ”x ei ole oikea kieli vaan väen vängällä ja poliittisin taka-ajatuksin luotu rakennelma”. Tällaiset väitteet palautuvat siihen kansallisvaltion valtakielen puhujille (Suomen suomenkielisille, Ruotsin ruotsinkielisille, Venäjän venäjänkielisille jne. jne.) tyypilliseen ajattelutapaan, että ”kansoilla” tai ”kansakunnilla” (natio) on ”oikeat kielensä”, niihin sisältyvillä ”heimoilla” tms. taas ”murteet”, ja että näiden kahden raja on luonnollinen ja selkeä. Näinhän ei asia tietenkään ole: ”kieli” ja ”murre” eivät ole toisistaan käsitteinä selvästi erotettavia, ja niiden raja on enemmän poliittinen kuin lingvistinen kysymys.

Toisen suoraviivaisen maallikkoajatuksen mukaan – ja näin olen jopa takavuosina kuullut muuten suuresti arvostamani kielentutkijan selittävän asiaa uteliaalle maallikolle – kielen ja murteen erottaisi toisistaan se, että kielet eivät ole keskenään ymmärrettäviä, kun taas eri murteiden puhujat puhuvat ”samaa kieltä” ja ymmärtävät toisiaan. Muuten hyvä ajatus, mutta ”keskinäinen ymmärrettävyys” on käsite, joka tarkemmin tarkastellen pakenee käsistä. Hyvällä tuurilla (sekä hyvällä tahdolla ja minimaalisilla ennakkotiedoilla) suomalainen saattaa ymmärtää viron kielestä paljonkin, huonolla tuurilla ei yhtään mitään – paljon riippuu puheenaiheesta, tyylistä, artikulaation selkeydestä, tilanteessa tarjolla olevasta lisäinformaatiosta jne. jne. Skandinaaviset kielet, ainakin mannerskandinaaviset, ovat eri kieliä mutta kuitenkin keskenään jossain määrin ymmärrettäviä (kunnes tanskalainen avaa suunsa ja kuvittelee, että muut ymmärtävät puhuttua tanskaa). Savolainen ei välttämättä saa selvää raumalaisen murteesta, vaikka molemmat ovat mielestään suomenkielisiä, ja luulen että vielä vähemmän ymmärtää tukholmalainen närpiönruotsalaisen murretta, vaikka molempien äidinkieli olisi ”ruotsi”. Entisessä Jugoslaviassa puhuttiin aikoinaan serbokroaatti-nimistä kieltä, jolla sekä serbien että kroaattien (kuin myös bosnjakkien ja montenegrolaisten) kuului ymmärtää toisiaan, mutta valtakunnan hajottua eri valtioihin myös kukin näistä kehittää määrätietoisesti omaa kielimuotoaan omaan suuntaansa. (Kun kerran Jugoslaviasta on puhe, niin taas kerran suosittelen tätä mainiota analogista kielifantasiaa.) Ja on kuulemma myös kielipareja, joista kieli A:n puhujat usein vakuuttavat, että kieli B on oikeastaan A:n murre ja ihan helposti ymmärrettävissä, B:n puhujien mielestä taas A ja B ovat aivan eri kieliä eivätkä he ymmärrä A:ta laisinkaan.

Kielirajojen vetämisestä ja kielen määrittelystä on meidän aikoinamme tullut totinen ongelma monelle vähemmistökielelle. Toisaalta kansallisvaltioiden suoraviivaisen kielinäkemyksen kasvatit, myös vähemmistöt, usein haluavat ”oikean”, selvästi määritellyn ja tarkkarajaisen kielen, jolla on säännöt, kielioppi ja sanakirja, joista voi tarkistaa, ”onko karjalassa / vepsässä / võrossa / meänkielessä jne. tällaista sanaa tai ilmausta”. Nykymaailman aikaan on myös aika vaikeaa kuvitella semmoisen kielen säilyvän, jota puhutaan vain savupirtin nurkassa eikä käytetä lainkaan kirjoissa tai lehdissä tai koulussa tai inttervepissä. Toisaalta taas kansallisromanttisen näkemyksen mukaan kunkin kansan kieli on parhaimmillaan, kun se aitona ja alkuperäisenä kumpuaa suoraan sivistyksen turmelemattoman rahvaan suusta ja sielusta. Kielipolitiikan kannalta selvää on myös, että jos kieltä halutaan käyttää kansan identiteetin rakentamiseen, kansan pitää tuntea se omakseen.

Pahimmassa tapauksessa sitten hyvää tarkoittavan kaupunkisivistyneistön, ulkopuolisten kielentutkijoiden tai kelvottoman nuorison rakentelemalle hienolle kirjakielelle irvistellään ja nyrpistellään nenää: mitä tuo lieneekään, ei se ole oikeaa, ei tuommoinen kotkotus ole meidän kieltä enää. Ja näin vahvistetaan se loppusyöksy, jonka monet vähemmistökielet jo ovat kokeneet: vanhempi polvi tosin paheksuu sitä, että nuoriso ei enää osaa vanhojen kieltä, mutta vielä tiukemmin se tuomitsee nuorison kielenkäyttöyritykset. Muistelen joskus 1990-luvun alussa lukeneeni jostakin lehtihaastattelusta vanhan rovasti Edgar Vaalgamaan tylyn kommentin liivin kielen elvyttämisestä. Vaalgamaa oli viimeisiä ”oikeita” liivin kielen lapsuuden äidinkielenään omaksuneita kielenpuhujia; 1930-luvulla hän tuli stipendiaattina Suomeen teologiaa opiskelemaan ja jäi sitten tekemään elämäntyönsä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa, kun ei oman papin lähettäminen liiviläisille Neuvostoliiton valtaamaan Latviaan enää olisi onnistunut. Tässä lehtijutussa hän totesi muistaakseni jotakin sen tapaista, että oli nähnyt silloisen nuoren liiviläisaktivistin Valt(s) Ernštreit(s)in seisoskelemassa käsi taskussa ja tupakka huulessa ja ettei semmoisesta jonninjoutavasta mitään tule – jutun sanamuodosta ei oikein selvinnyt, paheksuiko hän Ernštreitsin tapaa käyttää liivin kieltä johonkin teennäiseen taiteiluun, väheksyikö hän (liiviä kirjoista opetelleen) Ernštreitsin kielitaitoa vai vierastiko pelkästään nuoren runoilijan velttoa ja epäkunnioittavaa habitusta.

Tuhoisia kuiluja aukeaa muuallekin kuin sukupolvien väliin. Myös vähemmistökansat koostuvat tavallisista raadollisista ihmisistä, joilla on keskinäiset kiistansa, kuppikuntansa ja henkilösuhdeongelmansa, ja pienetkin vähemmistöt saattavat olla sisäisesti uskomattoman riitaisia. Ihmiset tietenkin haluavat pitää kiinni äidinkielestään ja määritellä itsensä sen perusteella; jo kauan ennen kuin modernit normitetut kirjakielet syntyivät, eri paikallismurteiden puhujat tiesivät tarkkaan, miten mikäkin meikäläisessä puheenparressa kuuluu sanoa, ja siitä, miten hullunkurisesti naapuripitäjien asukkaat kieltä vääntävät ja ”murtavat” (tästähän sana murre on peräisin), tehtiin sanaleikkejä ja pilkkavärssyjä. Mutta kun tämä yhdistyy siihen tavallisen kansallisvaltion kasvatin oppitekoiseen uskoon, että kielet ovat tarkkarajaisia selkeitä yksiköitä ja että on olemassa ”oikeita” ja ”vähemmän oikeita” kieliä, syntyy moderni poliittinen lyömäase, jota myös vähemmistökieliyhteisöissä saatetaan heilutella julmastikin. Nyt näyttää tämmöinen sota syttyneen Suomen karjalankielisten kesken – pienen, uhanalaisen vähemmistökieliyhteisön, jonka asema on poikkeuksellisen hankala.

