Enpä ole taas aikoihin ehtinyt kirjoittelemaan. Mutta tämä juttu on nyt muutamia viikkoja muhinut virtuaalisessa pöytälaatikossani, ja nyt on vaihteeksi taas aikaa blogautella. Aihe sinänsä on ikivihreä ja luultavasti jollain tapaa tuttu useimmille historiallisen kielentutkimuksen parissa puuhaileville.

Sähköpostiini tömähtelee muutaman kerran vuodessa viestejä, jotka päätyvät suoraan kansioon, jonka nimeksi olen antanut curiosa (tiedän kollegoja, joilla vastaava kansio kantaa paljon epäkohteliaampaa nimeä). Minulle nämä viestit tulevat yleensä (ulko)unkarilaisilta, jotka jossain yhteydessä ovat törmänneet nettiin sorvaamiini suomalais-ugrilaisia kieliä käsitteleviin valistuskirjoituksiin (esimerkiksi tähän). Ja unkarilaisista monethan eivät nykyään tykkää suomalais-ugrilaisesta kielisukulaisuudesta ollenkaan.

Ajatus, joka modernissa muodossaan kehittyi etenkin toisen maailmansodan jälkeen länteen paenneiden ulkounkarilaisten parissa ja järjestelmänvaihdoksen jälkeen palasi Unkariin suuren ”no nyt siitä saa vihdoinkin puhua” -innostuksen vallassa, menee suunnilleen näin: unkarin ja kaiken maailman kalanrasvanhajuisten barbaarikielten sukulaisuus keksittiin alun perin Wienin Habsburg-hallitsijoiden toimeksiannosta unkarilaisten nöyryyttämiseksi, ja toisen maailmansodan jälkeen sen ottivat käyttöön Moskovan vallanpitäjät samasta syystä. ”Suomalais-ugrilaisella teorialla” siis peitetään näkyvistä totuus, jonka mukaan unkarilaiset ovat sumerilaisten, skyyttien, hunnien, muinaisten egyptiläisten tai melkein minkä hyvänsä mahtavan soturi- tai korkeakulttuurikansan jälkeläisiä. Tällä ajatuksella voidaan edelleen oikeuttaa erinäisiä vaihtoehtoteorioita enemmän tai vähemmän wettenhoviaspalaisine vaihtoehtoetymologioineen.

Ja näin siis kirjoittaa Australiassa asustava unkarilainen. Jaan kirjeen seuraavassa katkelmiin ja kommentoin kutakin kohtaa erikseen, koska niistä nousee esiin kiintoisia kysymyksiä. Ei vain sen kannalta, mitä unkarilaiset tietävät ja uskovat äidinkielensä historiasta. Tämä kirje itse asiassa aika kivasti kokoaa yhteen monia keskeisiä väärinkäsityksiä ja antaa aihetta pohtia, mitä kielestä, mistä hyvänsä, missä hyvänsä, kuuluisi tietää ja opettaa.

Dear Johanna,

Nem őriztünk együtt libát, sanoo unkarilainen tämmöiseen, eli “ei me olla oltu yhdessä hanhipaimenessa”. Varsinkin naispuolisen tuntemattoman henkilön puhutteleminen etunimellä on ärsyttävää, ja tässä tapauksessa varmaan ihan tarkoituksella.

You claim to be Finnish and teaching at universities- that’s a disgrace because you capitalize on your institutional privilege to advance your very unethical and unprofessional thoughts on the Hungarian language. You sound absolutely suicidal,- if Finnish cannot enjoy a famous past why should Hungarian be able to relate its past in more commendable terms.

No niin. Ensinnäkin on häpeällistä, että käytän yliopiston opettajan asemaani hyväksi välittääkseni ”epäeettisiä ja epäammattimaisia” käsityksiäni unkarin kielestä. Adjektiivin suicidal käyttöä tässä en aivan ymmärrä, mutta ilmeisesti ajatus on, että kun katkerana ja kateellisena haluan tuhota unkarin kielen loistokkaan esihistorian, tämä järjetön tuhoamisen halu on jotenkin verrattavissa itsemurhayritykseen.

