Olen toisen blogini puolella ennenkin kirjoitellut saksan kielen suuresta tasa-arvo-ongelmasta. Toisin kuin englannissa, jossa henkilön sukupuoleen viittaaminen on ongelma vain niiden paljon puhuttujen pronominien kohdalla, saksan tyyppisessä kielessä sukupuolijärjestelmä kattaa lähes kaikki ihmistä merkitsevät sanat. Patriarkaalisen ”mies on normaalitapaus, nainen poikkeus” -logiikan mukaisesti nämä sanat ovat yleensä lähtökohtaisesti kieliopillisia maskuliineja: der Freund ‘ystävä’, der Nachbar ‘naapuri’, der Student ‘opiskelija’ – samoin kaikki er-johtimella muodostetut tekijännimet (der Leser ‘lukija’). Jos puhutaan naispuolisesta henkilöstä, tämä pitää merkitä feminiinisuffiksilla: die Nachbarin ‘naispuolinen naapuri’, die Studentin ‘naisopiskelija’. Harvoin olen tiedostanut tätä yhtä selkeästi kuin silloin, kun lapseni aikoinaan katselivat saksankielistä versiota Toy Story 2 -elokuvasta, missä lehmityttö Jessie joutuu kiistaan päähenkilö Woodyn kanssa ja kivahtaa: Nennst du mich eine Lügnerin? (‘Väitätkö minua valehtelijattareksi?’)

Ongelmaksi tämä muodostuu etenkin silloin, kun puhutaan geneerisestä (oletetusta, kenestä hyvänsä) henkilöstä (vaikkapa työpaikkailmoituksessa) tai joukosta erisukupuolisia ihmisiä. Jo vuosikymmenten ajan saksalaisella kielialueella on vaadittu ”naisten tuomista näkyviin”, mikä vaatii kaksoismainintaa (Studentinnen und Studenten ‘opiskelijattaret ja opiskelijat’) tai erilaisia ortografisia kikkoja (Student_innen, Student/innen, StudentInnen, Student*innen, Student:innen). Joissain tapauksissa tekijännimijohdos voidaan korvata partisiipilla, koska sen monikkomuodot eivät erottele sukupuolia: die Studierenden ‘opiskelevat’ kattaa kaikki sukupuolet. Puheessa ns. genderöinti (Gendern) voidaan toteuttaa lisäämällä pikkuruinen tauko tai aluke in-suffiksin alkuun (Student, in); tämän tekevät monet saksankieliset puhetyöläiset jo aivan luontevasti.

Monia ”genderöinti” kuitenkin yhä ärsyttää, ja viime vuosina siitä on taas alettu tehdä identiteettipoliittista kiistakapulaa. Sekä Saksassa että Itävallassa paikalliset persut (Saksan AfD, Itävallan FPÖ), osaksi paikallisen kokoomuksen (Saksan CDU/CSU, Itävallan ÖVP) tukemina, ovat käyneet julkiseen taisteluun genderöintiä vastaan ja vaatineet sen kieltämistä esimerkiksi kouluissa tai viranomaiskielessä. Genderöintiä (“gender-pakkoa”, Genderzwang) väitetään luonnottomaksi ja kielenvastaiseksi, ja monet haluaisivat palata vanhoihin kunnon geneerisiin maskuliineihin: Frauen sind mitgemeint, sovitaan vain yksinkertaisesti, että miespuolinen sana kattaa myös mahdolliset naispuoliset henkilöt. Mutta toimiiko tämä näin?

Siitä, ymmärretäänkö geneeriset maskuliinit todella ”sukupuolineutraalisti”, on tehty useita tutkimuksia, joita referoi tuoreessa blogissaan Hampurin yliopiston englannin kielen professori Anatol Stefanowitsch. Hänen mukaansa yksi metodisesti tarkimmista on Gygaxin ym. vuonna 2008 julkaisema tutkimus. Siinä koehenkilöt saivat ensin lukea näytöltä lauseen, jossa esiintyi mahdollisesti molempiin sukupuoliin viittaava ilmaus, esimerkiksi Die Sozialarbeiter liefen durch den Bahnhof (‘Sosiaalityöntekijät [maskuliini, monikossa] kulkivat aseman halki’). Sitten näytölle ilmestyi mahdollinen jatkolause, jossa viitattiin yksiselitteisesti joko mies- tai naispuolisiin henkilöihin, esimerkiksi joko Wegen der schönen Wetterprognose trugen mehrere der Frauen keine Jacke (‘Säätiedotukset lupasivat kaunista säätä, joten monilla naisista ei ollut takkia’), tai tämän lauseen muunnelma, jossa ’naiset’ (Frauen) oli korvattu ’miehillä’ (Männer). Koehenkilöiden piti ratkaista, sopiko tämä toinen lause jatkoksi ensimmäiselle, ja painaa sen mukaista nappia, ja tutkijat mittasivat myös reaktioajan. Jos maskuliinit todella toimisivat geneerisesti, koehenkilöiden olisi tuossa esimerkkitapauksessa pitänyt hyväksyä molemmat jatkolause-ehdotukset, sekä ”miehet” että ”naiset”, yhtä helposti ja nopeasti. Jos taas geneeriset maskuliinit eivät toimisi lainkaan, koehenkilöt eivät hyväksyisi ”naiset”-vaihtoehtoa ensinkään, ja jos geneerinen tulkinta vaatii lisäponnistusta, ”naiset”-vaihtoehdon hyväksymiseen kuluisi enemmän aikaa.

