Oletteko koskaan olleet kieliaiheisessa keskustelussa siitä, miten kuuluu ”oikeasti” nimittää sitä maito-jauho-munataikinasta pannulla paistettua lituskaa, jonka voi syödä erilaisten makeiden tai suolaisten täytteiden kera – onko se (p)lätty, lettu, ohukainen vai räiskäle vai kenties kreppi tai linni, ellei peräti pannukakku? Maija Länsimäki postasi juuri Facebook-sivulleen linkin Kielikellossa 2003 ilmestyneeseen juttuun tämän rakkaan lapsen monista nimistä. Juttu on mainio ja tietorikas, ja se kannattaa jokaisen lukaista heti aluksi.

**

No niin, joko kaikki ehtivät vilkaista Länsimäen juttua? Jatketaan, sillä tätä on ihan pakko vielä kommentoida.

Ensinnäkin tuo ”oikea” nimi. Lättyihinhän liittyy monilla lapsuuden ja nuoruuden parhaita muistoja, ja siksi tuntuu suorastaan pahalta, jos joku käyttää niistä jotain hassua ja outoa nimitystä. Minulle keskipohjalais-hämäläisen taustani mukaisesti ne ovat nimenomaan lättyjä, lettu kuulostaa omituiselta vääntelyltä, ohukainen ravintolan ruokalistan hienostelulta (kreppejä tai crêpesejä ei minun maatiaisessa lapsuudessani vielä tunnettu) – ja räiskäleistä kuvittelin koko lapsuuteni, että ne ovat jokin salaperäinen eksoottinen ruokalaji, samoin kuin monet muutkin minulle tuntemattomat ruoat, joita kirjoissa syötiin.

Sittemmin kuvittelin, että räiskäle on samanlainen hienostelevan kansallismielisen sivistyneistön keksimä uudissana kuin ohukainenkin – sillä selvähän se on, että lätty/lettu on ruotsista peräisin ja siksi pahasta. Oli todella mielenkiintoista lukea, että räiskäle on itse asiassa syntynyt rahvaan parissa ja ilmeisesti etenkin savotalla tai retkioloissa paistettuja, vähän rujomman näköisiä lättyjä tarkoittamaan.  Ohukaisista  puhuttaessa puolestaan ajattelen nykyään aina väkisinkin Hannu Väisäsen mahtavaa lapsuuskuvausta, olikohan Vanikan palat, jossa leskimies-aliupseerin kotia sulostuttamaan välillä saapuvat kotisisaret ovat äidittömälle poikalaumalle kuin tuulahdus jostain ylimaallisen puhtaasta enkelten maailmasta ja heidän tarjoamansa ohukaisetkin keveitä ja aineettoman ihania…

Mielenkiintoisen yleisökeskustelun saa aina aikaan myös lätyn ja pannukakun suhteesta. Länsimäen artikkelissa määritellään yksikantaan, että ohukainen/lätty/jne. paistetaan hellalla tai nuotiolla paistinpannussa, pannukakku taas ”uunipannulla” eli pellillä uunissa. Ihan näin yksinkertainen ei asia tietenkään ole. Niin kuin Länsimäkikin huomauttaa, ruotsin pannkakor tai viron pannkoogid (ei ”-kookid”, vaikka yksikkömuoto onkin pannkook) vastaavat nimenomaan meikäläisiä paistinpannulla paistettuja lättyjä. Maailman vahvin Nalle -sarjakuvia lapsena lukeneet ehkä ovat ihmetelleet nallemummon ”pannukakkuja”, jotka suomalaisen lukijan silmään näyttävät ihan tavallisilta lätyiltä.

pannkakor.jpg

Toisaalta taas edesmennyt satakuntalainen (siis plätti-alueelta kotoisin ollut) anoppini nimitti uunissa pellillä paistettua lituskaista pannukakkua aina ”letuksi”. Oletan hänen oppineen termin nuorena emäntäkoulussa. En koskaan ehtinyt kysyä häneltä sanan taustoja, mutta sittemmin olen päätellyt, että hänen tai hänen emäntäkouluaikaisen opettajansa mielessä olennainen kriteeri ei ollut paistotapa (hellalla vaiko uunissa) vaan kohotus. Anoppini ”lettu”, siis se perinteinen lituskainen uunipellillä paistettu, laitosruokaloissa torstaihernarin kaveriksi tarjottu ns. painimatto, valmistetaan vain maidosta, munasta ja jauhoista ilman kohotusaineita, mutta ilmeisesti monin paikoin Suomea uunissa paistettu ”pannukakku” on paistettu reunallisessa vuoassa tai pannussa ja kohotettu esimerkiksi soodalla paksuksi ja kuohkeaksi. Varmaankin anoppini emäntäkoulun opettaja kuului myös siihen koulukuntaan, jolle pannukakku on korkea ja kuohkea leivonnainen (kun kerran sen nimessäkin on sana kakku!), jolloin lätyskäisen peltipannarin nimitykseksi tarjoutui itäsuomalainen ja siksi vähemmän ruotsinvoittoiselta maistuva ”lettu”.