Karjalan kieltä on puhuttu sekä ns. Itä-Karjalassa, siis laajalti Venäjän puolella vanhaa rajaa, että historiallisen Suomen itäisimmissä osissa, ja nykyään sitä puhutaan tai muistellaan Raja-Karjalan evakkojen sekä rajantakaisesta Itä-Karjalasta eri vaiheissa 1900- ja 2000-lukua Suomeen siirtyneiden ja heidän jälkeläistensä perheissä kaikkialla Suomessa. Se on suomen kielen lähin sisarkieli, jolle itse asiassa Itä-Suomen savolaismurteet sekä nykyisen Suomen Etelä-Karjalan ja luovutetun Kannaksen Karjalan kaakkoismurteet ovat läheisempää sukua kuin Länsi-Suomen murteille. Pohjoisten vienalaismurteiden ja suomen kielen väliset erot ovat minimaalisen pienet, ja tämänkin takia Elias Lönnrot saattoi vain kevyesti kieltä muokkaamalla rakentaa Vienan Karjalan eeppisestä kansanrunoudesta  suomalaisille  kansalliseepoksen. Karjalan kieli ja karjalaisuus otettiin siis suomalaisuuden rakennuspuiksi, ja näin estettiin 1900-luvun lopulle saakka myös karjalan kielen kehittäminen itsenäisenä kielenään – sekä (1930-luvun loppua lukuun ottamatta) Venäjällä, missä Karjalan tasavaltaa pitkään hallitsivat suomalaiset emigrantit, että Suomessa. Tarkemmin Suomen karjalankielisten kokemaa kielellistä sortoa kuvaa Anneli Sarhimaan piakkoin ilmestyvä kirja Vaietut ja vaiennetut.

Karjalan kielen kehittämisen tiellä on kuitenkin ollut myös se käytännön este, että karjalan sisäiset murre-erot ovat suuret. Niin kuin suomen kieli koostuu länsi- ja itämurteista, jotka palautuvat (ainakin) kahteen eri kantasuomalaiseen kielimuotoon, niin myös karjala on ollut tapana jakaa kahtia varsinais- ja aunuksen- eli livvinkarjalaan. Varsinaiskarjalan sisällä puolestaan erottuvat pohjoiset vienalaismurteet ja eteläisemmät karjalan muodot; näiden näkyvin ero on siinä, että eteläisemmässä karjalassa tavataan paljon soinnillisia (”pehmeitä”) b, d, g, z tai ž  -äänteitä, jotka vienasta kuten suomestakin puuttuvat. Aunuksen eli livvin taas erottaa varsinaiskarjalasta selvimmin sen perusteella, että sananloppuinen tai ä on usein muuttunut u:ksi tai y:ksi: ’akka’ on akku (vaikka genetiivimuoto kuuluu taas akan), ’kylmä’ on kylmy, ja kehtolaulussa tuuditetaan piendy lastu. Varsinaiskarjalan ja livvin raja kulki entisen Suomen Raja-Karjalan halki, joten Suomen rajakarjalaisissa evakkosuvuissa puhutaan molempia kielimuotoja.

Suomen länsi- ja itämurteiden alkuaan suuret erot johtuvat siitä, että näillä murteilla on eri tausta ja polveutuminen. Samoin varsinaiskarjala ja livvi ovat alkuaan eri lähtöä: livvi on ilmeisesti syntynyt jonkin vepsäläistyyppisen kielimuodon sekoittuessa karjalaistyyppiseen. Sisarkielten ja -murteiden kesken tämmöistä tapahtuu, ja siksi murteiden rajat harvoin ovat ehdottoman jyrkkiä – Suomessa tämän näkee hyvin keski- ja pohjoispohjalaisista murteista, joissa on läntisellä pohjalla sitä enemmän itäisiä aineksia, mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi mennään. Myöskään entisessä Suomen Raja-Karjalassa ei livvin ja varsinaiskarjalan raja ollut ymmärtämistä haittaavan jyrkkä, ja esimerkiksi avioliittoja solmittiin sen poikki niin, että joissakin perheissä puhuttiin sekä livviä että varsinaiskarjalaa.

Kuulostaako monimutkaiselta? Entisaikaisessa esiteollisessa maailmassa näitä asioita ei tarvinnut miettiä. Ihmiset puhuivat kotikylänsä murretta ja ymmärsivät myös lähiseutujen puheenpartta, vaikka siinä jotkin äänteet tai muodot menivätkin hassusti eri tavalla. Oma identiteetti määriteltiin kotiseudun ja suvun perusteella, tarvittaessa laajemmin sen mukaan, millaisille herroille maksettiin veroa ja missä kirkossa käytiin. Vasta myöhemmin syntyivät modernit kansakunnat ja kansalliskielet kirjoineen ja kouluineen, myös Suomi ja nykysuomen kieli; meillä Suomessa tätä kielenkehitysprosessia tukivat Suomen autonominen asema sekä ajan yleiset kansallisromanttiset aatevirtaukset, ja nykysuomen kanssa yhdessä luotiin myös koko maan kattava suomenkielinen koululaitos, lehdistö, kirjallisuus ynnä muut kielenkäyttöympäristöt. Karjalaisilla modernin identiteetin rakentaminen on poliittisista syistä kestänyt paljon kauemmin, ja oikeastaan vasta 1900-luvun mittaan on saatu synnytettyä ajatus sellaisesta karjalaisuudesta, johon kuuluvat sekä vienalaiset että eteläisemmän varsinaiskarjalan ja livvin puhujat.

Tämä ajatus karjalaisuudesta ja sen tukemisesta sen monenlaisissa muodoissa – samaan tapaan kuin vaikkapa moderniin saamelaisuuteen lukeutuu useiden erilaisten saamelaiskielten puhujia – on nyt viime aikoina törmännyt merkilliseen kiistaan Suomen karjalaispiireissä. Suojärven Pitäjäseura on päätynyt avoimeen konfliktiin Karjalan Kielen Seuran kanssa, joka tähän asti on paljolti vastannut Suomessa vielä perin vaatimattomin resurssein pyörivästä karjalan kielen elvyttämisestä. Suojärveläisten mielestä KKS tukee pelkästään livvin kieltä ja laiminlyö ”varsinaista” karjalaa, niin että valtion karjalan kielen elvyttämiseen myöntämää tukea, joka on kanavoitu kulkemaan KKS:n kautta, ei itse asiassa edes käytetä oikean karjalan kielen hyväksi. KKS taas vakuuttaa olevansa valmis tukemaan kaikkia karjalan kielen muotoja, ja jos sen tuella on julkaistu lähinnä livvinkielistä kirjallisuutta, tämä johtuisi siitä, että varsinaiskarjalaisia tekstejä ei juuri ole tarjottu julkaistavaksi – varsinaiskarjalan kirjallinen viljely on vielä vakiintumattomampaa kuin livvin.

