Olen täällä ennenkin kirjoitellut siitä lumovoimasta, joka saa maallikot takertumaan jollekin sanalle tai sanonnalle keksimäänsä alkuperäselitykseen. Kuvio on niin kaunis, että se ”ei voi olla sattumaa”. Oikeasti esimerkkejä eri kielten todellakin sattumalta samannäköisistä sanoista, jotka merkitsevät jotain jossain mielessä vähän samantapaista, on helppo löytää kasapäin melkein mitä hyvänsä kahta kieltä vertailemalla. Näin varsinkin, jos näissä kielissä äännejärjestelmä ja sanojen rakenne ovat samantapaiset. Mutta ihminenhän ei luonnostaan ole taipuvainen todennäköisyyslaskentaan vaan hahmottamaan samankaltaisuussuhteiden verkostoja ja kuvioita; tästä elää koko peliteollisuus, eli kuten Mark Rosenfelder asian ilmaisee, ”ilman tätä ei olisi Las Vegasia”.

Erityisen helppoa tällaisten samankaltaisuussuhteiden hahmottaminen on, jos samannäköisten sanojen taustoja ei tunneta. Loistava esimerkki on vanhan opiskelutoverini Jaakko Anhavan joskus heittämä rinnastus: suomen vetimet, joka voi tarkoittaa arkikielessä muun muassa vaatteita, näyttää aivan samalta kuin ranskan vêtement ‘vaatetus, vaatteet’. Jos ei tiedä, että vetimet on vetää-verbistä johdetun substantiivin monikkomuoto, ja jos ei myöskään tiedä, että ranskan vêtement palautuu latinan vestimentum-johdannaiseen ’vaatettamista’ merkitsevästä verbistä (eikä ole monikkomuoto), niin – aivan samannäköiset sanat ja aivan sama merkitys, ei voi olla sattumaa!

Tähän liittyy modernin ihmisen tiedeoptimismi. Me olemme oppineet uskomaan, että melkein mikä hyvänsä ongelma voidaan ratkaista, kunhan valkotakkisille ammattilaisille annetaan riittävän tehokkaat tietokoneet. Ei siis voi olla mahdollista, että jonkin aivan yleisen ja tavallisen sanan alkuperää ei tiedettäisi, kun kielentutkijat kuitenkin ovat jo toistasataa vuotta kansalaisten verovaroilla suomenkin sanastoa selvitelleet. Eihän?

Toisaalta, niin ristiriitaiselta kuin tämä tuntuukin, kielitiedettä eivät kaikki ymmärrä tieteeksi, jolla on omat menetelmänsä. Varsinkin historiallinen kielitiede toimii melkeinpä eksaktin luonnontieteen tavoin, säännöllisten äänteenmuutosten varassa. Kielessä melkein mikä hyvänsä voi aikaa myöten muuttua melkein miksi hyvänsä, mutta tämä muutos yleensä noudattelee tiettyjä lainalaisuuksia, jotka usein voidaan selvittää. Historiallisen kielitieteen data on ihan oikeasti kovaa tai ainakin puolikovaa. Vaikka tietymättömiin kadonneiden kanta- ja muinaiskielten muotojen rekonstruktiot ovatkin oletusta ja tietyssä mielessä spekulointia, on kuitenkin olennainen ero tieteellisesti perustellun spekulaation ja epämääräisten, pinnalliseen samankaltaisuuteen perustuvien mielleyhtymien välillä. (Varsinkin, jos näitä jälkimmäisiä ruvetaan Wettenhovi-Aspan jalanjäljillä käyttämään oman kansan vaihtoehtoisen, mahdollisimman komean esihistorian kirjoittamiseen.)

Kaikki nämä näkökohdat nousivat kivasti esiin, kun Facebookin Aristoteleen kantapää -ryhmässä äskettäin joku heitti kysymyksen aurinko-sanan alkuperästä. Jo alkuvaiheessa keskusteluun siteerattiin molempien kuranttien suomen etymologisten sanakirjojen, SSA:n ja NSES:n, artikkeleita, joiden sanoma oli lohduton: ei tiedetä. Aurinko on selvästi johdannainen (vrt. ahdinko, osinko, alanko), mutta mistä, se jää arvoitukseksi. Tavanomaisista lainanantajakielistä, siis germaaniselta tai balttilaiselta taholta tahi muinaisvenäjästä, ei löydy oikein sopivaa lähtökohtaa, vaikka sitä ovat etymologit kissojen ja koirien kanssa etsineet. Kaiken lisäksi aurinko näyttää tiukasti suomalaiselta; sille joskus esitetyt vastineet etäsukukielissä ovat sekä muodon että merkityksen suhteen epävarmoja. Suomen lähemmissä sukukielissä aurinkoa yleensä nimitetään jollain päivä-sanan johdannaisella (esim. viron päike eli ”päivykäinen”). Kaukaisemmissa sukukielissä auringon nimityksinä nähdään suomen kehä-sanan vastineita (marin keče, mordvan či) tai muita, osaksi vähän hämäriäkin sanoja kuten unkarin nap. Aurinko kuuluu niihin moniin sanoihin, joiden artikkelit etymologisissa sanakirjoissa alkavat Agricolasta; tämä ei tietenkään tarkoita, että Agricola olisi keksinyt sanan, vaan Agricolan teokset vain sattuneesta syystä tarjoavat vanhimman kirjallisen dokumentaation.

