Jo viimekertaisessa kirjoituksessani viittasin Suomen murteiden sanakirjan artikkeliin hippulat. Siitä löytyy myös Peräseinäjoelta muistiin pantu sanonta Menöö jotta hippulat vinkuu ja norkoolit soittuu. Nuo norkoolit tunnetaan eri puolilta Suomea myös muodoissa morkoonit, morkoolit tai porkoolit (ja varmaan muinakin variantteina), ja aivan kuten hippulat eivät juuri koskaan tee muuta kuin vinkuvat, myöskään ”morkooneista” tms. ei ilmeisesti puhuta muussa yhteydessä kuin sanonnassa niin että morkoonit (tms.) soi, jolla kuvaillaan jonkinlaista vauhdikasta, äänekästä tai muuten rempseää menoa, mahdollisesti myös selkäsaunaa tai kuritusta.

Kukaan ei siis tiedä, mitä salaperäiset morkoonit ovat, paitsi että ne osaavat jollakin komealla ja rempseällä tavalla soida. Niinpä morkooneista kysellään ja keskustellaan erinäisillä kielipalstoilla ja foorumeilla tavan takaa. Tietääkseni ei kuitenkaan kukaan ole vielä löytänyt niille pätevää etymologiaa. Yhden netissä näkemäni viitteen mukaan (lehtijuttuun, jota itseään ei enää löydy) joku Suomen murteiden sanakirjan tutkija olisi varovasti arvellut sanan liittyvän ”aamuun” (ruotsin morgon siis) tai ”aamukelloihin”– mikäpä muu aamuisin soisi kuin kirkonkellot. Tästä selityksestä käytiin myös tiukka vääntö yhdessä kielipalstakeskustelussa, johon itsekin jouduin mukaan. Ajattelin vielä pelastaa ajatukseni, toivottavasti vähän selkeämmässä muodossa, myös paremmin tavoitettavissa olevaan ympäristöön.

Siis. Morkooni-sana vaikuttaa muotonsa puolesta olevan vierasta perua, ja ensimmäisenä tuota muistuttavana mahdollisena lähtömuotona varmaan useimmille suomalaisille tulee mieleen ruotsin morgon. Tässä on kuitenkin se äänteellinen mutka, että morgon-sanan ääntämys useimmissa Suomessa puhutun ruotsin muodoissa on suunnilleen ”mor(r)on”, ja toisen tavun vokaali on joka tapauksessa aina lyhyt ja painoton. ”Morkoonin” pitäisi tällöin perustua kirjoitetun muodon huolelliseen luentaan, ja kun morkoonit soi näyttää olevan kansankielessä laajalle levinnyt sanonta, niin tämmöinen kirjallinen tausta ei tunnu oikein uskottavalta.

Vielä enemmän selitysvaikeuksia kuitenkin tuottaa sanan merkitys. Kyllähän kirkonkellot (pyhä)aamuisin soivat, mutta ei niitä ole ollut kovin yleisesti tapana nimittää ”aamukelloiksi” (ainakaan Ordbok över Finlands svenska folkmål ei tunne hakusanaa morgonklockor, morgonringning ‘kirkonkellojen ensimmäinen soitto pyhäaamuna’ on tosin merkitty muistiin Tenholasta) eikä varsinkaan pelkästään ”aamuksi” tai ”aamuiksi”. Morgon-selitys olisi heti paljon uskottavampi, jos jostakin löytyisi sanonta tai ilmaus ”aamujen soimisesta”.

Tässä muistelemassani nettikeskustelussa moni tuohon ”aamukellot”-selitykseen tykästynyt kuvaili siitä nousevia eläviä mielikuviaan. Kyllähän sitä kun pyhäaamuna krapulassa herää kirkonkellojen moikinaan, niin siinä on aamukelloa kerrakseen. Tai jos joku saa turpaansa niin että morkoonit soi, niin sehän on kokemuksena verrattavissa läheltä kuultuun kirkonkellon kumahdukseen. Kylläkyllä, monenlaiset mielleyhtymät ovat kielikuvissa mahdollisia. Ja kyllä etymologit ja sananselittäjät jossakin mielessä usein operoivat niin kuin Seitsemän veljeksen sokea eno, ”tunteensa viittauksen” varassa. Mutta: kaikki mielleyhtymät ja intuitiot eivät ole samanarvoisia.

Me ihmisethän emme luonnostamme ole hyviä todennäköisyyslaskennassa. (Tästä on peliteollisuus elänyt maailman sivu, ja tämän takia Monte Carlo ja Las Vegas on rakennettu.) Tämä johtuu osaltaan siitä, että meille on evoluutiossa kehittynyt kyky hahmottaa kivoja kuvioita, yhteensopivuuksia, samankaltaisuuksia. Ilman tätä mukavaa mahatuntumaa me emme oppisi kieltä, emme lukemaan, käyttämään karttoja tai muita symboleja, emme osaisi yleistää, että kärpässienet noin yleensä ovat myrkyllisiä mutta herkkutatit eivät. Varjopuolena on se, että me luotamme intuitiivisesti hahmottamiimme kuvioihin ihan liikaa. (Esimerkiksi onnenpeleissä.) Ja kun olemme päättäneet, että näinhän se on, koska tämä kuvio tuntuu hyvältä, meidän on vaikea muuttaa mieltämme. Koska näin nämä asiat koetaan. Tämän takia kieliasioissakin niin moni asiantuntijalle osoitettu kysymys ei ala Onko… tai Miten… vaan Eikö olekin niin, että…?

