(Tämä julkaisu on uudelleenlämmitetty ja laajennettu versio parin vuoden takaisesta Facebook-muistiinpanostani 12 aihetta epäillä, että kieltä, kieliä tai kielitiedettä käsittelevä juttu on potaskaaNyt, kun minulla lopultakin on kieliaiheinen blogi (kiitos vielä kerran, Mikael J.!), halusin saada jutun paremmin kaiken kansan saataville. Aihe nimittäin on ikivihreä. Esimerkiksi tämä ”maailman vanhimmat kielet” -juttu näkyy edelleen pomppivan esiin milloin milläkin palstalla…)

Tiedejulkaisuilla ja tiedetoimittajilla on usein luonnontieteellinen tausta. Niinpä hyvä tiedetoimittaja ehkä ymmärtää, mitä tarkoittavat prosentit ja todennäköisyysasteet, osaa kysyä, minkälaiseen dataan ja miten laajaan ja edustavaan aineistoon tutkimus perustuu, missä se on ilmestynyt ja onko tutkijana esiintyvä henkilö oikeasti tämän alan asiantuntija eikä esimerkiksi kasvatustieteilijä lausunnoimassa evoluutiosta  tai tietojenkäsittelijä sähköallergiasta. Pätevä tiedetoimittaja tietää, että kausaaliväitteisiin (”x aiheuttaa y:n”) on suhtauduttava hyvin epäluuloisesti. Hän osaa varoa mahtailevia sensaatio-otsikoita, kiinnittää tarvittaessa huomiota tahallisen epämääräiseen kieleen (”saattaa olla”, ”näyttäisi olevan yhteys”) ja muistaa miettiä, voiko tutkimuksen tekijällä tai teettäjällä olla oma lehmä ojassa. Hyvä tiedejournalisti muistaa myös välttää tasapuolisuusharhaa: jos annetaan lähetysaikaa tai palstatilaa sekä normitieteen (esim. evoluutiobiologia, ns. koululääketiede, tähtitiede, historiallinen kielitiede) että normitieteen ulkopuolella rehottavien oppien (esim. kreationismi, homeopatia, astrologia, Kalevi Wiikin kielenvaihto-kielihistoriamalli) kannattajille, ei saa synnyttää sellaista vaikutelmaa, että tässä on kilpailemassa kaksi tasaväkistä, yhtä vankasti perusteltua näkemystä ja että totuus löytyy kenties yhtä lailla molemmista tai jostakin näiden kahden puolestavälistä. Tällaista kriittisyyttä tarvitaan tieteellistä tekstiä luettaessa ja siitä yleisölle kirjoitettaessa, oli tieteenala mikä hyvänsä.

Kielitieteellisen tekstin kriittiseen lukemiseen tarvitaan kuitenkin näiden yleisten tekijöiden lisäksi hieman erikoistietämystä siitä, miten kielitiedettä tehdään ja arvioidaan. Tätä ei pätevilläkään tiedejournalisteilla aina ole, vaan kieliasioihin liittyviä yleisiä harhaluuloja ja tietämättömyyttä ei edes tajuta kyseenalaistaa – jokainen, joka osaa jotain kieltä, on mielestään kielen asiantuntija. Erityisesti tämä koskee kielihistoriaa, jonka menetelmiä ja peruskäsitteitä eivät tunne edes kaikki lingvistisen tai filologisen koulutuksen saaneet ihmiset. Ja erityisen usein tämä ilmenee siten, että kielten historiaa yritetään selvittää luonnontieteen, esimerkiksi genetiikan menetelmin. Nämä tutkijat usein ratsastavat ”monitieteisyydellä” ja julkaisevat tuloksiaan luonnontieteellisillä foorumeilla, joiden toimittajille ei jostain syystä tule mieleenkään kysyä asiantuntija-arviota oikeilta lingvisteiltä. Näin olemme viime vuosina saaneet lukea tiedeuutispalstoilta esimerkiksi jääkaudelta säilyneistä sanoista tai miten esi-isämme kuin Yoda puhuivat(Ensinmainittu on loistava esimerkki totaalisesta asiantuntemattomuudesta, jälkimmäinen on kiintoisa mutta ongelmallinen hypoteesi, jota on tutkittu vähän kyseenalaisista lähtökohdista ja uutisoitu äärimmäisen tökeröllä ja naiivilla tavalla.)

