Tätä viime postauksessani aloitettua muistorikkaiden ja rakkaiden ruokien nimien tunteenomaista pohdiskelua on ihan pakko jatkaa. Myös lukija Laurin kommentin innoittamana. Lauria olivat ruvenneet mietityttämään piparit, joiden merkitys hänen kielitajussaan on laajennut siitä esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjan määrittelemästä ruskeasta, kovasta, siirappisesta ja mausteisesta joulukeksistä tarkoittamaan keksiä ylipäätään, jos siinä on päällyste tai täyte. Minua tämä hämmästyttää kovasti, sillä oma piparien ja keksien taksonomiani noudattelee aika lailla Kielitoimiston sanakirjan linjoja: pipareita ovat vain ne ruskeat, leimallisesti jouluisin syötävät piparkakut, keksejä muut litteät, kuivahkot ja erityisesti tehdasvalmisteiset pikkuleivonnaiset, oli niissä kuorrutusta tai täytettä tai ei, ja ei-litteät, paksut (Wilhelmina), mehevämmät tai pyöreähköt (Hanna-tädin kakut, lusikkaleivät) ja erityisesti kotitekoiset (tai kondiittorin tekemät) taas ovat pikkuleipiä, sana, jonka Lauri väitti tuntevansa vain Muumi-kirjoista. Mutta Lauri ei selvästikään ole yksin laajentuneen pipari-käsitteensä kanssa, nettihaulla löytää useita suomen kielen käyttäjiä, jotka puhuvat esimerkiksi ”Domino-pipareista”. Outoa, tai ehkä sittenkään ei.

Ruokien ja herkkujen nimet vaihtelevat ja muuttuvat, sehän on nähty monesti. Ajan mittaan ja maasta toiseen vaeltaessaan myös reseptit muuttuvat. Piparkakku, nykyruotsin pepparkaka, on saanut nimensä pippurista, joka ilmeisesti alkuaan kuului tyypilliseen piparkakkumausteistoon, englanniksi taas puhutaan ”inkiväärileivistä” (gingerbread). Pippuria merkitsevä sana on alkuaan takana myös venäjän prjanik-leivonnaisen nimityksessä, josta on lainattu viron präänik, hunaja- tai siirappipohjaisen mausteisen keksin nimitys. Virossa ilmeisesti tämä itäinen maustekakkusten perinne kohtaakin pohjoismaisen piparkakun, joka puolestaan on viroksi piparkook.  Saksan etymologialtaan epäselvä Lebkuchen ja unkarin mézeskalács ’hunajakakku’ on tapana kääntää ”piparkakuiksi”, mutta ihan erilaisilta ne maistuvat kuin pohjoismainen pipari, joita Keski-Euroopan ulkosuomalainen löytää parhaiten paikallisesta IKEAsta. Näiden voimakkaasti maustettujen, hyvin säilyvien ja koristeiksikin kelpaavien kakkusten reseptit ja niiden mausteseokset ovat eri maissa selvästi erilaisia, eikä kaikkialta maailmalta ilmeisesti saa sellaista tummaa siirappiakaan, josta saisi leivotuksi oikeanlaisia ”suomalaisia” piparkakkuja. Niin muuten, anoppivainajani ei koskaan puhunut piparkakuista vaan aina vain siirappileivistä. Olisiko tässäkin taustalla jonkun ammoisen talouskoulun opettajan tiukka tulkinta: jos siinä ei ole pippuria eikä se ole ”kakku”, sitä ei saa sanoa ”piparkakuksi”?

Mutta mikä onkaan se kakku? Ruotsin kaka, johon suomen sana on ainakin jonkinlaisessa lainasuhteessa, on SAOB:n mukaan alun alkaen tarkoittanut leipää ylipäätään; se happamaton leipä, jota Vanhan testamentin israelilaiset leipoivat, oli ns. Kustaa Vaasan raamatussa osyradha kakur. Vasta myöhemmin kaka siirtyi merkitsemään monenlaisia makeita leivonnaisia. Samoin on ollut suomessakin. Suomen murteiden sanakirjan mukaan kakku (tai kakko) tarkoittaa (ruis)leipää tai (ruis)limppua etenkin Varsinais-Suomen, Satakunnan ja osaksi Hämeenkin suunnalla, idempänä taas tunnetaan kakku merkityksessä ’leipäviipale’ (lapselle leikataan ”kakkua”, ”äiti, anna voikakkua!”). Ja leivästä oli alkuaan kyse myös sanonnassa ”moni on kakku päältä kaunis” – Kalevalan Kullervohan näin totesi, kun pahoin aavistuksin rupesi leikkaamaan Ilmarisen ilkeän emännän antamaa eväsleipää. (Kuten muistamme, leivässä oli kivi, johon orpopojan perintöveitsi katkesi, ja siitähän alkoi veritekojen ja tragedioiden sarja.)

Koska kakku kuvaannollisesti voi tarkoittaa ylipäätään jonkinlaista kimpaletta tai materiamöykkyä (“Hepstuukia, sanoo Pysyn Maija kun koiran kakkuhun astuu”, kuuluu ylistarolainen sananparsi), sitä ovat suomalaiset etymologit yrittäneet yhdistellä myös omaperäiseen äännesymboliseen sananmuodostusmalliin. Kakku ja kakkara olisivat siis samaa ikisuomalaista sarjaa kuin kikkare, kokkare tai kökkäre. (Tämä liittyy siihen äännesymboliikkahuumaan ja periaatteelliseen lainasanavastaisuuteen, joka suomalaista etymologiatutkimusta on toisinaan hieman vaivannut. Palaan tähänkin ehkä joskus tuonnempana.) Ehkä tämänkin takia suomalainen kielenhuolto aikoinaan yritti rajoittaa kakun pelkästään aitokalevalaisittain ’leipää’ merkitsemään, niin että makeita kakkuja ja torttuja olisi kutsuttu uudemmalla ja kiistattoman ruotsalaisella lainasanalla kaakku. Näin ohjeisti ainakin vielä 1940-luvulla ilmestynyt E. A. Saarimaan legendaarinen Kielenopas.

