Tässä taannoin oli jo puhetta kieleyden kiistämisestä: ”x ei ole oikea kieli vaan (kieli y:n) murre”, ”x ei ole oikea kieli vaan väen vängällä ja poliittisin taka-ajatuksin luotu rakennelma”. Tällaiset väitteet palautuvat siihen kansallisvaltion valtakielen puhujille (Suomen suomenkielisille, Ruotsin ruotsinkielisille, Venäjän venäjänkielisille jne. jne.) tyypilliseen ajattelutapaan, että ”kansoilla” tai ”kansakunnilla” (natio) on ”oikeat kielensä”, niihin sisältyvillä ”heimoilla” tms. taas ”murteet”, ja että näiden kahden raja on luonnollinen ja selkeä. Näinhän ei asia tietenkään ole: ”kieli” ja ”murre” eivät ole toisistaan käsitteinä selvästi erotettavia, ja niiden raja on enemmän poliittinen kuin lingvistinen kysymys.

Toisen suoraviivaisen maallikkoajatuksen mukaan – ja näin olen jopa takavuosina kuullut muuten suuresti arvostamani kielentutkijan selittävän asiaa uteliaalle maallikolle – kielen ja murteen erottaisi toisistaan se, että kielet eivät ole keskenään ymmärrettäviä, kun taas eri murteiden puhujat puhuvat ”samaa kieltä” ja ymmärtävät toisiaan. Muuten hyvä ajatus, mutta ”keskinäinen ymmärrettävyys” on käsite, joka tarkemmin tarkastellen pakenee käsistä. Hyvällä tuurilla (sekä hyvällä tahdolla ja minimaalisilla ennakkotiedoilla) suomalainen saattaa ymmärtää viron kielestä paljonkin, huonolla tuurilla ei yhtään mitään – paljon riippuu puheenaiheesta, tyylistä, artikulaation selkeydestä, tilanteessa tarjolla olevasta lisäinformaatiosta jne. jne. Skandinaaviset kielet, ainakin mannerskandinaaviset, ovat eri kieliä mutta kuitenkin keskenään jossain määrin ymmärrettäviä (kunnes tanskalainen avaa suunsa ja kuvittelee, että muut ymmärtävät puhuttua tanskaa). Savolainen ei välttämättä saa selvää raumalaisen murteesta, vaikka molemmat ovat mielestään suomenkielisiä, ja luulen että vielä vähemmän ymmärtää tukholmalainen närpiönruotsalaisen murretta, vaikka molempien äidinkieli olisi ”ruotsi”. Entisessä Jugoslaviassa puhuttiin aikoinaan serbokroaatti-nimistä kieltä, jolla sekä serbien että kroaattien (kuin myös bosnjakkien ja montenegrolaisten) kuului ymmärtää toisiaan, mutta valtakunnan hajottua eri valtioihin myös kukin näistä kehittää määrätietoisesti omaa kielimuotoaan omaan suuntaansa. (Kun kerran Jugoslaviasta on puhe, niin taas kerran suosittelen tätä mainiota analogista kielifantasiaa.) Ja on kuulemma myös kielipareja, joista kieli A:n puhujat usein vakuuttavat, että kieli B on oikeastaan A:n murre ja ihan helposti ymmärrettävissä, B:n puhujien mielestä taas A ja B ovat aivan eri kieliä eivätkä he ymmärrä A:ta laisinkaan.

Kielirajojen vetämisestä ja kielen määrittelystä on meidän aikoinamme tullut totinen ongelma monelle vähemmistökielelle. Toisaalta kansallisvaltioiden suoraviivaisen kielinäkemyksen kasvatit, myös vähemmistöt, usein haluavat ”oikean”, selvästi määritellyn ja tarkkarajaisen kielen, jolla on säännöt, kielioppi ja sanakirja, joista voi tarkistaa, ”onko karjalassa / vepsässä / võrossa / meänkielessä jne. tällaista sanaa tai ilmausta”. Nykymaailman aikaan on myös aika vaikeaa kuvitella semmoisen kielen säilyvän, jota puhutaan vain savupirtin nurkassa eikä käytetä lainkaan kirjoissa tai lehdissä tai koulussa tai inttervepissä. Toisaalta taas kansallisromanttisen näkemyksen mukaan kunkin kansan kieli on parhaimmillaan, kun se aitona ja alkuperäisenä kumpuaa suoraan sivistyksen turmelemattoman rahvaan suusta ja sielusta. Kielipolitiikan kannalta selvää on myös, että jos kieltä halutaan käyttää kansan identiteetin rakentamiseen, kansan pitää tuntea se omakseen.

