Näiden kielijaaritusteni keskeisenä teemana tuntuu olevan turhautuminen siihen, miten vähän ns. suuri yleisö tietää kielen olemuksesta ja kielen tutkimuksesta. Ja miten jokainen kieltä osaava on mielestään kielen asiantuntija. Outoa kyllä, samoissa ihmisissä, joille on koulussa opetettu englannin tai ruotsin vahvoja verbejä tai muita sääntöjen poikkeuksia jotka ”pitää vain tietää”, tai joiden päähän on taottu, että ”sydämeen mahtuu vain yksi ämmä” vaikka kaikki siihen ääntävät tupla-ämmän, samoissa ihmisissä, jotka on koulussa ”peloteltu kieliopilla”, elää kaikesta huolimatta usein yhä vahva usko siihen, että kielen ja sen rakenteiden logiikka on ilmeinen ja kaikille avoin. Kyllä kansa tietää.

Sanojen, fraasien ja rakenteiden pitäisi siis käydä järkeen. Moniosaisten ilmausten pitäisi ”tarkoittaa” jotakin, ja mieluusti niin, että kokonaisuuden merkitys selittyy osien perusteella. Jos näin ei ole, sitten keksitään jokin mahatuntumalla pätevältä vaikuttava selitys, ja tästä selityksestä pidetään kiinni henkeen ja vereen, sitä lujemmin, mitä koukeroisempi se on.

Yksi takavuosina jossakin alan radio-ohjelmassa kuulemani loistoesimerkki oli ilmaus jonninjoutava.  Muuan innokas ohjelman kuuntelija oli keksinyt, mistä tämä kummallinen jonni tähän on tullut. Sehän on tietenkin ”John”, englanninkielinen tavallinen miehennimi, ja ilmaus olisi syntynyt Amerikan-siirtolaisuuden aikaan jonkinlaisessa ”raukat vain menköhöt merten taa” -tunnelmissa. Ameriikan ihmemaassahan suomalaisista Jusseista tuli Jonneja, ja kotimaahan jäävät olisivat kitkerästi todenneet noista lähtijöistä, että ne ovat ihan jonniksi joutavia, saavatkin mennä. (Ja tämä tapahtui siis kauan ennen kuin ES-energiajuomaa kittaavasta jonnesta oli tullut käsite.)

Oikeasti: jotta tämä pätisi, pitäisi löytää jotain todisteita siitä, että Amerikkaan lähtijöitä tai amerikkalaisia on nimitetty ”jonneiksi”. Samoin pitäisi pystyä selittämään, miten ja miksi  jonniksi joutavasta olisi tullut jonninjoutava kun ei anteeksiantamisesta ole missään tullut anteenantamista eikä hyväksikäytöstä hyvänkäyttöä. Ja lisäksi pitäisi löytää vähintään yksi esimerkki siitä, että ”Amerikkaan lähtijän” nimitys on yleisemmin ruvennut merkitsemään ”kelvotonta” tai ”mitätöntä”. Ei haittaisi, jos edes tuo Jonniksi joutava ihan oikeasti löytyisi jostakin muistiin merkittynä. Toisin sanoen: pätevän alkuperäselityksen pitäisi selittää sekä muodon että merkityksen mahdolliset muutokset, mielellään tukea niitä rinnakkaisesimerkeillä, ja jos vain mahdollista, hyvä olisi olla todistusaineistoakin siitä, että oletettu alkumuoto on oikeasti jossain esiintynyt. Oikeasti tuo jonnin- lienee joko samantapainen merkityksetön alkusoinnutteleva alkuosa kuin sanoissa typötyhjä, upouusi, putipuhdas tai sitten jokin harvinaisempi jo-pronominikannan muoto: joko itämurteinen yleiskielen jonkin-muodon vastine tai kenties kivettynyt terminatiivimuoto ’johonkin asti’ (vrt. kuni mihin asti, niin kauan kuin’).

Kansa siis mielellään tietää myös etymologiat. Suppeammassa merkityksessä  kansanetymologiasta puhutaan kielitieteessä silloin, kun kansa ei pelkästään tiedä vaan myös rupeaa ”tietonsa” mukaisesti vääntämään jonkin sanan muotoa järkeenkäyvemmäksi. Näin käy usein sanoja lainattaessa. Eksoottinen ulkomaanlintu, jonka alun perin ehkä arabialais-persialaista perua olevan nimen suomalaiset oppivat tuntemaan ruotsin papegoja-muodossa, sai meillä nimekseen papukaija (eikä esimerkiksi ”papekoija”), koska sekä papu että kaija tarkoittavat jotakin. Jälkimmäinen on sekä naisennimi että lokin nimitys monissa murteissa. Lintu mikä lintu – jonkinlaiseen tutumpaan lintuun tämän oudon linnun nimitystä on yritetty yhdistää myös vanhassa englannissa (popinjay niin kuin jay ‘närhi’) ja italiassa (pappagallo niin kuin gallo ‘kukko’).

