Kalevalanpäivän lähestymisen tunnisti ennen vanhaan lievästä verenpaineen noususta, kun mediaan alkoi ilmestyä omatekoista ns. kalevalamittaa. Tänä talvena sisäisen mestari Beckmesserini1 herääminen on alkanut jo tavallista aiemmin. Yhtenä lisävirikkeenä on toiminut somesyötteeseeni tupsahteleva (ainakin Äksästä ja Blueskysta löytyvä) botti, joka oudosti on saanut nimekseen ”Nelipolvitrokee”. Se generoi eräänlaisia ”Oli ennen Onnimanni” -lorun muunnelmia (Oli ennen Onnimanni, / Onnimannista matikka, / matikasta maitopyörä, / maitopyörästä pytikkä…), jotka ovat sinänsä absurdin hauskoja mutta eivät monesti ole nelipolvista trokeeta nähneetkään.

Lönnrotin Kalevalassa lopulliseen muotoonsa hioutuneen mitan periaatteet ovat itsessään ihan yksinkertaiset. Yksityiskohtaisempi kuvaus löytyy Kalevalaisen Runokielen Seuran sivuilta, mutta lyhyesti homman voisi selittää näin:

  • Säkeet ovat nelipolvisia. Jokaisessa säkeessä (”rivissä”) on siis neljä kaksitavuista rytmiyksikköä eli runojalkaa: va-ka | van-ha | Väi-nä- | möi-nen. (Ensimmäisessä runojalassa voi olla kahden sijasta kolme tai neljäkin lyhyttä tavua: ak-ka o-li | van-ha | vai-pan | al-la, o-li-pa | im-pi | il-man | tyt-tö. Mutta ei semmoista pitkien tavujen kasaumaa kuin Nelipolvitrokee-botin tarjoama sairastusajasta.)
  • Runojalat ovat trokeemuotoisia. Se tarkoittaa, että kunkin runojalan tavuista ensimmäinen on PAINOLLINEN (tai sivupainollinen) ja (yleensä) pitkä, toinen painoton ja mieluusti lyhyt: KÄÄ-ry | PIE-ni | KÄT-ky- | es- sä.
  • Sanan ensimmäinen, pääpainollinen tavu sijoittuu runojalan alkuun, jos se on pitkä (eli loppuu kahteen vokaaliin tai konsonanttiin). (Säkeen ensimmäisessä runojalassa saa olla myös lyhyellä tavulla alkavia sanoja: vaka | vanha | Väinä- | möinen käy, vanha | vaka | Väinä- | möinen ei, koska tavu va- on lyhyt. Samasta syystä myöskään reenkeulasta ketunpoika ei oikein sovi klassiseen kalevalamitan kaavaan.)
  • Jos sanan ensimmäinen, pääpainollinen tavu on lyhyt, sen voi sijoittaa runojalan toiseksi tavuksi. Tämä onnistuu, kun edellä on paritontavuinen sana. Näin syntyy ns. murrelma- eli murtosäe, jossa runomitan mukainen painotus ei mene yksiin kielen normaalin sanapainotuksen kanssa (hassut painotukset huomaa vaikkapa laulamalla säkeitä perinteisellä kalevalaisella runosävelmällä: MIEle- NImi-NUNte-KE-vi). Pitkä painollinen tavu ei runojalan loppuun sovi: botin taituroima a-jo- | ret-kes- | tä reen- | keu-la särähtää pahasti tottuneempaan kalevalamittakorvaan.
  • Ns. viskurilain mukaan pitempien sanojen pitää sijaita säkeen lopussa, lyhyempien säkeen alussa. ”Väinämöinen vaka vanha” ei oikein kuulosta kivalta.
  • Lopullisen silauksen aidolle kalevalamitalle antaa alkusoinnun ja toiston taitava käyttö sekä tasa- ja murrelmasäkeiden vuorottelu herkällä rytmikorvalla.

