Tässä keväämmällä kirjoittelin mm. ällikästä, jolla lyödään, ja hippuloista, jotka vinkuvat. Niille nettikeskusteluissa tarjotut selitykset lienevät lähteneet verkkoa kiertämään viimeksi siltä sanonnanselityspalstalta, jota tietokirjailijaksi itseään tituleeraava Juha Kuisma, lempääläläinen yrittäjä ja entinen Suomen maatalousmuseo Saran johtaja aikoinaan piti Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä. Näistä jutuista on koottu myös 2015 ilmestynyt kirja Tupenrapinat: idiomeja ajan uumenista. Sain nyt vihdoinkin lainatuksi kyseisen kirjan kirjastosta, ja yritän tässä nyt kovasti purkaa hämmennystäni jonkinlaiseksi rakentavaksi kommentoinniksi.

Voit turvautua intuitiiviseen sanatajuusi, heittää keskusteluun villejä tai joskus tahallisen vääriä arvauksia. Voit tutkia asiaa netistä, selailla idiomeja selittäviä kirjoja, kysyä kielentutkijoilta,

kirjoittaa Kuisma esipuheessa. Kaikkea tätä onkin kirjassa sovellettu.

Kuisma on ilmeisesti lukenut useammankin fraasisanakirjan ja siivekkäitä sanontoja esittelevän teoksen ja jollain perusteella, joka lukijalle ei aivan aukene, valikoinut niistä myös monia vanhoja tuttuja kansainvälisiä idiomeja, kielikuvia ja internationalismeja, kuten aasinsilta (pons asinorum, laiskoille ylioppilaille tarkoitettu antiikin klassikkojen selitysvihkonen), leijonanosa (viittaus Aisopoksen satuun eläinten saaliinjaosta), musta hevonen (tunnuksitta turnajaisiin osallistuva, tuntematon ritari) tai uutisankka (perätön uutinen, ranskan canard; kirjallisuudessa kylläkin kiertelee myös saksalaiselta kielialueelta peräisin oleva teoria, jonka mukaan vahvistamattoman uutisen perässä olevat kirjaimet n.t., non testatum eli ‘ei todistettu’, olisi luettu saksaksi Ente eli ‘ankka’). Kaikki idiomit eivät suinkaan ole kaukaa ”ajan uumenista”: jäljet johtavat sylttytehtaalle on tunnetusti peräisin 1930-luvun alun ns. Tattarisuon tapauksen tutkinnasta kertovista lehtiuutisista, ja yksi artikkeli käsittelee 1960-luvulla Suomea kohahduttanutta margariiniskandaalia. Mukana on niinkin tuoreita sanontoja kuin ei ole kaikki muumit laaksossa (tästä ilmaustyypistä ja siinä ilmenevästä vaihtelusta kannattaa paremminkin lukea Kristiina Kortelaisen Turun yliopistossa vuonna 2012 valmistunut gradu) tai ei mennyt kuin Strömsössä.

Fraasisanakirjoista siteeratut selitykset ovat siis yleensä ammattilaisten tekoa ja päteviä, vaikka meneehän se viisaskin vipuun. Äimän käkenä -sanonnan kohdalla Kuisma toistaa sen etymologisissa sanakirjoissa kiertävän väitteen, että äimistyneen ihmisen ammottavaa suuta tai auki rävähtäneitä silmiä olisi verrattu äimän, ison neulan silmään. Pikemminkin sana on, kuten Ante Aikio on väitöskirjassaan osoittanut, vanha saamelainen laina, samasta kannasta peräisin kuin esimerkiksi pohjoissaamen  eaibmi ‘hölmö’.