Tulosten tulkinnassa on kuitenkin vielä ylimääräinen mutka: tunnetusti ja tutkitusti ihmisiin viittavissa ilmauksissa toimii myös ns. stereotyyppisyysefekti, eli esimerkiksi ”poliisi” mielletään useammin automaattisesti miespuoliseksi, ”kosmetologi” naispuoliseksi. Tämä näkyikin Gygaxin ja kumppanien englanninkielisessä verrokkitestissä: koska englannissa kuten suomessakin useimmat ammattinimitykset ynnä muut henkilöön viittaavat ilmaukset ovat itsessään sukupuolineutraaleja, englanninkieliset koehenkilöt selvästikin arvioivat henkilöviittausten luontevuutta stereotyyppisten sukupuolitusten mukaan. Saksan- ja ranskankielisillä verrokkiryhmillä stereotyyppisyysefektiä ei näkynyt, eli käsitykset tiettyjen ihmisryhmien mies- tai naispuolisuudesta eivät vaikuttaneet, sitä vastoin kieliopillisen suvun vaikutus oli ilmeinen. Saksankielisellä koeryhmällä reaktioajat naispuolisen jatkolausevaihtoehdon hyväksymisessä olivat selvästi pitemmät, eli koehenkilöt joutuivat pitempään pohtimaan, voisiko vaikkapa geneerinen Sozialarbeiter viitata myös naispuolisiin sosiaalityöntekijöihin.

Saksan kielessä ei siis ole ”geneerisiä maskuliineja”, tai vähintäänkin sen, joka väittää, että miespuolisilla ilmauksilla voi hyvin viitata myös muihin kuin miessukupuolen edustajiin, pitäisi perustella väitteensä paljon paljon vankemmin kuin tähän asti on tehty. Mutta miten on laita toisen genderöinnin vastustajien väitteen: tekeekö genderöinti teksteistä raskaampia ja vaikeammin ymmärrettäviä? Tästäkin on tehty useita tutkimuksia, joista Stefanowitsch nostaa esiin Braunin ym. samoin jo nollaluvulla (2008) ilmestyneen artikkelin. Siinä koehenkilöryhmillä luetettiin lääkkeiden pakkausselosteita, joissa käytettiin joko (a) geneerisiä maskuliineja (Diabetiker ‘diabeetikko/diabeetikot’), (b) neutraaleja ilmauksia tai kaksoismainintoja (Personen ‘henkilöt’, Diabetikerinnen und Diabetiker) tai (c) genderöityjä muotoja (DiabetikerInnen). Objektiivisen ymmärrettävyyden suhteen – siis sen, miten hyvin koehenkilöt pystyivät painamaan mieleensä ja muistista selostamaan tekstin sisällön – merkittäviä eroja ei ollut, tosin testiryhmän miehillä kaksoismaininnat toimivat hivenen paremmin, naiset taas muistivat parhaiten geneerisiä maskuliineja käyttävät sekä genderöidyt versiot. Selvä ero sitä vastoin näkyi siinä, miten tekstien ymmärrettävyyttä subjektiivisesti arvioitiin: naispuolisten koehenkilöiden mielestä kaikki tekstiversiot olivat yhtä ymmärrettäviä ja helppolukuisia, miespuoliset koehenkilöt taas asettivat geneerisiä maskuliineja käyttävät versiot selvästi etusijalle (vaikka objektiivisesti, siis muistitestin perusteella, kaksoismaininnat toimivat heille parhaiten). Genderöinti ei siis haittaa ymmärrettävyyttä, mutta subjektiivisesti miehet pitävät sitä jotenkin kiusallisena.

Stefanowitschin blogin johtopäätökseksi jää siis, että genderöinnistä tai ”sukupuolireilusta kielestä” ei oikeasti koidu mitään todistettavaa hankaluutta. Ja vaikka koituisikin – aivan samoinhan on hankalaa ja itse asiassa tarpeetonta nostella lippuja salkoihin ulkomaiden johtajien valtiovierailun kunniaksi, tervehtiä kohteliaasti toisia ihmisiä tai syödä oikeaoppisesti veitsellä ja haarukalla, ja silti tämmöisten tapojen noudattaminen kuuluu asiaan ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, sillä ilmaistaan kohteliaisuutta ja kunnioitusta.

Niinpä. Yleisemmin tämän jutun opetus on tuttu ja murheellinen: kieliasioissa asiantuntijoita ei kuunnella eikä uskota. Jokainen maallikko – ja myös jokainen poliittinen vaikuttaja tai päättäjä – luottaa enemmän omaan väkevään kokemiseensa kuin tutkimustietoon, jota on ollut saatavilla jo vuosikymmenten ajan. Eikä tätä tutkimustietoa edes osata kaivata, koska niin monelta puuttuu ymmärrystä kielen olemuksesta, tästä merkillisestä, omalakisesta sillasta ajattelun, toiminnan ja todellisuuden välillä.