Kirjoittaja ei valitettavasti kerro, mikä julkaisemani teksti on häntä erityisesti ärsyttänyt. Siksi on vaikea myös päätellä, mikä tekstissäni on hänestä ollut erityisen epäeettistä tai epäammattimaista. Katsotaanpa, selviääkö se tuonnempaa.

Even if you speak Hungarian you don’t understand its lexical, syntactic and semantic algorithms.

Siis: vaikka osaankin unkaria, en ymmärrä sen ”leksikaalisia, syntaktisia ja semanttisia algoritmeja”. Hm, tuommoiset termit eivät ole lingvistiikassa laajalti käytettyjä, enkä suoraan sanoen oikein tiedä, mitä niillä tässä ajetaan takaa. Algoritmihan on sarja sääntöjä, joilla määritellään sarja operaatioita, esimerkiksi tietokoneohjelma. Tietokonelingvistiikassa (jota en erityisemmin tunne) on varmaankin laadittu kaikenlaisia algoritmeja kielen sanaston, lauserakenteiden tai merkitysten käsittelyyn. Mutta tässä ei ilmeisesti kuitenkaan ole kysymys unkarin tai muun kielen työstämisestä tietokoneella. Pelkään pahoin, että tässä tähdätään siihen suosittuun huuhaalingvistiseen ajatukseen, että jokin tietty kieli (yleensä huuhaalingvistin oma) perustuu jonkinlaiseen korkeammantasoiseen logiikkaan, elegantimpiin ja tehokkaampiin sääntöihin kuin muut kielet.

Whorfin–Sapirin hypoteesi eli ajatus kielen ja maailmankuvan tai ajattelutavan tiukasta ja elimellisestä yhteydestä on aina tehonnut maallikkoihin (kuten vaikkapa Arrival-elokuvakin taas kerran osoitti). Unkarissa monet uskovat, että koska unkarin kieli on niin selvästi erilainen kuin tunnetummat naapurinsa, myös sen takana oleva unkarilainen ajattelutapa on aivan erilainen (ja varmaan myös parempi ja fiksumpi). Tätä ajatusta pönkitetään mielellään esimerkiksi unkarilaissyntyisen ydinfyysikko Ede/Edward Tellerin, vetypommin keksijän suuhun pannulla väitteellä: ”uusimman havaintoni mukaan on olemassa yksi kieli, ja se on unkari”. Teller kuulemma lausui näin viimeisinä elinvuosinaan vanhassa kotimaassaan vieraillessaan, kenties jonkinlaisessa nostalgianpuuskassa. Ja joka haluaa pukea hellät tunteensa äidinkieltään kohtaan tällaiseen muotoon, ei varmaan myöskään piittaa siitä, että ei unkarin kielen taito eikä sen puute oikeasti todista mitään kenenkään matemaattis-luonnontieteellisestä lahjakkuudesta tai lahjattomuudesta.

Your presentation has no professional rigor whatsoever. It’s purely kindergarten language to defend the indefensible.

Tällaisiin syytöksiin on tietenkin mahdoton vastata, kun en tiedä, mihin teksteistäni tässä viitataan. Mutta näin yleisesti: historialliseen kielitieteeseen kuten moniin muihinkin tieteenaloihin valitettavasti pätee se, että monimutkaisia asioita ei voi selittää sekä täydellisesti ja kattavasti että helposti ja kansantajuisesti.

