Tätä Petteri Järvisen somemokajuttua on nyt ollut oma kuplani pullollaan. Siis: vuosikymmenten ajan digitaalimaailman ja tietosuojakysymysten guruna tunnettu kaveri twiittaa kuvan vieressään nukkuvasta lentomatkustajasta ja heittää mukavitsikkään vihjauksen tämän lihavuuteen. (Niille, joilta homma jostain ihmeen syystä on mennyt ohi: esimerkiksi tässä blogissa on hyvä, tiivis analyysi tapahtuneesta.) On ollut aika elähdyttävää seurata, miten monet jaksavat kärsivällisesti ja rauhallisesti selittää jopa Järviselle itselleen, mikä meni pieleen ja mitä hänen olisi pitänyt ymmärtää. Ja on hienoa huomata, että lihavien halventaminen ja ylipäätään etenkin sivullisten naisihmisten ulkonäön ikävä kommentointi ei enää kaikkien mielestä ole hauskaa eikä vitsikästä.

Mutta kehopositiivisuuden ja läskittelyn (fatshaming) kysymykset eivät ihan sellaisinaan kuulu kieliblogiin. Sitä vastoin palasin miettimään, mistä oli kysymys, kun niin monen arvostelijan mielestä Petteri Järvisen anteeksipyyntö – ”olen pahoillani, jos olen loukannut toisten tunteita, eikä ollut tarkoitus aiheuttaa tämmöistä kohua” – ei ollut riittävä eikä ”oikea”. Joku kommentoija linkitti tähän englanninkielisestä Wikipediasta artikkelin Non-apology apology – tällaiset ei-oikeat anteeksipyynnöt ovat siis englanninkielisessä maailmassa suorastaan käsite. Petterin anteeksipyynnössä mättää muun muassa se, että oma syyllisyys kyseenalaistetaan (jos olen loukannut) ja siirretään toisten harteille (toisten tunteita – siis oikeasti syypäitä ovat nuo ”toiset”, jotka ylettömän herkkänahkaisesti ottavat itseensä kaikesta, ja tämä on pelkkä tunne-, ei asiakysymys). Mutta ehkä siinä on muutakin ärsyttävää.

Mikä oikein on anteeksipyyntö, ja mikä tekee siitä oikean anteeksipyynnön? Ehkä tätä voisi tarkastella myös anteeksi-ilmausten etymologian kautta. En tarkoita – tämä väärinkäsitys usein leijuu ilmassa, kun sanojen ja sanontojen alkuperästä puhutaan – että sanan historia ja alkuperä ovat ikään kuin syvin totuus, joista aina paljastuu myös sanan ”oikea merkitys” ja sen kuvaaman ilmiön jonkinlainen olennainen ydin. Sanoilla on se merkitys, joka niille kulloinkin annetaan, ja nämä merkitykset elävät ja liikkuvat erilaisten käyttötapojen mukana, vaikka me miten yrittäisimme sanakirjamääritelmillä niitä naulata paikoilleen. Mutta ehkä anteeksi-ilmausten etymologia kertoo jotain siitä, miten anteeksi pyytäminen ja antaminen on aikoinaan ymmärretty, ja sitä kautta myös jotain kulttuurista ja sen muutoksesta. Muun muassa tämän takiahan etymologia on niin jännittävää ja kiinnostavaa.

Anteeksi-sana on translatiivimuoto sanasta, jonka perusmuoto kuuluisi *anne ja joka on muodostettu antaa-verbistä aivan samalla tavalla kuin  kanne  verbistä  kantaa, kierre  verbistä  kiertää,  piste  verbistä  pistää  tai paine  verbistä  painaa.  Monet tämäntyyppisistä sanoista ovat nykysuomessa suhteellisen uusia, 1800-luvulla tai sen jälkeen syntyneitä – suomalainen sanastonhuolto on tykännyt näistä e-johdoksista, ja uusia rajoitteita, käytänteitä, pakotteita sun muita hyttyskarkotteita syntyy jatkuvasti. Myös tätä anne-sanaa on joskus yritetty tuoda suomen kieleen vierasperäisen datan  vastineeksi. (Virossa ja unkarissa vastaava onnistui, monikkomuotoiset  andmed  tai  adatok  ‘tiedot, data’ ovat siellä normaalia yleiskieltä, lisäksi virossa tunnetaan anne merkityksessä ’lahjakkuus’, siis ’Luojan antama, ”lahjaksi saatu” ominaisuus’.) Anteeksi-ilmauksessa piilevä *anne  sitä vastoin on vähintäänkin montasataa vuotta vanha: anteeksi löytyy jo Agricolalta, joskin vastaavat ilmaukset lähisukukielissä saattavat olla lainaa suomesta.

Kun annetaan jotain anteeksi, silloin annetaan jotain ”antamalla”, siis ei väkivallalle tai uhkailulle periksi antaen vaan vapaaehtoisesti, ei korvausta vastaan vaan ilmaiseksi, ’lahjaksi’. Samanlaista ”kertakaikkista antamista” ilmaisee myöhäislatinan  perdonare  (josta ranskan  pardon(ner), joka puolestaan on siirtynyt englantiin lukemattomien muiden tapakulttuuriin ja oikeuslaitokseen liittyvien sanojen mukana), ja latinan  perdonare-sanan germaanisia käännöslainoja ovat ilmeisesti myös englannin forgive  ja saksan  vergeben.  Anteeksiantaja siis ikään kuin lahjoittaa syylliselle jotakin, kun luopuu vaatimasta korvausta ja antaa asian olla, jättää sen sikseen (mikä lienee ruotsin  förlåta-verbin alkuperäinen merkitys) tai ”katsoo siitä pois” (unkarin elnéz pyynnössä  elnézést!  ‘[pyydän] poiskatsontaa!’). Toisin ilmaisten anteeksiantaja voi myös ”vapauttaa syyllisyydestä” (venäjän izvinit’, saksan  entschuldigen, josta varmaankin käännöslainana myös viron  vabandama), ”luopua syyttämästä” (saksan  verzeihen) tai ylipäätään ”päästää irti, päästää vapaaksi” (unkarin  bocsát).