Tähän kiistaan on ulkopuolisen ja näitä suhteellisen pieniä piirejä tuntemattoman paha mennä puuttumaan. Puusta katsoen voisi veikata, että taustalla voi olla jopa aivan henkilökemiatason ongelmia joidenkin keskeisten toimijahenkilöiden kesken – niin tällaisissa tilanteissa usein on.  Ja selvästi tässä vaikuttaa se, että äidinkieli ja sen määrittämä identiteetti on monille ihmisille äärettömän tärkeä ja herkkä tunneasia: kuka puhuu minun kieltäni ja kuka kieltä, joka minusta kuulostaa vieraalta, kuka saa lukeutua minun kieleni puhujiin ja kuka ei… Yhdessä tästä aiheesta näkemässäni nettikeskustelussa yksi osanottaja vakuutti, että hänestä livvin kieli kuulostaa aivan erilaiselta kuin hänen sukunsa vanhusten varsinaiskarjala. Aivan varmasti esimerkiksi Venäjän Karjalassa 1900-luvun lopulla kasvanut livvin puhuja, jonka sivistys- ja ykköskieli on venäjä, kuulostaa erilaiselta kuin esimerkiksi ennen sotaa Raja-Karjalassa kasvanut ja suomenkielistä kansakoulua käynyt suojärvenkarjalainen. Ja lukemattomat muutkin asiat voivat vaikuttaa siihen, mikä kuulostaa tutulta ja mikä vieraalta. Tunteista ja vaikutelmista on turha ruveta riitelemään, ja tunteista ja vaikutelmistahan on kysymys, kun kielten ja murteiden rajoja tavallisten kielenkäyttäjien kesken vedellään.

Ikävää kuitenkin on sivullisen kielentutkijan katsella sitä, miten kielitiede on vedetty tähän mukaan. Suojärven pitäjäseuralaiset ovat nimittäin saaneet tuekseen oikeita kielentutkijoita. Tapani Salmisen tämän seuran Oma Suojärvi -lehdessä (2/2017) julkaisemassa artikkelissa argumentoidaan kiivaasti sen puolesta, että livvi ei erilaisten historiallisten juurtensa takia oikeasti edes ole karjalaa. Näin juttu päättyy:

Tällä hetkellä varsin arvovaltaiset tahot pyrkivät Suomessa siihen, että Suomen karjalankieliset kansalaiset ja heidän jälkeläisensä jäisivät vaille oman kielen käyttöä ja viljelyä, koska karjalan kielen nimellä edistetään karjalan sijasta livvin kieltä. Tämän suuntauksen vastustamiseksi tarvitaan laaja kansalaisliike. Sen tueksi on Helsingin yliopiston yhteyteen perustettu kielitieteellinen ohjausryhmä, joka edustaa sekä puhutun kielen elvyttämisen ja kirjakielen kehittämisen ja elvyttämisen että kielen luokittelun ja uhanalaisuuden asiantuntemusta.

Keitä sitten lienevätkin nuo ”varsin arvovaltaiset tahot”, minun on hyvin vaikea uskoa, että livvin kieltä viljelevien aktivistien tavoitteena olisi nimenomaisesti varsinaiskarjalan sortaminen. Mutta näin sivullisena kielentutkijana kiinnittäisin huomiota tähän ”kielitieteelliseen ohjausryhmään”. Sen sihteerinä on jutun kirjoittaja Tapani Salminen ja puheenjohtajana professori Juha Janhunen. Näitä molempia herroja arvostan kielentutkijoina erittäin suuresti – mutta suomalais-ugrilaisesta vinkkelistä katsellen molemmat ovat ykkösasiantuntijoita samojedikielten alalla sekä kielten polveutumisen ja luokittelun yleisissä teoriakysymyksissä, eivät (Suomessa puhutun) karjalan ja sen käytännön elvytystyön eksperttejä. On myös hieman outoa, että tässä kielitieteellisessä ohjausryhmässä ei ole mukana karjalan kielen tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta Joensuusta, missä tätä nykyä on maan ainoa karjalan kielen professuuri, eikä myöskään Helsingin yliopiston entisen fennougristiikka-oppiaineen (miten sitä nykyään mahdetaankaan nimittää) karjalaa tutkineita professoreja.

Näin puusta katsoen vaikuttaisi siltä, että teoreetikko-kielentutkija, jota kiinnostaa ennen kaikkea kielten luokittelu ja historiallinen polveutuminen ja jolle siksi on tärkeää korostaa livvin ja varsinaiskarjalan eroa, on tullut vedetyksi mukaan jonkinlaisten kuppikuntien ikävään kärhämään ja turhanaikaiseen joskin iki-inhimilliseen kiistelyyn muutenkin vähäisistä resursseista ja ehkä myös arvovaltakysymyksistä. Tilannetta voisi verrata siihen, että jotkut saisivat päähänsä ruveta emansipoimaan savonmurretta: se on alkuaan aivan eri kieli kuin länsisuomi, itse asiassa lähempää sukua karjalalle kuin länsisuomalaisille murteille, eikä se oikeasti ole ”suomea” ollenkaan, koska suomi-nimitys on alun alkaen tarkoittanut vain lounaissuomalaisia murteita – siispä savo on irrotettava suomesta ja sille rakennettava toinen kirjakieli standardeineen. Lingvistisesti tämä on sinänsä ihan yhtä perusteltua kuin livvin ja varsinaiskarjalan tiukka eronteko. Mutta aivan eri asia on, onko se poliittisesti tai kielisosiologisesti järkevää. Olisiko suomen kielelle nykyisessä maailmantilanteessa hyötyä vai haittaa siitä, että sen resurssit hajotettaisiin kahden tai kenties useammankin kansallis- ja virkakielen rakentamiseen ja ylläpitoon? Eikö järkevämpää ole pitää yllä nykyistä suomen yleiskieltä ja sen ohessa sallia, suosia ja edistää myös kaikenlaisten murteiden avaraa ja suvaitsevaista harrastamista?

En tiedä enkä halua sivusta sanella, miten varsinaiskarjalan ja livvin kielen asema suomenkarjalaisten kulttuuri- ja kielenelvytystoiminnassa pitäisi parhaiten järjestää. Mutta se on ainakin varmaa, että viime kädessä kielen säilymisen turvaa vain se, että sitä käytetään, puhutaan ja kirjoitetaan, pidetään näkyvillä ja kuuluvilla ja ennen muuta välitetään lapsille ja nuorisolle. Se, säilyykö Suomessa varsinaiskarjala vai livvi vai kumpikaan näistä, ei ole muutamasta julkaisusta eikä niiden julkaisemiseen myönnetystä muutamasta tuhannesta eurosta kiinni, vaan siitä, saadaanko aikaan ilmapiiri, jossa yhä useammat karjalankieliset ja heidän jälkeläisensä osaavat, haluavat ja jaksavat puhua karjalaa, olkoon sitten varsinais- tai livvin-, etelä- tai vienan-, ja antaa sen perinnöksi lapsilleen. Joidenkin karjalan kielen vaalijoiksi julistautuvien kuppikuntien keskinäiset kähinät ja salaliittoteorioilta haiskahtavat syyttelyt (”jotkin tahot pyrkivät…”) eivät tätä ainakaan edistä.

