Olen täällä ennenkin ruikuttanut siitä, miten kieltä ilmiönä ei ymmärretä ja miten moni harmi ja ongelma, kielipoliisipalstojen oikein vai väärin -tappeluista siihen outoon pseudomytologiaan, jota kielen tai kielten ympärille kehrätään, johtuu siitä, että kieli itsessään samastetaan niihin avuttomiin metaforiin, kieli- ja vertauskuviin, joilla me tätä omituista ilmiötä yritämme käsitellä. Kieli ei ole pelkkä työkalu, vaikka sitä jossain mielessä käytetään viestinnän työkaluna, se ei ole pelkkä ihmisten kokoon kyhäämä sanakirja-kielioppi-kulttuurituote, se ei ole etnisen identiteetin automaattinen liitännäinen eikä myöskään pelkästään stereonäköön tai kahdella jalalla kävelemiseen vertautuva bio-neurologinen ihmislajin tai sen jonkin alaryhmän ominaisuus. Mutta mitä se kieli siis on? Tämä kysymys on niin vaikea, etteivät siitä ole viisaat alan ammattilaisetkaan päässeet yksimielisyyteen.

Jo antiikin filosofeista lähtien kieltä on pohdiskeltu loogisena, abstraktina systeeminä, jota kuuluu yrittää kuvata matemaattisen eksakteilla formalismeilla. Tätä ajatusta, että kieli perustuu ”logiikkaan”, ei ole sovellettu vain spekulatiivisten filosofien hiljaisissa kammioissa, vaan se on rivien välissä piillyt myös koulujen kieliopeissa meidän päiviimme saakka. Ideana on siis, että mitä taloudellisemmin ja eksaktimmin kielen sisäistä logiikkaa pystytään kuvaamaan, sen ”oikeampi” on tämä kielioppi eli kielen kuvaus. 1900-luvun jälkipuoliskolla tämä huipentui Noam Chomskyn ajatuksiin kielestä koko ihmislajille ominaisena, synnynnäisenä ja geneettisesti määräytyvänä mekanismina, jonka säännöt jollakin syvimmällä tasolla ovat olleet koko ihmiskunnalle yhteiset siitä saakka, kun aikojen aamussa ensimmäinen alkuihminen syntyi ”kielimutaatiota” tai ”kieligeeniä” kantaen. Siitä, mitä ihminen mielensä pohjilla ”tarkoittaa sanoa”, tämä ihmisen aivoissa erillisenä modulina oljenteleva täsmäkoneisto ”generoi” sen, mitä hänen suustaan lopulta tulee ulos. Kielitieteen kiinnostuksen kohteena on juuri tämä generoiva säännöstö, jota pyritään lähestymään matemaattis-spekulatiivisesti, sääntöjen muotoja, ehtoja ja järjestystä pohtien enemmän kuin esimerkiksi laajoja aineistoja saati eri kieliä keskenään vertailemalla. (Vertailuhan on turhaa. ”If it’s universal, show it to me in English”, kuten 1960-luvulla kuulemma asia ilmaistiin.)

”Generatiivisen” kielitieteen sääntöpohjainen, formalistinen ja abstrakti malli tuntui ihanan tieteelliseltä ja älyllisesti houkuttelevalta (vaikka sen perusoletuksia ei missään vaiheessa onnistuttu esimerkiksi psykologisilla kokeilla tai aivotutkimuksen menetelmillä lopullisesti todistamaan – ei sitä kauheasti yritettykään). Niinpä monissa alan laitoksissa Chomskyn liikkeelle panemista kielitieteen suuntauksista tuli 1960-70-luvulla hallitsevaa valtavirtaa, se ainoa oikea tieteellinen tapa tutkia kieltä. Tästä suunnasta katsellen perinteinen kielitiede oli epätieteellistä ”perhostenkeräilyä”, naiivia pintailmiöiden luettelemista pyrkimättä yleistämään niiden takana piileviä elegantteja sääntöjä – ja tämän myös monet generativistit tekivät selväksi. Ehdin omina opiskeluaikoinani 1980-luvulla vielä sivusta seuraamaan niitä joskus epämiellyttävän henkilökohtaisiksi tulehtuneita yhteenottoja, joita tähän lähestymistapojen konfliktiin Suomessakin jonkin aikaa liittyi.