Tämän ”antamisen”, ”sikseenjättämisen” ja ”päästämisen” takana on vaikea olla näkemättä entisajan suku- ja heimo-oikeuskäytäntöä, josta esimerkiksi Heikki Ylikangas on mukaansatempaavasti kirjoittanut. Olennaista ei vielä keskiajalla ollut totuuden selvittäminen ja syyllisen rankaiseminen sinänsä vaan tasapainon ja sovinnon ylläpitäminen suku- ja heimoyhteisöjen välillä. Sakoilla saatettiin pitkään hyvittää jopa miestappo, jos uhrin omaiset sakkoon tyytyivät. Pitkään säilyi laissa puhdistusvalakäytäntö – ”luhtikan [= puhdistakoon] itzens 12. miehen walalla” -tyyppisiä ilmauksia löytyy esimerkiksi Herra Martin maanlainsuomennoksesta. Syytetty siis vannoi viattomuuttaan ja hänen kanssaan vannoi tietty määrä ”tukijoita”, eikä kysymys tietenkään ollut syyttömyyden todistamisesta vaan sen osoittamisesta, että, kuten Ylikangas muistaakseni asian ilmaisee, syytetyn suku ”seisoo pystynä metsänä hänen takanaan”, joten asia on ehkä viisainta jättää sikseen, jos ei haluta entistä pahempaa kärhämää. Anteeksi antaminen voisi hyvin liittyä juuri tähän ajattelutapaan, jossa olennaista on yhteisön sisäinen sopu ja rauha, eivät yksilön oikeudet ja vastuu saati yksilön tunteet.

Tämän kanssa aivan päinvastaista ajattelutapaa edustaa ”pahoittelu”: olen pahoillani, I’m sorry, désolé [= ‘(olen) lohduton!’], tut mir leid [= ‘minun käy sääliksi’]… Siinä keskiössä on nykyaikainen itsenäinen yksilö ja, ah, oh, hänen vilpittömät tunteensa: minulla ihan oikeasti on nyt paha mieli, eikö siinä, yhyy, ole rangaistusta kyllin? Tai: tämä surettaa minua ihan yhtä paljon kuin sinuakin, ymmärräthän siis, että en tarkoittanut tätä ja olen siksi moraalisesta vastuusta ainakin jossain määrin vapaa? Veikkaisin, että tämmöisen yksilötunteilun nostaminen ”oikean” anteeksipyynnön asemaan on moderni ilmiö, ja mainio etymonline.com-sivusto kertookin, että englannin I’m sorry varsinaisen anteeksipyynnön merkityksessä vaikuttaa esiintyneen ensi kerran vasta 1830-luvulla.

(”Pahoitellahan” voidaan myös silloin, kun otetaan osaa toisen suruun tai pahaan mieleen. I’m sorry voi ilmeisesti tarkoittaa sekä ’anteeksi kun astuin varpaallesi’ [= minulla on nyt paha mieli, koska tiedän olevani syyllinen ja minua kaduttaa, kun satutin sinua] että ’otan osaa suruun äitisi kuoleman johdosta’ [= tunnen sympatiaa sinua kohtaan ja siksi minullakin on paha mieli, kun sinulla on surua]. Ärsyttääköhän ketään muuta se, kun englanninkielisten elokuvien suomalaisissa tekstityksissä osanottoa ilmaistaan sanomalla olen pahoillani? Toisaalta löytyy niitä englannin puhujia, joiden mielestä I’m sorry ei saisi automaattisesti merkitä pelkästään anteeksipyyntöä.)

Kuten jo todettiin, sanoilla on se merkitys, joka niille annetaan. Jos olen pahoillani tai I’m sorry on yhteisössä normaali ja hyväksytty tapa pyytää anteeksi – eli tunnustaa rikkoneensa moraalisia ja eettisiä normeja tai lähimmäisensä oikeuksia ja pyytää yhteisöltä tai loukatulta henkilöltä, että tästä ei enää tulisi muita seuraamuksia – niin silloin se pitäisi tunnustaa ja hyväksyä anteeksipyynnöksi. Petteri Järvisen somemokan tapauksessa kuitenkin näyttää käyneen niin, että suhteellistamisen (”jos olen loukannut”) ja syyllisyyden ulkoistamisen (”toisten tunteita”) lisäksi tuo ”pahoittelu” ei täytä kaikkien suomenkielisten some-moraalinvartijoiden ”anteeksipyynnölle” asettamia vaatimuksia.

”Pahoittelu” ei ilmeisesti kuitenkaan osoita riittävän selvästi, että pahoittelija tunnustaisi itse tehneensä väärin tai ansaitsevansa rangaistuksen. Siitä saattaa edelleenkin huokua jonkinlainen lapsellisen syyllisyyden välttelyn meininki: jotain ikävää tapahtui ja se on meistä kaikista ikävää, mutta ei nyt hei kuulkaa syyllistetä ketään, eihän? Tästä samasta syystä ehkä myös Alexander Stubbin taannoinen ”sori siitä” johti aivan päinvastaiseen tulokseen kuin tarkoitus oli.

Mainokset