ÄVKG! — heinäkuu 22, 2017

ÄVKG!

Netin kielikeskusteluissakin toistuvat sekä kuuluisa kehotus KVG että valitus ”katsoin Googlesta, mutta ei sieltä löydy kunnon vastausta…” Olen jo niin moneen keskusteluun postannut omat ajatukseni asiasta, että ehkä on aika pukea ne myös blogin muotoon.

Siis minähän saan yhä pahenevaa allergista ihottumaa noista ilmauksista ”katsoin Googlesta”, ”Googlen mukaan” tai ”Google kertoo, että…”. Netin hakukoneet eivät itse tiedä yhtään mitään vaan ohjaavat vain tiedon lähteille. Tätä ”tietoa” hakukone ei osaa arvioida eikä arvottaa, ja kun kielestä, etenkin suomen kielestä on kysymys, niin hakukoneen löydöksessä akanoita on jyvien seassa pelottavan runsaasti. Hakukoneella löytyy huuhaata tai loputtomia mutu-keskusteluja, joissa äkkiväärät amatöörietymologit tarjoilevat itse syvästi todeksi kokemiaan sananselityksiä tai jotkut muut innokkaat internautit muistelevat, mitä 1950-luvulla Änkyrävaaran supistetun kansakoulun tai 1980-luvulla Jengimäen yläasteen äidinkielentunnilla opetti se hassu sijainen. Tai sitten melkein keskustelussa kuin keskustelussa esiin pomppaa ilmeisesti hyvin hakukoneoptimoitu ”Suomisanakirja”-niminen yritelmä, joka kehuu olevansa kattavin suomen kielen verkkosanakirja ja jonka tekijöiden nimistä tai ammattitaidosta ei ole mitään tietoa. Suomisanakirjaan on tosin ilmeisesti piratoitu tietoa ns. oikeista sanakirjoista, ainakin Kielitoimiston sanakirjan (josta vielä tulee puhe) artikkeleita sellaisenaan jo silloin, kun ”Kielari” ei vielä ollut julkisesti ja ilmaisesti verkossa saatavilla. Jo pelkästään tämän takia boikotoin koko sivustoa ja kehotan siihen myös kaikkia suopeita lukijoitani.

Oikeita kunnon suomen kielen tietolähteitä, sanakirjoja etenkin, on verkossa valitettavan huonosti saatavilla, tai ainakin niiden verkottamiseen on herätty paljon myöhemmin kuin esimerkiksi Virossa. Yhtenä syynä varmaan ovat tekijänoikeuskysymykset: perinteiset sanakirjat ovat olleet kustantamojen omaisuutta ja painetun paperin myyntiin perustuvan ansaintalogiikan vankeja. Näin esimerkiksi Nykysuomen sanakirja, 1900-luvun ensimmäinen laaja ja kunnollinen yleissuomen sanaston kuvaus, toimi vuosikymmenten ajan WSOY:n rahasampona. ”Nykäri” ilmestyi vuosina 1951–1961 (sen jälkeen siitä otettiin vuosikymmenten ajan muuttamattomia uusintapainoksia), ja sen aineistona on 1900-luvun alkupuolen tai vielä varhempienkin aikojen suomalaista kirjakieltä ja kirjallisuuden klassikkoja Kalevalaa myöten. Olisi kulttuuriteko saada se verkkoon, vaikka ”nykysuomesta” sen kieli onkin nykyään vielä paljon kauempana kuin sen ilmestyessä.

Paljon surkeampaa kuin verkko-Nykärin puute on se, ettei verkosta löydy yhtään kunnollista suomen kielen etymologista sanakirjaa, siis sellaista, joka vastaa kysymykseen ”mistä sana … tulee”. Toistaiseksi kaikki pätevät sanakirjat ovat paperikaupan tekijänoikeusperiaatteiden vankeina. Päteviä, siis oikeiden asiantuntijoiden laatimia suomen kielen etymologisia sanakirjoja (Veijo Meren Sanojen synty on kaunokirjallinen teos!) on olemassa kolme. Suomen kielen etymologinen sanakirja (SKES) on 1930-luvulla käynnistetyn projektin lopputulos, jonka (hakemistoineen) seitsemää osaa julkaistiin 1950-luvulta 1980-luvun alkuun. Tällä välin ehti toimittajakunta vaihtua ja etymologisessa tutkimuksessakin paljon tapahtua, joten seuraavan, päivitetyn version Suomen sanojen alkuperä (SSA) toimittaminen alkoi heti SKES:n ilmestyttyä. Vuosina 1992–2000 ilmestyneen kolmiosaisen SSA:n oli tarkoitus olla edeltäjäänsä helppolukuisempi ja selkeämpi, mutta lyhenteet ja ammattikieli voivat silti hämmentää tottumatonta lukijaa. Todella kansantajuiseksi tarkoitettu on Kaisa Häkkisen kokoama ja vuolaasti soljuvalla lukuproosalla kirjoittama Nykysuomen etymologinen sanakirja,  jonka aiempia versioita WSOY markkinoi Nykysuomen sanakirjan  uusintapainosten yhteydessä sen jatko-osana.

Suomen sanojen alkuperää ollaan kuulemma verkottamassa (itse asiassa sen ehtivät erään tietokonelingvistisen projektin iloiset veikot yhdessä välissä jo tehdäkin, ilmeisesti ajattelemattakaan mahdollisia tekijänoikeuskysymyksiä) ja tuomassa suuren yleisön saataville. Sitä odotellessa suuri yleisö voi lohduttautua kolmella hätäratkaisulla, joista valitettavasti yksikään ei ole satunnaisen kieliväittelyn tai kapakkavedonlyöntitilanteen iskiessä kovin kätevä kännyköitävä:

  1. Saamelaiskielten etymologinen tietokanta Álgu löytyy verkosta, ja siitä on mahdollista hakea myös suomen kielen sanoja, joiden saamelainen vastine on tietokannassa. Näin valitsemalla ”laajennetusta hausta” kieliryhmäksi ”itämerensuomen” ja kieleksi ”suomen” voi saada hakusanalleen listauksen tietokannassa esiintyvistä vastineista. Listausten tulkinta ei vain ole ihan helppo juttu. Se, missä suhteessa sanan vastineet ovat toisiinsa – onko esimerkiksi saamen sana lainattu suomesta tai toisinpäin vai ovatko sanat toistensa alkusukulaisia – vaatii äkkinäiseltä uutteraa perehtymistä lyhenteiden ja merkintöjen tulkintaan.
  2. Virossa ollaan verkottamisessa Suomea edellä, ja viron kielen hartaasti odotettu etymologinen sanakirja on alusta alkaen ollut tarjolla myös verkkomuodossa. Laajennettu haku (otsi ja näita – kõigilt väljadelt) ei tosin osaa hakea suomenkielisiä vastineita mutta löytää samantapaiset sanat, joten silläkin pääsee vähän pitemmälle kuin pelkkää vironkielistä hakusanaa etsimällä. Viron kielestä olisi tietenkin hyvä ymmärtää ainakin alkeet.
  3. Kaikkein vanhimmat sanastokerrostumamme, tai yksi tulkinta niistä, löytyvät toistaiseksi ainoasta varsinaisesta ja vakavasti otettavasta uralilaisten kielten etymologisesta sanakirjasta Uralisches etymologisches Wörterbuch (UEW). 1980-luvulla unkarilaisten tutkijoiden vuosikymmenten työn tuloksena ilmestynyt kirja ei enää edusta tutkimuksen viimeistä sanaa vaan sisältää jonkin verran nykytietämällä kyseenalaisia tai hylättäviä etymologioita, mutta on silti erittäin paljon tyhjää parempi. Ja, ta-daa, koko UEW:n aineisto on verkotettu. Verkkoversioita on itse asiassa kaksikin, joista suositeltavampi löytyy osoitteesta uralonet.nytud.hu. Otsikkosivun valikko on hämmentävästi vain unkariksi, mutta jos uskaltaa klikata kohtaa Keresőfelület (’hakuliittymä’), pääsee hakusivulle, jossa tarjolla on unkarinkielisen lisäksi myös saksan- ja englanninkieliset vaihtoehdot.