Facebook-ryhmän kieliharrastajat eivät siis tietenkään tyytyneet tuohon ”emme tiedä” -vastaukseen, vaan ketjuun alkoi tulla (myös lukemattomina toistoina, koska Facebook ei todellakaan ole hyvä keskustelualusta…) muita tarjokkaita. Monien mielestä aurinko-sanan loppuosa muistuttaa rinki-sanaa ihan liikaa, että se voisi olla sattumaa. Aurinkohan on renkaan muotoinen ja kiertää taivalla ympyrää, ja onhan meillä nuo edellä mainitut kehä-sanan vastineet sukukielissä ’auringon’ merkityksessä. Mutta miksi loppu-o, kun meillä muuten on uudehko ruotsista lainattu rinki ja saman germaanisen sanan varhaisemmasta muodosta lainattu rengas? Ja mikä olisi alkuosa? Ilmeisesti huumorilla tarjottiin alkuosaksi viron sanaa au ’kunnia’ (suomen auvo-sanan vastine), viron sanaa aur ‘höyry’ sekä kullan kemiallista merkkiä Au, joka on lyhennys latinan kultaa merkitsevästä sanasta aurum.

Juuri tuo latinan aurum-sana selvästi säteilee sellaista selityksen lumoa, että siitä on lähes mahdoton päästää irti. Hyvänä kilpailijana on latinan aurora ‘aamurusko, aamunkoitto’. Mutta miksi ihmeessä ’aurinkoa’ merkitsevä sana lainattaisiin latinasta, jonka taito tuli Suomeen vasta kristinuskon myötä ja tavoitti vain pienen osan kansaa? Latinasta on tullut kirkkoon ja uskontoon liittyvää sanastoa, mutta sekin on usein kiertänyt esimerkiksi ruotsin kautta. Voin vielä jotenkin kuvitella, että – kuten teologi Jaakko Elenius aikoinaan esitti – suomen rukoilla-verbi, jolle ei myöskään ole löytynyt kunnon etymologiaa, voisi tosiaankin olla latinan rogare-verbistä peräisin. Mutta mikä erityinen yhteys latinaa käyttävällä kirkolla olisi aurinkoon? Ei tiedetä, että suomalaisten kristinuskoon käännyttämiseen olisi liittynyt esimerkiksi pakanallisen auringonpalvonnan juurimista. Ja jos olisi, silloin odottaisi auringon alkuperäiselle nimelle käyneen samoin kuin vaikkapa entiselle ukkosenjumalalle perkeleelle.

Ja ennen kaikkea: jos auringolle pitäisi lainata toisesta kielestä jokin uusi nimitys, miksi ei lainattaisi ’aurinkoa’ merkitsevää sanaa, niin kuin stadin slangiin on lainattu suulis? Kullanvärinen aurinko toki on, ja runoilija voi hyvin nimittää aurinkoa vaikkapa ”kultakehräksi”, mutta minulle ei näin äkkiseltään tule mieleen yhtään esimerkkiä siitä, että auringon normaali arkikielinen nimitys perustuisi sen väriin eikä valoon, hohteeseen tai lämpöön. Johtimensa perusteella auringon voisi hyvin kuvitella tarkoittaneen alun perin ilmiötä tai paikkaa (vrt. alanko, tasanko), siis esimerkiksi jonkinlaista valo- tai lämpöilmiötä tahi paikkaa, jossa semmoinen esiintyy. (Tule tänne aurinkoon / valoon / lämpöön / lämpimään paikkaan!) Mutta tuon johdoksen kantasana näyttää tosiaan yhä jäävän tietymättömiin.

Latinan aurora-sana voi siinä mielessä osua lähelle totuutta, että jokin ’aamunsarastusta’ tms. merkitsevä indoeurooppalainen sana voisi olla suomen auringonkin taustalla – jos vain äänteelliset yksityiskohdat saataisiin selviksi. Asiaa tutkineiden mielestä tässä on yhä ongelmia; liettuan aušra ‘aamunkoitto’, jota suuri tanskalainen lainasanatutkija Vilhelm Thomsen 1800-luvulla yritti suomen aurinkoon  yhdistää, ei Jorma Koivulehdon, suomen ja indoeurooppalaisten kielten lainasuhteiden viime vuosikymmenten ykkösasiantuntijan mielestä kuitenkaan äänteellisesti sovi tähän.