Pahimmassa tapauksessa sitten hyvää tarkoittavan kaupunkisivistyneistön, ulkopuolisten kielentutkijoiden tai kelvottoman nuorison rakentelemalle hienolle kirjakielelle irvistellään ja nyrpistellään nenää: mitä tuo lieneekään, ei se ole oikeaa, ei tuommoinen kotkotus ole meidän kieltä enää. Ja näin vahvistetaan se loppusyöksy, jonka monet vähemmistökielet jo ovat kokeneet: vanhempi polvi tosin paheksuu sitä, että nuoriso ei enää osaa vanhojen kieltä, mutta vielä tiukemmin se tuomitsee nuorison kielenkäyttöyritykset. Muistelen joskus 1990-luvun alussa lukeneeni jostakin lehtihaastattelusta vanhan rovasti Edgar Vaalgamaan tylyn kommentin liivin kielen elvyttämisestä. Vaalgamaa oli viimeisiä ”oikeita” liivin kielen lapsuuden äidinkielenään omaksuneita kielenpuhujia; 1930-luvulla hän tuli stipendiaattina Suomeen teologiaa opiskelemaan ja jäi sitten tekemään elämäntyönsä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa, kun ei oman papin lähettäminen liiviläisille Neuvostoliiton valtaamaan Latviaan enää olisi onnistunut. Tässä lehtijutussa hän totesi muistaakseni jotakin sen tapaista, että oli nähnyt silloisen nuoren liiviläisaktivistin Valt(s) Ernštreit(s)in seisoskelemassa käsi taskussa ja tupakka huulessa ja ettei semmoisesta jonninjoutavasta mitään tule – jutun sanamuodosta ei oikein selvinnyt, paheksuiko hän Ernštreitsin tapaa käyttää liivin kieltä johonkin teennäiseen taiteiluun, väheksyikö hän (liiviä kirjoista opetelleen) Ernštreitsin kielitaitoa vai vierastiko pelkästään nuoren runoilijan velttoa ja epäkunnioittavaa habitusta.

Tuhoisia kuiluja aukeaa muuallekin kuin sukupolvien väliin. Myös vähemmistökansat koostuvat tavallisista raadollisista ihmisistä, joilla on keskinäiset kiistansa, kuppikuntansa ja henkilösuhdeongelmansa, ja pienetkin vähemmistöt saattavat olla sisäisesti uskomattoman riitaisia. Ihmiset tietenkin haluavat pitää kiinni äidinkielestään ja määritellä itsensä sen perusteella; jo kauan ennen kuin modernit normitetut kirjakielet syntyivät, eri paikallismurteiden puhujat tiesivät tarkkaan, miten mikäkin meikäläisessä puheenparressa kuuluu sanoa, ja siitä, miten hullunkurisesti naapuripitäjien asukkaat kieltä vääntävät ja ”murtavat” (tästähän sana murre on peräisin), tehtiin sanaleikkejä ja pilkkavärssyjä. Mutta kun tämä yhdistyy siihen tavallisen kansallisvaltion kasvatin oppitekoiseen uskoon, että kielet ovat tarkkarajaisia selkeitä yksiköitä ja että on olemassa ”oikeita” ja ”vähemmän oikeita” kieliä, syntyy moderni poliittinen lyömäase, jota myös vähemmistökieliyhteisöissä saatetaan heilutella julmastikin. Nyt näyttää tämmöinen sota syttyneen Suomen karjalankielisten kesken – pienen, uhanalaisen vähemmistökieliyhteisön, jonka asema on poikkeuksellisen hankala.