Ja lopuksi vielä vähän jorinaa Keski-Euroopan lättymaailmasta. Länsimäen jutussa mainitaan myös unkarilaisten palacsinta (ei ”palacinta”), jonka nimityksen motivaationa myös on ”ohuus”. Motivaatio on tosin useamman kielirajan takana. Unkarilaiset ovat lainanneet sanan romaniasta, missä kylläkin unkarin palacsintaa vastaavia lättyjä kutsutaan nimellä clătite. Romanian plăcintă, josta unkarin sana on peräisin, tarkoittaa litteää piirakkaa, jossa voi olla täytteenä esimerkiksi omenaa tai rahkaa ja rusinoita, tai sitten esimerkiksi perunaa tai juustoa. Tätä esittelevä englanninkielinen Wikipedia-sivu on selvästikin jonkun romanialaisen laatima, koska dakoromanialaisen jatkuvuusteorian hengessä myös romanialaisen plăcintăn juuret juonnetaan suoraan Rooman imperiumiin. Latinan placenta-sanastahan tämä nimi tietenkin tulee; muinaisten roomalaisten placenta oli jonkinlainen rahkan tms. ja hunajan kera limitellyistä ohuista taikinalevyistä uunissa paistettu kakku, joka nimityksineen tunnetaan ympäri itäistä Välimeren aluetta aina arabialaista ja armenialaista kulttuuripiiriä myöten. Tämä latinalainen sana puolestaan on kreikasta peräisin, ja kreikassa (lopultakin!) se on johdannainen plax-sanasta, joka tarkoittaa ’litteää’. Muualla maailmassa latinan  placenta-sana taas tunnetaan lääketieteellis-fysiologisena terminä, tarkoittamassa istukkaa, joka tunnetusti on litteän kakkaran muotoinen.

Unkarissa palacsinta on tunnettu ja usein turisteillekin tyypillisenä unkarilaisena herkkuna tarjottu ruokalaji, joko makeana jälkiruokana tai suolaisin täyttein. Monet turistit ovat tulleet tuntemaan Hortobágyi húsos palacsintan eli lihatäytteiset ohukaiset Hortobágyn tapaan – tämä ruokalaji kuulemma toimii ravintoloiden keittiössä lihajätteiden hautausmaana, ja Index-sivuston ilkeässä jutussa ”Kymmenen ruokalajia, joita unkarilaisessa ravintolassa ei koskaan pidä tilata” kirjoittaja väittää, ettei ole vielä koskaan nähnyt täysijärkisen unkarilaisen selvin päin tilaavan Hortobágyn ohukaisia.

Unkarista palacsinta (huomatkaa p:n ja l:n väliin lisätty vokaali, unkarilaiset ovat kunnon suomalais-ugrilaiseen tapaan vieroksuneet konsonanttikasaumia sanan alussa) on vaeltanut naapurimaihin, myös Itävaltaan, missä se tunnetaan nimellä (monikossa) Palatschinken. Tuo outo t:n vaihtuminen k:ksi saattaa vihjata sanan kiertäneen jonkin slaavilaiskielen kautta, missä kansanetymologisesti -nta-loppu on korvattu kotoperäisten diminutiivi- eli pienennys- tai hellittelyjohdannaisten tyypillisellä -(in)ka-päätteellä. Saksalaisen kielikorvassa Palatschinken saattaa assosioitua lähinnä ”kinkkuun” (Schinken), ja Itävallassa vitsaillaankin jatkuvasti saksanmaalaisista turisteista, joita tämä outo ruoannimi hämmentää, etenkin kun kyseistä ruokaa tarjotaan jälkiruokana aprikoosihillon kera (itävallaksi Marillenmarmelade). Ja hämmennys jatkuu myös Palatschinkejen elämänkaaren lopussa, kun jäljelle jääneet lätyt leikataan suikaleiksi keiton sekaan; tämä tunnetaan samoin saksanmaalaisille oudolla nimikkeellä Frittaten.

Tämmöisiä lättytarinoita tällä kertaa. Rakkailla ruoilla on monta nimeä, nimet vaeltavat ja muuttuvat, ja sama nimi voi eri seuduilla tarkoittaa aivan erilaisiakin ruokia. Ja sekös harmittaa ja hämmentää monia meistä. Ruokalajien nimistä keskusteltaessa tulee joskus hyvin ilmi, miten vaikeaa tavallisten kielenkäyttäjien on ymmärtää kielen luonnetta yhteisöllisenä sopimuksena – mieluummin ajatellaan, että jokin nimitys on se alkuperäinen ja jollakin maagisella tavalla oikea, ja ärsyynnytään ”vääristä” nimikkeistä. Ruokien ja ruokalajien tapauksessa varmaan talous- ja emäntäkoulut ovat osaltaan voimistaneet tätä ajattelutapaa; anoppivainajallani oli hyvin tiukat mielipiteet siitä, millainen leipä on ”oikeasti” hiivaleipää, ja kaupoissa nykyään myytävät ”sekahiivaleivät” selvästi harmittivat häntä. Mutta kun kyse on tärkeistä kokemuksista ja rakkaista lapsuudenmuistoista, meistä jokainen on sanojen vanki. Minulle lätyt ovat lättyjä eivätkä mitään ”lettusia” saati ”räiskäleitä”! Nih!

Mainokset