Mitä kansantajuisemmin mutkikasta asiaa yritetään selittää, sen pahemmin voidaan jäädä kielikuvien ja metaforien vangiksi. Kieliperheiden sukupuut ja kielten polveutumiset ovat tästä suorastaan pahamaineinen esimerkki. Kielihän ei ole mikään organismi, joka syntyy vanhemmistaan, kasvaa, kehittyy, vanhenee ja kuolee. Kielten kehittyminen ja muuntuminen ei tapahdu sukupolvittain – ei kielen kehitysvaiheiden, vaikkapa latinan ja italian välillä, ei myöskään puhujasukupolvien välillä, vaan kieli muuntuu koko ajan vähitellen vähän erilaiseksi, samaan tapaan kuin biologiset lajit voivat muuntua. Kielellä ei myöskään ole luonnostaan kahta saati useampaa vanhempaa (kaksilähtöiset todelliset sekakielet ovat poikkeustapauksia, joiden syntyyn tarvitaan sosiolingvistiset poikkeusolot), vaan normaalisti kieli välittyy seuraavalle sukupolvelle kokonaisena ”pakettina”. Siksi kielten sukupuista ja sukulaisuussuhteista, sisarista ja serkuista puhuttaessa olisi aina varmistettava, että kuulija ymmärtää metaforan metaforaksi.

Myönnän auliisti, että olen saattanut jossakin kirjoitelmistani käyttää liiankin paksua rautalankaa tai ”lastentarhakieltä” varmistaakseni, että perusasiat menevät perille. Lupaan myös seuraavan kerran tästä asiasta yleistajuisesti kirjoittaessani selvemmin viitata johonkin vähemmän lastentarhatasoiseen lähteeseen, jossa nämä asiat selitetään ammattimaisemmin. Hieman silti epäilen, että kirjeen kirjoittaja ei välttämättä tätä ammattimaisempaa selitystä pystyisi sulattamaan…

Get your facts right, learn Hungarian and try to understand it as a native speaker does and do not just waffle while most Indo-european linguists construct their dream past. They are proud of their concoction but please understand that their linguistic methodology doesn’t fit the study of all other languages on planet Earth, including the Hungarian. 

Mitkähän faktat minulla olivat pielessä? Osaan unkaria mielestäni kohtalaisen hyvin, vaikka en tietenkään läheskään syntyperäisen tasoisesti. Mutta kielitieteen tekemiseen tarvitaan ammatillista asiantuntemusta ja dataa, ei välttämättä äidinkielenpuhujan intuitiota tutkijan omassa päässä. Ja tähän voisi kertoa kuuluisan tarinan saksalaisesta turkologista Wilhelm Radloffista (1837–1918), turkkilaiskielten suuren vertailevan sanakirjan laatijasta ja Pietarin kansatieteellisen museon johtajasta. Tulipa nimittäin Radloffin puheille kerran turkkilaismies kertomaan turkin kieltä koskevasta teoriastaan. Kun kävi ilmi, että vieraalla ei ollut mitään käsitystä kielitieteestä ylipäätään eikä turkin kielen tutkimuksesta erityisesti, Radloff kysyi:

– Mistä oikein arvelette, että pystytte ratkaisemaan nämä kysymykset?
– Minähän olen turkologi.
– Turkologi? Miksi ajattelette olevanne turkologi?
– Turkin kieli on äidinkieleni, osaan turkkia täydellisesti!
– Hyvä herra, olette väärässä. Jos joku on lintu, se ei vielä tee hänestä ornitologia!

Edelleen: historiallis-vertailevan kielitieteen menetelmät toki kehittyivät paljolti kahden suuren kielikunnan, indoeurooppalaisten ja suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksessa kautta 1800-luvun. Vertailevaa menetelmää on kuitenkin sovellettu lukuisiin muihinkin maapallon kielikuntiin. Itse asiassa ”kielikunnasta” ei edes voi puhua ilman historiallis-vertailevaa menetelmää. Lyle Campbellin ja William Poserin Language classification: history and method (Cambridge University Press, 2008) kertoo yksityiskohtaisesti mm. seemiläisen, austronesialaisen ja sinotiibetiläisen kielikunnan tutkimuksesta ja pikaisemmin siitä historiallis-vertailevasta tutkimuksesta, jota Amerikan noin 180 kieliperheen ja sukulaisettoman kielen parissa on tehty.