Toisaalta taas kielen voi nähdä kulttuurituotteena, joka ei koskaan täysin mahdu sääntöihin, koska sen todellinen sijaintipaikka ei ole yksittäisen kielenpuhujan pääppösessä vaan kielenkäyttäjien välillä tapahtuvassa vuorovaikutuksessa. Kieli on (myös) sosiaalinen sopimusjärjestelmä. Siksi kieli myös muuttuu ja vaihtelee koko ajan (ja sekä muutos että vaihtelu ovat asioita, jotka hyvin hankalasti sopivat perinteiseen generativistiseen kehikkoon). Kieltä ei näin ollen voi tyhjentävästi kuvata abstrakteilla säännöillä, koska se on myös tilannesidonnaista ja opportunistista. Tosipaikan tullen kieliopin säännöt venyvät ja paukkuvat, kieltä voi käyttää myös ”väärin” ja silti tulla ymmärretyksi. Kieltä ei voi irrottaa ihmisen kognition muista mekanismeista eikä siitä, mitä kielellä tehdään (mihin kuuluu muutakin kuin merkitysten koodaamista ”lauseiksi”) – itse asiassa kielen rakennetta ei voi ymmärtää ymmärtämättä sen funktioita.

Ja myös tämä lähestymistapa on tunnettu retoriikassa, runousopissa ja filologiassa koko länsimaisen sivilisaation historian ajan – samoin kuin siinä kielentutkimuksen perinteessä, jossa kieltä tutkitaan yhdessä sen kuvaamien ja kannattelemien kulttuuri-ilmiöiden kanssa, oli kyse sitten tuohitöiden terminologiasta tai obinugrilaisten karhulaulujen metaforiikasta. Monia kielentutkijoita kiinnostavat edelleen todelliset kielelliset tuotokset ja niiden takana piilevät ihmisen psykologian, havainnon ja ajattelun, käyttäytymisen ja vuorovaikutuksen piirteet enemmän kuin abstraktit oletetut säännöt, joille ei vieläkään ole löydetty kunnon empiiristä perustetta. (”Kieligeeniä” tai aivoissa erillisenä piilevää ”kielimodulia” ei ole kiistattomasti pystytty tunnistamaan. Ja kenen kanssa se ensimmäinen kielimutantti olisi puhunut?) Ja tästä päästään myös niihin kielentutkimuksen suuntauksiin, joissa – siltä minusta tuntuu joskus, kun sivusta katselen ja oikein ilkeäksi äidyn – puolestaan spekuloidaan identiteeteillä ja asenteilla ja resursseilla ja sosiaalisilla konstruktioilla niin, että kielen omat ainekset ja rakenteet ja niiden omalla tavallaan kiistämättömät säännönmukaisuudet jäävät aivan sivuosaan…

Chomskyn teorioihin pohjautuvat kielitieteen suuntaukset eivät ole levinneet kaikkialle yhtä tasaisesti. Suomessa aktiivisesti jonkin ”chomskylaisen” mallin mukaan työskenteleviä tutkijoita ei nykyään ole kovin monia, ei ainakaan suomen ja sukukielten tutkimuksen alalla. Unkarissa ”yleinen” tai, kuten asia siellä ilmaistaan, ”teoreettinen” kielitiede (elméleti nyelvészet) sitä vastoin on yhä vahvasti chomskylaisen ajattelun leimaama. (Mikä merkitsee muun muassa, että on hankala löytää sellaista ajantasaista, tieteellistä unkarin kielioppia, josta olisi iloa typologian tai vertailevan kielitieteen suunnalta unkarin kieltä lähestyvälle lukijalle.) Tästä sain jännittävän muistutuksen, kun Index.hu-uutisportaali julkaisi laajan jutun Katalin É. Kissistä, Unkarin nykyään kenties kansainvälisesti tunnetuimmasta kielentutkijasta, joka juuri on ensimmäisenä naisena kautta aikojen (!) saanut Unkarin arvostetuimman tiedetunnustuksen, ”Unkarin Nobeliksi” nimitetyn Bólyai-palkinnon.

Juttu on hyvin tehty, ja Kiss puhuu haastattelussa paljon viisaita asioita (esimerkiksi vähemmistöjen oikeudesta äidinkieleen tai siitä, miten helppoa oikeasti on unkarin [tai suomen] kaltaisen ”pääteviidakkoisen” kielen tietokoneella käsitteleminen, kun kieli on kunnolla tutkittu ja kuvattu). Tässä kohtaa kuitenkin hämmennyin täysin:

(…) Unkarin kielessä aivan erikoista on – ei sitä ehkä voi aivan varmasti väittää, sillä maailmassa on yli 7000 kieltä, joista vain harvat on systemaattisesti kuvattu, mutta kuvatuista kielistä unkarissa puhutun lauseen rakenne vastaa kaikkein parhaiten loogista rakennetta.
– Mitä tämä merkitsee?
– Annan esimerkin. Unkarissa Mindenki két könyvet is elolvasott [‘Jokainen luki kaksi kirjaa’] ja Két könyvet is mindenki elolvasott [‘Kaksi kirjaa luki jokainen’] eivät merkitse samaa. Ensimmäisessä lauseessa on kyse kaksi kertaa niin monesta kirjasta kuin on henkilöitä, joihin tuo ”jokainen” viittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa puhutaan yhteensä kahdesta kirjasta. Englannissa molemmat merkitykset [!] ilmaistaisiin lauseella Everybody read two books. Englannissa on sitten ilmaistava toisin sanoin, kummasta merkityksestä on kyse. Unkarissa looginen rakenne koodautuu lauseen puhuttuun muotoon [a mondat hangzó formája, ‘lauseen kuuluva muoto’].

Logiikan peruskurssilla vuonna yks ja kaks tämmöiset asiat selitettiin operaattoreilla ”kaikki” ja ”on olemassa”. Ensimmäisen lauseen looginen rakenne voisi olla jotain sinne päin kuin ”kaikille x:ille on totta se, että x luki kaksi kirjaa”, jälkimmäisen taas ”on olemassa kaksi kirjaa, joille on totta se, että kaikki x:t lukivat ne”. Ja juuri tämä on chomskylaisen kielentutkijan mielestä se kaikkein mielenkiintoisin juttu. Unkarilaisen generativistin mielestä vastaavasti unkarin kielessä on hienointa se, että nämä postuloidut loogiset perusrakenteet, siis lauseen ”todellinen” syvämuoto, voidaan unkarin kielessä koodata ”puhutuksi muodoksi” säännöillä, jotka asettelevat sanoja tiettyyn järjestykseen. Aivan niin kuin jo generatiivisen kielitieteen alkuaikoina Ameriikan ihmemaassa!

Chomsky lähti aikoinaan kehittämään malliaan pelkästään englannin kielen pohjalta, jossa sanoja ei juurikaan taivuteta. Siispä sen ytimessä oli syntaksi, lauseoppi, joka englannissa merkitsee lähinnä vain sanojen järjestystä (Donald hates Hillary on eri asia kuin Hillary hates Donald). Unkarissa, kuten suomessakin, sanajärjestys on niinsanotusti ”vapaa”, ja näitä kieliopillisia suhteita – esimerkiksi subjektia ja objektia, eli kuka vihaa ketä – ilmaistaan mm. kunnon suomalais-ugrilaisilla sijapäätteillä. Mutta kun alkuperäistä mallia hieman tuunataan ja otetaan mukaan informaatiorakenne (vanha informaatio, uusi informaatio, ”fokus” eli erityisesti korostettavat asiat) ja sen vuorovaikutus semmoisten ihanan eksaktien logiikkajuttujen kanssa kuin juuri operaattorien ”kaksi” ja ”kaikki” vaikutusalat tuossa äskeisessä kirjaesimerkissä… niin hupsista, käykin ilmi, että unkarissa tehdään sanajärjestyksen avulla sellaisia loogisia erontekoja, jotka loistavasti sopivat juuri sanojen siirtelemistä ja loogisten operaattorien lineaarista järjestystä korostavaan malliin.

Unkari sopii itse asiassa tähän vielä paremminkin kuin suomi, koska unkarin kielessä on verbiprefiksejä, jotka tietyissä sanajärjestysvarianteissa eroavat verbistä ja toisissa ei (ja tälläkin voidaan ilmaista kivoja merkitysvivahteita), ja koska unkarin kielessä on määräiset ja epämääräiset artikkelit eli ”määräisyyden” käsite voidaan ottaa suoraan englanninkielisistä esikuvista pohtimatta tai kyseenalaistamatta sitä sen kummemmin. (Suomessa viime vuosikymmeninä käyty keskustelu siitä, voiko puhekielen se oikeastaan olla jo määräinen artikkeli, on kivasti osoittanut, että ”määräisyys” ja ”artikkelius” ovat oikeasti nippu toisiinsa liittyviä piirteitä ja ”määräinen artikkelius” siksi siitä kiinni, miten kriteerit määritellään.)

