Parikin kielentutkijakollegaa tässä juur’ikään käynnisti Facebook-seinillään keskusteluja sanoista ja ilmauksista, jotka inhottavat, tökkivät tai särisevät kielikorvassa. Liityn kerhoon, ja koska minulla on paljon sanottavaa ja mielelläni menen ns. metatasolle, yritän tehdä tästä kunnon blogahduksen. Siis: mikä inhottaa ja miksi?

Se on väärin! Se ei ole suomea! Ei niin voi sanoa!

Tällaisia puheenvuoroja näkee usein somen kieliaiheisissa keskusteluryhmissä. Monilla meistä ei ole kieltä koskevien ajatusten ja intuitioiden ilmaisemiseen mitään muita työkaluja kuin se kenties koulussa iskostettu ajatus, että sanat ja ilmaukset ovat joko “oikein” tai “väärin”. Lisäksi, kuten Kielitoimiston FB-sivullakin juuri muistutettiin, monelta menevät ”normitetun yleiskielen” ja ”suomen kielen” käsitteet sekaisin. Siispä se, mikä omassa kielitajussa tuntuu pahalta tai vastenmieliseltä, ei ole ”oikeaa suomea”, tai ”suomen kielessä ei ole semmoista sanaa kuin…”

Mutta harvemmin itse asiassa mikään sana, ilmaus tai rakenne herättää vastenmielisyyttä pelkällä norminvastaisuudellaan. Joitakin esimerkkejä ehkä löytyy, ainakin enään (”jos sanot enään, vedän sua nenään”). Ja se hirvittävä ns. paskamyrsky, jonka alkaa tekemään -rakenteen vapautuminen pannasta kolme vuotta sitten nostatti amatöörikielipoliisien keskuudessa, saattoi olla liian tiukkaan juntatun normin vastapotkaisu. Koska alkaa tekemään oli varmaan useimmille suomalaisille arkisessa puhekielessä tuttu ja luonteva rakenne, sen juurimiseen oppilaiden kirjakielestä oli täytynyt käyttää valtavasti aikaa ja energiaa, ja tämän propagandatyön kohteeksi aikoinaan joutuneen on vaikea päästää irti vaivalla sisäistetystä normista. (En minäkään vieläkään osaa kyseistä rakennetta kirjoitetussa tekstissä käyttää. Onneksi ei tarvitsekaan.)

Usein kuitenkin, jos sana tai ilmaus tuntuu niin vastenmieliseltä, että siitä pitää tulla someen valittamaan, siinä itsessään on jotain muutakin ”vikaa”. Kuten että…

… se on epälooginen!

Kielten normittamisessa ja opettamisessa turvaudutaan toisinaan ”loogisuuden” käsitteeseen. Jos kerran sanotaan näin, niin siitä seuraa, että ei voi sanoa noin. Jos hajotat tämän ilmauksen osasiinsa ja mietit, mitä se ”oikeasti” merkitsisi, huomaat, että tässä ei ole järkeä. Tähän tyyliin minulle kouluaikoina opetettiin, että ei saa sanoa myöskin, koska se tarkoittaa “myös myös”, heh heh, ja että pitää sanoa ”tulee syödyksi”, ei ”tulee syötyä”. Koska jälkimmäinenhän tarkoittaa, että sitä syötyä tavaraa tulee ulos esimerkiksi oksentaessa tai, hih hih, kakkiessa. Olisiko jossakin kirjassa peräti ollut ”tulee syötyä” -aiheinen pilapiirroskin? Hih hih heh heh.

Itse asiassa opettajani ei tiennyt, että normia oli muutettu vuonna 1973. Siitä pitäen sekä ”tulee syödyksi” että ”tulee syötyä” ovat olleet ”oikein”. Mihinkäs se merkityksen logiikka nyt katosi? No oikeastihan luonnollinen kieli ei toimi logiikan sääntöjen mukaan. Jos toimisi, ja jos merkitystä ei osattaisi hahmottaa tilanteen, asiayhteyden ja todennäköisimmän tulkinnan mukaiseksi, niin aivan toisenlaista olisi ihmiskunnan viestintä ja koko sosiaalinen elämä. Pienen aavistuksen tästä antavat ohjelmoijavitsit, kuten tämä: Koodari saa tekstiviestin puolisoltaan: ”Tule kaupan kautta ja tuo litra maitoa. Jos niillä on luomumunia, tuo kuusi.” Koodari tulee kotiin mukanaan kuusi litraa maitoa.