Mutta aina Kuisma ei malta tutkia lähteitä, kun selityksen lumo vie mukanaan. Koira haudattuna on houkutellut hänet spekuloimaan peni- ja koira-sanojen historialla ja rakentelemaan tarinan siitä, miten muinaissuomalainen metsästäjäkansa tappoi ja hautasi kilpailevan vasarakirveskansan äänekkäästi haukkuvan paimenkoiran. (Kuisma heittää tähän hatustaan sen täysin perusteettoman oletuksen, että koira olisi balttilainen laina, siis tältä vasarakirveskansalta peräisin. Oikeasti koira on ikivanhaa suomalais-ugrilaista perua, mahdollisesti jokin johdannainen ‘miespuolista’ tarkoittavasta sanavartalosta, eikä sitä ole tainnut – ainakaan balttilaisetymologioita perusteellisesti tutkineen Santeri Junttilan mukaan – kukaan tutkija koskaan edes epäillä balttilaiseksi.) Siitä lähtien ”haukkuvan koiran tappaminen on ollut osa syvien metsien sissisotaa”. Jännästi keksitty juttu, mutta oikeastihan tämä sanonta on kansainvälistä kauraa. Saksalaisen redensarten-index-sivuston mukaan da liegt der Hund begraben on tunnettu jo 1600-luvun lähteissä ja palautuu keskiaikaisiin uskomuksiin lumottua aarretta vartioivista koirista.

Palaver (on päättynyt), jonka Suomen kansa tuli tuntemaan radion suositusta Viisasten kerho -ohjelmasta, on peräisin Edgar Wallacen romaaneissa kuvatuista keskusteluista siirtomaavirkamiesten ja alkuasukkaiden välillä. Tämän enempää Kuisma ei ole jaksanut lähteitään tutkia, ja väite “sana palaver tulee latinan puhetta tarkoittavasta sanasta” oikaisee mutkia pahemman kerran. Sanaa palaver on käytetty kansainvälisissä merimiesslangeissa ja pidgineissä, joita alkuasukkaiden kanssa eri siirtomaissa puhuttiin, näihin välittäjäkieliin se tulee portugalista (tai espanjasta), ja portugalin palavra puolestaan polveutuu myöhäislatinan parabola-sanasta (samasta sanasta on peräisin sivistyssana “paraabeli” eli ‘vertaus, kielikuva, opetuskertomus’). ”Ilmaisu on hyvin suomalainen. Sitä ei tunneta esimerkiksi muissa pohjoismaissa”, väittää Kuisma. Ei se samaan tapaan kansanomainen olekaan, mutta kyllä palaver-sanan tuntee esimerkiksi Svenska Akademiens Ordbok. Riikinruotsissa se kylläkin on harvinaisempi ja vähemmän neutraali kuin suomen-, ja tässä vanhassa Språkbruk-lehden jutussa muistutetaankin suomenruotsalaisia, että palaver ei Ruotsinmaalla tarkoita neuvottelua tai kokousta yleensä vaan kaoottista sekoilua, jossa puhutaan päällekkäin ja riidellään.

Samaan tapaan huolimattomasti on luettu lähdeteoksia loitto-sanan kohdalla. Kuismalta ovat menneet sekaisin itäsuomalais-karjalais-vepsäläinen loitto-sanue (loitolla ‘kaukana’ ym.) ja saamesta lainattu pohjoissuomalainen loito ‘makuupaikka kodassa tai laavussa, seinän vierellä’. Molemmat saattavat alkujaan palautua johonkin loi-tyyppiseen kantaan, jonka Suomen sanojen alkuperä tapansa mukaan näkee ”deskriptiiviseksi” (!) ja johon myös esimerkiksi loikoa, lojua ja loiva voisivat liittyä – mutta tässä on vielä paljon selvittelemistä, ja missään nimessä asia ei ole niin yksinkertainen, että ‘kaukana’-merkitys olisi suoraan kehittynyt merkityksestä ’makuupaikka, kodan seinusta’.