Suosikkiesimerkkini kansanetymologioista tulee kuitenkin ruotsin kielestä. Marian ilmestyspäivän (24.3.) vanha nimitys oli (nykyruotsalaistetussa muodossa) Vårfrudag, ‘meidän rouvamme päivä’, mistä kansankielessä vähitellen kehittyi jotain sen tapaista kuin våfferdag. Kun sitten reformaatio vei suurimman osan Neitsyt Marian kulttiin liittyneistä tavoista ja sanastosta ja myös ilmaus vår fru jäi käytöstä, nimestä våfferdag tuli tavalliselle medelsvenssonille käsittämätön ja se piti muuttaa ruotsalaiseen järkeen käyväksi. Ja mikäs kävisi ruotsalaiseen järkeen paremmin kuin leppoisa herkuttelu. Marianpäivä tunnetaan yhä monin paikoin nimellä våffeldag, ja silloin kuuluu asiaan vanhan tavan mukaan syödä vohveleita.

Kansanetymologioihin liittyvät tavallaan myös ne kysymykset sanontojen ja kielikuvien alkuperästä, joita usein kielipalstoilla pohditaan. Kuka mahtoi olla se Jokinen, jonka eväät levisivät, tai se Esteri, jonka alapäällä havainnollistetaan ankaraa vedentuloa? Mikä on se ällikkä, jolla lyödään kun lyödään ällikällä, mikä on se päläs, josta päästään, kun päästään pälkä(h)ästä, mikä on se kiikki, johon jäädään, kun jäädään kiikkiin? Miksi hankalista asioista suoraan puhuttaessa nostetaan kissa pöydälle, miksi liian hyväuskoinen ihminen voi elättää kyytä povellaan, ja miksi varasteleva ihminen on pitkäkyntinen?

Monille näistä löytyy ilmiselvä selitys entisaikojen elämänmenon unohtuneesta käsitteistöstä. Kiikki (kuten Suomen murteiden sanakirja kertoo) on kinnerpuu eli kapula, joka kiinnitetään teurastetun eläimen jalkoihin tai pistetään niiden läpi, ja tämän kapulan avulla ruho sitten ripustetaan naruun käsiteltäväksi. Pälkäästä taas pääsee se, joka saa jalkansa irti eräänlaisesta vanhanaikaisesta suksensiteestä. Kyyn elättäminen povella ei suinkaan – niin kuin yhdessä kielipalstakeskustelussa aikoinaan epäiltiin – liity tarinaan paljasrintaisesta paratiisin Eevasta ja käärmeestä vaan jo antiikista tunnettuun satuun liian hyväsydämisestä miehestä, joka nosti löytämänsä kohmettuneen käärmeen takkinsa poveen lämmittelemään, ja hullustihan siinä kävi. Tämän ymmärtämiseksi pitää tajuta, että povi alun perin tarkoittaa takin tai pusakan tms. sisäosaan rinnan kohdalle, vyön yläpuolelle (vrt. povitasku) muodostuvaa pussintapaista, jota voi käyttää ikään kuin taskuna. Se, että povi – tai sen merkitysvastineet suuremmissa kielissä, kuten englannin bosom tai saksan Busen – on ruvennut viittaamaan lähinnä naisihmisen maitorauhasiin, on 1800-luvun viktoriaanisen kainostelun ja 1900-luvun amerikkalaisen viihdekulttuurin tissifiksaation hedelmää.

Kun niin monelle oudolle sanonnalle ja kielikuvalle siis löytyy tämmöinen järkeenkäypä konkreettinen selitys, on helppo ruveta ajattelemaan, että semmoinen löytyy poikkeuksetta kaikille. Tämän pohjalta rohkeasti rakennettuja etymologiatarinoita on ruvennut viime vuosina kiertelemään erilaisilla kieli- ja sanapalstoilla. Yhden pitemmän väittelyn kävin aikoinaan juuri tuosta ällikällä lyömisestä. Ällikkä nimittäin, näin kuuluu tarjottu selitys, on erityinen piikkipäinen nuija, jolla teurastettavaa eläintä lyötiin otsaan sen tainnuttamiseksi, vähän niin kuin teuraseläimet nykyään tainnutetaan ampumalla otsaan pulttipistoolilla. Nythän en ole mikään teurastuksen historian asiantuntija, mutta haastan tämän selityksen esittäjän tuomaan näytille alkuperäisen ällikän ja todisteet siitä, että sitä on tosiaankin kutsuttu ällikäksi. Muuten en usko.

