Tämä(kin) blogipuheenvuoro syntyi ns. ”joku on väärässä Internetissä” -ilmiön tuloksena. Virikkeenä oli Facebookin amatöörikielipoliisiryhmässä Yhdyssana on yhdyssana käyty keskustelu – kiitokset kaikille keskustelijoille ajatuksista ja innoituksesta!

Kyseisen keskustelun aloitti Englannissa asuva nainen, joka on monien ulkosuomalaisten tapaan joskus hieman huolissaan kielitaitonsa rapautumisesta. Nyt ilmeisesti joku oli huomauttanut hänelle, että ”passi meni pois voimasta” ei ole hyvää suomea, ja ulkosuomalaisemme halusi tietää, onko hänen kielikorvansa tosiaan aivan tukossa, kun ilmaus hänestä tuntuu olevan ihan OK. Asiasta virisi vilkas keskustelu, jossa useimmat tuntuivat olevan samaa mieltä kuin tuo kriitikko. Jotkut eivät vaivautuneet ihmeemmin perustelemaan: rumaa, huonoa suomea, ei käy, sillä siisti. Toisten perustelut taas noudattelivat muutamaa selkeää linjaa.

Ensinnäkin: Anglismi, hyi! Kaikki pahalta ja ikävältä kuulostavat ilmaukset olivat ennen vanhaan ”svetisismejä”, ruotsalaisuuksia. Opiskeluaikainen kämppäkaverini, joka opiskeli kotitalousopettajaksi, oli saanut opettajaltaan kuulla, että ”tästä laitoksesta ei valmistu opettajia, jotka puhuvat ’räteistä’, meillä ne ovat riepuja!”, ja tähän hänen ensimmäinen hämmentynyt reaktionsa oli kysyä, tuleeko rätti-sana ruotsista vai mitä vikaa siinä on. (Ei tule, ilmeisesti vain rätti oli kyseisen opettajan mielestä jotenkin esteettisesti ruma.) Nykyään kaikki väärä ja paha tulee siitä ainoasta vieraasta kielestä, mitä suomalaisten voi odottaa osaavan, eli englannista, ns. ”sinä-passiivista” eli geneerisestä yksikön toisesta persoonasta (kun sä ajat formulaa) lähtien. (Geneerinen toinen persoona on vanhastaan tunnettu suomen kielessä, ilmeisesti etenkin itämurteissa.) Siispä myös ”menee pois voimasta” on ilman muuta anglismi.

Kukaan näistä ”anglismikriitikoista” ei vain kertonut, mikä ”menee pois voimasta” -ilmauksen englanninkielinen lähtömuoto sitten olisi. Nettisanakirjoja pikaselailemalla olen todennut, että ilmaus go out of force kyllä englannin kielessä tunnetaan, mutta niin voidaan sanoa lähinnä laeista ja määräyksistä, passin yhteydessä normaali ilmaus on verbi expire. Google-fraasihaku ”passport has gone out of force” ei tuottanut yhtään ainoaa osumaa, ja kun ottaa huomioon, miten runsaasti englannin kieltä on guuglattavissa, tätä tulosta voinee pitää aika oireellisena. Väitän siis edelleen, että anglismiselitys ei tässä ole oikein uskottava, eikä kaikki paha edelleenkään tule englannin kielestä.

Toiset arvostelijat antoivat selityksen sijasta ns. eiku-vaihtoehdon. Ei noin voi sanoa, koska suomeksi sanotaan, että ”passi vanheni” tai ”passi ei ole enää voimassa”. Tätä ilmiötä olen näillä kansankielimiliisipalstoilla pitkään ihmetellyt: jos asian voi sanoa useammalla tavalla, niistä yksi on se ”oikea” ja loput ”väärin”. Silloinkin, jos Kielitoimiston sanakirjasta, ohjesivuilta tai Kielikellosta voi suoraan osoittaa, että itse asiassa sekä ”maistuu hyvälle” että ”maistuu hyvältä” ovat ns. oikein eli mahtuvat normitettuun yleiskieleen, nousee syvistä riveistä nurinaa tämmöisen ihmisten kiusaamisen johdosta. Jotkut tuntuvat yhä uskovan, että kielenkäyttäjäkansaa ei pidä rasittaa turhalla valinnan vapaudella.