“Indoeurooppalaiset rakensivat unelmamenneisyyttään” – niin, aivan totta on, että myös indoeurooppalaisten kielten historiaan on liitetty nationalistista huuhaata, jossa kielisukulaisuus yhdistettiin ns. arjalaisen rodun oletettuun ylemmyyteen. “Arjalainen”-nimitys palautuu vanhaan indoiranilaiseen nimikkeeseen, jonka historiallinen jatkaja on myös maannimi Iran. Aikoinaan ajateltiin, että mm. saksan Ehre ‘kunnia’ liittyisi tähän samaan sanaperheeseen ja “arjalaisia” olisivat siis olleet kaikki indoeurooppalaiset. Tämän unelmamenneisyyden rakennusprojekti johti 1900-luvulla tunnettuihin järkyttäviin seurauksiin. Niistä saivat kärsiä myös todelliset arjalaiset eli indoiranilaista kieltä puhuvat tai puhuneet Euroopan romanit.

Mutta tieteen tulosten tai menetelmien ideologinen väärinkäyttö ei tee näitä tuloksia tai menetelmiä sinänsä vähemmän päteviksi. Natsien tiede ei ollut – osaksi – kelvotonta siksi, että natsit olivat pahoja ihmisiä ja tekivät paljon pahaa, vaan siksi, että se oli tieteen omilla kriteereillä kelvotonta. Siksi, että natsit alistivat tieteen politiikalle ja ideologialle, esimerkiksi tuon mainitun unelmamenneisyyden rakentamiselle.

From their insulated ivory tower they denigrate all other languages. It’s interesting that no one hear  the Jews or the Germans debasing their own culture which is embedded in their language… Only you are so vague because you don’t know where you belong- because you are a traitor. Please do not smudge other cultures if you are not sure of yourself. You do not possess any ethical right in this polemic.

Tässä kohtaa minulla aina tuumaa palaa sulakkeet. Ensinnäkään kieli ja kulttuuri, vaikka liittyvätkin monin mutkikkain tavoin toisiinsa, eivät ole sama asia eivätkä muodosta elimellistä kokonaisuutta. Ja ennen kaikkea: (historialliseen) kielitieteeseen ei millään tavalla kuulu minkään kielen ylentäminen tai halventaminen. Ihan oikeasti, kielitieteen tarkoituksena ei ole osoittaa, mikä kieli on jotenkin toisia arvokkaampi tai huonompi.

Itse asiassa kaikki luonnolliset ihmiskielet perustuvat joko löyhemmin tai tiukemmin (tästä on tutkijoilla erilaisia käsityksiä) yleisinhimilliseen kielikykyyn tai sen perustana oleviin yleisinhimillisiin aivojen, hermoston, ääntö- ja havaintoelinten toimintoihin. Siksi niiden ”rikkaudessa” tai ”kehittyneisyydessä” ei voi olla olennaisia eroja. (Sanastot ja niiden rakenne toki liittyvät kulttuuriin ja elämäntapaan, mutta sanastoa voi myös varsin nopeasti muuttaa ja kehittää, kuten suomen kielenkin lähihistoriasta tiedetään.) Onkin oikeastaan aika omituista, että samaan aikaan, kun kukaan vakavasti otettava kielentutkija ei usko voivansa asettaa kieliä arvojärjestykseen esimerkiksi ”rikkauden” mukaan, tällaisia arvottavia luonnehdintoja yhä käytetään (tai on käytetty vielä 1900-luvulla) esimerkiksi kielipolitiikassa, kielenhuollossa tai kieltenopetuksessa.