Kalevalamitta on viimeistään kantasuomalaista ellei vanhempaa perua. Sitä on arveltu balttilaisesta vaikutuksesta syntyneeksi, mutta jotkut tutkijat ovat myös korostaneet sen heijastavan suomalais-ugrilaisten kielten ikivanhoja rakenneominaisuuksia. Suomen kielessä varsin hyvin säilyneiden rakenneperiaatteiden mukaan perussanavartalot ovat yleensä kaksitavuisia, pääpaino on sanan ensimmäisellä tavulla, ja tätä seuraavat tavut ovat lyhyitä ja kevyitä. Tästä päästään aivan luontaisesti trokeesäkeeseen, jossa pitkää painollista tavua seuraa lyhyt painoton ja koko säkeessä on kahdeksan tavua – tai kuusi, niin kuin kaukaisten kielisukulaistemme nganasanien perinteisessä runoudessa.

Seuraa ammattilaisen äännehistoriavinkki: jos suomenkielisessä sanassa on pitkä vokaali jossain muualla kuin ensimmäisessä tavussa eikä se ole lainasana (banaani, poliisi, ateljee, miljöö), voit olla jokseenkin varma siitä, että vokaalien välissä on alun perin ollut konsonantti ja pitkävokaalisen tavun paikalla siis kaksi lyhyempää tavua. Joitakin alkuperäisen konsonantin edustajan säilyttäneitä muototyyppejä näkee vieläkin murteissa ja vanhemmassa runokielessä: laulamahan, huonehesta, sanovi, harmajata. Vanhaa tavunrajaa (kadonneen T-konsonantin jälkeä) heijastaa myös karjalaisittain diftongiutuneen pitkän vokaalin lukeminen kahtena tavuyksikkönä. Tämän näkee Kalevalassa usein esimerkiksi A-infinitiivi- ja partitiivimuodoissa (lau-lo- | ak-sem- | me hy- | vi-ä, jos ei | lei-pe- | ä ta- | los-sa, e-mo | kiel-ti | poi-ko-| an-sa), ja tätä tekniikkaa on käytetty suomalaisessa vanhemmassa runokielessä muutenkin (kun kuka kansoa ’kansaa’ halveksuu).

Kun suomen kielessä konsonanttien kadotessa syntyy painottomiin tavuihin pitkiä vokaaleja (laulamaan, huoneesta, sanoo, harmaata, laulaaksemme, leipää, poikaansa), klassiseen kalevalamittaan olennaisesti kuuluva pitkien ja lyhyiden tavujen vuorottelu ei enää toimi yhtä hyvin. Vielä vaikeammaksi homma muuttuu, jos loppuvokaalit alkavat tosissaan kulua pois ja syntyy kasapäin lyhyitä sanoja, joissa on pitkät raskaat tavut. Näin on käynyt viron kielessä, missä perinteisten nelipolvisten kansanrunojen (regivärss) kieli on jo vahvasti eriytynyt ”normaalikielestä”. Regivärss-säkeet kui mina hakkan laulemaie (‘kun minä ryhdyn laulamahan’) tai vii sa tüttered vedeje (‘vie sinä tyttäret vetehen’) olisivat normaaliviroksi käännettyinä kutistuneet kuusitavuisiksi: kui ma hakkan laulma, vii sa tütred vette.

Klassinen kalevalamitta sellaisena, kuin se opittiin Lönnrotin huolella toimittamasta Kalevalasta tuntemaan, ja sellaisena, kuin sitä Eino Leinon (Helkavirsiä) kaltaiset taidokkaat runoilijat käyttivät, on tietenkin jonkinlainen ideaalistus. Lönnrotin taitavimmat vienankarjalaiset runonlaulajamestarit eivät juurikaan ”mittavirheitä” tehneet (tai toisin sanoen: Lönnrotin käyttämä kalevalamitta perustuu heidän tekniikkaansa), mutta todellisen nelipolvisen kansanrunouden koko kuva, ympäri itämerensuomalaista kielialuetta, on tietenkin paljon rosoisempi ja monimuotoisempi. Ja myös perusteellisesti kuvattu: nelipolvisesta kansanrunoudesta on kirjoitettu valehtelematta hyllymetreittäin tutkimusta.

