Kieliasioista kun puhutaan, siihen liittyy usein tunteilevaa höttöhymistelyä. Ah, rikas ja ihana äidinkielemme! Oi, miten hienoa ja sivistävää ja avartavaa on osata useita kieliä! Ooh, miten ihana ja sensuelli kieli onkaan ranska, ja italia se on ainoa oikea oopperan kieli! Mutta kimaltelevan ihailuhötön alta paljastuu usein jotain paljon rumempaa. Kaikki kielet eivät olekaan ihania, kauniita ja arvokkaita, vaan moniin niistä liittyy tuskaa ja traumoja, pelkoa ja raivoa. Ennen kaikkea kielet eivät tässä suhteessa todellakaan ole tasa-arvoisia.

Yhteiskunta ja koululaitoshan elävät siinä oudossa harhaluulossa, että kieli on pelkkä kommunikaation työkalu ja että kielipolitiikkaa (johon kuuluu myös kielenopetuksen ohjailu ja resursointi) voi tehdä semmoisten käsitteiden varassa kuin ”tarpeellisuus” ja ”tehokkuus”. Näin ollen kieliä on ”hyödyllisiä”, ”hyödyttömiä” ja ”vahingollisia”. Eikö tulekin mieleen vaikkapa sienten luokitukset ”syötäviin”, ”syötäväksi kelpaamattomiin” ja ”myrkyllisiin”? Tästä maaperästä nousevat sitten ennakkoluulot vieraita kieliä kohtaan, etenkin ”hyödyttömiksi” miellettyjä. Ja tästä syntyvät kieliharmi, kielipaniikki ja kieliraivo.

Lievimmässä tapauksessa toinen kieli on ”hyödytön” ja ”tarpeeton”. Enkulla pärjää ihan joka paikassa, joten ei meidän Jani-Petteri nyt ota ruotsin eikä saksan kurssia, niin säästyy aivokapasiteetti tarpeellisempiin asioihin. Vähemmistöjen ja maahanmuuttajien lapsille se hyödytön ufokieli on ihan turha taakka, jonka takia ne joutuvat enemmistölapsia huonompaan asemaan ja ylirasittuvat. Kumma kyllä tämä ylirasittumisvaara koskee yleensä vain vähemmistöryhmien vähemmän arvostettuja kieliä – herrasväen lapset on maailman sivu pantu English Playschooliin tai Lycée Françaiseen, mutta niiden aivojen poksahtamista ei pelkää kukaan. (Aivan samoinhan lukihäiriö joskus ilmenee vain ”hyödyttömiksi” koetuissa kielissä. Irlantilaiselta kollegalta kuulin taannoin, että Irlannissa voi koulun pakkoiiristä saada vapautuksen lukihäiriön perusteella – mutta jotkut vapautuksen saaneet jatkavat sitten koulusta jonkin kieliaineen opintoihin, joita tämä mystinen lukihäiriö ei sitten enää yhtään haittaakaan.) Ja tietenkin julkisten varojen käyttö näiden hyödyttömien kielten opettamiseen ja tukemiseen on järjetöntä tuhlausta. Kuinka paljon kroonikkovaippoja saisikaan pakkoruotsin yhteiskunnalle tuottamilla kuluilla, eikö niin?

Vähemmistökielten ympärillä kukkivat yhä monet tutut harhaluulot, esimerkiksi usko niiden ”primitiivisyyteen” tai ”rajoittuneisuuteen” – tai vastaavasti ”keinotekoisuuteen”: tämä kieli ”ei olisi oikeasti olemassa”, elleivät jotkut sitä väen vängällä rakentaisi ja tekohengittäen ylläpitäisi, vain enemmistön kiusaksi ja valtiolta verorahoja kupatakseen. Esimerkiksi tässä Nation Cymrun mielipidekirjoituksessa esitellään muutamia kymrin (walesin) kieltä koskevia esimerkkejä Britannian julkisuudesta: kymrin kielen on väitetty muun muassa edistävän mielisairautta ja estävän edistyksen ja valistuksen leviämistä. Tämä voi sitten arjessa johtaa todellisiin kieliraivonpurkauksiin.

Tuossa mainitussa walesilaisjutussa esitellään brittitoimittaja, joka ruikuttaa julkisesti, miten kurjaa hänen oli lapsena tuntea itsensä ulkopuoliseksi kun hänen kotikylässään puhuttiin kymriä, jota hän ei osannut. Syypäitä hänen kurjuuteensa olivat siis kymrinkieliset, jotka kehtasivat puhua omaa kieltään – ei esimerkiksi perhe tai koulu, jotka eivät opettaneet hänelle kymriä. Enemmistökieliset pitävät itsestäänselvänä etuoikeutenaan, että heidän ei koskaan tarvitse törmätä kielimuuriin vaan se kaadetaan aina heidän edestään. Heillä on oltava ikuinen kielellinen etuajo-oikeus, toisten kuuluu väistää ja mukautua. Se, joka kehtaa törmäyttää heidät kieleen, jota he eivät ymmärrä, loukkaa heitä henkilökohtaisesti.

