Kuva: Siim Lõvi/ERR

Virossa herättää huvittunutta hämmennystä mainos, jossa Viron luterilaisen kirkon arkkipiispa Urmas Viilma seisoo pullo kädessä ja kehottaa: Ole taara usku (‘ole taarauskoinen / taaran uskoa’)! Jos taarausku kirjoitettaisiin yhteen (tai Taara isolla T:llä), se viittaisi satakunta vuotta sitten, Viron itsenäisyyden alkuvuosina kehitettyyn uuspakanalliseen uskontoon. Mainos on kuitenkin – niin kuin arkkipiispa on jo joutunut Viron tiedotusvälineille selittämään – sanaleikki, ja kyseessä on pullojen ja tölkkien kierrätystä mainostava kampanja. Palautuspulloja on Virossa jo vuosikymmenten ajan kutsuttu nimikkeellä klaastaara, ja taara on tässä se kansainvälinen termi, jolla kautta Euroopan kielten viitataan päällyksen tai pakkauksen painoon eli tavaran brutto- ja nettopainon erotukseen. Etymologisten sanakirjojen mukaan tämä taara tulee keskiajan latinan ym. länsieurooppalaisten sivistyskielten kautta arabian kielestä ja merkitsee alkuaan ”hylättävää, pois heitettävää”.

Mutta se Taara, johon uskotaan, on aivan eri asia. Lähdin muistelemaan, mitä aiheesta olen aikoinaan lukenut, ja törmäsin merkillisiin etymologiakiemuroihin, joista tekee mieli kirjoittaa vähän yksityiskohtaisemmin.

Tarina saa alkunsa Henrik Lättiläisen kronikasta, joka kertoo siitä, miten saksalaiset ritarit 1200-luvun alussa valloittivat nykyisen Latvian ja Viron alueet. Tämän kronikan latinankielisen tekstin seassa on vähän mutta arvokasta kieliaineistoa: Baltian alkuasukkaiden henkilön- ja paikannimiä ja jopa muutama lauseenpätkä, kuten tunnettu laula! laula! pappi! (niin sanoivat pakanalliset virolaiset vangitsemalleen papille kiduttaessaan tätä). Yhteensä viisi kertaa kronikassa mainitaan virolaisten tai paremminkin erityisesti saarenmaalaisten jumala Tarapita (Tharapita, Tarapitha, Tharapitha, Therrapita tms. – kronikasta ei ole säilynyt originaalia vaan vain erilaisia käsinkirjoitettuja kopioita), jota pakanat taistelussa huusivat avukseen. Tarapitasta itsestään ei paljoa kerrota, yksityiskohtaisimman kuvauksen mukaan jossain oli vuori ja kaunis metsä, jossa Tarapitan uskottiin syntyneen ja sieltä lentäneen Saarenmaalle. (Kuten arvata saattaa, virolaiset ovat innokkaasti yrittäneet yhdistää Tarapita-mytologiaa Saarenmaan Kaalin meteoriittikraatterin syntyyn.)

Tarapita-nimelle on kehitelty monenlaisia tulkintoja, joista tunnetuimman ja vakiintuneimman mukaan se olisi oikeastaan taisteluhuuto: “Ta(a)ra avita!” Loppuosa voidaan siis tulkita käskymuodoksi ‘auta’, jos ajatellaan, että kirjurilta ovat jostain syystä menneet p ja sen heikon asteen vastine sekaisin – tai että tämä muoto peräti edustaisi liiviläistyyppistä astevaihteluttomuutta. Näin jäljelle jää Tara tai Taara, joka siis olisi ollut se varsinainen pakanallisen jumaluuden nimi. Käsitys Taara-jumalasta on innoittanut monenlaisiin kansallisromanttisiin kuvitelmiin, esimerkiksi Tarton kaupungin runolliseen nimittämiseen “Taaralinnaksi” tai Henrikin kronikassa mainitun historiallisen liiviläismaakunta Turaidan (Thoreida, Thoreyda) tulkitsemiseen ’Taaran tarhaksi’ (vir. Taara aed, liivissä sitä vastoin aita ~ aed -sanan vastinetta ei ole tavattu, mikä pahasti heikentää tämän etymologian pohjaa). Ja ennen kaikkea kuvitteellisen Taara-jumalan ympärille on kehitetty tuo alussa mainittu uususkonto, joka oli vahvimmillaan 1920-1930-luvuilla mutta jolla vieläkin on Virossa muutamia tuhansia kannattajia.