Lopulta sitten nelipolvitrokeisen kansanrunouden rinnalle nousivat uudemmantyyppiset kansanlaulut, usein nelisäkeiset, loppusoinnulliset säkeistölaulut, joita hoilattiin myös nuorison huveissa ja tansseissa ja paheksuttiin Suomessa 1800-luvulla moukkamaisina ja moraalittomina sekä kirkon ja herätysliikkeiden että kansallisromanttis-ihanteellisen sivistyneistön taholla. Suomessa niitä on perinteisesti kutsuttu ”rekilauluiksi”, mikä itämerensuomalaisessa vertailussa on vähän hämmentävää, koska viron regivärss tarkoittaa ihan eri asiaa eli vanhempaa ”kalevalamittaista” runoutta. (Nimityksen arvellaan tulleen suomeen virosta, ja viime kädessä sekä suomen että viron sanat ovat sanakirjojen mukaan peräisin alasaksasta, missä re(i)g tai reie – vrt. yläsaksan Reigen – on tarkoittanut jonkinlaista piiritanssia tai tanssilaulua. Yhdennäköisyys talviajoneuvoa merkitsevän reki / regi -sanan kanssa on siis sattumaa.) Suomen rekilauluilla lienee läntiset esikuvat, Itä-Karjalassa tämä uudempi laulutyyppi tunnettiin nimellä pajo ja se rinnastui venäläiseen tšastuškaan, joka sekin on tyypillisesti nelisäkeinen, loppusoinnullinen säkeistölaulu.

Ja Karjalan kautta päästään uuskalevalaisen runouden merkilliseen uusviljelyyn muodossa, jota on hankala sijoittaa perinteiseen kansanrunouden ja taidekirjallisuuden kahtiajakoon. Venäjän Karjalassa nimittäin syntyi neuvostovallan tultua perin erikoinen kieli- ja kulttuuripoliittinen tilanne. Valtaa pitivät Suomesta tulleet punaemigrantit, joiden ajatusmaailmassa karjala ei ollut kieli vaan suomen kielen murre, ja viralliseksi sivistys- ja kulttuurikieleksi venäjän rinnalle otettiin suomen kirjakieli. Siispä Karjalan tasavallasta tuli poikkeus Neuvostoliiton kansallisten tasavaltojen joukossa: paikallisen alkuperäisväestön kieltä ei nostettu viralliseen asemaan eikä standardoitu kirjakieleksi (ennen kuin vähäksi aikaa 1930-luvun lopulla). Karjalan neuvostotasavallan nimikkokansallisuudella ei siis myöskään voinut olla omakielistä eurooppalaisen mallin mukaista kaunokirjallisuutta klassikkokäännöksineen ja aatteellisesti oikeaoppisine lukemistoineen, jollaisia monille muille nuoren Neuvosto-Venäjän vähemmistökansoille luotiin. Karjalaiset etnisenä ryhmänä kuitenkin tunnustettiin, ja heidän ”kalevalaisella” runolauluperinteellään oli huikea symboliarvo. Tästä syntyi kansanrunoutta mukaileva kirjallisuuden laji, jota folkloristi Joonas Ahola tutkii viime keväänä ilmestyneessä teoksessaan Neuvostokalevalainen runous.

Eino Leinon ja muiden Lönnrotin Kalevalalla kasvatettujen suomalaisten runoilijoiden tapaan kaunokirjallista kalevalamittaa saattoivat käyttää nuoressa Neuvosto-Karjalassa myös Suomesta muuttaneet kirjoittajat, kuten monet muutkin runomitat taitavasti hallitseva Ragnar Rusko. Näin tyylikkäillä (paljolti murrelma-) säkeillä Rusko kertoo uskottomuusdraaman laukeamisesta sosialistisen etiikan mukaiseen, yhteisön korkeampaa etua katsovaan anteeksiantoon (kuten runosta otteita siteeraava Ahola huomauttaa, 1920-luvulla tällaisten hankalien teemojen käsittely oli vielä mahdollista):