Tästä samasta syystä Suomessa jotkut idiootit huutelevat äidinkieltään puhuville suomenruotsalaisille ”painukaa Ruotsiin” (ja tästä syystä myös suomenkielisen astuessa huoneeseen suomenruotsalaisten keskustelu vaihtuu suomenkieliseksi…). Ja tästä samasta syystä Petroskoin kadulla karjalaa, Saranskissa mordvaa tai Joškar-Olassa maria puhuva voi saada kimppuunsa kiukkuisen venäjänkielisen täti- tai setäihmisen selittämään, että on sivistymätöntä ja epäkohteliasta puhua julkisella paikalla kieltä, jota muut eivät ymmärrä, ja sitä paitsi venäjä on kaikkien venäjänmaalaisten kansalliskieli ja kansojen välisen kanssakäymisen kieli… Yhdysvaltain ”English only” -ihmisistä puhumattakaan: muunnelmia tästä tarinasta kiertää verkossa varmaan kymmenittäin.

Kieliraivon takana voi olla alemmuudentunne tai pelko. Mehän tiedämme, että suomenruotsalainen bättre folk vielä sata-sataviisikymmentä vuotta sitten halveksi suomenkielisiä ja uskoi arjalaiseen ylemmyyteensä, siitä puhumattakaan, miten Ruotsissa sittemmin on nyrpistelty suomalaisille maahanmuuttajille nenää ja tuhahdeltu että ”en finne igen”. Siksi ruotsin kieli kuulostaa koppavalta ja tylyltä ja ärsyttävältä, eikö niin? (Näin minä ainakin ajattelin vielä alle kymmenvuotiaana.) Ja ruotsin puhuminen julkisesti on avointa riidan haastamista… Tai jos vähemmistö- tai maahanmuuttajaryhmää yleisesti pidetään tyhmänä tai sivistymättömänä, aggressiivisena tai rikollisena, ”en finne igen” -uutisten juoppoina puukkotappelijoina tai bad hombreina, niin sen mukaisena kuullaan myös ryhmän kieli.

Vähemmistöryhmällä itsellään on tässä suo siellä, vetelä täällä. Jos reippaasti puhutaan omaa vähemmistökieltä, se koetaan uhkaavaksi ja loukkaavaksi. Jostain syystä se ruotsinkielinen puhe helsinkiläisessä ratikassa kuulostaa paljon äänekkäämmältä kuin suomen-, näin ainakin olen kuullut monien väittävän. Tietenkin vähemmistö voi myös käpertyä kielellisesti sisäänpäin ja tehdä kielestään meidän oman salaisen jutun, jota kenenkään muun ei kuulukaan kuulla eikä edes oppia. Tämäkin kääntyy vähemmistöä vastaan: kieli häipyy enemmistön näkyvistä ja kuuluvista kokonaan, joten sen olemassaoloonkaan ei enää uskota (”eihän sitä enää kukaan oikeasti puhu, tukiaisten takia sitä vain tekohengitetään”) eikä sen tukemista nähdä tarpeellisena (”nehän on kaikki kaksikielisiä ja osaa enemmistökieltä joka tapauksessa”). Tai sitten se nähdään salakielenä, jonka käyttämiseen on jotkin häijyt syyt. Siellä ne taas molottaa sitä kummallista kieltään, varmaan puhuvat pahaa meistä.

Viime aikoina on paljon puhuttu vihapuheesta ja sen torjumisesta, rasismin ja ennakkoluulojen vastaisesta taistelusta. Kieliharmia ja kieliraivoa näissä yhteyksissä harvemmin mainitaan, ja kuitenkin ne ovat arkipäivää monille muutenkin vihapuheen kohteeksi joutuville ryhmille. Ihan yhtä tärkeää kuin rasismin vastustaminen avoimella vuoropuhelulla ja oikealla tiedolla olisi kielirasismin ja kieliraivon torjunta levittämällä oikeaa tietoa kielistä ja kielestä ilmiönä, esimerkiksi monikielisyyden luonnollisuudesta ja sen tutkituista hyvistä vaikutuksista. Myös kielelliseen suvaitsevaisuuteen pitäisi kasvattaa – siihen, että oudon kielen kuuleminen ei hermostuttaisi eikä pelottaisi, että yhteisön yksikielisyyttä ei kuviteltaisi autuaan ongelmattomaksi normaalitilaksi, ja että kielimuurien yli uskallettaisiin rohkeammin ja rennommin kiipeillä kaikkia mahdollisia apuvälineitä käyttäen.

Tuon ylempänä mainitun walesilaisjutun kirjoittaja väittää, että suurin osa aggressiivisesta vähemmistökielen halventamisesta selittyy huomionhakuyritykseksi: joku ö-luokan julkisuustyrkky haluaa pysyä otsikoissa tai joku toimittajapoloinen yrittää kerätä lukijoita ”kuumalla kiistakysymyksellä”. Median vastuu siis korostuu tässäkin. Eikä kyse ole vain siitä, että media voisi nostaa vähemmistökielten ja kielellisten ihmisoikeuksien kysymyksiä entistä paremmin esiin. (Esimerkiksi YLE on viime aikoina ansiokkaasti kirjoittanut siitä kielenriistotraumasta, jonka asuntolakoulujärjestelmä sodanjälkeisten vuosikymmenten saamelaislapsille tuotti.) Vaan kieli- ja kielipolitiikkakysymyksistä uutisoitaessa voitaisiin yrittää välttää edes niitä ilmeisimpiä harhaluuloja. Tai edes kuunnella asiantuntijoita.

 

Mainokset