Esimerkiksi tuplakiellosta ei oikeasti tule myöntöä. Suomen nykyistä yleiskieltä normitettaessa on ”loogisuuden” nimissä linjattu, että ilman-preposition kanssa ei käytetä kansankielessä tavallista abessiivia (ilman rahatta, ilman sanomatta), koska kielto ilmenee jo prepositiosta itsestään, ja englanninkielisen maailman äidinkielenopettajat ovat maailman sivu selittäneet vastahakoisille oppilailleen, että ei pidä sanoa I don’t know nothing, koska se kuulemma merkitsee, että tiedänpäs minä jotakin. Näinhän ei tietenkään ole: samaan tapaan kuin monissa suomen murteissa myös viron yleiskielessä ilma-prepositio toimii yhdessä abessiivin kanssa (ilma rahata, ilma ütlemata), ja monien puhuttujen englannin kielen muotojen tapainen moninkertainen kielto on normaalia yleiskieltä esimerkiksi venäjässä: ja nitšego ne znaju ”minä ei-mitään en tiedä”. (Tuo venäjän kielteinen etuliite ni-, näin arveli aikoinaan jo Lauri Hakulinen, saattaa muuten heijastella suomen alkuaan itämurteisessa tavassa käyttää niin-sanaa kiellon vahvistamiseen: en tiedä niin mitään.)

Tämän takia siis: jos tulee syötyä inhottaa ja tökkii, tai jos maistuu hyvälle kuulostaa epäloogiselta (tämäkin on kielipoliisipalstojen taukoamatta toistuva valitusten aihe: on ihan eri asia, eikö niin, maistuuko makkara koiralle vai koiralta?), ei se syy oikeasti epäloogisuudessa ole. Vaan:

Väärä murre! (Tai: väärä slangi, väärä sukupolvi…)

Kun pienestä pitäen on tottunut puhumaan lätyistä (ja tykkäämään niistä), niin lettu kuulostaa oudolta, hassulta ja – niin, väärältä. Asioillahan on se yksi oikea nimi, se, jonka itse olemme aikoinaan oppineet. Suomen kielen käyttäjän kannalta tässä on se lisähankaluus, että suomen kieli on taustoiltaan heterogeeninen ja hajanainen, ja alkuaan hyvin eriperäisten itä- ja länsimurteiden aineksista kasattu yleiskieli on siksi osittain täysin keinotekoinen (siis sisältää semmoisia ratkaisuja, joita ei oikein missään puhutussa murteessa alkuaan ole ollut), osittain rinnakkaisia sanoja tai muotoja yhtä lailla salliva. Maistuu hyvälle on yleiskielessä ihan yhtä oikein kuin maistuu hyvältä, mutta omaan murretaustaani mukautunut kielikorvani ei silti siitä tykkää. Samoin somen kielikeskusteluissa raivokkaasti paheksuttu “ketättely” eli ketä-pronominin käyttäminen perusmuodon kuka paikalla (ketä teki tän?) on perinteistä suomen kieltä. Tosin se ei kuulu yleiskieleen, mutta osassa länsimurteita se on ikivanhaa perua eikä mitään pahantahtoista ilkeää kielenvääntelyä.

Yksi tyypillinen kielipoliisipalstoille pomppiva murretaustainen iki-inhokki on tavan: tavan tallaaja, tavan ihminen, ihan tavan skumppaa juotiin eikä mitään samppanjaa. Kyseessähän on vanha itäsuomalaisuus, ns. laadun genetiivi tapa-sanasta, muodostettu siis aivan samalla tavalla kuin vaikkapa kunnon (kaveri), tolkun (ihminen) tai kunnian (mies). Itse olen oppinut tuntemaan sen vasta aikuisena itäsuomalaisilta tutuilta, enkä edelleenkään voi sanoa siitä ihmeemmin tykkääväni. Monia nettikeskustelijoita tavan tuntuu ärsyttävän suorastaan berserkkimäiseen raivoon, ehkä myös siksi, että sitä luullaan ”vääntelyksi”, omituiseksi lyhennelmäksi tavallinen-sanasta. Usein näkee myös väitettävän, että tavan olisi yleistymässä tai leviämässä. Mene tiedä, tämähän voi olla myös tyypillistä ns. yleistymisharhaa: kun rupean kiinnittämään huomiota johonkin ilmiöön, alan nähdä sitä kaikkialla, vaikka en aiemmin ole huomannut.