Muitakin etymologiointiyrityksiä on toki nähty; niitä on referoinut esimerkiksi virolainen Urmas Sutrop kiintoisassa mutta hieman, hm, erikoisia ja rohkeita hypoteeseja nakkelevassa artikkelissaan, joka ilmestyi Folklore-verkkolehdessä 2004. Monet näistä jännistä ehdotuksista ovat tietenkin virolaisten omaa työtä, mutta on meilläkin osattu. Suomalainen runoilija-folkloristi Martti Haavio, hänkin mielikuvituksellisten etymologisten selitysten harrastaja, tarttui aikoinaan yhteen Tarapitaa mainitsevista kronikan kohdista:

Gaudet exercitus christianorum, exclamant, Deum exorant. Clamant et illi, gaudentes in Tarapitha suo. Illi nemus, isti Jesum invocant. ‘Iloitsee kristittyjen sotajoukko, he huutavat ja rukoilevat Jumalaa. Huutavat myös nämä [pakanat], iloiten omasta Tarapithastaan. Nämä huutavat avuksi pyhää lehtoa, nuo Jeesusta.’

Kun siis pakanoiden kerrotaan rukoilleen sekä pyhää lehtoa (nemus) että Tarapitaa, Haavio on keksinyt ajatella, että nämä tarkoittaisivat samaa asiaa. Hän tulkitsee nimen yhdyssanaksi *tarap-hita, jonka alkuosa olisi liivin kielen tarāb ‘pähkinäpuu’, loppuosa taas, samoin kuin suomen hitto, jonkinlainen myös ’pyhää lehtoa, uhripaikkaa’ tarkoittavan hiisi-sanan muunnelma. Tulkinta on tyypillistä Haaviota, lennokas ja aivan epäuskottava. Liivin tarāb-sana on taustoiltaan epäselvä; Kettunen liivin sanakirjassaan vertaa sitä samaa merkitsevään viron sarapuuhun, mutta Saarenmaalta tai muualta Virosta tämmöistä t-alkuista muotoa ei tunneta. ‘Pähkinälehdon’ on myös vaikea kuvitella syntyneen vuorella ja lentäneen sieltä Saarenmaalle.

Vielä vinkeämmän selityksen ovat esittäneet useammatkin 1800-luvun oppineet, Jacob “Veljes” Grimmiä myöten: Tarapita olisi kirjoitus- tai kopiointivirhe, oikeasti t:n paikalla pitäisi olla ällä (*Tarapila), ja näin nimi saataisiin yhdistetyksi suomen tarhapöllöön, jota tosin ei virossa tavata. (Viroksi ’pöllö’ on kakk tai öökull, suomen sanaa muistuttava joskaan ei ihan säännöllisesti vastaava päll on harvinainen murresana, joka nykykielessä on otettu tieteelliseksi nimikkeeksi joillekin pienille pöllölajeille.) Tämä tietysti sopisi yhteen kronikassa mainitun Tarapitan ”lentämisen” kanssa, samoin sen Adam Bremeniläisen kronikassa kerrotun tiedon, että Aestlandin pakanat palvovat lohikäärmeitä ja lintuja. Tarapita muinaisten virolaisten pöllönhahmoisena jumalana lentelee Sutropin mukaan vielä suhteellisen uusissakin kansainvälisissä mytologian käsikirjoissa, mutta tämä oletetun kirjoitusvirheen (joka olisi toistunut viisi kertaa…) ja aika epäsäännöllisen vokaalivastaavuuden varassa lepäävä etymologia on kyllä erittäin hutera.