Verkosta löytyy nykyään monenlaisia tieteellisen tekstin lukuoppaita, apuneuvoja argumentointivirheiden tunnistamiseen ja huuhaan diagnosointiin. Tämän jutun innoittajana oli vox.com-sivustolla julkaistu 15 ways to tell if that science news story is hogwash. Nämä oppaat kuitenkin yleensä keskittyvät luonnontieteisiin ja niiden tutkimustulosten arvioinnin kysymyksiin, kuten otannan laajuus ja edustavuus tai verrokkiryhmän käyttö. Kielitieteen osalta ei ole vastaavaa vielä silmiini osunut. Yhden tärkeän osan on tosin Santeri Junttila kattanut jutussaan, joka valitettavasti on ilmestynyt vain unkarinnoksena (”Áltudomány és nemzeti őstörténet: európai példák”, ‘Pseudotiede ja kansallinen esihistoria: eurooppalaisia esimerkkejä’) László Hontin toimittamassa unkarinkielisessä huuhaa-kielihistoriaa käsittelevässä teoksessa A nyelvrokonságról (‘Kielisukulaisuudesta’). Unkaristahan löytyy sattuneesta syystä huuhaa-kielihistoriaa harvinaisen runsaasti; tämän ilmiön taustoista olen itsekin vähän laajemmin kirjoitellut täällä. Mielenkiintoista lisävalaistusta antaa myös lingvistin ja skeptikkoaktivistin Mark Newbrookin kirja Strange Linguistics, vaikka sen tavoittelema huuhaalingvistiikan yleiskatsaus jääkin epätasaiseksi pintaraapaisuksi.

Mutta pitemmittä puheitta: seuraavassa luettelossa sekalaisia aiheita, näkemyksiä ja ilmauksia, joiden esiintymisen kieltä tai kielitiedettä käsittelevässä artikkelissa pitäisi saada hälytyskellot soimaan. Mikään näistä ei ole ehdoton kriteeri, vaan kaikkia näitä on sovellettava sen kuuluisan suolaripauksen kera eli, huomio, kriittisesti.

1.    Sanojen määrän laskeskelu Guinnessin ennätystenkirjan hengessä: ”kielessä x on y sanaa (ilmiölle z)”, ”kielessä x on poikkeuksellisen paljon/vähän sanoja ~ enemmän/vähemmän sanoja kuin kielessä y”, jne. Kielessä kuin kielessä sanasto on avoin, ainakin tietyiltä osin, eli uusia sanoja voi aina muodostaa tai lainata. (Ja tietenkin sanoja luodaan tai lainataan sinne, missä niitä tarvitaan, eli kulttuurin tai elämäntavan kannalta keskeisiä ilmiöitä varten. Voin hyvin kuvitella, että eskimo- tai saamelaiskielissä on enemmän lumeen ja jäähän liittyviä sanoja kuin jorubassa tai tamilissa, mutta tämä ero ei kerro mitään itse kielestä eikä ihmeemmin kiinnosta kielentutkijoita. Se on yhtä ihmeellistä ja jännittävää kuin se, että siinä, missä minä näen kaksi pystykorvaista koiraa, koiraharrastaja-kaverini näkee collien ja sheltin.)
Lisäksi ”sanuuden” kriteerit ovat usein hämärät: luetaanko jokin muoto taivutusmuodoksi, johdokseksi vaiko itsenäiseksi kiteymäksi, lasketaanko kaikkien mahdollisten eri murteiden ja tyylien sanat vaiko esimerkiksi ne, mitä joku tietty kyseisen kielen puhuja tuntee, jne. Siksi jonkin kielen sanojen määrää on mahdotonta tarkasti laskea.
Sitä paitsi sanojen määrää eli ns. ”kielen rikkautta” mielellään romantisoidaan ja ihannoidaan, joten sanojen määrän hehkuttaminen on vain yksi tapa intoilla siitä, miten jokin kieli (usein kirjoittajan oma) on jotenkin erityisen hieno. (Ja jos tätä hehkutusta harrastaa ihminen, joka oikeasti ei juuri osaa muita kieliä, voi syntyä noloja tilanteita, kuten osoittaa tässä kertomani anekdootti äskettäin edesmenneestä unkarilaisesta kirjailijasta Anna Jókaista, rauha hänen muistolleen.) Jäitä hattuun!

2.    Tälle ilmiölle on sukua kaikkein pisimmän sanan (nimen, tms.) etsiminen. Hölmöläisten hommaa. Suomen kielen tyyppisissä kielissä yhdyssanat ja johdokset voivat periaatteessa olla miten pitkiä hyvänsä: sellaisia johdoshirviöitä kuin  kumarreksituteskentelemattomuudessaankinko tai unkarin kielen ”virallisesti pisin sana”  megszentségteleníthetetlenségeskedéseitekért  ‘pyhyydenhäpäisemättömyyteilyjenne-takia’ voi aina muodostaa mutta ei välttämättä oikeasti käyttää. Rajoja ei aseta kielen rakenne vaan puhujien aivokapasiteetti (muisti ja kyky prosessoida pitkän sanan eri osasten merkityssuhteista muodostuvaa kokonaismerkitystä) ja muut käytännön tekijät, joiden vaikutus on eri yhteyksissä ja eri ihmisillä erilainen.

