Eilen levisi Suomenkin mediaan järkyttävä uutinen. Udmurttilainen sosiologi ja kieliaktivisti, 79-vuotias Albert Razin oli protestiksi Venäjän vähemmistökielten sortoa vastaan sytyttänyt itsensä palamaan Udmurtian tasavallan parlamentin edessä. Razin vietiin sairaalaan, missä lähes kauttaaltaan palanutta vanhaa miestä ei enää pystytty pelastamaan. Vähän ennen epätoivoista tekoaan Razin oli kuvattu pitelemässä kahta julistetta. Oikeanpuoleisessa lukee ”Onko minulla isänmaata?”, vasemmanpuoleisessa ”Ja jos huomenna / kieleni sammuu, / olen valmis / tänään kuolemaan.” Nämä sanat ovat avaarilaisen runoilijan Razul Gamzatovin. (Avaarit ovat Kaukasiassa Azerbaidžanin, Dagestanin ja Georgian alueilla elävä kansa. Avaarin kieli, jolla nykyisten tietojen mukaan on pitkästi yli 700 000 puhujaa, kuuluu nah-dagestanilaiseen kieliperheeseen, samoin kuin tšetšeeni sekä lukuisat muut kielet kuten vaikkapa andi, tsezi, laki, dargi, lezgi tai hinalug, joista keskivertoeurooppalainen ei ikinä ole kuullutkaan.)

razin

Razinin kauhea, epätoivoinen teko on suomalais-ugrilaisessa maailmassa ensimmäinen laatuaan. Udmurtit kuten muutkaan suomalais-ugrilaiset eivät ole juuri tulleet tunnetuiksi aggressiivisina protestoijina tai kapinoitsijoina, Neuvostoliiton tai Venäjän keskusvallan taholta toisinaan kuuluneet separatismisyytökset ovat aina olleet totaalisen järjettömiä (ja ilmeisesti ns. kiinalaisen metodin pohjalta suunnattuja itse asiassa suurempia ja poliittisesti vaarallisempia vähemmistöjä kohtaan). Kun itse aikoinaan opiskelin udmurttia Helsingin yliopistossa, meille kerrottiin, että sananlaskunkin mukaan ”tataari on susi, venäläinen on karhu, mutta udmurtti on peltopyy”. Myöskään Razin ei ollut mikään räyhääjä, kertoo Udmurtian tuntija Esa-Jussi Salminen julkisessa Facebook-postauksessaan, vaan lempeä vanha mies, joka, kun udmurtin kielen asemaa käsittelevien keskustelutilaisuuksien järjestäminen kiellettiin milloin missäkin, ”linkkasi kiltisti ympäri Iževskiä etsimässä paikkaa keskustella kielitilanteesta, koko ajan hymy huulillaan, sanomatta kenellekään poikkinaista sanaa”.

Razinin teon välittömänä syynä oli lainmuutos, joka Venäjällä on parin vuoden ajan ajanut vähemmistökieliä yhä ahtaammalle. Volgan aluetta edustava uutissivusto Idel-Real on uutisessaan julkaissut videon ”Putin ja äidinkieli”, jossa selitetään näin:

20. heinäkuuta 2017 Vladimir Putin julisti, että ”ihmistä ei saa pakottaa opiskelemaan kieltä, joka ei ole hänen äidinkielensä”. Tämä koski nimenomaan niitä 21 Venäjän federaation tasavaltaa, joissa kansalliskielenä on (venäjän rinnalla) jokin muu kuin venäjä. Näiden kansalliskielten asema on vahvistettu sekä Venäjän että osavaltioiden perustuslaeissa. Esimerkiksi Tatarstanin perustuslain mukaan ”tataari ja venäjä ovat tasa-arvoisia valtion virallisia kieliä”, ja Tatarstanin kouluissa myös tataaria opetettiin ”lähes yhtä paljon kuin venäjää”, myös äidinkielestä ja omista toiveista riippumatta kaikille oppilaille. Vuonna 2004 muuan Tatarstanin asukas oli yrittänyt viedä tämän oikeuteen, mutta tuolloin perustuslakituomioistuin linjasi, että tasavalloilla on oikeus opettaa kansalliskieliään venäjän opetuksen siitä kärsimättä.

Itse asiassa Tatarstanin koululaisten tulokset venäjän kielessä ovat olleet valtakunnallista huippuluokkaa, pakkotataarista huolimatta. Tästä huolimatta ryhmä venäjänkielisiä vanhempia alkoi valittaa, että pakkotataarin opetus haittaa heidän lastensa venäjän kielen oppimista. Putin määräsi asian ”tutkittavaksi”, ja vähemmistökielisissä tasavalloissa alettiin tehdä ”selvityksiä” ja masinoida vanhempia varjelemaan lapsiaan pakko-ei-venäjän opetukselta. Lopputulos oli, että ei-venäläisten kansalliskielten opetus muutettiin mahtikäskyllä ”vapaaehtoiseksi”. Tällä hetkellä kansalliskieliä opetetaan vain vapaaehtoisena äidinkieli-oppiaineena, 2-3 tuntia viikossa. Se siitä perustuslaista ja perustuslakituomioistuimen päätöksestä.