Onhan se toki taivahan tosi, että passi vanheni on tyylikkäämmin ja fiksumman kuuloisesti sanottu kuin passi meni pois voimasta. Jos olisin kirjoittamassa aiheesta ns. huoliteltua asiatekstiä, esimerkiksi lehteen tai viranomaistiedotteeseen, valitsisin ilman muuta tuon tyylikkäämmän vaihtoehdon, ja jälkimmäinen vaihtoehto tuntuisi kovin lapselliselta ja kömpelöltä. Mutta hyvänen aika, suomen kielellä on muitakin olomuotoja kuin huolitellut asiatekstit, ja kuten me kaikki tiedämme, suomessa erilaisten puhekielten ja aluepuhekielten sekä huolitellun kirjakielen välillä levittäytyy todella laaja kirjo erilaisia kielenkäyttötapoja, joilla kullakin on oma paikkansa. On ihan oikeasti surullista, että niin monet ihmiset eivät pysty käsittelemään tätä moninaisuutta muilla työkaluilla kuin ”oikein” vastaan ”väärin” (tai ”suomi” vastaan ”anglismi”). Tai että monet suomalaiset tällä tavalla karkottavat jopa itse arjessa käyttämänsä ilmaukset jonnekin olemattomuuden ulkokehälle. (”Väärät” sanat ja rakenteet eivät tämän maallikkonäkemyksen mukaan ”ole olemassa”. ”Suomen kielessä ei ole sellaista kuin…” tai ”onko tämmöistä sanaa olemassa?” ovat amatöörikielipoliisien foorumeilla yleisiä ilmauksia.)

Kolmas kritiikkilinja ylireagoi metaforaan. ”Mennä pois voimasta” kuulostaa ihan siltä, kuin mentäisiin pois jostakin paikasta, mutta eihän se passi minnekään mene! Nythän on niin, että suomeksi sekä passit että lait, säännökset ja viranomaispäätökset voivat olla voimassa tai tulla voimaan (joskus myös saksalais-ruotsalaisen mallin mukaan astua voimaan) – mikseivät ne sitten voisi mennä pois voimasta? Tässä voisi myös muistuttaa, että selkeä paikallissijojen lähde/paikka/kohde -kolmijako on suomen ja sen sukukielten tyypillisiä ominaisuuksia. Tämän huomaa vaikkapa, kun vertaa suomen MA-infinitiivirakenteita länsieurooppalaisten kielten ns. absentiiveihin: suomalainen menee uimaan, on uimassa ja tulee uimasta, saksalainen taas geht baden, ist baden ja… öh, kommt vom Baden (ilmeisesti se pitäisi kirjoittaa isolla kirjaimella, koska se ei enää ole infinitiivi samassa sarjassa noiden muiden kanssa vaan jonkinlainen verbaalisubstantiivi). Mennä pois voimasta -ilmauksessa siis jyllää aito suomalais-ugrilainen kolmijakoinen paikallishahmotuslogiikka.

Luulenkin, että niille, joita ”voimasta pois menemisen” paikkametafora hermostuttaa, on käynyt samoin kuin yhdelle vuosia sitten tapaamalleni suomalaiselle. Istuttiin iltaa tuttavantuttavien seurassa, mukana myös yksi vuosikausia Suomessa asunut maahanmuuttaja, joka puhui suomea kohtuullisen sujuvasti mutta toisinaan vähän kompastellen ja hapuillen. Jossain vaiheessa maahanmuuttaja käytti tulla-verbiä jossain aivan normaalissa abstraktissa merkityksessä, en enää muista, puhuiko esimerkiksi ”sairaaksi tulemisesta” tai jostakin tämäntapaisesta. Seurueen suomalaisnaisista yksi ryhtyi heti oikaisemaan: ”Ei noin sanota! Tulla tarkoittaa, että tullaan johonkin paikkaan!” Voisin lyödä vetoa, että kyseinen suomalainen on itse monet kerrat puhunut esimerkiksi sairaaksi, valmiiksi tai humalaan tulemisesta. Mutta muukalaisen keskustelukumppanin aksentti, puheen muut outoudet ja kenties tumma ihonvärikin saivat suomalaisen ikään kuin hakemalla hakemaan semmoista kohtaa, johon voisi kiinnittää oman oudoksunnan tunteensa.