Karjalan kieltä on puhuttu sekä ns. Itä-Karjalassa, siis laajalti Venäjän puolella vanhaa rajaa, että historiallisen Suomen itäisimmissä osissa, ja nykyään sitä puhutaan tai muistellaan Raja-Karjalan evakkojen sekä rajantakaisesta Itä-Karjalasta eri vaiheissa 1900- ja 2000-lukua Suomeen siirtyneiden ja heidän jälkeläistensä perheissä kaikkialla Suomessa. Se on suomen kielen lähin sisarkieli, jolle itse asiassa Itä-Suomen savolaismurteet sekä nykyisen Suomen Etelä-Karjalan ja luovutetun Kannaksen Karjalan kaakkoismurteet ovat läheisempää sukua kuin Länsi-Suomen murteille. Pohjoisten vienalaismurteiden ja suomen kielen väliset erot ovat minimaalisen pienet, ja tämänkin takia Elias Lönnrot saattoi vain kevyesti kieltä muokkaamalla rakentaa Vienan Karjalan eeppisestä kansanrunoudesta  suomalaisille  kansalliseepoksen. Karjalan kieli ja karjalaisuus otettiin siis suomalaisuuden rakennuspuiksi, ja näin estettiin 1900-luvun lopulle saakka myös karjalan kielen kehittäminen itsenäisenä kielenään – sekä (1930-luvun loppua lukuun ottamatta) Venäjällä, missä Karjalan tasavaltaa pitkään hallitsivat suomalaiset emigrantit, että Suomessa. Tarkemmin Suomen karjalankielisten kokemaa kielellistä sortoa kuvaa Anneli Sarhimaan piakkoin ilmestyvä kirja Vaietut ja vaiennetut.

Karjalan kielen kehittämisen tiellä on kuitenkin ollut myös se käytännön este, että karjalan sisäiset murre-erot ovat suuret. Niin kuin suomen kieli koostuu länsi- ja itämurteista, jotka palautuvat (ainakin) kahteen eri kantasuomalaiseen kielimuotoon, niin myös karjala on ollut tapana jakaa kahtia varsinais- ja aunuksen- eli livvinkarjalaan. Varsinaiskarjalan sisällä puolestaan erottuvat pohjoiset vienalaismurteet ja eteläisemmät karjalan muodot; näiden näkyvin ero on siinä, että eteläisemmässä karjalassa tavataan paljon soinnillisia (”pehmeitä”) b, d, g, z tai ž  -äänteitä, jotka vienasta kuten suomestakin puuttuvat. Aunuksen eli livvin taas erottaa varsinaiskarjalasta selvimmin sen perusteella, että sananloppuinen tai ä on usein muuttunut u:ksi tai y:ksi: ’akka’ on akku (vaikka genetiivimuoto kuuluu taas akan), ’kylmä’ on kylmy, ja kehtolaulussa tuuditetaan piendy lastu. Varsinaiskarjalan ja livvin raja kulki entisen Suomen Raja-Karjalan halki, joten Suomen rajakarjalaisissa evakkosuvuissa puhutaan molempia kielimuotoja.

Suomen länsi- ja itämurteiden alkuaan suuret erot johtuvat siitä, että näillä murteilla on eri tausta ja polveutuminen. Samoin varsinaiskarjala ja livvi ovat alkuaan eri lähtöä: livvi on ilmeisesti syntynyt jonkin vepsäläistyyppisen kielimuodon sekoittuessa karjalaistyyppiseen. Sisarkielten ja -murteiden kesken tämmöistä tapahtuu, ja siksi murteiden rajat harvoin ovat ehdottoman jyrkkiä – Suomessa tämän näkee hyvin keski- ja pohjoispohjalaisista murteista, joissa on läntisellä pohjalla sitä enemmän itäisiä aineksia, mitä idemmäksi ja pohjoisemmaksi mennään. Myöskään entisessä Suomen Raja-Karjalassa ei livvin ja varsinaiskarjalan raja ollut ymmärtämistä haittaavan jyrkkä, ja esimerkiksi avioliittoja solmittiin sen poikki niin, että joissakin perheissä puhuttiin sekä livviä että varsinaiskarjalaa.

Kuulostaako monimutkaiselta? Entisaikaisessa esiteollisessa maailmassa näitä asioita ei tarvinnut miettiä. Ihmiset puhuivat kotikylänsä murretta ja ymmärsivät myös lähiseutujen puheenpartta, vaikka siinä jotkin äänteet tai muodot menivätkin hassusti eri tavalla. Oma identiteetti määriteltiin kotiseudun ja suvun perusteella, tarvittaessa laajemmin sen mukaan, millaisille herroille maksettiin veroa ja missä kirkossa käytiin. Vasta myöhemmin syntyivät modernit kansakunnat ja kansalliskielet kirjoineen ja kouluineen, myös Suomi ja nykysuomen kieli; meillä Suomessa tätä kielenkehitysprosessia tukivat Suomen autonominen asema sekä ajan yleiset kansallisromanttiset aatevirtaukset, ja nykysuomen kanssa yhdessä luotiin myös koko maan kattava suomenkielinen koululaitos, lehdistö, kirjallisuus ynnä muut kielenkäyttöympäristöt. Karjalaisilla modernin identiteetin rakentaminen on poliittisista syistä kestänyt paljon kauemmin, ja oikeastaan vasta 1900-luvun mittaan on saatu synnytettyä ajatus sellaisesta karjalaisuudesta, johon kuuluvat sekä vienalaiset että eteläisemmän varsinaiskarjalan ja livvin puhujat.