Nimittäin: miksi ihmeessä olisi tuommoisia piikkinuijia ruvettu askartelemaan, kun joka talossa oli varmasti ainakin yksi kunnon kirves, jonka hamarapuoli olisi ajanut saman asian? Ja miksi ylipäätään tainnuttaa? Ällikkäkeskustelua käydessäni selvitin Toivo Vuorelan Suomalainen kansankulttuuri -kirjasta, että teurastus ennen vanhaan oli nykyisestä eläinsuojelunäkökulmasta katsoen todella hurjaa touhua. Elukoita ei yleensä tainnutettu laisinkaan vaan vain sidottiin jalat (ja kaadettiin elikko nurin tai ripustettiin köyteen riippumaan) ja pistettiin puukolla veri vuotamaan. (Niin, tiedättehän sanonnan huutaa kuin pistetty sika?)

Väitän siis, ja niin väittävät etymologiset sanakirjatkin, että mitään konkreettista ällikkä-esinettä ei ole ikinä ollut olemassakaan, vaan ällikällä lyöminen on kielikuva, joka perustuu älli, ällistyä, ällistellä -sanueeseen. Samoin on turha etsiä niitä hippuloita, jotka vinkuvat silloin kun mennään lujaa. Kyseessä on pelkästään kuvaileva sanonta, joka perustuu hip-alkuisten ekspressiivisanojen äännesymboliikkaan. (Sama äännesymboliikka toimii muissakin tarkoituksissa, missä kuvailevia kiertoilmauksia tarvitaan: hippuloiksi voi nimittää jotakin kevyesti killuvaa tai riippuvaa, esimerkiksi miehen genitaaleja, kuten Suomen murteiden sanakirjan hippulatartikkelista käy ilmi. Tämä ei siis tarkoita, että hippuloiden vinkumisella olisi alkuaan viitattu kuvitteelliseen juoksuvauhtiin, joka on niin kova, että se aivan kirjaimellisesti saa miespuolisen juoksijan kulkuset kilisemään.)

Kansan konkretian kaipuu on yhtä kova kuin sen usko siihen, että kielessä kaikelle on ns. järkeenkäypä selitys. Loistavimpia esimerkkejä tästä on tuo edellä mainittu pitkäkyntinen. Nythän on niin, että kynsi-sanaa (varsinkin monikossa) käytetään murteissa usein tarkoittamaan koko sormea. Ja kielikuva, jonka mukaan varastelemaan taipuvaisella ihmisellä on ”pitkät sormet” (joilla paremmin ylettyy käsiksi toisen omaan), tunnetaan myös esimerkiksi ruotsissa, saksassa ja virossa. (Vaihtoehtoisesti varkaan sormet voivat olla ”käyrät” eli taitavat taipumaan – saksan krumme Finger – tai jotenkin tahmeat, että niihin ”tarttuu” kaikenlaista: vanhassa ruotsissa tunnettiin tjäriga fingrar ‘tervaiset sormet’, unkarissa varasteleva ihminen on enyveskezű, ‘liimakätinen’.)

Mutta kuka välittäisi kielikuvista ja niiden kansainvälisistä yhteyksistä tai sanojen murteellisista merkityksistä, kun konkreettisenkin selityksen voi keksiä lähtien siitä merkityksestä, joka kynsi-sanalla nykysuomalaiselle on? Olen muutamankin kerran törmännyt netissä selitykseen, jonka mukaan pitkäkyntiset eli varkaat ennen vanhaan kasvattivat yhden sormenkynnen pitkäksi tiirikoidakseen sillä lukkoja auki. Ihan oikeasti hei – miettikääpä, millaista pitkien kynsien kasvattaminen olisi entisajan hygieniaoloissa ollut, miten järkevää olisi ihmisen ollut kantaa tällaista näkyvää varkaanmerkkiä aikana, jona vähemmästäkin saattoi joutua erinäisillä primitiivisillä ja julmilla tavoilla rangaistuksi, ja miten todennäköistä on, että tämmöinen kynsiviritelmä olisi oikeasti toiminut entisajan raskasrakenteisiin ja karkeatekoisiin lukkoihin. Se, että kukaan edes puolitosissaan esittää näin tolkutonta ”etymologiaa”, kertoo tosiaankin siitä, miten väkevä on kansan usko kielen ja todellisuuden tiiviiseen ja konkreettiseen yhteyteen.

Mainokset