Varsinkaan aura, jonka monet suomalaiset tuntevat eräänlaisen sädekehän tai (paranormaalin) säteilyn merkityksessä, ei mitenkään sovi meidän aurinkomme lähtömuodoksi. Se nimittäin tarkoittaa alun perin (latinassa ja kreikassa) jonkinlaista tuulahdusta tai tuulenhenkeä. Esoteeriset ja rajatietomerkityksensä aura sai vasta 1800-luvulla vaikuttaneiden spiritualistien ynnä muiden vaihtoehtoenergioiden etsijöiden kirjoituksissa.

Kielentutkija joutuu siis edelleenkin syöttämään innokkaille maallikkoetymologioille karvasta pilleriä: niinkin keskeinen ja tärkeä sana kuin aurinko voi todellakin olla vailla kunnollista alkuperäselitystä. Itse asiassa suomen kielessä on yhä satoja sanoja, joiden alkuperää ei tiedetä. Jotkin näistä oudoista sanoista ovat tulleet jo kantasuomeen, ja niitä ihmettelevät yhtä lailla myös esimerkiksi viron kielen alkuperän tutkijat: esimerkiksi musta, kenkä, korkea ja saari ovat yhä vailla selitystä. Ne voivat olla peräisin jostain kadonneesta muinaiskielestä, tai sitten niiden sukulaiset tai mahdolliset lainaoriginaalit eivät vain vielä ole osuneet tutkijoiden haaviin. Myös suppeammin suomalaisissa sanoissa on sellaisia, joiden alkuperää ei vieläkään osata selittää, muistaakseni esimerkiksi adjektiivit saita ja turha. Ja jos sanan alkuperälle ei löydy kunnon selitystä, “emme tiedä” on edelleenkin parempi vaihtoehto kuin “hei arvaillaanpa kilpaa, kuka keksii hauskimman idean”.

Kieli ja sen kehitys eivät heijasta kielenulkoista todellisuutta mitenkään naiivisti yks-yhteen. Tämä tarkoittaa myös sitä, että keskeisimpien ja tärkeimmiksi koettujen asioiden ja ilmiöiden nimitykset eivät välttämättä ole vanhimpia ja vakaimpia sanoja, vaan nekin – itse asiassa usein nimenomaan ne! – voidaan helposti vaihtaa lainaan tai omaperäiseen uuteen kehitelmään, kun kielen sanasto muuttuu ja elää. Suomen äiti on germaaninen lainasana, tytär balttilainen. Pohjoisten metsien kansojen muinaisissa kulttuureissa luultavasti kunnioitetuimpia ja mytologian tai uskonnon kannalta keskeisimpiä eläimiä olivat hirvi ja karhu, mutta kummankaan nimitystä ei pystytä kantakieleen rekonstruoimaan: suomen hirvi (balttilainen lainasana) ja karhu (luultavasti karhea-sanan sukulainen) ovat varsin nuoria sanoja. Sitä vastoin ikivanhoja eläimennimiä ovat hiiri, siili ja täi. Näin se vain on.

***

Kiitokset kollegoille parista olennaisesta lisäyksestä: Pekka Sammallahti huomautti, että eteläsaamesta löytyy aamu- tai iltatähteä merkitsevä aabroedæjja, joka voisi sopia vastaamaan suomen *aprinko-sanaa, jos vain semmoinen jostain itämurteesta löytyisi – sitä vastaisi länsisuomalainen aurinko samoin kuin itäinen kopra vastaa läntistä kouraa. Ongelmana tässä on juuri se, että aurinko on levikiltään läntinen.

Janne Saarikivi puolestaan muistutti jo aiemmin esittäneensä, että aurinko voisi olla johdannainen auer-sanasta tai sen esimuodosta. Lähtökohtana olisi siis jonkinlainen kirkkaalla, aurinkoisella ilmalla näkyvä ”päivänsavu” tai sinerrys. Tämä tuntuu minusta oikein järkeenkäyvältä ajatukselta ja on muodonkin puolesta ihan mahdollinen, mutta ei vie kuin askelen verran eteen- tai paremminkin historiassa taaksepäin. Auer-sanan alkuperä on nimittäin epäselvä, sille esitetyt balttilaiset vastineet (jotka merkitsevät mm. ’pohjoista’ tai ’kylmää’) ovat sekä merkityksen että muodon puolesta hyvin epävarmoja ja kiistanalaisia.