Tämä ajatus karjalaisuudesta ja sen tukemisesta sen monenlaisissa muodoissa – samaan tapaan kuin vaikkapa moderniin saamelaisuuteen lukeutuu useiden erilaisten saamelaiskielten puhujia – on nyt viime aikoina törmännyt merkilliseen kiistaan Suomen karjalaispiireissä. Suojärven Pitäjäseura on päätynyt avoimeen konfliktiin Karjalan Kielen Seuran kanssa, joka tähän asti on paljolti vastannut Suomessa vielä perin vaatimattomin resurssein pyörivästä karjalan kielen elvyttämisestä. Suojärveläisten mielestä KKS tukee pelkästään livvin kieltä ja laiminlyö ”varsinaista” karjalaa, niin että valtion karjalan kielen elvyttämiseen myöntämää tukea, joka on kanavoitu kulkemaan KKS:n kautta, ei itse asiassa edes käytetä oikean karjalan kielen hyväksi. KKS taas vakuuttaa olevansa valmis tukemaan kaikkia karjalan kielen muotoja, ja jos sen tuella on julkaistu lähinnä livvinkielistä kirjallisuutta, tämä johtuisi siitä, että varsinaiskarjalaisia tekstejä ei juuri ole tarjottu julkaistavaksi – varsinaiskarjalan kirjallinen viljely on vielä vakiintumattomampaa kuin livvin.

Tähän kiistaan on ulkopuolisen ja näitä suhteellisen pieniä piirejä tuntemattoman paha mennä puuttumaan. Puusta katsoen voisi veikata, että taustalla voi olla jopa aivan henkilökemiatason ongelmia joidenkin keskeisten toimijahenkilöiden kesken – niin tällaisissa tilanteissa usein on.  Ja selvästi tässä vaikuttaa se, että äidinkieli ja sen määrittämä identiteetti on monille ihmisille äärettömän tärkeä ja herkkä tunneasia: kuka puhuu minun kieltäni ja kuka kieltä, joka minusta kuulostaa vieraalta, kuka saa lukeutua minun kieleni puhujiin ja kuka ei… Yhdessä tästä aiheesta näkemässäni nettikeskustelussa yksi osanottaja vakuutti, että hänestä livvin kieli kuulostaa aivan erilaiselta kuin hänen sukunsa vanhusten varsinaiskarjala. Aivan varmasti esimerkiksi Venäjän Karjalassa 1900-luvun lopulla kasvanut livvin puhuja, jonka sivistys- ja ykköskieli on venäjä, kuulostaa erilaiselta kuin esimerkiksi ennen sotaa Raja-Karjalassa kasvanut ja suomenkielistä kansakoulua käynyt suojärvenkarjalainen. Ja lukemattomat muutkin asiat voivat vaikuttaa siihen, mikä kuulostaa tutulta ja mikä vieraalta. Tunteista ja vaikutelmista on turha ruveta riitelemään, ja tunteista ja vaikutelmistahan on kysymys, kun kielten ja murteiden rajoja tavallisten kielenkäyttäjien kesken vedellään.

Ikävää kuitenkin on sivullisen kielentutkijan katsella sitä, miten kielitiede on vedetty tähän mukaan. Suojärven pitäjäseuralaiset ovat nimittäin saaneet tuekseen oikeita kielentutkijoita. Tapani Salmisen tämän seuran Oma Suojärvi -lehdessä (2/2017) julkaisemassa artikkelissa argumentoidaan kiivaasti sen puolesta, että livvi ei erilaisten historiallisten juurtensa takia oikeasti edes ole karjalaa. Näin juttu päättyy:

Tällä hetkellä varsin arvovaltaiset tahot pyrkivät Suomessa siihen, että Suomen karjalankieliset kansalaiset ja heidän jälkeläisensä jäisivät vaille oman kielen käyttöä ja viljelyä, koska karjalan kielen nimellä edistetään karjalan sijasta livvin kieltä. Tämän suuntauksen vastustamiseksi tarvitaan laaja kansalaisliike. Sen tueksi on Helsingin yliopiston yhteyteen perustettu kielitieteellinen ohjausryhmä, joka edustaa sekä puhutun kielen elvyttämisen ja kirjakielen kehittämisen ja elvyttämisen että kielen luokittelun ja uhanalaisuuden asiantuntemusta.