Ja jos sana tuntuu ”viime aikoina kovasti yleistyneen” tai ”leviävän”, niin hyi, se on näköjään…

… muotisana!

Koulussahan monille meistä on ilmeisesti opetettu, että ”muotisanojen” käyttö on pahasta, koska se yksipuolistaa kielenkäyttöä. Toisto kun on rumaa, ja kielen rikkaus on sitä, että ei toisteta samaa ilmausta vaan väen vängällä ängetään tekstiin erilaisia hassuja synonyymeja, kuten muutamien tyylitajuttomien, ilmeisesti Aku Ankalla kasvatettujen toimittajien tuotoksista joskus on näkevinään.

Mutta mitkä niitä muotisanoja sitten ovat? Tarkemmin keskusteluja kaivellessa koko käsite hajoaa käsiin, ja alkaa vaikuttaa siltä, että ”muotisana” näissä inhokeskusteluissa ei ole mitään muuta kuin synonyymi ”inhokille”. Koska tuo edellä mainittu yleistymisharha. (Niin, tuo koska [SUBSTANTIIVILAUSEKE] -rakenne mainitaan myös usein kieli-inhokkien joukossa. Anglismihan se, ks. alempaa! Eikä mitään laiskuutta tai kieliopillisen hahmotuskyvyn heikkoutta vaan päinvastoin sopivissa kohdin käytettynä keino tuoda ilmaisuun ironiaa ja moniäänisyyttä.)

Liikaa tai liian vähän

Jos koska [SUBSTANTIIVILAUSEKE] -rakennetta väitetäänkin laiskuuden ilmentymäksi, niin useammin kieli-inhopuhe kohdistuu ”turhaan toistoon” tai ”tarpeettomiin sanoihin”. ”Nasevuus” ja tiiviys ovat olleet suomalaisen kielenhuollon, oikeakielisyyden ja kirjoittamisen opettamisenkin hartaimmin palvottuja kotijumalia: jos jonkin asian voi ilmaista tavuakin lyhyemmin, niin tätä lyhyttä ilmausta pitää ehdottomasti suositella, korjaan, suosittaa. Myöskin, juurikin ja etteikö ovat ”väärin”, koska niiden merkitys on periaatteessa sama kuin sanoilla myös, juuri ja ettei. Samasta syystä myös ”tyhjäkäyntisanoja”, ”niinkuttelua” ja ”totattelua” monet vakuuttavat vihaavansa kuin ruttoa.

Tässä vain monilta inhoajilta on hukassa se, että kielenkäytössä olennaista ei ole vain informaation välittäminen ja informaatiotiheyden maksimoiminen. Itse asiassa kommunikaation tutkijat ovat jo kauan sitten todenneet, että ns. puhtaan informaation (siis sen, mitä ei voi ennustaa ympäröivien tai edeltävien ainesten perusteella) ja redundanssin (sellaisten ainesten, jotka ovat täysin odotuksenmukaisia ja ennustettavia eivätkä siis tuo mitään olennaista ”uutta tietoa”) suhde on kielessä tekstilajeittain suhteellisen vakio. Tiedon perille menemisen varmistamiseksi tarvitaan aina hieman toistoa.

Niinkutteluilla, totatteluilla sun muilla puolestaan on tavallisessa keskustelussa tehtävänsä: taukojen täyttäminen voi kuulua siihen hienovireiseen ja ainakin osaksi tiedostamattomaan mekanismiin, jolla keskustelun kulkua ja puheenvuorojen vuorottelua säädellään, tai ”tyhjillä” sanoilla pehmennetään esimerkiksi puhuttelua – epävarmuuden ilmaisimet tekevät puheesta lempeämmän ja kohteliaamman tuntuista. Ja lopuksi: ”tyhjillä” aineksilla voi olla tehtävänsä jonkin hienon tyyli- tai merkitysvivahteen ilmaisimina. Tästä syystä esimerkiksi aiemmin pannassa ollut etteikö hyväksyttiin vuonna 1992.