Näin siis Idel-Real. Jos näin käy Tatarstanissa, jossa paikallisen kielen asema on ollut Venäjän oloissa poikkeuksellisen vahva, paljon parempi kuin suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa, miten käy meidän kielisukulaistemme? Blogissaan suomalainen kansatieteilijä Helena Ruotsala kertoo, että myös Marinmaalla viime aikoina sekä usko kielen säilymiseen että lasten marin kielen käyttö on selvästi heikentynyt. Vanha, juuri eläkkeelle jäänyt marin kielen opettaja miettii tuskissaan, onko hänen elämäntyönsä ollut täysin turhaa. ”Sydämeni särkyy, kun ajattelen marin kieltä.”

Välittömänä syynä Albert Razinin epätoivoiseen protestiin oli Venäjän nykyinen, vähemmistökieliä sortava kielipolitiikka, ja tietenkin sitä toteuttavat viranomaiset ja päättäjät, ennen muuta Vladimir Putin itse. Mutta näiden päättäjien ja päätösten taustalla on laajempia ideologisia syitä, yleisempää pahuutta ja pimeyttä.

Ensinnäkin: enemmistöjen ja etuoikeutettujen ryhmien kyvyttömyys nähdä omaa etuoikeutettua asemaansa, niin että vähemmistöjen ja alakynnessä olevien tasa-arvopyrkimykset tulkitaan hyökkäykseksi tai uhkaksi. Kun #metoo-kampanja saa tuhannet naiset kautta maailman kertomaan kokemuksiaan seksuaalisesta ahdistelusta, silloin sedät (ja tädit) rientävät julkisuuteen puolustamaan mahdollisten ”somelynkkausten” uhreja, muistuttamaan, että kyllä miehiäkin ahdistellaan, ja päivittelemään, että kyllä on tämä feminismi mennyt liian pitkälle. Kun kehopositiivisuusliike vaatii kaikennäköisille ihmisille oikeutta olla olemassa ja näkyä, niin että esimerkiksi lihava ihminen voisi rauhassa vetää trikoot ylleen ja mennä hyllymään lenkille tai salille ilman asiattomia tuijotteluja tai huuteluja – siitäkös nousee voihkina ”epäterveellisten elämäntapojen ihannoimisesta” ja valitus siitä, että ”läskit sairastavat meidän verovaroilla”. Aivan samasta on kysymys silloin, kun enemmistökielen puhujat pahoittavat mielensä pelkästä vähemmistökielen julkisesta näkyvyydestä tai kuuluvuudesta (ja esimerkiksi ryntäävät huutelemaan, että ”nyt ollaan X-maassa, puhukaa X-kieltä tai häipykää!” – tätä tapahtuu esimerkiksi Venäjän vähemmistökielten alueilla mutta myös esimerkiksi ruotsinkielisille nimellisesti kaksikielisen Helsingin julkisissa tiloissa). Niskan päällä olevan porukan ”oikeuksia” eli heidän etuoikeuttaan eriarvoiseen kohteluun on loukattu, yhyy! (Sitä vastoin vähemmistön ilman muuta kuuluu sopeutua. Heillä ei tietenkään ole oikeutta välttyä opiskelemasta ”kieltä, joka ei ole heidän äidinkielensä”.)

Spesifimmin tässä on kuitenkin kysymys myös kieli-ideologioista, siitä, mitä ja miten kielestä ajatellaan. Ns. suuren yleisön näkökulma kieliasioihin lepää vaarallisen vankasti kahden kieli- tai mielikuvan varassa, jotka – niin kuin vertaukset ja kielikuvat aina – ovat osaksi tosipohjaisia mutta vain osaksi. Lisäksi ne ovat keskenään ristiriitaisia, mutta ihminenhän tunnetusti pystyy rakentamaan maailmankuvansa myös keskenään ristiriitaisten ajatusten varaan.

Ensinnäkin on organistinen mielikuva kielestä ”rodun” tapaisena etnisyyden perusteena, joka saadaan veren ja äidinmaidon mukana ja joka määrittää ihmisen koko olemusta, hänen ajattelutapaansa ja maailmankuvaansa. Vulgaariwhorfilaiselle ajattelutavalle, jonka mukaan kullakin kansalla on oma erillinen ”olemuksensa” ja siksi sotaisilla kansoilla on sotaisa kieli ja rauhaarakastavilla kansoilla rauhanomainen, on suuren yleisön parissa ääretön kysyntä. Tässä ajattelutavassa ei ole sijaa esimerkiksi monikielisyydelle. Monikielisyys on luonnotonta ja poikkeuksellista, ehkä joissain erityisen hienoissa muodoissa joitain erityisen hienoja ihmisiä varten mutta ei suinkaan normaalitila – vaikka maapallon ihmisistä suurin osa on monikielisiä, ja vaikka nykyajan kielivähemmistöille monikielisyys on itsestäänselvää ja luonnollista. Oikea suomalainen on se, joka osaa suomea ja ehkä mieluiten vain suomea, oikea venäläinen puhuu vain venäjää ja minkä hyvänsä muun kielen ”pakottaminen” hänen elämäänsä on rikos hänen olemustaan vastaan. 