Mutta onneksi Suomessakin asiallisten kieliaineistojen verkottaminen etenee. Päävastuun siitä kantaa Kotimaisten kielten keskus Kotus, jonka verkkosivuilla on nyt muutaman vuoden ajan ollut vihdoinkin rajoituksetta luettavissa tuo yllä mainittu ”Kielari” eli Kielitoimiston sanakirja. Sieltä löytyy paras mahdollinen vastaus siihen perimmältään järjettömään kysymykseen, onko jokin sana ”oikeaa suomea” tai ”onko sanaa X olemassa suomen kielessä”. Kielari kertoo myös sanojen taivutukset, joten suurin osa kielipoliisi- ja kielineuvontapalstoilla käydyistä monikon genetiivejä (lasten vai lapsien, perunoiden vai perunoitten?) tai yksinäis-k:n astevaihtelua (miten taipuu ikä-sana monikossa tai kirkua-verbi?) koskevista väittelyistä on täysin turhia. (Näitä kysymyksiä esitetään vain siksi, kun vänkääminen on niin ihanaa. Tähän aiheeseen palaan vielä joskus.) Pro-vinkki: Kielarin hakukentässä voi käyttää myös jokerimerkkejä. Ei siis tarvitse aloittaa yleisökeskustelua siitä, onko suomessa sellaisia sanoja, joissa on iy-diftongi ja montako sellaista sanaa löytyy, riittää kun kirjoittaa hakukenttään *iy* ja painaa entteriä. Nih!

Kotuksen mainiot miehet ja naiset ovat toimittaneet verkkoon myös melkoisen osan Suomen murteiden sanakirjaa (SMS). Kyseessä on ammattilaisten ja vapaaehtoisten avustajien lähes koko 1900-luvun ajan jatkuneeseen keruutyöhön perustuva, monumentaalisia mittoja tavoitteleva kansallinen suurprojekti, jonka valmistuminen on vielä kaukaisessa tulevaisuudessa – mutta onneksi tähän mennessä julkaistusta osuudesta on verkossa jo aakkosväli he – letkastua. Ikuisuusväittelyihin tuiman merkityksestä tai vihdasta ja vastasta ei siis vielä löydy apua, mutta sitä vastoin verkko-SMS kertoo, usein oikein kartan kanssa, missä päin Suomea on alun perin ”ketätelty” eli käytetty ketä-muotoa kysymyspronominin perusmuotona (ketä teki tän?) tai mitä tarkoittaa kuna semmoisissa yhteyksissä kuin ei rahan kunaa. Ainakin he – letkastua -aakkosvälin osalta ei siis enää loppuillastakaan pitäisi syntyä loputonta jankutusta aiheesta ”missä murteessa sanotaan näin” tai ”onks tää sana jotain murretta”.

Mutta suosikkini Kotuksen verkkoantimista on kuitenkin Varhaisnykysuomen korpus. Sieltä löytyy komea kokoelma tekstejä 1800-luvulta, juuri siltä ratkaisevalta aikakaudelta, jona koukeroisen vanhan pipliasuomen tilalle kehitettiin nykyinen suomen yleiskieli samalla kun suomenkielinen lehdistö, tieto- ja kaunokirjallisuus syntyivät. Ja siellä on myös ihana hakulomake, jota olen monesti menestyksellä käyttänyt kieliväittelyissä. Kyllä tekee eetvarttia, kun jollekin ”tämmöistä karmeaa uutta muoti-ilmausta” tms. rappioilmiötä kauhistelevalle voi näyttää, että esimerkiksi epäkelpo löytyy jo 1800-luvun sanakirjoista. Samanlainen tekstikokoelma hakulomakkeineen on myös vanhasta eli Ruotsin vallan ajan kirjasuomesta. Ja kun näiden makuun on päässyt, voi siirtyä haeskelemaan esimerkkejä uudemmistakin kieliaineistoista. Kielipankin korpuksista osa on käytettävissä myös ilman rekisteröitymistä.

Ja joskus pitää sitten lähteä kaukomaille hakemaan apua suomen kielen sanojen tai sanontojen alkuperän ongelmiin. Ns. internationalismit nykysuomalainen tuntuu yleensä ymmärtävän The Vieraan Kielen pohjalta, ja aika monta kertaa meikäläinen niuhottaja on saanut hikeentyen selittää, että kontakti ei ”tule englannin sanasta contact” vaan kuuluu niihin yleiseurooppalaisiin sivistyssanoihin, joita sivistyneet suomalaiset ovat käyttäneet jo siihen aikaan kun englantia ei meillä ihmeemmin osattu. Usein näiden kansainvälisyyksien alkuperän selvittämisessä silti auttaa englanninkielinen  etymonline.com-sivusto.

Mutta siitä huolimatta suosittelisin kaikille vierasperäisten sanojen ja sanontojen alkuperän pohtijoille ensimmäiseksi lähtökohdaksi – jos kotimaiset sanakirjat eivät auta – Svenska Akademiens Ordbokia. Siinä massiivinen projekti, jonka rinnalla meidän Nykärimme, etymologiset sanakirjamme ynnä muut kalpenevat, vaikka otettaisiin tueksi vielä Vanhan kirjasuomen sanakirjakin. SAOBin aineistonkeruu alkoi 1880 ja kattaa ruotsin kielen historian vuodesta 1520 lähtien, tähän mennessä artikkeleita on ilmestynyt hakusanaan vret asti, ja koko komeus löytyy myös verkosta. SAOBin artikkeleista löytyvät sanojen etymologiat ja vanhimmat esiintymät ruotsin kirjakielessä, ja myös lukuisien kansainvälisten sanojen ja sanontojen historiaa voi selvitellä SAOBin avulla – sillä ruotsin ja Ruotsin kauttahan meille lähes kaikki eurooppalainen ”kansainvälisyys” on tullut vuosisatojen ajan, aapiskukosta (joka munii ahkerille lapsille) öljyyn (jota kuvaannollisesti valetaan laineille tai kaadetaan tuleen). Tästä ei varmaan nykymaailman aikaan voi liian usein muistuttaa.