– Ethän hyljännyt minua…
annoit armon langenneelle?…

Miehen katse on vakava,
niin kuin haastaisi elämä:

– En… Murtui mun vihani…
Murtui itsekäs minäni…

Varsinainen uuskalevalainen ”kansan”-runous kuitenkin nousi entistä tärkeämpään rooliin siinä vaiheessa, kun suomalaisuus ja suomen kieli muuttuivat ei-toivotuiksi. Jo Kalevalan juhlavuoden 1935 kuluessa, Ahola kertoo, käytännössä koko Neuvosto-Karjalan suomalainen johto syrjäytettiin, ja vuonna 1937 suomenkielinen julkaiseminen lopetettiin ja kiellettiin tykkänään. (Sivumennen sanoen: yllä siteeratun runonäytteen kirjoittaja, helsinkiläissyntyinen teatterinjohtaja Ragnar Rusko (Nyström) joutui monien muiden Karjalan suomalaisten kulttuurintekijöiden lailla Stalinin terrorin uhriksi. Hänet joko ammuttiin 1938 tai, toisten tietojen mukaan, hän menehtyi työleirillä nälkään ja tauteihin 1939.) Tilalle olisi pitänyt synnyttää karjalankielistä kaunokirjallisuutta, mutta uuden, pikapikaa kehitetyn kirjakielen taitajia ja ylipäätään koulutettuja karjalankielisiä oli kovin vähän.

Tätä aukkoa täyttämään sopi ns. uusaiheinen kansanperinne, jota toki oli alettu kerätä ja julkaista jo aiemminkin. Karjalaisten kuten monien muidenkin Neuvostoliiton kansojen suullisen perinteen taitajia opastettiin tuottamaan runoja, joissa kuuluisan iskulauseen mukaisesti yhdistyisivät ”kansallinen muoto ja sosialistinen sisältö”, ja nämä runot sitten toimitettiin ja julkaistiin painetussa muodossa. Virallisesti tämä uusaiheinen perinne kuvattiin ”aitona” ja spontaanisti kansan luovuudesta nousevana taiteena, mutta todellisuudessa tietenkin runoilijoita ohjailtiin ja koulutettiin, heille ehdotettiin aiheita ja heidän tuotoksiaan seulottiin ja muokattiin tarpeen mukaan. Ja vaikka etenkin ensimmäiset neuvostokalevalaiset runoilijapolvet olivat vielä kasvaneet ”aidon” runolauluperinteen keskellä ja saattoivat itsekin kuulua suuriin Vienan runonlaulajasukuihin, heillä saattoi jo olla muodollista koulutusta takanaan – ja luettuna Lönnrotin Kalevala, josta otettuja aineksia näin kiersi takaisin uusiokansanperinteeseen. Kun suomen kieli 1940 pääsi taas pannasta, neuvostokalevalaisen ”kansanrunouden” tuotanto jatkui, joskin kielimuoto saattoi taas muuttua suomalaistyyppisemmäksi.

Aholan mainio kirja tarjoaa runsaasti tietoa ja pohdintaa neuvostokalevalaisesta runoudesta ja sen tekijöistä sekä laajan valikoiman esimerkkejä. Kalevalamittaisen runouden ohella Neuvosto-Karjalassa tuotettiin ”uusaiheisia” itkuvirsiä (esimerkiksi Leninin muistoksi) sekä loppusoinnullisia pajoja. Tässä katkelma ahkeran ja monipuolisen runontekijän, aiemmin Suomessakin asuneen ja Petroskoissa opettajaksi kouluttautuneen vienalaisen Jouki (Jevgenija) Hämäläisen pajotyyppisestä (ja kieliasultaan sangen suomenmukaisesta tai sellaiseksi editoidusta) laulusta vuodelta 1945:

Rydi ja Tanner ne puheli,
et Karjala ois rikas ottaa
siellä on paljo lohia
vois vetää isoo nuottaa.