Muukalaista mädätystä

Siihen aikaan, kun suomalaiset kokivat kansallista heräämistään ja nykyinen suomen yleiskieli luotiin, kansallista kielitaistelua suomen kielen oikeuksien puolesta käytiin ruotsin kieltä vastaan. Puhtaasta suomen kielestä piti juurineen hävittää ”svetisismit”, jotka kertoivat puolisivistyneisyydestä ja orjallisesta vieraan valtakielen jäljittelystä. Tikun nokkaan nostettiin erityisesti ”kyökkisuomi”, ruotsalaisen kasvatuksen saaneiden rouvasihmisten (paremmissa perheissä oli pitkään tapana panna pojat suomenkieliseen kouluun saamaan virkamiesuralla tarvittava molempien kotimaisten taito, tytöt taas ruotsinkieliseen kouluun oppimaan hienoiksi neideiksi) ja sivistymättömien piikojen puhuma kieli, jossa modernin porvaristalouden asioista itsestäänselvästi käytettiin ruotsista väännettyjä nimityksiä. Vähitellen suomalaiset emännät sitten oppivat puhumaan ”kauniisti” haarukoista, verhoista, vuoista, silittämisestä  ja  laskostamisesta.  Kahvelit, kartiinit, formut, tryykääminen ja viikkaaminen jäivät luonnehtimaan niitä koomisia naishahmoja, joita vanhoissa kotimaisissa elokuvissa esitti Siiri Angerkoski.

Svetisismejä vastaan taistelevat kieliaktivistit eivät aina olleet kielentutkijoita vaan esimerkiksi opettajia tai lehtimiehiä, ja heidän päätelmänsä jonkin ilmiön aitosuomalaisuudesta tai ruotsinmukaisuudesta perustuivat usein aika pinnallisiin vertailuihin. Kun suomeksi voitiin sanoa sekä taloni että m(in)un talo mutta ruotsiksi vain mitt hus, niin ilmeiseltä vaikutti, että taloni on oikeaa aitoa suomea, mun talo taas ”epäsuomalaisuus”. Oikeasti kuitenkin possessiivisuffiksien käyttö kansankielessä ei ollut yksinkertainen juu-ei-juttu, vaan sitä saattoivat säädellä hienot rakenneseikat ja vivahteet, jotka yleiskielen normittajat pyyhkäisivät pöydältä tykkänään. Näin itse asiassa suomen kielen possessiivisuffiksit normitettiin mekaanisesti ruotsin kielen possessiivipronominien vastineiksi.

Samanlainen meininki jatkuu yhä, kun amatöörikielipoliisit nykyään vainoavat anglismeja. Melkein mikä hyvänsä kielikorvassa särähtävä ilmaisutapa pyritään johtamaan siitä ainoasta vieraasta kielestä, jota nykysuomalaisten voi odottaa osaavan. Jos esimerkiksi ”tyhjän” todella-sanan toistelu ärsyttää, kielipoliisimme tulkitsee ärtymyksensä johtuvan siitä, että tässä matkitaan englannin kielen really-sanan käyttöä. Ns. ”sinä-passiivi” (kun sä ajat formulaa) ärsyttää, koska se koetaan anglismiksi – oikeastihan geneerinen toinen persoona ei ole mikään passiivi, ja oikeasti se on myös tunnettu suomen murteissakin (ilmeisesti erityisesti idässä) jo vanhastaan. Ja mikä hyvänsä kansainvälinen sivistyssana on nykyään tietenkin anglismia sekin, vaikka kyseessä olisi latinalais- tai kreikkalaisperäinen sana, jota käyttivät sivistyneet suomalaiset jo siihen aikaan, kun herrasväen kouluissa luettiin ruotsin lisäksi latinaa, saksaa ja ranskaa, kun taas englantia osasivat vain merimiehet ja Ameriikan-kävijät. Tämä englannin näkeminen ainoana The Vieraana Kielenä, josta kaikki muukalaisuudet universaalisti tulevat, on minusta paljon ärsyttävämpää kuin yksittäiset englanninkieliset tai englannista väännetyt muotisanat.