Kieliraivosta — heinäkuu 12, 2017

Kieliraivosta

Kieliasioista kun puhutaan, siihen liittyy usein tunteilevaa höttöhymistelyä. Ah, rikas ja ihana äidinkielemme! Oi, miten hienoa ja sivistävää ja avartavaa on osata useita kieliä! Ooh, miten ihana ja sensuelli kieli onkaan ranska, ja italia se on ainoa oikea oopperan kieli! Mutta kimaltelevan ihailuhötön alta paljastuu usein jotain paljon rumempaa. Kaikki kielet eivät olekaan ihania, kauniita ja arvokkaita, vaan moniin niistä liittyy tuskaa ja traumoja, pelkoa ja raivoa. Ennen kaikkea kielet eivät tässä suhteessa todellakaan ole tasa-arvoisia.

Yhteiskunta ja koululaitoshan elävät siinä oudossa harhaluulossa, että kieli on pelkkä kommunikaation työkalu ja että kielipolitiikkaa (johon kuuluu myös kielenopetuksen ohjailu ja resursointi) voi tehdä semmoisten käsitteiden varassa kuin ”tarpeellisuus” ja ”tehokkuus”. Näin ollen kieliä on ”hyödyllisiä”, ”hyödyttömiä” ja ”vahingollisia”. Eikö tulekin mieleen vaikkapa sienten luokitukset ”syötäviin”, ”syötäväksi kelpaamattomiin” ja ”myrkyllisiin”? Tästä maaperästä nousevat sitten ennakkoluulot vieraita kieliä kohtaan, etenkin ”hyödyttömiksi” miellettyjä. Ja tästä syntyvät kieliharmi, kielipaniikki ja kieliraivo.

Lievimmässä tapauksessa toinen kieli on ”hyödytön” ja ”tarpeeton”. Enkulla pärjää ihan joka paikassa, joten ei meidän Jani-Petteri nyt ota ruotsin eikä saksan kurssia, niin säästyy aivokapasiteetti tarpeellisempiin asioihin. Vähemmistöjen ja maahanmuuttajien lapsille se hyödytön ufokieli on ihan turha taakka, jonka takia ne joutuvat enemmistölapsia huonompaan asemaan ja ylirasittuvat. Kumma kyllä tämä ylirasittumisvaara koskee yleensä vain vähemmistöryhmien vähemmän arvostettuja kieliä – herrasväen lapset on maailman sivu pantu English Playschooliin tai Lycée Françaiseen, mutta niiden aivojen poksahtamista ei pelkää kukaan. (Aivan samoinhan lukihäiriö joskus ilmenee vain ”hyödyttömiksi” koetuissa kielissä. Irlantilaiselta kollegalta kuulin taannoin, että Irlannissa voi koulun pakkoiiristä saada vapautuksen lukihäiriön perusteella – mutta jotkut vapautuksen saaneet jatkavat sitten koulusta jonkin kieliaineen opintoihin, joita tämä mystinen lukihäiriö ei sitten enää yhtään haittaakaan.) Ja tietenkin julkisten varojen käyttö näiden hyödyttömien kielten opettamiseen ja tukemiseen on järjetöntä tuhlausta. Kuinka paljon kroonikkovaippoja saisikaan pakkoruotsin yhteiskunnalle tuottamilla kuluilla, eikö niin?

Vähemmistökielten ympärillä kukkivat yhä monet tutut harhaluulot, esimerkiksi usko niiden ”primitiivisyyteen” tai ”rajoittuneisuuteen” – tai vastaavasti ”keinotekoisuuteen”: tämä kieli ”ei olisi oikeasti olemassa”, elleivät jotkut sitä väen vängällä rakentaisi ja tekohengittäen ylläpitäisi, vain enemmistön kiusaksi ja valtiolta verorahoja kupatakseen. Esimerkiksi tässä Nation Cymrun mielipidekirjoituksessa esitellään muutamia kymrin (walesin) kieltä koskevia esimerkkejä Britannian julkisuudesta: kymrin kielen on väitetty muun muassa edistävän mielisairautta ja estävän edistyksen ja valistuksen leviämistä. Tämä voi sitten arjessa johtaa todellisiin kieliraivonpurkauksiin.

Tuossa mainitussa walesilaisjutussa esitellään brittitoimittaja, joka ruikuttaa julkisesti, miten kurjaa hänen oli lapsena tuntea itsensä ulkopuoliseksi kun hänen kotikylässään puhuttiin kymriä, jota hän ei osannut. Syypäitä hänen kurjuuteensa olivat siis kymrinkieliset, jotka kehtasivat puhua omaa kieltään – ei esimerkiksi perhe tai koulu, jotka eivät opettaneet hänelle kymriä. Enemmistökieliset pitävät itsestäänselvänä etuoikeutenaan, että heidän ei koskaan tarvitse törmätä kielimuuriin vaan se kaadetaan aina heidän edestään. Heillä on oltava ikuinen kielellinen etuajo-oikeus, toisten kuuluu väistää ja mukautua. Se, joka kehtaa törmäyttää heidät kieleen, jota he eivät ymmärrä, loukkaa heitä henkilökohtaisesti.

Tästä samasta syystä Suomessa jotkut idiootit huutelevat äidinkieltään puhuville suomenruotsalaisille ”painukaa Ruotsiin” (ja tästä syystä myös suomenkielisen astuessa huoneeseen suomenruotsalaisten keskustelu vaihtuu suomenkieliseksi…). Ja tästä samasta syystä Petroskoin kadulla karjalaa, Saranskissa mordvaa tai Joškar-Olassa maria puhuva voi saada kimppuunsa kiukkuisen venäjänkielisen täti- tai setäihmisen selittämään, että on sivistymätöntä ja epäkohteliasta puhua julkisella paikalla kieltä, jota muut eivät ymmärrä, ja sitä paitsi venäjä on kaikkien venäjänmaalaisten kansalliskieli ja kansojen välisen kanssakäymisen kieli… Yhdysvaltain ”English only” -ihmisistä puhumattakaan: muunnelmia tästä tarinasta kiertää verkossa varmaan kymmenittäin.

Kieliraivon takana voi olla alemmuudentunne tai pelko. Mehän tiedämme, että suomenruotsalainen bättre folk vielä sata-sataviisikymmentä vuotta sitten halveksi suomenkielisiä ja uskoi arjalaiseen ylemmyyteensä, siitä puhumattakaan, miten Ruotsissa sittemmin on nyrpistelty suomalaisille maahanmuuttajille nenää ja tuhahdeltu että ”en finne igen”. Siksi ruotsin kieli kuulostaa koppavalta ja tylyltä ja ärsyttävältä, eikö niin? (Näin minä ainakin ajattelin vielä alle kymmenvuotiaana.) Ja ruotsin puhuminen julkisesti on avointa riidan haastamista… Tai jos vähemmistö- tai maahanmuuttajaryhmää yleisesti pidetään tyhmänä tai sivistymättömänä, aggressiivisena tai rikollisena, ”en finne igen” -uutisten juoppoina puukkotappelijoina tai bad hombreina, niin sen mukaisena kuullaan myös ryhmän kieli.