Suur-Suomi haaveilut
ne oli kaikki turhaa,
aivoissaan he aikoivat
jot bolshevikit he murhaa. (…)

Jatkosodan jälkeen, kertoo Ahola, jokseenkin ainoana julkaistuna uusaiheisen perinteen muotona säilyi kalevalamittainen runous. Teknisesti nämä tuotokset eivät aina yltäneet Lönnrotin ”parhaiden” runomestarien tasolle. Mitta onnahteli usein, myös siksi, että – näin Ahola arvelee – tekstiin piti sijoittaa alkuperäiselle perinteelle vieraita, pitkiä sanoja ja ilmaisuja. Maria Mihejevan runossa vuodelta 1948 on useita säkeitä, joista kahdeksantavuista, nelipolvista kaavaa ei enää tunnista hyvällä tahdollakaan:

(…) Johdolla nerokkaiden neuvostojen
Siksi kantakohon kansa Karjalan
Ylpejätä nimeä neuvosto kansalaisen (…)

Ja kyllähän nämä uuskansanrunoilijoiden tuotokset muutenkin ovat toisinaan teknisesti todella kökköjä: toisto ja alkusoinnuttelu on toteutettu kaavamaisesti ja kömpelöä rytmiikkaa joskus jopa kompensoitu jonkinlaisilla loppusoinnuilla, siellä täällä esiin pistävät aidommantuntuiset säkeet ovat muistumaa aiemmasta perinteestä. (Olisikohan yhtenä syynä kirjoittajan tai tekstin toimittajan kielitaidon kankeus: karjalankielinen runoilija yrittää väkisin vääntää suomea, joka tuossa vaiheessa oli jälleen palannut viralliseksi kirjakieleksi?) Tyyli(ttömyys)näyte Ivan Kondratjevilta vuodelta 1949, jolloin Karjalassa taas vietettiin Kalevalan juhlavuotta eli tällä kertaa ns. uuden Kalevalan ilmestymisen satavuotisjuhlaa:

(…) Eljas Löndrä saneli sanoissaan,
kirjoitteli kirjoisaan,
viivojaan hän veteli,
kuvisa hän kuvaili,
kuvaili hään kulkuja,
pohjolankin polkuja,
täällä porot polkivat,
polkujansa kulkivat,
istuivat ihanat neijot
poron pulkatkin pujahti (…)

Myös sisältönsä puolesta Neuvosto-Karjalan uuskalevalainen runous on äkkinäiselle aika typerryttävää luettavaa. Kolhooseissa hyvin eletään, kun traktorit tekevät työt, Iljitš-lamppuset ihanat kimaltavat kirkkahasti (sähkövalokin yhdistettiin Neuvostoliitossa Vladimir Iljitš Leninin nimeen), tehtaissa neuvostomaan uutta sampoa taotaan, vaaleissa kansa antaa äänensä ilolla (todellisuudessahan vaaleilla ja äänestämisellä Neuvostoliitossa oli lähinnä symbolinen ja seremoniallinen merkitys), sankarillinen Toivo Antikainen johtaa hiihtäjäjoukkonsa valkosuomalaisten hyökkääjien kimppuun ja, ennen kaikkea, suuri opettaja Stalin, viisas Vissarionovitš tuo neroudellaan armeijalleen voiton fasisteista ja koko neuvostoisänmaalle uuden kukoistuksen.

Melkoiseen ylitulkintaan Ahola kylläkin sortuu väittäessään, että ”70-vuotiaan Jouki Hämäläisen Stalinille suunnatuissa, lähes henkilökohtaisiksi käyvissä säkeissä kesältä 1952 on jopa eroottisiksi tulkittavia sävyjä”:

Terve, kallis johtajamme
Stalin oma taattoseni
Onni rauhan kansojen.
Kuumat terveisemme tuomme
Kalevalan kolhooseista (…)

