”En pysty enää kestää virheitä, mitkä aiheuttaa kipua kieli korvassani.” Näin valittelee, samalla heh-heh-hauskasti näitä ”virheitä” ironisoiden, pitkän linjan toimittaja ja tietokirjailija Matti Mörttinen kolumnissaan YLEn sivuilla. Yli kuusikymppisen kielenkäyttöammattilaissedän tuskanparahdus on kuin tiivistelmä jonkin somen kielimiliisifoorumin kestoaiheista, joten yli kuusikymppinen kielentutkijatäti löytää itsensä taas kerran lomallakin takomasta tietokoneen näppäimistöä, kun ”joku on väärässä internetissä”.

Ensimmäisenä ongelmana Mörttinen yksilöi possessiivisuffiksien ”rappeutumisen”:

Omistusliitteitä vierastetaan ehkä sen takia, että ymmärretyksi voi tulla sanomalla pelkästään ”minun tyhmyys” sen sijaan, että käyttäisi kieliopillisesti oikeaa muotoa ”minun tyhmyyteni”. Mutta omistusliitteen hienous onkin siinä, että sitä käyttämällä voi jättää kokonaan yhden sanan pois. Näin: ”tyhmyyteni”.

Itse asiassa possessiivisuffiksit (perinteinen nimitys ”omistusliite” on vähän harhaanjohtava, mutta siitä ehkä joskus toiste) ovat mainio esimerkki nykyisen suomen kirjakielen keinotekoisuudesta ja väkinäisyydestä. Rakas yleiskielemme, jota minäkin tässä kirjoitan, vaikka arkielämässäni puhun aivan toisenlaista kielimuotoa, on alun alkaen paperilla syntynyt, kompromisseja, vanhojen itä- ja länsimurteiden piirteiden sekoittelua ja täysin keinotekoisia ratkaisuja vilisevä kieli. Ei siis ole ihme, että Suomessa edelleenkin vallitsee voimakas diglossia, eli virallinen ja muodollinen kieli on jotakin aivan muuta kuin ne kielimuodot, joita ihmiset arjessa käyttävät.

Jos nyt possessiivisuffikseista puhutaan, niin uralilaisten kielten ikivanha possessiivisuffiksijärjestelmä on köyhtynyt ja rapautunut kaikkialla itämerensuomalais-saamelaisella kielialueella jo satojen ja tuhansien vuosien ajan, ja esimerkiksi viron kielestä possessiivisuffiksit katosivat jo kauan sitten. Puhutuissa suomen kielen muodoissa possessiivisuffiksien käyttö oli jo kauan sitten vähäisempää kuin nykyisessä normitetussa yleiskielessä, ja sitä – samoin kuin esimerkiksi se- ja hän-pronominien työnjakoa – säätelivät monet hienovireiset, viittaussuhteisiin ja informaatiorakenteisiin liittyvät seikat. Näitä hienouksia ymmärtämättä sitten 1800-luvun kielinikkarit standardoivat suomen possessiivisuffiksit mekaanisesti käytettäviksi aina silloin, kun omistajana on pronomini, eli itse asiassa ruotsin kielen possessiivipronominien vastineiksi: tyhmyyteni – min dumhet. Se, että tämä ei nykysuomalaisten luontevassa puhekielessä toimi, kertoo mielestäni jotakin.

Tähän Mörttinen liittää toisen suomalaisen kielenohjailun ja -opetuksen vanhan perinteen: ”nasevuuden” ja ”tiiviyden” palvonnan. Jos jollekin ilmaukselle löytyy tavuakin lyhyempi vaihtoehto, sitä pitää suositella, anteeksi, suosittaa. Tämän takia siis tyhmyyteni olisi ehdottomasti parempi kuin minun tyhmyyteni? Ei välttämättä. Persoonapronominin käytöllä tai pois jättämisellä on omat hienovivahteiset tehtävänsä, joista ilmeisin on ns. refleksiivisen omistuksen (omistaja on myös lauseen subjekti) erottaminen ei-refleksiivisestä: Anna myi autonsa [Annan oman auton] – Anna myi hänen autonsa [jonkun toisen auton]. Muitakin on, mutta niiden ymmärtäminen ja selittäminen vaatisi laajoja lauseopillisia ja aineistotutkimuksia, eivätkä nämä asiat välttämättä mahdu koulun kieliopin opetukseen.