Samaan aikaan ajatellaan, että kielet ovat työkaluja, joita hankitaan ja opetellaan käyttämään milloin mihinkin tarpeeseen. Kullakin työkalulla on oma tehtävänsä, ja kukin vie työkalupakissa oman tilansa. Jotkut harvinaiset monilahjakkuudet ja tuhattaiturit ehkä omistavat tavallista isomman työkalupakin ja oppivat helposti käyttelemään sekä vispilää että ruuvimeisseliä, mutta tavalliselle ihmiselle riittää se, mitä hän tavallisessa elämässään tarvitsee, eli Venäjällä venäjä ja meillä usein englanti, tuo Sveitsin armeijan linkkuveitsi kielten joukossa. Ja jos minä olen jostain syystä tykönäni päättänyt, että työssäni tarvitsen vain kuusiokoloavainsarjaa, kukaan ei saa pakottaa minua raahaamaan työkalupakissani ”hyödytöntä” marjasurvinta ja virkkuukoukkua. Sehän voisi merkitä sitä, että kuusiokoloavaimille ei jää tilaa.

Nythän on niin, että useiden tutkimusten mukaan monikielisyydestä on aina hyötyä ihmiselle, olivat nämä kielet mitä hyvänsä, ja että normaalin ihmisen päähän sen poksahtamatta oikein hyvin mahtuu useampiakin kieliä. Tietenkin kielellisessä lahjakkuudessa kuten muissakin lahjakkuuden osa-alueissa on eroa, mutta siitä huolimatta jokainen terve ihminen voi oppia tulemaan toimeen useammalla kielellä. (Ihan niin kuin jokaisesta ei tule eikä tarvitsekaan tulla kilpajuoksijaa tai kilpauimaria mutta jokaiselle terveelle ihmiselle on vain hyötyä siitä, että oppii sekä uimaan että juoksemaan.)  On myös kasapäin tutkimuksia eri puolilta maailmaa osoittamassa, että vähemmistökieliset lapset, jotka saavat ainakin alkuvaiheessa opetusta omalla vähemmistökielellään, oppivat paremmin myös enemmistökielen ja pärjäävät aikanaan paremmin enemmistökielisissä opinnoissa. Yhden kielen oppiminen ei siis ole toiselta pois, päinvastoin.

(Jos nyt puhutaan esimerkiksi siitä, mikä Putinia ja Tatarstanin venäjänkielisiä vanhempia huoletti, eli pakkotataarin negatiivisista vaikutuksista lasten venäjän oppimiseen, niin tässä voisi mainita myös suosikkiesimerkkini eli Unkarin koulujen kielenopetuksen. Entiseen maailmanaikaan kaikki unkarilaiset tuttavani, kun tuli puheeksi unkarilaisten suomalaisiin verraten surkea englannin tai muiden vieraiden kielten taito, selittelivät tilannetta vihatulla pakkovenäjällä, jota kukaan ei oppinut eikä halunnut oppia mutta joka vei ajan ja resurssit muilta kieliltä. No nyt on pakkovenäjä ollut Unkarin kouluista poissa jo kolmekymmentä vuotta, mutta unkarilaiset ovat edelleen Euroopan häntäpäässä, kun vieraiden kielten taitoja vertaillaan. Olennaisempaa kuin venäjänopetuksen läsnä- tai poissaolo on ollut se, että opetuksen ja opettajainkoulutuksen laatu on koko ajan pysynyt kehnona.)

Albert Razinin sytytti tuleen Venäjän vähemmistöjen kielellisiä ihmisoikeuksia polkeva kielipolitiikka. Mutta sitä ennen hänet oli valellut bensiinillä se harhaluulojen ja väärän tiedon määrä, jota kielistä ja kielten oppimisesta edelleenkin levitetään.

***

PS. Osui juuri silmiini kaverin Facebook-seinältä kommentti Hesarin Razin-uutisen johdosta:

”‘Vähemmistökielten opiskelu oli vähemmistökansallisuuksien nimikkotasavalloisssa aiemmin pakollista, nyt se muuttui vapaaehtoiseksi.’ Paikallinen pakkoruotsi siis lopetettiin. Miten tämä voi olla mitään muuta kuin hyvä uutinen?”

Pakkomielteiset pakkoruotsi-jankkaajat, jos eivät vieläkään ymmärrä hävetä, pysykööt poissa ainakin täältä kommentoimasta. Inahduskin pakkoruotsista, ja kommentti lentää roskiin. En myöskään aio enää käydä minkäänlaista pakkoruotsikeskustelua sähköpostitse enkä muiden postausteni kommenttiketjuissa. Menkää itseenne, ihmiset.

Mainokset