3.    ”Kielessä x ei ole sanaa ilmiölle y”, ”kielellä x ei voi puhua ilmiöstä y”. Höpöhöpö. Periaatteessa kaikilla kielillä voi puhua kaikesta, mitä ihminen voi kokea ja ajatella, vaikka eroja voikin olla siinä, miten kätevästi ja napakasti tiettyihin asioihin viittaaminen sujuu. Kaikkien erikoisalojen terminologioita kun ei kaikille kielille ole (vielä) kehitelty – mutta yleensä tällaisten väitteiden heittelijät eivät viittaa kvanttifysiikan termien puuttumiseen selkupin kielestä vaan elättelevät vulgaarirelativistisia harhoja ja haaveita. Toisin sanoen: kielen rakenteet ja ominaisuudet samastetaan naiivisti ajattelutapaan ja kulttuuriin, tyyliin ”suomen kielessä ei ole futuuria, joten suomalaiset ymmärtävät tulevaisuuden käsitteen toisin kuin ranskalaiset”. (Tokihan kieli, ajattelutapa ja kulttuuri niveltyvät toisiinsa monin tavoin. Mutta nämä yhteydet ovat usein kaikkea muuta kuin yks-yhteen-selkeitä, ilmeisiä ja ehdottomia.)
Aika usein tällaiset, nykyään usein Internetissä kiertävät väitteet olisi lapsellisen helppo kumota. Esimerkiksi maailman tiedotusvälineissä on väitetty, että suomen kielen johdonmukaisen oikeinkirjoituksen ansiosta suomessa ei edes olisi sanaa dysleksialle (“luki-häiriölle”). Toinen kuuluisa esimerkki oli aikoinaan Ronald Reaganin möläytys, että venäjän kielessä ei kuulemma ole sanaa ’vapaus’. Tämän väärinkäsityksen yhtenä syynä saattoi olla se, että venäjän svoboda-sanan konnotaatiot eli siihen liittyvät mielleyhtymät ovat vähän erilaiset. Kuten Suomessakin aikoinaan tiedettiin, svoboda alkoi viimeistään vuonna 1917, Venäjän vallankumousten tuiskeessa viitata kapinoivien, humalassa rellestävien ja upseerejaan tappavien sotilaiden riehuntaan ja anarkiaan, eikä sillä Venäjän poliittisessa kielenkäytössä ole ainakaan sittemmin ole ollut sellaista keskeistä käyttöarvoa kuin freedomilla on Yhdysvalloissa.

4.    Tai päinvastoin: ”kielen x sanalle y ei ole vastinetta missään muussa kielessä”. Näinköhän tosiaan tällaisten väitteiden esittäjä on tutkinut kaikki maailman tuhannet kielet? (Toisin kuin esimerkiksi tässä hupijutussa väitetään, saksan Schadenfreudella on kuin onkin vastineita ympäri Eurooppaa, vaikkapa suomen vahingonilo tai unkarin káröröm. Kuten jo Lauri Hakulinen aikoinaan osoitti, kyseessä on käännöslainana levinnyt eurooppalainen kulttuurisana.)
Vaikeinta tässä tietenkin on määritellä ”vastine”: miten tarkasti sen pitää vastata alkuperäistä? Jokaisessa kielessä kuhunkin sanaan liittyy omanlaisensa mielleyhtymien ja vakiintuneiden käyttöyhteyksien verkosto, kuten edellisen kohdan  svoboda  ja  freedom  osoittavat. Yksikielinen ihminen tuntee nämä verkostot hyvin vain omasta äidinkielestään ja saattaa siksi luulla, että muissa kielissä ei vastaavanlaista ole. Tai toisaalta: kun opimme vieraan kielen sanan jonkin vieraan kulttuuri-ilmiön yhteydessä, tämä yhteys nousee mielessämme ensisijaiseksi, ja meidän on helppo romantisoiden ajatella, että minkään muun kielen sana ei voi sisältää samanlaisia mielleyhtymiä. Vain espanjalaisessa flamencossa, ah, on duendea!

5.    Ylipäätään: ”kieli x on ainutlaatuinen, missään muussa maailman kielessä ei tunneta ilmiötä y”. Samoin kuin edellisten kohtien väitteet, tämäkin väite antaa vahvan aiheen epäillä, ettei kirjoittajalla ole hajuakaan maailman kielten runsaudesta ja monimuotoisuudesta. Tällaiset väitteet myös on usein liikuttavan helppoa osoittaa vääriksi. Esimerkiksi Unkarissa monet näköjään kuvittelevat, että verbien subjekti- ja objektikonjugaatio (siis verbin persoonapääte on erilainen sen mukaan, onko verbillä tietynlainen määräinen objekti vai ei) on ainutlaatuinen piirre. Eihän sellaista Euroopan suurissa sivistyskielissä tunnetakaan, mutta vastaavanlaisia ja vielä mutkikkaampiakin järjestelmiä on mordvassa, samojedikielissä ja unkarin lähimmissä sukukielissä hantissa ja mansissa. Vielä liikuttavampaa on nähdä suomalaisten hehkuttavan kieliopillisen suvun puutetta jotenkin ihmeellisenä ja harvinaisena ilmiönä.