Eivätkä selitykset tähän lopu. Jo 1800-luvulla Tarapitaa verrattiin 1200-luvulla syntyneessä, Tanskan kuninkaista kertovassa Knýtlinga-saagassa mainittuun Turupið-jumalaan, jota sittemmin saksalaistuneella Itämeren etelärannikolla eläneet slaavit palvoivat; Rügenin saarella kerrotaan olleen Turupiðin patsas. Tarapitaa ja Turupiðia on yritetty yhdistää sekä skandinaavien Thor (Þórr) -jumalaan että kelttiläiseen ukkosenjumalaan, joka eri lähteissä mainitaan nimellä Taranis tai Tanaros. Kelttiläisen jumalhahmon nimet voisivat olla toistensa variantteja, ja Tanaros kuulostaa puusta katsoen aika samanlaiselta kuin germaaninen *þunaraz, johon palautuvat sekä Thor-jumalan nimi että saksan Donner ‘ukkonen’. Vähän enemmän mielikuvitusta käytellen samannäköisiä pakanajumalien nimiä, joissa on t- ja n- tai r-äänteitä, löytyy vanhoista lähteistä muitakin, esimerkiksi etruskien taivaanjumala Tin(i)a tai baskien Urtzi, jota Jaan Kaplinski on ilmeisesti jollain hämäräksi jäävällä tavalla yrittänyt yhdistää Tarapita-jumalaan. Lähempää löytyy itäisten saamelaisten muinainen ukkosenjumala Tiermes (nykypohjoissaamen nykyortografialla Dierpmis). Sitä puolestaan on vertailtu obinugrilaisten hantien ja mansien taivaanjumalaan Tōrəmiin, mutta rinnastuksessa vähintäänkin vokaalipuoli jää erittäin epävarmaksi. (Jos Ta(a)ra ja Tōrəm vielä jotenkin saataisiin liitetyksi toisiinsa, mitä mahdollisuutta etymologiset sanakirjat eivät juuri näytä ottavan huomioon, niin Tiermes-nimen yhdistäminen tähän on vokaaliston puolesta jokseenkin mahdotonta.)

Puusta katsoen samannäköiset nimet eivät välttämättä kuulu historiallisesti yhteen, eli etymologiaa ei tehdä pinnallisten samannäköisyyksien perusteella, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Tähän houkutukseen on kuitenkin langennut artikkelissaan myös Urmas Sutrop, joka sentään on kielentutkija, joskaan ei historiallinen lingvisti (Sutrop aloitti uransa kielitypologina ja jäi 2021 eläkkeelle Tarton yliopistosta ”antropologisen ja etnolingvistiikan” professorin virasta). Pitkän pohdiskelunsa lopuksi Sutrop nimittäin keksii, että virolaisten Taara liittyy yhteen sekä obinugrilaisten Tōrəmin että saamelaisten Tiermes-jumalan kanssa, ja samaan sanaperheeseen kuuluisi myös nenetsin ’pilveä’ merkitsevä sana tir. (Obinugrilaisessa ja saamelaisessa jumalannimessä oleva m:llinen aines saattaisi kuulemma olla jonkinlainen erityinen ”teonyymijohdin” (!), ja Sutrop innostuu sen yhteydessä spekuloimaan jopa palvontamenoihin mahdollisesti liittyneestä hyminästä tai muminasta…) Nimi merkitsisi siis alkuaan ’korkeinta’ tai ’taivaanjumalaa’.