Kuten loidon/loiton ja palaverin tapauksessa jo nähtiin, etymologisten sanakirjojen lukeminen ja ymmärtäminen ei ole ihan yksinkertaista hommaa. Kuisma ei todellakaan takerru lillukanvarsiin eikä jää miettimään tulkintaongelmia.  Seikka on Suomen sanojen alkuperän mukaan karjalainen, lähinnä Kalevalan välityksellä suomeen levinnyt sana, joka merkitsee alkuaan jotain sentapaista kuin ’työ, homma, asianhaara, pula, hankaluus’, toinen seikka-sana taas tunnetaan paikoin länsisuomalaisista murteista merkitsemässä pärepihtiä, vapaa tai seivästä. Kuisma niputtaa nämä ja niiden historiasta esitetyt tulkinnat (kuten vanhemmissa lähteissä epäillyt yhteydet ruotsin sak-sanaan sukulaisineen) hilpeästi yhteen ja ilmoittaa, että seikka oli alkuaan rajamerkiksi karsittu puu.

Silti mieleenpainuvinta luettavaa, vähän ikävässäkin mielessä, ovat ne sanan- ja sanonnanselitykset, joissa Kuisma rohkeasti nojaa vanhan maatalouskulttuurin tuntemukseensa sekä siihen lujaan uskoon, että hämärille kielikuville aina löytyy konkreettinen selitys. Esimerkiksi nostaa kissa pöydälle viittaisi todellakin siihen, että kissanpennun sukupuolta selvitettäessä se nostettiin pöydälle tarkasteltavaksi. Miksi pöydälle eikä syliin tai vaikka ikkunan tai räppänän eteen – entisajan hämärissä pirteissä pöydänpäällys ei ollut se valoisin paikka? Ja oliko kissan sukupuolen selvittäminen entiseen maailmanaikaan niin tärkeä juttu, että siitä syntyisi oikein sanonta? Sitä paitsi “kissan nostaminen pöydälle” ei tarkoita “lähempään tarkasteluun ottamista” vaan sitä, että puhutaan ikävät asiat halki ja paljastetaan hankalatkin totuudet. Tässä mielessä uskottavammalta tuntuu se Pirjo Hiidenmaalta ohimennen kuulemani arvelu, että taustalla olisi jokin ruotsin murre, jossa katten kuulostaa melkein samalta kuin korten ‘kortit’, ja kyse olisi ”korttien lyömisestä pöytään”, ”avoimilla korteilla pelaamisesta”.

Samantapainen ongelma on sanonnassa meni jauhot suuhun. Kuisman mielestä se on syntynyt tilanteessa, jossa kaksi miestä sahaa lehterilankkuja justeerilla siten, että toinen seisoo parin metrin korkeudessa sahapukin päällä, toinen taas on pystysuorassa liikkuvan sahan alapäässä – ja jos tämä alapään mies erehtyy liiaksi aukomaan suutaan väärässä paikassa, hän saa sahajauhoja suunsa täyteen. Aivan varmasti näin on voinut sahureille tapahtua, mutta miten siitä päästään merkitykseen ’ei keksi mitään sanottavaa, jää vastauksen velkaa’? Olen melkoisen varma, että kielikuva jauhoista suussa ei liity mitenkään erityisesti sahajauhoihin vaan mihin hyvänsä viljajauhoon ja tuntemukseen suun kuivumisesta. Ruotsalaisista (kuten vanha kunnon SAOB) ja saksalaisista lähteistä löytyy runsaasti esimerkkejä sanonnoista, joissa ”jauhot suussa” viittaa epäselvään tai vaikeaan puheeseen (”puhuu/laulaa kuin jauhoa suussa”), ja tunnetaan myös sananlasku ’ei voi yhtaikaa pitää jauhoja suussaan ja puhaltaa’. Få mjöl i munnen ’mennä sanattomaksi’ on merkitty muistiin myös ruotsista, ja missään näistä lähteistä ei näitä jauhoja nimitetä sahanpuruiksi.