6.    Kielen ja kirjoituksen samastaminen. Kielen ensisijainen olomuoto on äänteistä koostuva puhe (paitsi tietenkin viittomakielillä), ja kirjaimista koostuva kirjoitus on ikään kuin siitä tiettyjen sovinnaissääntöjen mukaan tehty – enemmän tai vähemmän abstrakti – kuva. Arjessa nämä menevät monilta maallikoilta sekaisin, niin että suomalainen neuvolantäti voi hyvin kysellä, joko lapsi osaa ”sanoa r-kirjaimen” tai ”puuttuuko häneltä kirjaimia”. Tai puolalaisista nimistä lasketaan hihitellen konsonantteja tietämättä, että esimerkiksi rz, sz tai cz ovat yhtä äännettä merkitseviä digrafeja. Kielissä, joiden kirjoitustapa on vähemmän fonemaattinen kuin suomessa, tämä ongelma on vielä ilmeisempi. Kuulemma monien englanninkielisten maallikkojen on mahdotonta tajuta, että pronomini on itse asiassa diftongi [ai], eli siinä ääntyy kaksi erilaista vokaalia – miten ihmeessä, kun siinä on vain yksi ainoa kirjain?
Maallikot myös herkästi kuvittelevat kirjoitusta ikään kuin kielen olennaiseksi ominaisuudeksi. Kuitenkin kirjoitusjärjestelmät voivat levitä hyvinkin erilaisesta kielestä toiseen. Meidän latinalaista kirjoitusjärjestelmäämme ei alkuaan luotu suomen kieltä varten, ja siksi suomen oikeinkirjoitus nykyisessä muodossaan onkin pitkän kehityksen tulos. Arabialainen kirjoitus kehittyi alkuaan arabian kielen kuvaamisen tarpeisiin, mutta siitä huolimatta sitä on, joskus vähän irvistellen, käytetty islamilaisen maailman muidenkin kielten kuten farsin tai aikoinaan monien turkkilaiskielten kirjoittamiseen. Suomensukuisten kielten yksi vanhimmista tekstimuistomerkeistä, karjalan- tai vepsäntyyppisellä kielellä kirjoitettu Novgorodin tuohikirje 292, raaputettiin tuohelle kyrillisin kirjaimin, koska tekstin kirjoittajan kirjakieli oli venäjä tai kirkkoslaavi.
Pelkästä kirjoituksesta ei siis välttämättä voi tunnistaa, mistä kielestä on kysymys, ellei oikeasti tiedetä, mitä äänteitä kirjainmerkit vastaavat ja mitä sanoja näistä äänteistä koostuu. Tämä on usein ongelmallista, kun on tulkittava ja tunnistettava arkeologisissa löydöissä esiintyviä mahdollisia kirjoitusmerkkejä. Ns. riimukirjaimistoja on ollut käytössä monenlaisia, ja koska kovaan pintaan raapustettavat kuviot pyrkivät sattuneesta syystä kaikkialla olemaan samannäköisiä eli koostumaan paljolti pystysuorista ja vinoviivoista, unkarilaiset vaihtoehtohörhöt ovat mielellään näkevinään muinaisunkarilaista riimukirjoitusta vähän kaikkialla – esimerkiksi Bosnian ns. Aurinkopyramidissa tai arvoituksellisessa Yarmouthin kivessä. (Yarmouthista Kanadan itärannikon Nova Scotiasta löytyneessä kivessä on jonkinlaista riimukirjoitusta, jota ei kai oikeasti ole vielä kukaan pystynyt tulkitsemaan.)

7.    Nykyisten kielten sijoittaminen kaukaiseen muinaisuuteen (tai päinvastoin). Kielet ja kansat ovat historiallisen kehityksen tulosta, eivät mitään ikuisia ja muuttumattomia yksikköjä. (Tästä hienoja havainnollistuksia muuten löytyy Spekulatiivista lingvistiikkaa -blogista.) Useampia vuosituhansia sitten ei ollut olemassa suomen kieltä, ei edes ”alkusuomea”. Jos esihistoriallisista väestöistä ja niiden oletetuista kielistä käytetään nykyisten kansojen ja kielten nimityksiä, se merkitsee usein, että kirjoittajalla on tyypillinen nationalistinen huuhaa-agenda eli väkevä tarve osoittaa oma kansansa ja kielensä ”vanhimmaksi” tai ”alkuperäisimmäksi”. Tai sitten kirjoittaja ei vain tiedä, mistä puhuu. (HS:n ”tiede”-uutinen Adam Hyllestedin väitöskirjasta on muutenkin opettavaista luettavaa: paitsi että väitöskirjan rohkeista hypoteeseista on tullut todistettuja tutkimustuloksia, toimittaja on myös keksinyt sellaisia nykykieliä kuin ”Irlannin ja Walesin keltti”. Miltähän kuulostaisi ”Ruotsin ja Englannin germaani”?)