Ja tässä voisivat myös kielentutkijat katsoa peiliin. Myös suomen kielen tutkimusta, opetusta ja huoltoa on markkinoitu kansalle tai poliittisille päättäjille romanttis-tunteellisin perustein: ah, tämä ainutlaatuinen (niin kuin toki onkin), rikas (niin kuin onkin) ja ilmaisuvoimainen (toki, toki) kielemme on turvattava tuleville sukupolville. Tästä on valitettavasti vain askel siihen houkuttelevaan harhaluuloon, että meidän oma kielemme on jotenkin objektiivisesti rikkaampi ja arvokkaampi kuin muut. Ja siihen uskoon, että kielitiede on olemassa nimenomaan tätä rikkautta ja arvokkuutta todistaakseen. Näinhän ne natsitkin itse asiassa taisivat ajatella.

The Hungarian academia is ready to emerge from the divisive globalist project of the Budenz J. circle.

Haa, tässä nostetaan taas esille Josef (József) Budenz (1836–1892), saksalainen kielentutkija, joka perehdyttyään Göttingenin yliopistossa tuonaikaisen historiallisen kielitieteen saavutuksiin innostui unkarin kielestä ja muutti Unkariin, missä hänestä tuli yksi Unkarin fennougristiikan perustajista. Saksalaisena Budenz sopii loistavasti ”antifennougristien” salaliittoteorioiden sankariksi: mokomakin muukalainen, varmaan Habsburgien kätyri. Tästä on unkarilainen kielentutkija Ádám Nádasdy kirjoittanut niin hauskasti, että viittaan vain suoraan tästä tekemääni suomennokseen. Lyhyesti: onhan periaatteessa mahdollista, että Galileo Galilei olisi ollut Turkin sulttaanin salainen kätyri taistelussa katolista kirkkoa vastaan. Siitä huolimatta Galilein arkijärjen vastainen havainto siitä, että samasta tornin ikkunasta pudotetut rautakuula ja puupallo putoavat maahan yhtä nopeasti, on empiirisesti todennettavissa ja pitää paikkansa. Samoin kielitiede on empiirinen tiede, ei ideologiaa.

Budenz ei siis ollut “globalisti”, unkarilaisen kansallismielisyyden vastustaja. Hän ei ollut ensimmäinen unkarin kielen suomalais-ugrilaisen historian tutkija – hänen tärkeimmät edeltäjänsä János Sajnovics ja Sámuel Gyarmathi olivat etnisiä unkarilaisia – eikä viimeinen: fennougristiikka ei seiso eikä kaadu Budenzin varassa. Enkä myöskään tiedä, mitä tarkoitetaan sillä, että Unkarin tiedepiirit olisivat nykyään valmiita hylkäämään Budenzin projektin. Toistaiseksi sekä Unkarin tiedeakatemia että yliopistot ovat suhtautuneet vaihtoehtopiirien ininään varsin nihkeästi, eivätkä johtavat poliittiset tahotkaan avoimesti tue suoran linjan antifennougristiikkaa, vaikka tuntuvatkin tykkäävän sen jonkinlaisesta salonkikelpoisesta pehmoversiosta.

God bless if you have one in Finnish, because in Hungarian it’s ISTEN ( the ancestors teachings). You might want to study that word to find out more about Hungarian culture and language.

Onhan meillä suomen kielessä Jumala, vanha lainasana indoiranilaiselta suunnalta, jos Jorma Koivulehtoon on uskominen. Unkarin Isten puolestaan on tietyissä huuhaapiireissä suosittu sana, suoranainen kansanetymologien temmellyskenttä. ”Oikeat” kielitieteilijät eivät ole vielä löytäneet lopullista alkuperäselitystä, vaikka sekä jonkinlaisen suomalais-ugrilaiseen “isä”-sanaan perustuvan muodosteen että iranilaisen laina-alkuperän puolesta on argumentoitu varsin vakuuttavasti.