Oletetun Taarapita-nimen loppuosan Sutrop haluaa selittää omalla tavallaan: se olisi sama ikivanha perussana, joka muuten itämerensuomalaisissa kielissä tavataan vain johdoksena pit-kä. (Perusmuodolle *pidi löytyy mahdollisia ’pitkää’ tai ’korkeaa’ merkitseviä vastineita vain samojedi- ja ugrilaisista kielistä, ja näistä ainakin unkarin fel ’ylös’ voisi merkityksenkin puolesta selittyä toisinkin, ’päätä’ merkitsevän sanan johdannaiseksi, kuten Magdolna Kovács on aikoinaan esittänyt.) Taarapita olisi siis alkuaan tarkoittanut jotain sellaista kuin ”Taara (on) suuri” (tai “Korkea (jumala) korkea”). Tämä oletus leijailee täysin ilmassa. Hupaisin yksityiskohta on Sutropin yritys selittää outo loppuvokaali a sillä, että adjektiivien loppuvokaaleissa näkyy virossa (kuten suomessakin) vaihtelua a ~ e: musta- : komparatiivi mustem ‘mustempi’. Tämä on amatöörietymologien klassinen kikkakolmonen: koska äänteet A ja B jossakin tietyssä asemassa tietyin ehdoin vaihtelevat keskenään, myös tässä sanassa voidaan äänteen A paikalle tuosta vain vaihtaa äänne B.

Taara-jumalan nimen tarkka asu ja alkuperä taitavat edelleen pysyä hämärän peitossa. Kiintoisaa tässä tarinassa on ennemminkin se outo into, millä Virossa jopa koulutetut tiedemaailman ihmiset suhtautuvat kansalliseen pseudomytologiaan. Tämäkin perinne alkaa jo 1800-luvulta. Siinä, missä Lönnrot rakensi vienankarjalaisesta sankariepiikasta sen ainesta totisen huolellisesti hyödyntävän Kalevala-eepoksen, jota äkkinäinen saattaa todellakin erehtyä luulemaan kokonaan aidoksi kansanperinteen tuotteeksi, virolaiset Faehlmann ja hänen työnsä jatkaja Kreutzwald pistelivät paljon enemmän omiaan kehitellessään kansanperinteen usein kökköhumorististen tarinoiden tyhmästä Kalevipoeg-jättiläisestä runomuotoisen eepoksen sotasankarin, kulttuuriheeroksen ja kansakunnan perustajan. Kansallisen heräämisen tiimellyksessä muinaisille virolaisille keksittiin myös karjalaisen Väinämöisen inspiroima Vanemuine-jumala, jonka vastuualueena oli erityisesti musiikki. Kalevipoeg-eepoksen pseudopantheoniin päässyt ukkosenjumala Pikker puolestaan perustui luku- tai kirjoitusvirheeseen; alun perin 1600-luvulla muistiin merkityssä ukkosenloitsussa tai ukkosenjumalalle kohdistetussa rukouksessa esiintyi oikeastaan pikne ~ pikken eli vanha ’ukkosen’ nimitys, suomen pitkäinen-sanan vastine. (Lukeneemmat muistanevat, miten Aleksis Kiven Metsämiehen laulussa ”tulta iskee pitkäinen”.)

1900-luvun Virossa kuvitellun kansallisen menneisyyden maisemissa, joskus huuhaan rajamailla taiteili kaksi kulttuurin ja identiteetinrakennuksen merkkimiestä. Uku Masing (1909–1985) oli runoilija, teologi ja eksegeetikko, orientalisti, uskontotieteilijä ja folkloristi, seemiläisten ja monien muidenkin kielten tuntija (hänen kerrotaan osanneen noin kuuttakymmentä kieltä). Neuvostoaikaan häntä fanitettiin virolaisissa älymystöpiireissä hartaasti mutta sattuneesta syystä enemmänkin hissuksiin, ja hänen teoksistaan suuri osa ilmestyi ulkomailla. ”Etnofuturistit” siteeraavat mielellään Masingin ajatuksia uralilaisten kielten rakenteessa piilevästä filosofiasta tai ajattelutavasta, joka eroaa olennaisesti indoeurooppalaisten kielten puhujien maailmankuvasta. Lennart Meri (1929–2006) jäi muistoihin Viron presidenttinä ja maan palautetun itsenäisyyden keulakuvana, mutta jo ennen Neuvostoliiton kaatumista hän keräsi mainetta kulttuurin moniottelijana sekä suomalais-ugrilaisten kansojen ja kulttuurien historian popularisoijana. Meren historianäkemyksissä Viroa ja virolaisten esi-isiä vietiin siekailematta kohti Euroopan sivilisaatiohistorian sydäntä: Pytheas Massilialaisen 300-luvulla eKr. jostain tarunhämyisestä Pohjolasta löytämä Thule olisi ollut Saarenmaalla ja sen nimi heijastellut kansanperinteen ja kansanuskon muistumia Saarenmaan Kaalin meteoriitin ”tulesta”.