8.    ”Vallankumoukselliset” tutkimustulokset, jotka koskevat kielten sukulaisuussuhteita. Mullistavia sensaatioita hehkuttavaa tiedeuutista pitää aina epäillä, etenkin, jos kyse on historiallisesta kielitieteestä. Euroopan ja osin muunkin maailman tunnettuja kielikuntia on viimeistään 1800-luvulta alkaen tutkittu niin intensiivisesti, että radikaaleja muutoksia näiden kielten polveutumista koskeviin käsityksiin on turha odottaa, vaikka yksityiskohtia toki tarkennetaan koko ajan.
Aika usein tämäntyyppinen potaskanlevitys johtuu siitä, että kielisukulaisuuden olemusta ja sitä kuvaavia metaforia ei ymmärretä oikein. Kaksi kieltä ovat sukua keskenään, jos ja vain jos ne polveutuvat yhteisestä kantakielestä, läheisestä tai kaukaisesta – siksi sukulaisuus voi olla aivan ilmeistä, kuten suomen ja viron tai saksan ja hollannin välillä, tai vasta kielentutkimuksen menetelmillä selviävää, niin kuin suomen ja unkarin tai ruotsin ja farsin kesken. Sitä vastoin sukulaisuus ei synny siitä, että toisesta kielestä lainataan ainesta jokin tietty määrä. Ne sinänsä omalla alallaan pätevät kielentutkijat, jotka taannoin pääsivät uutisotsikoihin väittämällä, että englanti onkin skandinaavinen kieli, eivät tajunneet tätä. (Pätevää kritiikkiä esim. täällä: http://languagelog.ldc.upenn.edu/nll/?p=4351 .)

9.    ”Vanhoista” tai ”nuorista” kielistä puhuminen. Kaikki maailman kielet ovat tavallaan yhtä vanhoja, eli ne ovat vähitellen muuntuen kehittyneet jostakin esimuodosta, ja tämä kehityslinja juontaa kaikilla kielillä lopulta ihmiskunnan alkuhämäriin ja ensimmäis(t)en ihmiskielen tai -kielten syntyyn. Poikkeuksena tästä ovat vain keinotekoiset kielet sekä tietyissä erikoisissa kontaktitilanteissa kehittyneet sekakielet, pidginit ja kreolit: ne eivät normaalilla tavalla suoraan polveudu jostakin aiemmasta kielivaiheesta vaan ovat syntyneet tietyssä historiallisessa tilanteessa. Jonkin kielen nimittäminen ”vanhaksi” (tai jotain toista kieltä ”vanhemmaksi”) ei yleensä tarkoita mitään muuta kuin romanttista hymistelyä: tämä kieli on minusta jotenkin poikkeuksellisen hieno.
Kielten kirjallinen dokumentaatio voi tietenkin olla vanhaa tai nuorta. Tässä mielessä muinaisegypti on kirjakielenä vanhempi kuin suomi ja suomi vanhempi kuin koltansaame. On myös kieliä, jotka ovat ikään kuin samannimisinä olleet olemassa jo pitkään, koska ne eivät ole haarautuneet useaan sisarkieleen. ”Kreikan kieleksi” voidaan nimittää sekä nykykreikkaa että Homeroksen eeposten alkukieltä, joiden välissä on tuhansia vuosia, sitä vastoin latinan kieli elää nykyään useissa tytärkielissään ja kantaa semmoisia nimiä kuin ”ranska”, ”espanja” tai ”italia”. Silti nykykreikka eroaa antiikin kreikasta ainakin yhtä paljon kuin nykyitalia klassisesta latinasta, eikä nykykreikkaa voi sanoa sen ”vanhemmaksi” kieleksi kuin italia.
Joskus ”vanhasta” kielestä puhumalla viitataan siihen, että jokin kieli muka ei ole muuttunut (juuri) lainkaan. Esimerkiksi liettua ja islanti ovat konservatiivisen maineessa, koska niiden äänne- ja muotojärjestelmä ovat säilyttäneet monia hyvin vanhakantaisia piirteitä. Samoin suomea viroon vertaamalla näkee selvästi, että suomi on vanhakantaisempi kuin viro. Tällainen konservatiivisuus on kuitenkin suhteellista. Eri osa-alueet voivat muuttua hyvinkin eri tahtiin (esimerkiksi kantasuomessa sanavartalojen suomalais-ugrilainen kaksitavuinen perusrakenne säilyi mutta äännejärjestelmä muuttui varsin radikaalisti), eikä mikään kieli säily täysin muuttumatta. Ei edes unkari, vastoin sitä sitkeää mutta perätöntä väitettä, että ”englantilainen tarvitsee Shakespearen lukemiseen sanakirjaa, mutta unkarilainen ymmärtää ongelmitta Halotti Beszédin [vanhin säilynyt unkarinkielinen teksti, ruumissaarna 1100-luvun lopulta] tekstiä”.