Ruotsin kaka-sanan varhaisempi esi- tai sukulaismuoto kulkeutui aikoinaan myös Englantiin, kun viikingit siellä pitivät komentoaan. Siellä cake koki sitten samat kohtalot kuin muukin englannin kielen sanasto, ennen muuta ns. Suuren vokaalisiirroksen, joka 1600-luvulle tultaessa sai cake-tyyppisten sanojen a:n ääntymään e:n ja sittemmin ei:n tapaisena. Näin äänteellisesti muuntuneena ja monikkomuotoiseksi vakiintuneena (cakes) sana sitten vaelsi takaisin manner-Eurooppaan. Saksassa Keks-sanan ”maahantuojana” pidetään usein keksitehtailija Hermann Bahlsenia (1859–1919), joka tarinan mukaan tutustui 1800-luvulla Englannissa brittiläiseen teenjuonti- ja keksikulttuuriin, mutta ilmeisesti tarina on monimutkaisempi ja pitemmälle haarova. Joka tapauksessa keksien leviäminen varmaankin liittyy teollistumiseen, nousevaan kaupunkiporvaristoon ja Britannian, myöhemmin myös Amerikan, nousuun porvarillisen kaupunkikulttuurin muodinluojaksi.

Siihen, että englantilainen cakes-muoti oli alkanut levitä Eurooppaan jo ennen Hermann Bahlsenin aikaa, viittaa myös se, että Ruotsissa jo Cajsa Wargin kuuluisa keittokirja (1755) tuntee ”keksit” (käx) paperilla tai muoteissa paistettuina kakkusina, jotka on maustettu muun muassa kanelilla, kardemummalla, sukaatilla ja muskottikukalla. 1800-luvulla käx, sittemmin kex saa ruotsin kielessä nykyisenlaisen kuivan, tehdastekoisen ’keksin’ merkityksen, mutta niin vakiintunut sana ruotsin kielessä on, että sen on paikoin äännetty :n tapaisena, ikään kuin kyseessä olisi vanha omaperäinen sana. (Ehkä tämä on ollut toisen samannäköisen sanan vaikutusta: ruotsissa tunnetaan myös käx/kex merkitsemässä ’keksiä’ koukkupäisenä seipäänä, Suomi-filmeistä tuttuna tukinuittajan työkaluna; tätä kex-sanaa on arveltu myös lainaksi suomen kielestä.) Tästä aitoruotsalaisesta ääntämyksestä taas muovautuu suomalaisen suussa seksi, jolla nimellä, mielenkiintoista kyllä, keksit etenkin itäsuomalaisissa murteissa on tunnettu. Näin muistelee vuoksenrantalainen murreinformantti: Äit ko pelkäś, jot lapsilt männööt hampaat, ni hää ei tuont millokaa meil namusii, hää toi vaa ain seksii, ko mis käi.

Samalla kun mannereurooppalaisille ruvettiin myymään ja mainostamaan lordien ja ladyjen teehetket mieleen tuovia “cakeseja” eli keksejä, englannin kielessä tämän pienen, kovan ja säilyvän naposteluleivonnaisen merkityksen ottivat kantaakseen toiset sanat, esimerkiksi ranskasta lainattu biscuit (kirjaimellisesti ‘kahdesti kypsennetty’, samoin kuin saksan Zwieback ‘korppu’) tai cookie, jonka lähtömuoto lienee ollut vanhan tutun germaanisen ”kakku”-sanan hollantilainen diminutiivijohdannainen  koekje  ‘kakkunen’. (Samaa germaanista juurta on muuten myös ranskalainen juustopiirakan nimitys quiche, alkuaan elsassilainen Küche-tyylinen diminutiivimuoto saksan ’kakkua’ tarkoittavasta Kuchen-sanasta.) Cake sitä vastoin pitää yhä pintansa monenlaisten mehevämpien makeiden leivonnaisten nimityksenä, ja luja on myös sen etymologinen yhteys kaukaiseen suomalaiseen sukulaiseensa kakkuun. Viime vuosina on nähty, miten cupcakesta, joka ilmeisesti on jotain hienoa ja muodikasta, tulee itsestäänselvästi suomeen kuppikakku. Kuka enää muistaa vuokaleivosta?

Onhan näitä muodikkaita herkkuja ja niiden nimiä, jotka usein ovat kansainvälistä kulkutavaraa. Lännestä ovat meille tulleet kakkujen lisäksi ainakin pulla (ruotsin bulle on samaa germaanista sanuetta kuin ”palloa” merkitsevät sanat) ja torttu (varmaan kautta Länsi-Euroopan tunnettu myöhäislatinan torta lienee jonkinlainen partisiippimuoto verbistä torquere, siis ’väännetty, kierretty, taivutettu’). Idästä on peräisin ainakin piirakka (piiras); slaavilainen pirog on ainakin Vasmerin etymologisen sanakirjan mukaan johdos ’häitä’ merkitsevästä sanasta pir, joka puolestaan on johdos ’juoda’-verbistä. Ryyppäjäisruokaa siis. Tästä aukeaa semmoinen etymologisten riemujen aarreaitta, että ”leivän” erilaisiin nimityksiin en tässä uskalla enää käydä käsiksi. Ehkäpä palaan niihinkin vielä joskus.

Mainokset