Vähemmistöryhmällä itsellään on tässä suo siellä, vetelä täällä. Jos reippaasti puhutaan omaa vähemmistökieltä, se koetaan uhkaavaksi ja loukkaavaksi. Jostain syystä se ruotsinkielinen puhe helsinkiläisessä ratikassa kuulostaa paljon äänekkäämmältä kuin suomen-, näin ainakin olen kuullut monien väittävän. Tietenkin vähemmistö voi myös käpertyä kielellisesti sisäänpäin ja tehdä kielestään meidän oman salaisen jutun, jota kenenkään muun ei kuulukaan kuulla eikä edes oppia. Tämäkin kääntyy vähemmistöä vastaan: kieli häipyy enemmistön näkyvistä ja kuuluvista kokonaan, joten sen olemassaoloonkaan ei enää uskota (”eihän sitä enää kukaan oikeasti puhu, tukiaisten takia sitä vain tekohengitetään”) eikä sen tukemista nähdä tarpeellisena (”nehän on kaikki kaksikielisiä ja osaa enemmistökieltä joka tapauksessa”). Tai sitten se nähdään salakielenä, jonka käyttämiseen on jotkin häijyt syyt. Siellä ne taas molottaa sitä kummallista kieltään, varmaan puhuvat pahaa meistä.

Viime aikoina on paljon puhuttu vihapuheesta ja sen torjumisesta, rasismin ja ennakkoluulojen vastaisesta taistelusta. Kieliharmia ja kieliraivoa näissä yhteyksissä harvemmin mainitaan, ja kuitenkin ne ovat arkipäivää monille muutenkin vihapuheen kohteeksi joutuville ryhmille. Ihan yhtä tärkeää kuin rasismin vastustaminen avoimella vuoropuhelulla ja oikealla tiedolla olisi kielirasismin ja kieliraivon torjunta levittämällä oikeaa tietoa kielistä ja kielestä ilmiönä, esimerkiksi monikielisyyden luonnollisuudesta ja sen tutkituista hyvistä vaikutuksista. Myös kielelliseen suvaitsevaisuuteen pitäisi kasvattaa – siihen, että oudon kielen kuuleminen ei hermostuttaisi eikä pelottaisi, että yhteisön yksikielisyyttä ei kuviteltaisi autuaan ongelmattomaksi normaalitilaksi, ja että kielimuurien yli uskallettaisiin rohkeammin ja rennommin kiipeillä kaikkia mahdollisia apuvälineitä käyttäen.

Tuon ylempänä mainitun walesilaisjutun kirjoittaja väittää, että suurin osa aggressiivisesta vähemmistökielen halventamisesta selittyy huomionhakuyritykseksi: joku ö-luokan julkisuustyrkky haluaa pysyä otsikoissa tai joku toimittajapoloinen yrittää kerätä lukijoita ”kuumalla kiistakysymyksellä”. Median vastuu siis korostuu tässäkin. Eikä kyse ole vain siitä, että media voisi nostaa vähemmistökielten ja kielellisten ihmisoikeuksien kysymyksiä entistä paremmin esiin. (Esimerkiksi YLE on viime aikoina ansiokkaasti kirjoittanut siitä kielenriistotraumasta, jonka asuntolakoulujärjestelmä sodanjälkeisten vuosikymmenten saamelaislapsille tuotti.) Vaan kieli- ja kielipolitiikkakysymyksistä uutisoitaessa voitaisiin yrittää välttää edes niitä ilmeisimpiä harhaluuloja. Tai edes kuunnella asiantuntijoita.

 

Mitä pyydetään, kun pyydetään anteeksi? — heinäkuu 9, 2017

Mitä pyydetään, kun pyydetään anteeksi?

Tätä Petteri Järvisen somemokajuttua on nyt ollut oma kuplani pullollaan. Siis: vuosikymmenten ajan digitaalimaailman ja tietosuojakysymysten guruna tunnettu kaveri twiittaa kuvan vieressään nukkuvasta lentomatkustajasta ja heittää mukavitsikkään vihjauksen tämän lihavuuteen. (Niille, joilta homma jostain ihmeen syystä on mennyt ohi: esimerkiksi tässä blogissa on hyvä, tiivis analyysi tapahtuneesta.) On ollut aika elähdyttävää seurata, miten monet jaksavat kärsivällisesti ja rauhallisesti selittää jopa Järviselle itselleen, mikä meni pieleen ja mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää. Ja on hienoa huomata, että lihavien halventaminen ja ylipäätään etenkin sivullisten naisihmisten ulkonäön ikävä kommentointi ei enää kaikkien mielestä ole hauskaa eikä vitsikästä.

Mutta kehopositiivisuuden ja läskittelyn (fatshaming) kysymykset eivät ihan sellaisinaan kuulu kieliblogiin. Sitä vastoin palasin miettimään, mistä oli kysymys, kun niin monen arvostelijan mielestä Petteri Järvisen anteeksipyyntö – ”olen pahoillani, jos olen loukannut toisten tunteita, eikä ollut tarkoitus aiheuttaa tämmöistä kohua” – ei ollut riittävä eikä ”oikea”. Joku kommentoija linkitti tähän englanninkielisestä Wikipediasta artikkelin Non-apology apology – tällaiset ei-oikeat anteeksipyynnöt ovat siis englanninkielisessä maailmassa suorastaan käsite. Petterin anteeksipyynnössä mättää muun muassa se, että oma syyllisyys kyseenalaistetaan (jos olen loukannut) ja siirretään toisten harteille (toisten tunteita – siis oikeasti syypäitä ovat nuo ”toiset”, jotka ylettömän herkkänahkaisesti ottavat itseensä kaikesta, ja tämä on pelkkä tunne-, ei asiakysymys). Mutta ehkä siinä on muutakin ärsyttävää.

Mikä oikein on anteeksipyyntö, ja mikä tekee siitä oikean anteeksipyynnön? Ehkä tätä voisi tarkastella myös anteeksi-ilmausten etymologian kautta. En tarkoita – tämä väärinkäsitys usein leijuu ilmassa, kun sanojen ja sanontojen alkuperästä puhutaan – että sanan historia ja alkuperä ovat ikään kuin syvin totuus, joista aina paljastuu myös sanan ”oikea merkitys” ja sen kuvaaman ilmiön jonkinlainen olennainen ydin. Sanoilla on se merkitys, joka niille kulloinkin annetaan, ja nämä merkitykset elävät ja liikkuvat erilaisten käyttötapojen mukana, vaikka me miten yrittäisimme sanakirjamääritelmillä niitä naulata paikoilleen. Mutta ehkä anteeksi-ilmausten etymologia kertoo jotain siitä, miten anteeksi pyytäminen ja antaminen on aikoinaan ymmärretty, ja sitä kautta myös jotain kulttuurista ja sen muutoksesta. Muun muassa tämän takiahan etymologia on niin jännittävää ja kiinnostavaa.