10. Kummalliset termit tai tahallisen epämääräiset muotoilut. Uskoisitteko tiedeuutista, jossa CERNin hiukkaskiihdyttimen ääressä lausunnoivaa valkotakkia tituleerataan ”fyysistiksi”? Kun YLEn ”tiede”-toimittaja siteeraa ”lingvistikkoa”, myös tekstin kummallisista muotoiluista käy ilmi, että toimittaja ei oikein itsekään ole tajunnut, mistä on kirjoittamassa. Lingvisti Paul Heggartyn suuhun on pantu väite, että ”jamnojen kielen vaikutuksesta (?) kehittyivät slaavilaiset, germaaniset ja muut Pohjois-Euroopan indoeurooppalaiset kielet, esimerkiksi ruotsi, saksa ja englanti. Hän ei kuitenkaan usko, että eteläiset kielet, esimerkiksi muinaiskreikka, tai sanskriitin kaltaiset itäiset indoeurooppalaiset kielet olisivat jamnakielen jälkeläisiä.” Itse asiassa Sciencen alkuperäisen jutun mukaan Heggarty epäilee tässä tiedeuutisessa hehkutetussa Reichin ja kumppanien työryhmän tutkimuksessa saavutettuja ajoituksia: sukupuuta laskettaessa pienetkin poikkeamat datassa tai sen tulkinnassa voivat johtaa suuriin virheisiin. Ja jos ajoituksessa on parintuhannen vuoden heitto, Jamnaja-kulttuurin oletettu kieli ei enää voisi olla kantaindoeurooppaa (josta siis polveutuvat myös esim. kreikka tai sanskrit) vaan jokin myöhäisempi, ehkä esi-balto-slaavilainen kielimuoto. (Arvoitukseksi jää, miten YLEn toimittaja on onnistunut sekoittamaan tähän myös germaaniset kielet.)

11. Kielten, kansojen ja kulttuurien samastaminen. Meillä ihmisillä on armoton tarve ”olemuksellistaa” ihmisryhmät: miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, suomalaiset ovat jöröjä, saksalaiset järjestelmällisiä ja ruotsalaiset koppavia. Siksi tällaisia ennakkoluuloja vahvistavilla ”tutkimustuloksilla” on armoton kysyntä. Samaan ennakko-odotukseen liittyy se vanha perinne, että ”kansat” kuvitellaan selvärajaisiksi rodullis-kielellis-kulttuurisiksi kokonaisuuksiksi. Nykyään, kun ihmisryhmien biologisia juuria voidaan genetiikan avulla tutkia varsin eksaktisti, niihin mieluusti niputetaan myös historiallisen kielentutkimuksen tutkittavissa oleva kieli sekä arkeologien esinelöytöjen perusteella määrittelemät ”kulttuurit”. Näin syntyy sellaisia luomuksia kuin edellisen kohdan tiedeuutisessa mainittu ”jamna-kansa”, jonka oletetaan, totta kai, puhuneen ”jamna-kieltä”. Miettikääpä: jos meidän kulttuureistamme ei jäisi jäljelle yhtään tekstimateriaalia, mitä tulevaisuuden arkeologit voisivat sanoa Euroopan kielirajoista?
(Arkeologien Jamna(ja)-kulttuuriksi nimeämä ilmiö on saanut nimensä venäjän tai ukrainan jamna(ja)-sanasta, joka tarkoittaa ”kuopallista”, ja viittaa tunnusomaisiin kuoppahautoihin. Samaan kulttuuripiiriin kuuluivat myös kurgaanit eli hautakummut, ja myös ”kurgaaneja” on erehdytty luulemaan kansan nimitykseksi.)

12. ”Sekakielistä” puhuminen on usein merkki siitä, ettei tiedetä, mistä puhutaan. Kielet eivät sekoitu samalla tavalla kuin kulttuurin ainekset tai geenit. Kaksi- tai monikielisissä yhteisöissä on toki usein tavallista ja normaalia puhua kieliä sikin sokin, kuten jokainen helsinkiläisessä ratikassa suomenruotsinkielistä keskustelua sivusta kuunnellut tietää. Mutta nämäkin puhujat yleensä osaavat halutessaan pitää kielet erillään ja puhua tarvittaessa myös ”puhdasta” kieltä. Kaksikielisten vanhempien lapset eivät normaalisti (ainakaan vähän isompina, ratkaisevan kielenomaksumisvaiheen ohitettuaan) puhu ”sekakieltä” vaan jompaakumpaa tai molempia kodin kielistä. Ja ylipäätään: voimakkaasta kielikontaktista seuraa yleensä joko vakaa yhteisöllinen kaksikielisyys tai – valitettavan usein – jommankumman kielen väistyminen.
Varsinaisia sekakieliä, siis kieliä, joissa systemaattisesti tietty osa on kielestä A ja osa kielestä B peräisin, tiedetään muutama harva. Kirjallisuudessa usein mainittuja esimerkkejä ovat pohjoisamerikkalainen michif, jossa verbit mutkikkaine taivutuksineen ovat cree-kieltä ja nominit ranskaa, sekä Mednyj- eli Kuparisaaren aleutti, jossa venäjään on sekoitettu aleuttia. Nämä ovat molemmat ns. seka-avioliittokieliä, eli puhujaväestö on siirtomaaisäntien ja alkuasukasnaisten jälkeläisistä syntynyt ryhmä, joka ei jostain syystä halunnut tai voinut lukea itseään kumpaankaan lähtöpopulaatioon. Toisentyyppisiä sekakieliä ovat länsieurooppalaisten romaniväestöjen ns. pararomanikielet, joissa kielioppi ja kieliopilliset sanat ovat valtakieltä mutta ns. sisältösanat suureksi osaksi alkuperäisestä romanikielestä peräisin. Vaikuttaa siis siltä, että varsinaisten sekakielten syntymiseen tarvitaan jonkinlainen sosiolingvistinen poikkeustilanne, jossa tällaiselle kielelle on erityinen tarve. Jos väitetään, niin kuin jotkut väittävät, että ”kaikki kielet ovat sekakieliä” (sillä kaikissa kielissä on lainasanoja ja vierasperäisiä rakenteita), koko sekakielen käsitteeltä menee pohja ja mielekkyys.