Possessiivisuffikseista päästään tyypillisellä kielimiliisipalstojen logiikalla toiseen kestoaiheeseen eli infinitiiveihin. Alkaa tekemään -rakenteen hyväksyminen nostatti aikoinaan valtakunnanlaajuisen ns. paskamyrskyn, jossa nähtiin kaikki klassiset argumentaatiovirheet ja erityisesti ”kalteva pinta” (slippery slope): jos kerran saa kirjoittaa alkaa tekemään, niin kohta varmaan saa myös kirjoittaa yhdyssanat erikseen, jättää kaikki välimerkit pois ja mennä naimisiin koiransa kanssa… Mörttinen ja monet muut eivät näköjään koskaan toipuneet siitä järkytyksestä, että rakenne, joka erinomaisesti sopii monien suomalaisten kielikorvaan mutta jota – juuri siksi! – oli vuosikymmenten ajan koulussa raivokkaasti punakynitetty oppilaiden kirjoituksista, olikin taas yllättäen sallittu ja aivan ookoo. Itse asiassa alkaa tekemään -rakenteen kielto on sekin vasta 1800-luvun kielenohjailun peruja, eikä tässä uudessa sallivuudessa kyse ole mistään uudemman ajan rappioilmiöstä vaan iät ajat kielessä olleen rakenteen kunnianpalautuksesta.

Alkaa tekemään -rakenteesta edetään tietenkin seuraavaan infinitiivi-inhokkiin eli pystyä-verbin rektion muuttumiseen: pystyy tehdä eikä pystyy tekemään. Tämä käynnissä oleva kielenmuutos liittyy laajempaan infinitiivijärjestelmän muutokseen ainakin eteläsuomalaisessa puhekielessä (asiaa on laajemmin tutkinut Olli Kuparinen, esimerkiksi tästä blogista voi aloittaa). Pystyy tehdä -tyyppi saattaa olla uutta kehittymää, mutta ei se itsessään ole sen huonompi kuin pystyy tekemään, ei varsinkaan vaikeammin ymmärrettävä. Jos ja kun sen suuri osa suomen kielen käyttäjistä hyväksyy, en ymmärrä, miksi se ei mahtuisi myös normitettuun yleiskieleen.

Monia muitakin klassisia helmiä voisi Mörttisen kirjoituksesta poimia. Itse rääkäisin kovaan ääneen ruman sanan siinä kohdassa, jossa Mörttinen alkoi epäillä ei pysty tehdä -rakennetta anglismiksi, kun kerran huonolla englannilla voi sanoa no can do. Hysteerinen ja järjetön anglismikammo on näköjään korvannut entisten aikojen hysteerisen ja kohtuuttoman svetisismikauhun: kaikki, mikä tavalla tai toisella särähtää omaan kielikorvaan, selitetään väkipakolla englannin vaikutukseksi.

Mörttiseen kuten lukemattomiin muihinkin suomen kielen käyttäjiin on näköjään iskostettu jonkinlainen monoliittinen ja maagis-uskonnollinen käsitys kielestä. On olemassa yksi ainoa oikea, taivaasta tipahtanut ”suomen kielioppi”, jonka rakenteet heijastavat yks-yhteen kielenulkoista todellisuutta ja joka ei saisi koskaan muuttua – ei ainakaan sellaisilla tavoilla, jotka aiheuttavat kipua minun kielikorvassani. Tämä ”oikea” kieli on alkuperäinen ja ikiaikainen, minun kielikorvaani sopimattomat ilmaukset ja muodot ovat uudempien aikojen rappioilmiöitä, jotka johtuvat piittaamattomuudesta, laiskuudesta tai – ennen kaikkea! – vieraista vaikutuksista. ”Virheiden” nostattamasta ärtymyksestä syntyvää valitusvirttä pitävät koossa assosiaatioiden aasinsillat hyvin eritasoisten ja erityyppisten ilmiöiden välillä: sekä yhdysmerkin oikeinkirjoitussäännöt että pronominien viittaussuhteet ovat yhtä ja samaa ”kielioppia”, vähän kuin Tekniikan Maailman autotestissä arvioitaisiin samassa kappaleessa renkaita, vaihteiston toimintaa ja polttoaineiden jakelupolitiikkaa.

Siinä Mörttinen on kyllä oikeassa, että perinteisen kirjallisen kielenkäytön ja normitetun kirjakielen hallinta rappeutuu, jos ja kun ihmiset lukevat ja kirjoittavat entistä vähemmän tätä perinteistä normitettua kirjakieltä. Huoli tämän johdosta on itsessään aivan aiheellinen. Normitettua yleiskieltä tarvitaan neutraalia asiaviestintää varten, sillä – olen tainnut tämän ennenkin sanoa – aivan niin kuin ”maassa on aina armeija, ellei omaa niin vieras”, myös kielessä on aina normi tai normeja, ellei virallista ja puolueettomien asiantuntijoiden laatimaa niin epävirallinen ja piilevä. Pahimmassa tapauksessa sitten ”oikeanlaista” kieltä osaisivat vain ne, joilla on oikeanlainen murretausta tai jotka ovat käyneet oikeanlaiset koulut, ja kaikille muille kielenkäyttötilanteet olisivat täynnä sosiaalisia sudenkuoppia. Ongelmina eivät niinkään olisi monitulkintaisuudet tai väärinymmärrykset – sillä hyvinkin ”virheelliset” ilmaukset yleensä ymmärretään asiayhteyden avulla, jos vain halutaan ymmärtää – kuin ”sivistymättömien” ihmisten ja heidän ajatustensa aiheeton leimaaminen ja syrjiminen.