Anteeksi-sana on translatiivimuoto sanasta, jonka perusmuoto kuuluisi *anne ja joka on muodostettu antaa-verbistä aivan samalla tavalla kuin  kanne  verbistä  kantaa, kierre  verbistä  kiertää,  piste  verbistä  pistää  tai paine  verbistä  painaa.  Monet tämäntyyppisistä sanoista ovat nykysuomessa suhteellisen uusia, 1800-luvulla tai sen jälkeen syntyneitä – suomalainen sanastonhuolto on tykännyt näistä e-johdoksista, ja uusia rajoitteita, käytänteitä, pakotteita sun muita hyttyskarkotteita syntyy jatkuvasti. Myös tätä anne-sanaa on joskus yritetty tuoda suomen kieleen vierasperäisen datan  vastineeksi. (Virossa ja unkarissa vastaava onnistui, monikkomuotoiset  andmed  tai  adatok  ‘tiedot, data’ ovat siellä normaalia yleiskieltä, lisäksi virossa tunnetaan anne merkityksessä ’lahjakkuus’, siis ’Luojan antama, ”lahjaksi saatu” ominaisuus’.) Anteeksi-ilmauksessa piilevä *anne  sitä vastoin on vähintäänkin montasataa vuotta vanha: anteeksi löytyy jo Agricolalta, joskin vastaavat ilmaukset lähisukukielissä saattavat olla lainaa suomesta.

Kun annetaan jotain anteeksi, silloin annetaan jotain ”antamalla”, siis ei väkivallalle tai uhkailulle periksi antaen vaan vapaaehtoisesti, ei korvausta vastaan vaan ilmaiseksi, ’lahjaksi’. Samanlaista ”kertakaikkista antamista” ilmaisee myöhäislatinan  perdonare  (josta ranskan  pardon(ner), joka puolestaan on siirtynyt englantiin lukemattomien muiden tapakulttuuriin ja oikeuslaitokseen liittyvien sanojen mukana), ja latinan  perdonare-sanan germaanisia käännöslainoja ovat ilmeisesti myös englannin forgive  ja saksan  vergeben.  Anteeksiantaja siis ikään kuin lahjoittaa syylliselle jotakin, kun luopuu vaatimasta korvausta ja antaa asian olla, jättää sen sikseen (mikä lienee ruotsin  förlåta-verbin alkuperäinen merkitys) tai ”katsoo siitä pois” (unkarin elnéz pyynnössä  elnézést!  ‘[pyydän] poiskatsontaa!’). Toisin ilmaisten anteeksiantaja voi myös ”vapauttaa syyllisyydestä” (venäjän izvinit’, saksan  entschuldigen, josta varmaankin käännöslainana myös viron  vabandama), ”luopua syyttämästä” (saksan  verzeihen) tai ylipäätään ”päästää irti, päästää vapaaksi” (unkarin  bocsát).

Tämän ”antamisen”, ”sikseenjättämisen” ja ”päästämisen” takana on vaikea olla näkemättä entisajan suku- ja heimo-oikeuskäytäntöä, josta esimerkiksi Heikki Ylikangas on mukaansatempaavasti kirjoittanut. Olennaista ei vielä keskiajalla ollut totuuden selvittäminen ja syyllisen rankaiseminen sinänsä vaan tasapainon ja sovinnon ylläpitäminen suku- ja heimoyhteisöjen välillä. Sakoilla saatettiin pitkään hyvittää jopa miestappo, jos uhrin omaiset sakkoon tyytyivät. Pitkään säilyi laissa puhdistusvalakäytäntö – ”luhtikan [= puhdistakoon] itzens 12. miehen walalla” -tyyppisiä ilmauksia löytyy esimerkiksi Herra Martin maanlainsuomennoksesta. Syytetty siis vannoi viattomuuttaan ja hänen kanssaan vannoi tietty määrä ”tukijoita”, eikä kysymys tietenkään ollut syyttömyyden todistamisesta vaan sen osoittamisesta, että, kuten Ylikangas muistaakseni asian ilmaisee, syytetyn suku ”seisoo pystynä metsänä hänen takanaan”, joten asia on ehkä viisainta jättää sikseen, jos ei haluta entistä pahempaa kärhämää. Anteeksi antaminen voisi hyvin liittyä juuri tähän ajattelutapaan, jossa olennaista on yhteisön sisäinen sopu ja rauha, eivät yksilön oikeudet ja vastuu saati yksilön tunteet.

Tämän kanssa aivan päinvastaista ajattelutapaa edustaa ”pahoittelu”: olen pahoillani, I’m sorry, désolé [= ‘(olen) lohduton!’], tut mir leid [= ‘minun käy sääliksi’]… Siinä keskiössä on nykyaikainen itsenäinen yksilö ja, ah, oh, hänen vilpittömät tunteensa: minulla ihan oikeasti on nyt paha mieli, eikö siinä, yhyy, ole rangaistusta kyllin? Tai: tämä surettaa minua ihan yhtä paljon kuin sinuakin, ymmärräthän siis, että en tarkoittanut tätä ja olen siksi moraalisesta vastuusta ainakin jossain määrin vapaa? Veikkaisin, että tämmöisen yksilötunteilun nostaminen ”oikean” anteeksipyynnön asemaan on moderni ilmiö, ja mainio etymonline.com-sivusto kertookin, että englannin I’m sorry varsinaisen anteeksipyynnön merkityksessä vaikuttaa esiintyneen ensi kerran vasta 1830-luvulla.

(”Pahoitellahan” voidaan myös silloin, kun otetaan osaa toisen suruun tai pahaan mieleen. I’m sorry voi ilmeisesti tarkoittaa sekä ’anteeksi kun astuin varpaallesi’ [= minulla on nyt paha mieli, koska tiedän olevani syyllinen ja minua kaduttaa, kun satutin sinua] että ’otan osaa suruun äitisi kuoleman johdosta’ [= tunnen sympatiaa sinua kohtaan ja siksi minullakin on paha mieli, kun sinulla on surua]. Ärsyttääköhän ketään muuta se, kun englanninkielisten elokuvien suomalaisissa tekstityksissä osanottoa ilmaistaan sanomalla olen pahoillani? Toisaalta löytyy niitä englannin puhujia, joiden mielestä I’m sorry ei saisi automaattisesti merkitä pelkästään anteeksipyyntöä.)

Kuten jo todettiin, sanoilla on se merkitys, joka niille annetaan. Jos olen pahoillani tai I’m sorry on yhteisössä normaali ja hyväksytty tapa pyytää anteeksi – eli tunnustaa rikkoneensa moraalisia ja eettisiä normeja tai lähimmäisensä oikeuksia ja pyytää yhteisöltä tai loukatulta henkilöltä, että tästä ei enää tulisi muita seuraamuksia – niin silloin se pitäisi tunnustaa ja hyväksyä anteeksipyynnöksi. Petteri Järvisen somemokan tapauksessa kuitenkin näyttää käyneen niin, että suhteellistamisen (”jos olen loukannut”) ja syyllisyyden ulkoistamisen (”toisten tunteita”) lisäksi tuo ”pahoittelu” ei täytä kaikkien suomenkielisten some-moraalinvartijoiden ”anteeksipyynnölle” asettamia vaatimuksia.

”Pahoittelu” ei ilmeisesti kuitenkaan osoita riittävän selvästi, että pahoittelija tunnustaisi itse tehneensä väärin tai ansaitsevansa rangaistuksen. Siitä saattaa edelleenkin huokua jonkinlainen lapsellisen syyllisyyden välttelyn meininki: jotain ikävää tapahtui ja se on meistä kaikista ikävää, mutta ei nyt hei kuulkaa syyllistetä ketään, eihän? Tästä samasta syystä ehkä myös Alexander Stubbin taannoinen ”sori siitä” johti aivan päinvastaiseen tulokseen kuin tarkoitus oli.