13. ”Primitiivisistä” tai ”kehittymättömistä” kielistä puhuminen. Sikäli kuin tiedetään, kaikkien maailman kielten pohjana on samanlainen kielikyky ja koko ihmislajin periaatteessa samanlaiset ajattelu- ja puhe-elimet. Yhdelläkään kieliyhteisöllä ei tiedetä olevan kieltä, joka koostuisi muutamasta sadasta sanasta ”ilman kielioppia”, höystettynä örähtelyllä ja huitomisella, päinvastoin: hyvin monilla pienillä, kirjoituksettomilla kielillä on rikas äänteistö tai muotojärjestelmä sekä runsaasti sanastoa moniin sellaisiin tarpeisiin, joita ulkopuolinen ei osaa ajatellakaan.
Tietenkin toiset kielet ovat ”kehittyneempiä” eurooppalaisen sivistyksen näkökulmasta, siis kirjakielen ja kirjallisten käyttötapojen suhteen: toisilla kielillä on normitettu yleiskieli ja erilaisille erikoisaloille kehitettyjä terminologioita, toisilla ei. Mutta tämmöinen ”kehittäminen” on mahdollista kielen kuin kielen osalta, jos vain resursseja ja poliittista tahtoa riittää.
Tähän ajattelutapaan liittyy sekin, että vain kirjakieliä pidetään ”oikeina” kielinä. Murteet, kuten nimikin sanoo, ovat niistä ”murrettuja”, väänneltyjä rappiomuotoja. Oikeastihan asia on toisinpäin: kirjakielet ovat keinotekoisia rakennelmia, ne on luotu puhuttujen kansanmurteiden pohjalta.

14. Kielten ”vaikeuden” tai kompleksisuuden vertaileminen: ”x on maailman vaikein kieli” Tämä asia kiinnostaa monia maallikoita, myös siksi, että ”vaikeuden” tai ”mutkikkuuden” ajatellaan olevan jotenkin hienoa ja kertovan kyseisen kielen puhujien poikkeuksellisen monisyisestä ja kehittyneestä ajattelusta. Siksi aiheesta ”maailman vaikeimmat kielet” löytyy verkosta loputon määrä mitä puhtainta potaskaa, yhtenä upeimmista esimerkeistä tämä kuulemma jonkin salaperäisen lingvistikonsortion Pariisissa laatima lista, jossa maailman vaikein kieli on slovakki. (Koska slovakissa on lukuisia piirteitä, joita muka ei ole missään muussa maailman kielessä… ks. kohtaa 5 ylempänä. Tšekkiä, slovakin erittäin läheistä sukukieltä, taas ei löydy listalta lainkaan. Olisin aika valmis lyömään vetoa tuon listan alkuperäisen laatijan äidinkielestä, se vain ihmetyttää, että hopeasijalle on noussut unkari.)
Yleensä ”vaikeuden” kriteeriksi näillä listoilla tempaistaan jokin silmäänpistävä ja helposti hahmottuva piirre, kuten outo ja mutkikas kirjoitusjärjestelmä, jokin eksoottinen äänne tai jokin kieliopin piirre kuten – tämä kuuluu suomalaisten ja unkarilaisten suosikkimytologiaan – sijamuotojen määrä. (Oikeasti suomen sijapäätteiden oppiminen ei ole paljon sen kummempi juttu kuin minkä hyvänsä länsieurooppalaisten kielten prepositioiden opettelu.) Vaikeimpien kielten potaskalistoille on myös tyypillistä ja kuvaavaa, että niissä luetellut kielet ovat yleensä tunnettuja kansallisvaltiokieliä. Jokin Euroopan vähemmistökieli (kuten iiri tai baski) tai viihdekulttuurista tuttu Amerikan alkuperäiskieli (kuten navajo) voi joskus livahtaa joukkoon. Sitä vastoin koskaan ei näissä hupilistoissa näe nganasania, burušaskia, koltansaamea tai Montanan salishia.
Siitä, ovatko jotkin kielet oikeasti mutkikkaampia ja kompleksisempia kuin toiset, on kielitypologiassa käyty viime vuosina intensiivistä keskustelua. Selvää on, että kompleksiset kohdat sijaitsevat eri kielissä eri kohdissa kielen rakennetta ja saattavat tulla vastaan eri kohdissa kielenoppimisprosessia. (Unkarilaista anglistia Ádám Nádasdya siteeratakseni: käärmeellä ei ole jalkoja eikä englannilla [juurikaan] sanojen taivutusmuotoja, mutta molemmat ovat omalla tavallaan täydellisiä olentoja, joilla on yllin kyllin muita mutkikkaita ominaisuuksia.) Peter Trudgill on esittänyt, että ne kielet, joita usein oppivat aikuiset ulkopuoliset ja joita käytetään erikielisten ihmisten yhteydenpitoon, pyrkivät rakenteeltaan yksinkertaistumaan toisin kuin ne kielet, jotka opitaan ”vain äidinmaidossa tai ei ollenkaan”. Tästäkin puusta katsoen uskottavan tuntuisesta ajatuksesta väitellään yhä.
Lienee varminta sanoa, että objektiivista ”vaikeutta” tai ”helppoutta” ei ole olemassa. Käytännössä kielen oppimisen vaikeuteen tai helppouteen vaikuttavat lukemattomat seikat, asenteesta ja opettaja-oppilas-kemioista oppimateriaaliin. Yleisesti ottaen helppoja ovat ne kielet, jotka ovat lähellä omaa kieltä tai aiemmin opittuja kieliä, vaikeita taas oudommat ja kaukaisemmat; tämän – englanninkielisen amerikkalaisen kannalta – näkee hyvin esimerkiksi Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon koulutuslaitoksen (Foreign Service Institute) kuuluisasta listasta.