Samoin kuin hippuloiden ja ällikän tapauksessa jo nähtiin, Kuisma haluaa löytää ja tunnistaa sanontojen taustalle jonkin mahdollisimman konkreettisen esineen, mikä johtaa esimerkiksi hassunkurisen totisiin pohdintoihin siitä, mihin lintulajiin pahan ilman lintu voisi viitata. (Uskomus siitä, että jokin lintu laulullaan tai olemuksellaan ennustaa pahaa, tunnetaan kautta Euroopan ja varmaan muuallakin, ruotsin olycksfågel ja saksan Unglücksvogel on yhdistetty useampiinkin lintulajeihin, ja silloin kun ilmausta käytetään kuvaannollisesti, ei linnun lajilla todellakaan ole väliä.) Siksi hippuloiden selitykseksi ei riitä hip-alkuisten sanojen äännesymboliikka, ja hökötys – joka Suomen murteiden sanakirjan mukaan merkitsee kansankielessä monenlaisia epämääräisiä vehkeitä, härveleitä ja rakennelmia samoin kuin abstraktimmin erilaista hössötystä, hömpötystä tai intoilua – on Kuisman mielestä alun perin tietenkin, ta-daa!, sian saparo. Perusteluna tälle on se myös SMS:stä löytyvä, Kerimäeltä muistiin merkitty yksittäistieto, että hökötyksissään olisi viitannut paitsi yleiseen innostukseen ja touhotukseen myös erityisesti sian kiimaan, ja kiimaisella sialla varmaankin saparo sojottaa pystyssä. (Tuota… jos nyt hökötys nimenomaan ja erityisesti halutaan yhdistää kiimaiseen sikaan, niin miksi ei sitten ajatella jotain muuta sojottavaa ruumiinosaa?)

Isokokoisen ihmisen nimitys hongankolistaja puolestaan kertoisi siitä, miten metsään eksynyt ennen vanhaan etsi onton kelohongan ja hakkasi sitä kirveen hamaralla, kunnes lähimmän asutuksen koirat sen kuulivat ja alkoivat haukkua. Hetkinen – eikö muka huuto kantaisi paremmin? Ja miten ihmeessä eksymisestä päästään ”isokokoisuuden” merkitykseen, olivatko metsään eksyjät ennen kaikki erityisen pitkiä miehiä? (Eiköhän  hongankolistajan  taustalla kuitenkin ole ajatus siitä, että pitkä mies on kuin iso puu, jolla ”päät kolisevat yhteen” metsän puiden kanssa, tai että iso, vahva mies jaksaa vaikka taivutella ja kolistella isojakin puita.)

Samanlainen äkkiväärä yksityistulkinta annetaan sanalle kolttonen. Suomen murteiden sanakirjan mukaan se tarkoittaa kansankielessä ’kujetta, kepposta’, ’vahinkoa, kommellusta’, ja kantasana koltto tunnetaan osassa varsinaissuomalaisia murteita merkityksessä ’epätasaisuus, ryppy, laskos’. Alun perin sana on varmaankin tarkoittanut jonkinlaista ryppyä, poimua tai kuprua, mistä saadaan kuvaannollisesti jonkin pienen virheen tai rikkomuksen nimitys. Kuisma kuitenkin tietää paremmin: hänen mielestään kolttonen on vanha, kielestä jo unohtunut sudenkuopan nimitys. (Ainakaan Suomen murteiden sanakirja ei tämmöistä merkitystä tunne.) Koska kirjassa ei ole yksityiskohtaisempia lähdeviitteitä, arvoitukseksi jää, onko hän keksinyt tämän aivan omasta päästään.

Kaiken kaikkiaan Kuisman metodina näyttää olevan se, että innostutaan jostakin entisajan elämänmenoon liittyvästä ilmiöstä, keksitään sille konkreettinen yhteys johonkin kielikuvaan tai sanontaan ja rakennetaan tästä selitys, jonka motivaatiota tai yksityiskohtia ei yritetäkään perustella. Ärsyttämään jäi esimerkiksi kaksinen (ei ole kaksista), jonka Kuisma johtaa 1700-luvun isojakoasetuksen jyvityskäytännöstä: pellot, jotka eivät tuottaneet edes kahta jyvää yhtä kylvettyä kohti, eivät olleet edes ”kaksisia” ja joutivat siksi pois viljelyskäytöstä. Ei sinänsä aivan mahdoton selitys, mutta se vain mietityttää, miksi ja miten ei ole kaksista (rinnakkaisilmauksineen: ei ole kaakoista / kaarangaista / kakkista / kaksituista jne.) on kansankielessä niin laajalti yleistynyt kieltohakuiseen käyttöön ja ilmaisemaan melkein minkä hyvänsä kehnoa laatua, naamavärkin rumuutta myöten. Olisikohan tässä kuitenkin jokin yleisempi kaksi-lukusanan käyttötapa takana? ”Oikeaan” sananselitykseen tarvittaisiin tarkempaa selvitystä kaksisen taustoista suomen murteissa ja vanhemmassa kirjakielessä. Ennen kaikkea olisi hyvä löytää edes jostain esimerkki siitä, että kaksinen-sanaa on todella käytetty ’kaksi jyvää yhtä kohti tuottavan pellon’ merkityksessä.