Oikeasti minua eivät hermostuta englanninkieliset sanat tai fraasit sinänsä, mutta pelottaa se, miten kepeästi nykysuomalaiset ovat valmiita luopumaan suomen kielelle aikoinaan vaivalla taistellusta asemasta täysivertaisena kaikkien elämänalueiden kielenä. Koulutus, tiede tai taide englannin kielellä on pelkästään hienoa ja ”kansainvälistä”, ja jos luennolla tai firman neuvotteluhuoneessa on yksikin ei-suomenkielinen, kaikki suomenkieliset vaihtavat automaattisesti kökköenglantiin, sillä eihän kenenkään ulkopuolisen voi odottaa oppivan tätä eläimellisen vaikeaa suomea, eihän? (Paitsi duunari-maahanmuuttajien: kebabravintolan tiskin takana tai taksin ratissa häärivältä kaverilta ilman muuta vaaditaan suomen kielen taitoa, ja sen ymmärtävät myös nämä kaverit itse. No, ehkä kebabmies Mehmed ja lähihoitaja Tamara ovat fiksumpia kuin executive general manager Carl ja tutkijaprofessori Christine.) Eniten pelottaa, kun kuuntelee niitä fiksuja suomalaisnuoria, jotka lukevat ja kirjoittavat melkein pelkästään englantia: heidän mielestään englanniksi voi ajatella ja ilmaista asioita paremmin kuin suomeksi, suomenkielinen ilmaus ei tunnu yhtä osuvalta ja hyvältä kuin englanninkielinen, tai suomeksi ei muka edes ole kunnon ilmausta jollekin asialle. (Toisin sanoen: suomenkielistä vastinetta ei käytetä eikä tunneta.) Mutta hups, eksyin asiasta. Palataanpa inhokkeihin.

Pidätsä mua ihan tyhmänä?

Loput tyypillisistä kieli-inhokeista ärsyttävät ehkä eri tilanteissa eri tavoin, mutta kaikkien niiden nostattama ärtymys kuuluu pohjimmiltaan samaan tyyppiin: minuun yritetään vaikuttaa tavalla, joka on läpinäkyvän typerä. Pukinsorkka näkyy. Tämä ”vaikuttaminen” voi olla mahdollisten asiakkaiden huomion herättämistä: S-ryhmän halpuuttaminen, jota kampanjan alkuaikoina päiviteltiin ja kauhisteltiin eri kielipoliisipalstoilla lähes päivittäin, tuotti varmaan valtavasti ilmaista mainosta ja julkisuutta, ja viime kädessä tämä varmaan ärsytti vielä enemmän kuin hieman epätavallisella tavalla muodostettu johdosverbi sinänsä.

Tai sitten kielenkäyttäjä haistaa päättäjien ja mahtajien yritykset luoda itsestään pätevää ja asiantuntevaa kuvaa ilmauksilla, jotka eivät tarkoita mitään, tai konsulttien ja hallintoihmisten tavan verhoilla tyhjää ilmaa ammattislangiin tai tehdä itsestäänselvästä arkijärkiasiasta mukamasfiksu ammattitermi. Inhokkisanojen listoilla kärjessä ovat usein konsulttisuomen fraasit: visiot, missiot, strategiat, käytänteet, rajapinnat, asiakaslähtöisyys ja toiminnan tahtotilat. Samaan sarjaan kuuluvat minusta myös keittiöpsykologisuomen ja lässytys-ihmissuhdetarinoiden arvomaailmat, avautumiset ja syyllistämiset. Hei ihmiset, ihan oikeasti, keisarilla ei ole vaatteita!

Erityisen ärsytetyksi kielenkäyttäjä tuntee itsensä, jos häntä pidetään tyhmänä. Se konsultti, joka ensimmäisenä keksi ruveta avaamaan asioita milloin mistäkin tulokulmasta, menemään […] edellä tai ottamaan tästä nyt kopin, oli ehkä kekseliäs kielenkäyttäjä, mutta viimeistään kolmannella kuulemalla nämä naiivin konkreettiset spatiaalimetaforat alkavat tuntua kuulijan henkisen suorituskyvyn halveksimiselta. Sama koskee urheilun ja viihteen kielikuvia, loppupeleistä jälkilöylyihin. Alkuaan nokkelat kielikuvat vanhenevat uskomattoman nopeasti.