15. Kieleyden kiistäminen: ”kieli x ei ole oikea kieli (vaan keinotekoinen rakennelma tai kieli y:n murre)”. Kielen ja murteen rajanvetoon ei ole ehdottomia kielellisiä kriteerejä, koska ”keskinäinen ymmärrettävyys” riippuu puhetilanteesta ja puheenaiheista, puhujista ja heidän ennakkoasenteistaan jne. Siksi ”kielen” määritteleminen on poliittinen ja identiteettikysymys, ja kielten rajat vedetään usein poliittisin päätöksin. Ruotsin meänkielen puhujat eivät olleet mukana 1800-luvun nykysuomen kehityksessä eivätkä suomalaisen nationalismin nousussa, ja siksi meänkieliaktivistit eivät halunneet identifioitua naapurivaltion kieleen. Tämä on ihan yhtä ”oikein” kuin se, että kielitieteellisesti katsoen meänkieltä voisi pitää myös suomen kielen murteena.
Kieleyden kiistäminen liittyy sekin usein politiikkaan ja valtioideologioihin. Karjalaa on Suomessa pitkään pidetty suomen kielen murteena, ja vieläkin jotkin tahot epäilevät karjalan kielen ”keinotekoisia” kehittämispyrkimyksiä, vainuten niiden takana poliittisia pyrkimyksiä. (Yksi oivallinen vastine erääseen kiistakirjoitukseen täällä.) Vielä selvempi tapaus on monien venäläisten suhtautuminen ukrainan kieleen: se ei muka ole kieli ollenkaan vaan venäjän murre ja/tai ukrainalaisen nationalismin liitäkkeenä syntynyt keinotekoinen kehitelmä. Kansallisvaltion kasvatit näet kuvittelevat usein, että vain viralliset ja standardoidut kirja- ja kansalliskielet ovat ”oikeita” kieliä, olemuksellisesti erilaisia kuin ”murteet”. Siksi jonkin hämärän ”murteen” nostaminen ”oikean kielen” asemaan ei voi olla muuta kuin poliittinen salajuoni.

PLUS: Ja lopuksi lähes auringontarkka huuhaatunnistin: Kalevala! Käsittämättömän monille sivistyneillekin suomalaisille, jopa tiedeihmisille, on jäänyt epäselväksi, että Kalevala ei ole dokumentaatiota Suomen kansan muinaisuskosta ja esihistoriasta, ei edes alkuperäistä suomalaista kansanperinnettä, vaan Elias Lönnrotin työpöydällään oman aikansa kansallisromanttisten ihanteiden mukaisesti toimittama ja muokkaama, enimmäkseen vienankarjalaisesta (siis tarkkaan ottaen ei edes suomalaisesta!) eeppisestä kansanrunoudesta koottu sepitelmä. Tutkijat ovat selvittäneet suunnilleen säkeen tarkkuudella, mistä mikäkin Kalevalan kohta on peräisin, mikä on Lönnrotin alkuperäisiä muistiinpanoja ja mikä hänen muuntelemaansa tai itse sepittämäänsä. Siksi Kalevalan (kuten usein muutenkin kansanrunojen, tarujen, vanhojen aikakirjojen tai pyhien kirjoitusten) käyttäminen historialähteenä on lähes varma merkki siitä, että kirjoittaja ei tiedä, mistä puhuu. Yksi hieno esimerkki tästä oli se taannoin näyttävästi YLEn uutisiin päässyt ”nimistöntutkimuksellinen” neronleimaus, että Pohjois-Karjalan runsas Louhi-paikannimistö viittaisi ”muinaiseen Kalevalan naishallitsijaan”. (Louhi-sana paikallisessa murteessa ja nimistössä viittaa yksinkertaisesti louhikkoon, kivikkoon. Kalevalan Louhi-hahmo taas on paljolti Lönnrotin luomus, nimeä myöten, jota Pohjolan emännällä ei alkuperäisissä kansanrunoissa edes ollut.)

***

Tällaista tällä kertaa. Pysytään valppaina kielitiedeuutisten äärellä!

Advertisements