Tämän takia siis Unkarissa suuri osa kielitieteen valtavirtaa on viime vuosikymmenet elänyt omassa oudossa maailmassaan etsien abstrakteja sääntöjä, joilla heidän ”unkarin kieleksi” nimittämäänsä abstraktia, idealisoitua rakennelmaa kuvataan, ja kehittäen niiden tueksi ”laboratoriolauseita”, joita ehkä periaatteessa jossakin tietyssä kontekstissa ja jollakin tietyllä painotuksella joku vaikka saattaisi lausuakin. (Lupaan syödä hatullisen jotain asianmukaista ainetta, jos joku todistaa minulle, että joku on spontaanisti tosielämässä tuottanut semmoisen lauseen kuin A könyvet a fiúnak gyorsan olvasó lány itt van ‘Kirjan pojalle nopeasti lukeva tyttö on täällä’.) Myönnetään, tämä oli ehkä turhan ilkeästi ja ennakkoluuloisesti sanottu, semminkin kun otetaan huomioon, että chomskylaisetkin ovat viime vuosina ruvenneet tutkimaan semmoisia aiemmin ennenkuulumattomia juttuja kuin laajoja aineistoja tai kielen muutosta. (Katalin É. Kiss esimerkiksi on viime vuosina ”löytänyt” unkarin kielen varhaishistorian ja sukukielten tutkimuksen.)

Yhdestä asiasta kuitenkin tekee yhä mieleni syyttää Unkarin valtavirtakielentutkijoita. Heidän suhteensa kielen käyttöön on ollut avoimen elitistinen, eli tavallisen kielenkäyttäjän ongelmat eivät ole heitä juuri koskettaneet. Sekä chomskylaiset ”teoreettiset” lingvistit että sosiolingvistit (jotka Unkarissa ovat hyvin väkevästi sosio-) näkevät kielen luonnonilmiönä, jonka toimintaa ja muutoksia ei kannata, ei oikeastaan saakaan yrittää ulkopuolelta ohjailla, koska sillä on omat lakinsa. ”Oikeakielisyydestä” intoileminen on epätieteellistä, piste. Heitä, toisin kuin Suomessa monia vakavia ja kunnianhimoisia kielentutkijoita, ei siis kiinnosta ottaa vastuuta myöskään yleiskielen normien kehittämisestä, eikä se ilmeisesti kuuluisi yhteiskunnankaan tehtäviin; tuossa yllä linkittämässäni haastattelussa Katalin É. Kiss yhä sanoo, että ”kielenhuolto ei kuulu niihin kysymyksiin, joita pitäisi käsitellä valtion tasolla”.

Samaan aikaan tavalliset unkarin kielen käyttäjät eivät ole koulussa saaneet oppia teoreettisen kielitieteen hienouksia, vaan heihin on perinteisellä karttakeppimetodilla iskostettu tiukan normatiivinen näkemys ”oikeasta” yleiskielestä, josta poikkeavat murteelliset tai arkikieliset muodot ovat ”rumia” ja ”väärin”. Siispä monet heistä näin arjessa usein haluavat tietää, ”mikä on oikein”, ”miten tämä pitää kirjoittaa” tai ”onko unkarin kielessä tämmöistä sanaa kuin…”. Tällaiset kysymykset ovat kunnianhimoisten kielentutkijoiden mielestä samaa luokkaa kuin jos kysyttäisiin, saako tuhkarokko nostattaa ihottumaa tai tykkääkö aurinko lapsista. Siispä niihin vastaaminen on paljolti jäänyt joko tutkimuksen terävimmän kärjen ulkopuolisten tutkijoiden tai innokkaiden maallikko-kielimiliisien harteille, ja ”kielentutkijoiden” ja ”kielenhuoltajien” välille on revennyt suomalaisesta näkökulmasta katsoen täysin käsittämätön juopa.

Ja jos kielestä yritetään puhua oikea-väärä-akselin ulkopuolella, ainoaksi ulottuvuudeksi jää tämä ”meidän erikoinen, ihmeellinen, ainutlaatuinen kielemme” -mystiikka. Myös sille on loputon kysyntä etenkin sellaisten kansojen parissa kuin unkarilaiset ja suomalaiset, jotka vuosisatojen mittaan ovat tottuneet jatkuvasti päivittelemään ja ihmettelemään oman kielensä muka totaalista erilaisuutta. Ja siksi, kerrankin kun ansioitunut (naispuolinen!) kielentutkija saa tunnustusta ansioistaan ja sen mukaista julkisuutta, niin tämä sinänsä monessa suhteessa hyvä ja mielenkiintoinen juttu pitää otsikoida Unkarin kielen logiikka herättää kiinnostusta myös ulkomailla. Näin, niin järjetöntä kuin se onkin, annetaan kuva siitä, että vakava kielitiede löisi kättä nationalistisen populismin kanssa.

 

Mainokset