Ei Masing eikä Meri ollut varsinaisesti lingvisti eikä historiallisen kielentutkimuksen, varsinkaan suomalais-ugrilaisen kielihistorian asiantuntija. Heitä ohjasi kiinnostus kulttuurin ja ajattelun historiaan sekä erityisesti se ajatus, että heidän oman kansansa erityinen maailmankuva ja ajattelutapa ilmenee kielessä. Tämä on toki tavallaan totta – mutta ei sillä tavalla, kuin naiivit relativistit mielellään ajattelevat. Kieli heijastelee kulttuuria, historiaa ja ajattelutapaa, mutta oikukkaasti ja omien sääntöjensä mukaan. Jos kielen menneisyydestä tuomaa todistusaineistoa lähdetään tarkastelemaan ”kansa” tai ”kulttuuri” edellä, siinä herkästi menevät asiat päälaelleen ja päädytään huuhaa-kielihistorian upottavalle suolle. Tämän näkee myös folkloristi-runoilija Haavion joistakin etymologioista, tai siitä, miten ansiokas kielentutkija Kalevi Wiik viimeisinä aktiivivuosinaan luiskahti tuottamaan ilmeistä huuhaata kehitellessään mallin, jossa kielten esihistoriaa yritettiin selittää lähtökohtaisesti arkeologian ja genetiikan pohjalta. Wiikin vaihtoehtoinen kielihistoriamalli on muuten viime aikoihin saakka nauttinut Virossa suurta arvostusta.

Mutta palataanpa Taara-nimeen, jonka lukutapakaan ei ole kiistaton. Virossa on perinteisesti luettu ensimmäinen a pitkäksi, mikä saattaisi myös heijastella vanhaa ortografiaperinnettä: 1800-luvun loppupuolelle saakka käytetyssä ns. saksalaisessa kirjoitustavassa vokaalin lyhyys merkittiin kahdentamalla seuraava konsonantti, eli ”Tara” olisi kirjoitettu Tarra. Mutta ei liene täysin mahdotonta sekään, että muinaiset saarenmaalaiset olisivat ääntäneet Tarapita-nimen ensimmäisen vokaalin lyhyenä. Ja tässä muistuu mieleen taannoin Facebookin ”Suomen kieli on koti, metsä ja puutarha” -ryhmässä käyty keskustelu sanasta tarantekoinen, johon joku ryhmäläinen oli törmännyt Minna Canthin tekstissä. Tarantekoinen tarkoittaa jollakin tavalla epäonnistunutta, tökeröä tai huonosti tehtyä esimerkiksi vaatetta, likilaskoinen leipäkin voi olla tarantekoinen. Entäpä liittyykö tähän tarapaappa, hyrrän tai pyörivän nappulan mutta myös pienen ja hassunkurisen ihmisen nimitys? Tästäkin näkyy kirjoitetun Virittäjä-lehdessä 1927; ellen väärin muista, ystävämme Martti Haavio olisi silloin ajatellut tarantekoisessakin piilevän Tarapita-jumalan nimen ja sen ajatuksen, että ukkonen voi pilata leipomuksen.

Tykkään arkkipiispa Viilman ”taarausko”-tempauksesta. Mutta Taara- tai Tarapita-jumalaan en usko – tai siis en usko oikeastaan mihinkään niistä tulkinnoista, joita Tarapita-nimelle on vuosisatojen mittaan yritetty antaa. Ja hieman huolestuttaa se villi into, jolla myös uususkontojen harrastajat löytävät t- ja r-äänteitä sisältävistä paikannimistä viitteitä muinaisesta pakanajumalasta ja tämän palvonnasta.