Toki kirjassa on monia aivan paikkansa pitäviä ja mielenkiintoisia sananselityksiä. Esimerkiksi kautta rantain, vaikka kiven silmästä, päivä pulkassa tai pasmat sekaisin on selitetty tavalla, joka oikeasti valottaa nykyihmisille oudommaksi jäänyttä kulttuuria ja elämäntapaa. (Tosin pasman ja kreikkalaisperäisen spasmin ‘kouristuksen’ väitettyä yhteyttä en ymmärrä; pasma on aivan selvä venäläinen laina, enkä osaa lonkalta sanoa, onko sillä minkäänlaista indoeurooppalaista alkuyhteyttä kreikan sanaan.) Joskus Kuisma näyttää myös, joko omin päin tai oikean lähteen, mikä lieneekään, avulla, osuneen oikeampaan kuin monet usein siteeratut sananselitysteokset: intiaanikesää ei ole selitetty millään intiaanimytologioilla tai intiaanisotien historialla, vaan se on paljon luultavammin alkuaan intiaaneja halventava ilmaus (“ei oikea kunnon kesä”). Sama logiikkahan on saksan kielen ilmauksessa Altweibersommer ‘vanhojen akkojen kesä’.

Mutta… lukijaa, joka kuvittelee tarttuneensa tietokirjaan, epämääräinen ilmaisutapa, rupatteleva tyyli ja juuri tuo lähdeviitteiden puute saattavat pahasti turhauttaa – hieman näin on käynyt Kiiltomato-sivustolla kirjan arvioineelle Virpi Alaselle, joka esimerkiksi palaverin kohdalla jäi turhaan etsimään siihen sopivaa latinan kielen sanaa. Alasen arviossa yritetään kuitenkin rakentaa positiivista loppunousua:

Kuisman ”mietitäänpä yhdessä” -tyyppinen asenne on toisinaan hyvin sympaattinen lähestymistapa kieleen. Lukijaa kannustetaan ajattelemaan ja hakemaan tietoa itse.

Niinpä niin. Onhan toki kivaa ”miettiä yhdessä”, mistä sanat ja sanonnat ”voisivat” olla peräisin, ”turvautua intuitiiviseen sanatajuun” tai ”heitellä keskusteluun villejä arvauksia”. Mutta se on arvailua, viihdettä tai taidetta, joka suhteutuu oikeaan tutkimukseen samoin kuin Sigurd Wettenhovi-Aspan tai Kalevi Wiikin viihdyttävät visiot suhteutuvat oikeaan suomalaisten ja suomen kielen esihistorian tutkimukseen, Veijo Meren Sanojen synty oikeisiin etymologisiin sanakirjoihin tai Veikko Huovisen  Veitikka  oikeisiin Hitler-elämäkertoihin. Tämmöisen myyminen ”tietokirjailijan” ”tietokirjana”, jonka ”luettuasi ymmärrät suomen kieltä uudella tavalla” (kuten takakannen teksti lupaa), on näinä ”totuudenjälkeisinä aikoina” vielä entistäkin vastuuttomampaa, myös siksi, että se voi antaa jollekin pahaa aavistamattomalle lukijalle aivan väärän kuvan siitä, miten kielen ja sen ilmausten alkuperää oikeasti tutkitaan. Kyllä ei kuulkaa kansa tiedä sanojen ja sanontojen selityksiä paremmin kuin alan ammattilaiset.

Mainokset