Juuri tästä on kokemukseni mukaan usein kysymys, kun ulkosuomalaisissa tai heidän Suomessa asuvissa keskustelukumppaneissaan herää hämärä epäilys kielitaidon rapautumisesta, attritiosta, niin kuin sitä alan termillä nimitetään. Olen monet kerrat kuullut ulkosuomalaisten valittavan, että he eivät enää osaa kunnolla suomea tai jopa pelkäävät puhua sitä. Väittäisin kuitenkin, että useimmissa tapauksissa tämä pelko on pahasti liioiteltua. Maria Baier haastatteli kymmenen vuotta sitten ilmestyneeseen väitöskirjaansa useita Saksan suomalaisia, joista ”Liisiksi” nimitetty rouva väitti itse osaavansa suomen kirjakieltä hyvin huonosti ja vain savon murretta hyvin. Itse asiassa joka ainoa Liisin haastatteluista siteerattu kohta on moitteetonta, huoliteltua kirjasuomea, jossa ei näy epäsuomalaisuuksia sen kummemmin kuin savonmurteisuuksiakaan.

Onhan se totta, että äidinkielikin voi niin sanotusti ruostua, jos sitä ei vuosiin tai vuosikymmeniin tule puhuneeksi kenenkään kanssa. Siinä, missä ruostuminen tapahtuu, voi olla yksilöllistäkin vaihtelua. Ulkosuomalaiset usein valittavat, että heidän suomessaan on ”aksentti” (ja joillekuille on tästä Suomessa kuulemma huomauteltukin), mutta omaan korvaani ei aksentti ole pistänyt kuin yhdellä ainoalla kymmeniä vuosia Saksassa asuneella suomalaisnaisella. ”Aksentti” on muutenkin kovin hämärä juttu: samankin ihmisen puheessa sitä toiset kuulevat, toiset eivät.

Aksentin ohella usein reagoidaan nimenomaan sanastoon. Pari uutta muoti- tai slangisanaa, ja ulkosuomalainen keskustelukumppani syöksyy joskus aivan kohtuuttomaan attritiopaniikkiin: apua, en enää osaa kunnolla suomea! Sanaston muukalaisuudet on myös helppo huomata, ja jotkut ulkosuomalaiset pyrkivät suomea puhuessaan tosissaan välttämään asuinpaikkansa valtakielen sanoja ja löytämään niille kunnon suomalaiset vastineet. Vaikeampi on huomata sitä, miten valtakielen vaikutus hiipii käännöslainoina fraaseihin, rektioihin ja lauserakenteisiin. Saksalaisella kielialueella pitkään asuneilta, kaunista ja korostuksetonta suomea puhuvilta suomalaisilta olen kuullut joukoittain sellaisia esimerkkejä kuin hyvää päivää vielä (‘schönen Tag noch’, siis ‘hyvää päivänjatkoa’) tai jo kaksi viikkoa menen joka päivä terapiaan (‘jo kaksi viikkoa olen käynyt joka päivä terapiassa’), ja omille lapsilleni sain monet kerrat selittää, että mennä kouluun on aivan eri asia kuin käydä koulua, vaikka molemmat ovat saksaksi zur Schule gehen. Tässä mielessä ei ehkä olekaan ihme, jos mennä pois voimasta nostattaa epäilyjä vieraasta vaikutuksesta. Mutta koska tämä ilmiö on salakavala, se on usein myös vaikeasti todistettavissa, ja monesti – kuten geneerisen s(in)ä-muodon tapauksessa – myös sisäinen selitys löytyy, kun asiaan tarkemmin perehdytään.

Mitä opimme tästä kaikesta? Koko tätä keskustelua ja koko tätä pitkää blogijaaritusta ei ehkä olisi syntynyt, jos koulu ja yhteiskunta pystyisivät välittämään ihmisille ja etenkin kasvavalle nuorisolle vähän moniulotteisempaa kuvaa kielestä. Ilmiönä, jossa ei ole vain mustavalkoisia juu vai ei, oma vai vieras, osaako vai eikö osaa -kysymyksiä vaan jossa on eri tasoja ja eri muotoja. Jossa ei ole absoluuttista oikeaa ja väärää vaan erilaisia, eri tilanteissa ja yhteyksissä toimivia ilmaisutapoja. Ehkä silloin myös ulkomaille siirtyvät suomalaiset entistä harvemmin näkisivät suomen kielen eksytyksiä ja ansoja vilisevänä temppuratana ja uskaltaisivat puhua sitä myös lapsilleen – vaikka tässä asiassa on viime vuosikymmeninä onneksi edistytty huimasti – vielä nykyistäkin rohkeammin. Ulkosuomalaisten suomen kielen taito ei yks kaks mene pois voimasta tietyllä päivämäärällä, vaikka passi vanhenisikin.

Mainokset