Toisin kuin nykysuomalainen lukija voisi luulla, ”kuumissa terveisissä” ei neuvostonäkökulmasta ole mitään eroottista. Vaikka venäjän adjektiivin gorjatšij sanakirjamerkitys onkin ’kuuma’, idiomi gorjatšij privet on paremminkin ”innokas” tai ”lämmin tervehdys”, jollaisia tyypillisesti lähetettiin pontevan kannustuksen, voimakkaan sympatian tai poliittisen solidaarisuuden ilmauksena myös virallisissa yhteyksissä, ilman minkäänlaisia seksuaalisia taka-ajatuksia. ”Kuumat terveiset” kertovat paremminkin siitä, miten Neuvostoliitossa kaikkialla läsnäolevan venäjän kielen vaikutus hiipi myös vähemmistökielten sanojen käyttötapoihin ja merkitysvivahteisiin.

Ja kuitenkin kaikesta huolimatta neuvostokalevalainen uusperinnerunous tuntuu vähemmän kököltä ja väkinäiseltä kuin monet nykysuomalaisten ITE-kalevalamittayritelmät. Parhaimmillaan runomitan kompastelujen ja sisällön propagandistisen valheellisuuden läpi tunkee ja lukijaakin liikuttaa jonkinlainen ylpeä autenttisuuden intentio, halu omistaa ja välittää ainutlaatuista ja arvostettua perinnettä. Sisäinen mestari Beckmesserkään ei jaksa piipittää muutamista pienistä mittavirheistä, kun esimerkiksi Maria Mihejeva sisällön ohjelmallisuuteen nähden suorastaan hämmästyttävän tuoreella otteella ja taitavasti alkusoinnutellen laulaa avaruuslentäjä Gagarinista:

Kirjokaari taivaankansi
eilen tuiki tuntematon
aukaisi sylinsä avaran.
Toteutui tarina suuri,
ihme isompi tapahtui:
Neuvostomaan potra poika
ylle ilmojen yleni,
päälle pilvien pirahti
raketilla rautaisella!
Lensi katsomahan kuuta,
tervehtimään päivänterää.
Kuulle mennessään kumarsi,
valan vannoi auringolle,
lupasi toisteki tavata,
tulla vielä vierailulle
rahvaan rauhaa rakentamaan,
ylistämään ystävyyttä
maamme mainion nimessä,
ihmismielien iloksi,
Kommunismin kunniaksi!

Tässä ehkä lopuksi syy siihen, miksi meikäläistä ärsyttävät nykysuomalaisten kalevalamittayritelmät paljon enemmän kuin melkein yhtä tökerö ja pahimmillaan paljon tökerömpikin neuvostoliittolainen uuskalevalarunous koko propagandistisessa kliseisyydessään. Suomalaiselle harrastajalle kalevalamitta on yksi kiva kikkajuttu muiden joukossa, samaa sarjaa kuin haikujen ja tankojen sepittäminen. Pahimmillaan – jos ei nelipolvitrokeen harrastajalla ole Eino Leinon taitoja eikä ymmärrystä rytmiikan hienouksista – siitä tulee tylsää töksöttelyä, johon tavujen laskenta ei tuo juuri mitään lisäarvoa verrattuna siihen, että samat asiat olisi sanottu vapaalla mitalla. Neuvostokalevalaisen uuskansanrunouden tekijät puolestaan kuitenkin jollakin tapaa elvyttivät ja pitivät hengissä omaa kulttuuriperintöään ja identiteettiään, niissä kauhistuttavan ahtaissa puitteissa, jotka systeemi oli heille asettanut. Se oli voimaantumista, niin kuin asia nykyään ilmaistaisiin.

  1. Niille onnettomille, jotka eivät tunne Wagnerin ”Nürnbergin mestarilaulajia”: oopperassa, joka kertoo runoutta harrastavista 1500-luvun saksalaisista käsityöläismestareista, kaupunginkirjuri Beckmesser, sankarin kilpakosija, on naurettava pahishahmo, joka yrittää päteä mm. innokkaasti ”merkitsemällä” kilpailijansa laulussaan tekemiä mittavirheitä. ↩︎