Ja, niin ikävältä kuin se tuntuukin, alan tutkijan ns. valistunut mahatuntuma on eri asia kuin tavallisen tallaajan. Etymologioiden ja sanojen historian parissa puuhailleella ihmisellä on erilainen tieto ja erilainen käsitys siitä, mikä kielen muutoksessa on mahdollista, miten sanonnat rakentuvat tai mihin kielikuvat perustuvat. Tutkijan kuviosilmä ei tartu heti ensimmäiseen pinnalliseen samankaltaisuuteen (morkoonit muistuttaa morgon-sanaa niin kovasti, että ”se ei voi olla sattumaa”) vaan etsii mieluummin yhtäläisyyksiä muihin samantapaisiin ilmauksiin ja niiden rakenteisiin. Ja nyt semmoista ei oikein löydy – en äkkiseltään tiedä yhtään kielikuvaa, jossa ’aamua’ merkitsevällä sanalla ilmaistaisiin kovaa ääntä tai muuten räyhäkkää menoa.

Mietitäänpä siis, mikä voisi olla semmoinen morkooni, joka oikeasti soi ja jonka soimiseen esimerkiksi kovaa vauhtia tai komeaa, rempseää meininkiä voitaisiin verrata. Eiköhän semmoinen soiva vehje kuitenkin sopisi olemaan jokin kirkkolatinan organum– tai kreikan organon-sanan jatkaja? Läntisessä Euroopassa tätä nimeä kantavat mahtavana kirkko- ja juhlasoittimena tunnetut urut, ruotsiksi nykyään yleensä alasaksalaisittain orgel mutta murteissa ja vanhemmiten myös orgor, määräisessä monikkomuodossa myös orgona. Organum-kantaisia nimityksiä on voitu käyttää myös juhla- ja markkinasoittimina tunnetuista urkuharmoneista ja posetiiveista. Venäjällä, missä ortodoksisiin kirkkoihin kelpaa soittimeksi vain ihmisääni, organon/organum-sanan jatkaja merkitsee paljon vaatimattomampaa vehjettä: vargan on munniharppu eli juutalaisenharppu, se hampaita vasten näppäiltävä pikku soitin, jota soitettaessa suu toimii kaikukoppana ja säätelee myös äänenkorkeutta.

Nythän ei murteellisen ruotsin orgona eikä venäjän vargan ala m:llä. Ei myöskään p:llä eikä n:llä niin kuin porkoolit tai norkoolit. Eikä sanojen alkuun suomen kielessä normaalisti ilmesty jostain tyhjästä m-, p- tai n-konsonanttia. Mutta morkoonit ei olekaan tavallinen sana, joka tarkoittaisi jotakin, vaan olennaista ja viehättävää tässä niin että morkoonit soi -sanonnassa on nimenomaan se, että kukaan ei oikein tiedä, mitä ne morkoonit ovat, eikä sillä edes ole niin kauheasti väliä.

Olen siis aika valmis veikkaamaan, että niin että morkoonit soi on saanut alkunsa kenties vähän pieleen kuullusta tai kenties jo alun alkaen johonkin toiseen sanaan sekaantuneesta viittauksesta esimerkiksi urkuihin. Komean juhla- tai sakraalisoitannon kielikuvillahan usein kuvitetaan jonkin vauhdikasta tai dramaattista tapahtumista (esimerkiksi saksan fiel mit Pauken und Trompeten durch ‘epäonnistui (esim. kokeessa) patarumpujen ja trumpettien kera’). Tämä yhteys todelliseen soittopeliin on kuitenkin heti jäänyt hämäräksi, ja näin morkoonit (porkoolit, norkoolit jne.) ovat alkaneet elää omaa, villiä ja vapaata elämäänsä suomen kielen kuvaannollisten ilmausten hupiosastolla.

Mutta: tämä on edelleenkin veikkaus. Siksi kirjoitan tästä tässä jaarittelublogissani enkä jonkin kielitieteellisen julkaisun palstoilla. Asian selvittämiseksi pitäisi oikeasti lähteä tutkimaan niin että morkoonit soi -ilmauksen taustoja ja esiintymistä suomen kielessä, murreaineistoissa, teksteissä… Ja etsimään muita mahdollisia sanoja, joihin sekaantuminen voisi selittää oudot alkukonsonantit tai jonkin niistä. Oikea kielitiede kun on empiiristä tiedettä, jonka tekemiseen ei asiantuntevakaan mahatuntuma riitä.

Mainokset