”Vaihtoehtoisen” kielihistorian harrastajat taas ”tietävät” yhdistää Isten-sanan esimerkiksi heettiläisten auringonjumalan nimeen Istanu, Eštanu tai Aštanu. Pienellä joskin rohkealla ajatusharppauksella tästä päästään sekä suosittuun ajatukseen unkarilaisten sumerilaisesta alkuperästä (sumerin kieli ei tosin ole mitään sukua heetin kielelle, mutta mitäpä tuosta) että syvällisiin vaihtoehtoteologisiin pohdintoihin, joilla Unkarissa on pitkät perinteet. (Esimerkiksi: Neitsyt Maria ja Jeesus eivät olleet juutalaisia vaan parthialaisia, siis sumerilaisten jälkeläisiä, toisin sanoen käytännössä unkarilaisia, ja unkarilaisten esi-isät Attilaa ja hänen hunnejaan myöten tunnustivat jonkinlaista aitoa ja alkuperäistä ei-juutalaista kristinuskon muotoa…)

In the meantime Good luck with your charlatan linguistics.

[UNKARILAINEN SUKUNIMI] [etunimi englantilaisessa muodossa]

Linguist

Australia

Hieman googlailin tämän herran nimeä, jota en viitsi tässä nostaa julki. Australiasta löytyy tosiaan tämänniminen hemmo, joka ylläpitää kielenoppimiseen ja erityisesti ranskan kielen opetukseen keskittyvää portaalia. Ja tästä päästään vielä viimeiseen kiperään kysymykseen: ovatko kielenopettajat ”lingvistejä”? Periaatteessahan kielenopettajan koulutukseen kuuluu jonkinasteinen perehtyminen kielitieteen perusteisiin. Käytännössä ja kokemusteni mukaan tämä perehtyminen ja siinä saavutetut tulokset voivat laadultaan vaihdella todella paljon – maittain, oppilaitoksittain, koulutusohjelmittain, henkilökohtaisten kiinnostustenkin mukaan. Siitä puhumattakaan, että kielenopettajana varsinkin aikuiskoulutuksen puolella voidaan käytännössä toimia hyvin moninaisilla koulutustaustoilla. Eikä hyvän kielitaidon hankkimiseen tarvitse kuulua minkäänlaista kielitieteellistä tietämystä, niin kuin ei autokoulussakaan tarvitse opettaa autonrakennusta saati autonrakennuksen historiaa.

Ja tietenkään, tietenkään kielenopettajan ei tarvitse tietää historiallisesta kielitieteestä yhtään mitään, niin kuin ei lingvistinkään – valitettavasti, kuten viime vuosikymmeninä on monesti nähty, on mahdollista suorittaa korkeimman tason opinnot kielitieteestä ja päätyä kielitieteelliseen yliopistolliseen opetusvirkaan ymmärtämättä kielihistorian perusasioitakaan.

Tästä voitaisiin lopulta päästä tämän pitkän vatkutuksen loppu- ja pääpointtiin, joka koskee sattuneesta syystä erityisesti Unkaria mutta jossain määrin koko muutakin maailmaa. Kaiken kielihistoriahuuhaan ja kielihistorian nationalistisen väärinkäytön taustalla on se, että ihmiset eivät tiedä tarpeeksi kielen ja sen muutoksen olemuksesta. Kieltä opetetaan, säädellään ja markkinoidaan monenlaisista poliittisista ja teknisistä syistä milloin pelkkänä satunnaisista aineksista koottuna kulttuurisalaatti-ilmiönä, milloin etnisen taustan elimellisenä liitäkkeenä, milloin työkaluna tai koneena, jonka ”tehokkuutta” voi mitata, ja mihinkään näistä näkökulmista (joissa jokaisessa on oma totuuden jyväsensä) ei sisälly ajatus kielen muutoksesta ja muuttuvaisuudesta. Ikään kuin ei maantiedossa opetettaisi mitään jääkausista tai biologiassa mitään evoluutiosta. Luonnontieteissä pidetään kai nykyään tärkeänä, että kansan tietämys ilmiöistä ja niiden olemuksesta ei olisi 1700-luvun tasolla. Miksi sitten kielen suhteen vastaavaa opetusta joko ei anneta tai (tiedän, tiedän, kielihistoriaa on sisällytetty moniin äidinkielen oppikirjoihin) se ei mene perille?

Mainokset