Suomen normitettu yleiskieli puolestaan on monella tapaa hankala. Se on alun perinkin ollut kaukana puhutuista suomen kielen muodoista, joiden sisäiset erot ovat olleet melkoiset. Nykyään tilanne on entistä kimurantimpi, kun suomen kielen käyttäjinä on entistä enemmän myös ihmisiä, joille suomi ei ole ensimmäinen äidinkieli. Kirjakielen normien hallinta vaatii myös kykyä analysoida sananmuotoja ja lauseiden rakenteita: yhdyssanojen oikeinkirjoitusta on mahdoton hallita, ellei tajua esimerkiksi adjektiivin (60-vuotias, kaksijalkainen) ja kvanttorilausekkeen (60 vuotta, kaksi jalkaa) eroa, ja suomen kielen pilkkusäännöt edellyttävät esimerkiksi semmoisten asioiden tunnistamista kuin ”rinnasteiset sivulauseet”.

”Suomen kielen rappion” ongelmia eivät kuitenkaan korjaa kielipoliisien tai paremminkin vapaaehtoisten kielijärjestyskaartilaisten subjektiiviset ja tunteelliset valitusvirret. Ei myöskään meikäläisen kaltaisten nirppanokka tosikkojen narina siitä, miten typerät maallikot eivät tajua kielen olemusta samalla tavalla kuin sitä ammatikseen pohtivat kielentutkijat. Tarkemmin pohtimatta (tarkemmin näitä asioita on pohtinut esimerkiksi Lari Kotilainen mainiossa Suomensuojelija-kirjassaan) suosittelen Mörttiselle ja kaikille muillekin ”rappiosta” huolestuneille seuraavanlaista toimintaohjelmaa:

(1) Lue, kuuntele, kuluta suomen kieltä. Tutustu suomen kielen eri muotoihin, lue eri aikakausien ja eri tyylilajien tekstejä: Agricolaa, murrepakinoita, maahanmuuttajien suomea. Mitä monenlaisempaa, sen parempi. Erityisen opettavaista ja valaisevaa on 1800-luvun jälkipuoliskon kieli, ne muutamat vuosikymmenet, joiden aikana kirjoitettu yleissuomi kehittyi suunnilleen nykyiselleen. Suomen kieleen mahtuu vaikka mitä, se on suurempi kuin yhdenkään yksittäisen suomen kielen käyttäjän kielitieto tai -taju. Ja pilkkusäännöt tai yhdyssanojen oikeinkirjoituksen oppii parhaiten ja miellyttävimmin ”selkäytimellä”, lukemalla paljon laadukasta kirjakieltä.

(2) Sivisty. Tutustu maailman kielten rakenteisiin ja suomen kielen historiaan. Kaikki maailman kielet pystyvät ilmaisemaan samat asiat, mutta rakentavat nämä ilmaukset hyvin monin eri tavoin. Usein tapoja ilmaista asia on paljon enemmän kuin suomen kielen ”eksoottiseksi” luultu ja englannin kielen ”yleismaailmalliseksi” kuviteltu strategia. Suomen kielenohjailun historiaan perehtymällä opit, että yleiskielen normit ovat muuttuvaisia ja ehdollisia. Usein sattuma on korjannut satoa, ja suomen kielen historia olisi voinut kulkea aivan toisin – siitä olisi voinut tulla aivan toisenlainen kieli (tai useampia kieliä), ja silti nämäkin kielet olisivat olleet ihan yhtä hyviä ja toimivia.

(3) Ymmärrä moninaisuus. Asiat voi ilmaista monella tapaa, monenlaisia kielenkäyttötapoja kuten monia kieliäkin voi olla olemassa rinnakkain, ne mahtuvat jopa samoihin sosiaalisiin tilanteisiin (asiantuntijat puhuvat limittäiskielisyydestä) tai yhden ja saman ihmisen pääkoppaan. Kielessä ei lähtökohtaisesti ole ”virheitä”, vain erilaisia tapoja ilmaista asiat ja paljon muitakin ulottuvuuksia kuin ”oikein” (virallisen normin mukaan) tai ”väärin”. Tyylikästä ja selkeää yleiskieltä voi ja pitää vaalia, mutta se ei mene rikki siitä, että muissa yhteyksissä kieltä käytetään myös muilla tavoilla.

(4) Uskalla käyttää suomea, rohkaise kaikkia muitakin käyttämään suomea. Käytetään omaa suomen kieltämme (sen eri muodoissa ja tyylilajeissa) mahdollisimman paljon myös julkisesti ja virallisesti! Erityisen tärkeää on puhua suomea muunkielisille suomen oppijoille ja kannustaa heitä käyttämään suomea – tämä on suomen kielen tulevaisuuden kannalta itse asiassa paljon paljon merkittävämpi asia kuin pystyy tehdä -rakenteesta hermoileminen.