Samoin salamavauhtia vanhenevat varsinaiset vitsikkäiksi tarkoitetut hassufraasitkin. A-pu-va! Mie romahan! Sketsiviihdehahmojen pauttiarallaa-läpändeerokset lakkaavat naurattamasta niille altistunutta osaa kansasta joskus jopa ennen kuin loppu väestöstä ehtii niihin tutustumaankaan. Ja onko jonkun mielestä tosiaan oikeasti hauskaa, kun se työpaikan itseään ”meikämandoliiniksi” nimittävä tyyppi murjaisee, että ”lomille lomps”? Karmeinta on, kun alkuaan vitsiksi tai parodiaksi tarkoitettu ilmaus jää ”vakavaan” käyttöön, kun osalle käyttäjistä vitsi vanhenee ja loput eivät sitä missään vaiheessa edes vitsiksi tajua. Näin on käynyt pakinoitsija Ollin ”Eturientolan erikoisuuskirjeenvaihturin” kömpelöä uudiskieltä parodioivalle uutisoida-verbille, ja samaan sarjaan kuuluvat omat erikoisinhokkini, vanhaa ”pipliasuomea” matkivat lähestulkoon ja pitää sisällään.

Ja lopuksi: ”miten tyhmänä minua oikein pidetään” -närkästystä nostattaa myös infantiili söpöstelyhassuttelu ja hoivakielisyys. Inhokki- ja ällösanalistojen kärjessä komeilevat vuodesta toiseen jaxuhalit, masuasukit, rakkauspakkaukset, karvavauvat, äitylit ja paitulit. Ne, jotka näitä oikeasti ja tosissaan käyttävät, varmaan vilpittömästi kuvittelevat luovansa niillä hellän lämpöistä tunnelmaa. Tai sitten he ehkä yrittävät piiloironisesti pehmentää ja kääntää huumoriksi asioita, joihin oikeasti liittyy hankalia tunteita: vaikkapa huolta syntymättömän ”masuasukin” voinnista tai jännitystä siitä, että keskustelukumppani ei välttämättä ymmärrä, miten tärkeä ja läheinen ”karvavauva” omistajalleen on. Vaikutus vain taitaa yleensä olla päinvastainen: tulee sellainen vaivaannuttava tunne, kuin olisi vasten tahtoaan joutunut aamuseitsemältä keskelle ventovieraan lapsiperheen asuntoa, missä isäntäväki häärää tukka sekaisin ja puolipukeissa keskellä puuroroiskeita ja vaipparoskiksia.

Näin ollaan tultu [!] kieli-inhon ytimeen: inhokkisanat ovat ennen kaikkea sanoja väärässä paikassa ja väärään aikaan. Vähän niin kuin lika, joka tunnetusti – tätä lausahdusta näkee pantavan mm. sosiaaliantropologi Mary Douglasin tai Sigmund Freudin nimiin – on ”ainetta väärässä paikassa”: sontakokkare on likaa olohuoneen lattialla mutta ei vasta lannoitetussa pellossa, puuro on likaa paidanhelmalla mutta ei lautasella. Strategia tai rajapinta ovat kenties paikallaan asiantuntijoiden omassa asiantuntijapuheessa, ketä teki tän voi olla normaalia lounaishämäläistä arkikieltä, asia vilpitön saattoi olla hauska juttu ensimmäiset viisitoista kertaa, ja esikoistaan odottava nuoripari höpötelköön kaikin mokomin keskenään masuasukilleen. Inhokki-ilmausten inhoajat siis saattavat sortua samaan kuin kielipoliisit ylipäätään: kuvittelemaan, että ”oikea” kieli on yksi ja ainoa, kaikkialla ja kaikille sama.

Kaikella olkoon aikansa ja paikkansa. Ja jostain oudosta syystä s-liitepartikkelilla varustetun vahvikesanan aikas (”oli muuten aikas hyvä”) aika ja paikka olkoon jossakin muualla kuin minun näkyvilläni ja kuuluvillani. Minä nimittäin inhoan sitä.

(Kiitokset Ville Elorannalle huomion kiinnittämisestä tekstiin livahtaneeseen kaksoispassiiviin. Tätä ilmiötä ei oma kielikorvani luontaisesti osaa paheksua ollenkaan, ja minusta sen hyväksyminen olisi vielä aiheellisempaa kuin alkaa tekemään -rakenteen.)

Mainokset