Keitä sitten lienevätkin nuo ”varsin arvovaltaiset tahot”, minun on hyvin vaikea uskoa, että livvin kieltä viljelevien aktivistien tavoitteena olisi nimenomaisesti varsinaiskarjalan sortaminen. Mutta näin sivullisena kielentutkijana kiinnittäisin huomiota tähän ”kielitieteelliseen ohjausryhmään”. Sen sihteerinä on jutun kirjoittaja Tapani Salminen ja puheenjohtajana professori Juha Janhunen. Näitä molempia herroja arvostan kielentutkijoina erittäin suuresti – mutta suomalais-ugrilaisesta vinkkelistä katsellen molemmat ovat ykkösasiantuntijoita samojedikielten alalla sekä kielten polveutumisen ja luokittelun yleisissä teoriakysymyksissä, eivät (Suomessa puhutun) karjalan ja sen käytännön elvytystyön eksperttejä. On myös hieman outoa, että tässä kielitieteellisessä ohjausryhmässä ei ole mukana karjalan kielen tutkijoita Itä-Suomen yliopistosta Joensuusta, missä tätä nykyä on maan ainoa karjalan kielen professuuri, eikä myöskään Helsingin yliopiston entisen fennougristiikka-oppiaineen (miten sitä nykyään mahdetaankaan nimittää) karjalaa tutkineita professoreja.

Näin puusta katsoen vaikuttaisi siltä, että teoreetikko-kielentutkija, jota kiinnostaa ennen kaikkea kielten luokittelu ja historiallinen polveutuminen ja jolle siksi on tärkeää korostaa livvin ja varsinaiskarjalan eroa, on tullut vedetyksi mukaan jonkinlaisten kuppikuntien ikävään kärhämään ja turhanaikaiseen joskin iki-inhimilliseen kiistelyyn muutenkin vähäisistä resursseista ja ehkä myös arvovaltakysymyksistä. Tilannetta voisi verrata siihen, että jotkut saisivat päähänsä ruveta emansipoimaan savonmurretta: se on alkuaan aivan eri kieli kuin länsisuomi, itse asiassa lähempää sukua karjalalle kuin länsisuomalaisille murteille, eikä se oikeasti ole ”suomea” ollenkaan, koska suomi-nimitys on alun alkaen tarkoittanut vain lounaissuomalaisia murteita – siispä savo on irrotettava suomesta ja sille rakennettava toinen kirjakieli standardeineen. Lingvistisesti tämä on sinänsä ihan yhtä perusteltua kuin livvin ja varsinaiskarjalan tiukka eronteko. Mutta aivan eri asia on, onko se poliittisesti tai kielisosiologisesti järkevää. Olisiko suomen kielelle nykyisessä maailmantilanteessa hyötyä vai haittaa siitä, että sen resurssit hajotettaisiin kahden tai kenties useammankin kansallis- ja virkakielen rakentamiseen ja ylläpitoon? Eikö järkevämpää ole pitää yllä nykyistä suomen yleiskieltä ja sen ohessa sallia, suosia ja edistää myös kaikenlaisten murteiden avaraa ja suvaitsevaista harrastamista?

En tiedä enkä halua sivusta sanella, miten varsinaiskarjalan ja livvin kielen asema suomenkarjalaisten kulttuuri- ja kielenelvytystoiminnassa pitäisi parhaiten järjestää. Mutta se on ainakin varmaa, että viime kädessä kielen säilymisen turvaa vain se, että sitä käytetään, puhutaan ja kirjoitetaan, pidetään näkyvillä ja kuuluvilla ja ennen muuta välitetään lapsille ja nuorisolle. Se, säilyykö Suomessa varsinaiskarjala vai livvi vai kumpikaan näistä, ei ole muutamasta julkaisusta eikä niiden julkaisemiseen myönnetystä muutamasta tuhannesta eurosta kiinni, vaan siitä, saadaanko aikaan ilmapiiri, jossa yhä useammat karjalankieliset ja heidän jälkeläisensä osaavat, haluavat ja jaksavat puhua karjalaa, olkoon sitten varsinais- tai livvin-, etelä- tai vienan-, ja antaa sen perinnöksi lapsilleen. Joidenkin karjalan kielen vaalijoiksi julistautuvien kuppikuntien keskinäiset kähinät ja salaliittoteorioilta haiskahtavat syyttelyt (”jotkin tahot pyrkivät…”) eivät tätä ainakaan edistä.

Mainokset