Ei mahda mitään. YLEn uutinen ”pakkoruotsin poistamisen kokeilusta” käräytti käämit. Pakko on lopultakin pistää lusikkani tähän pakkoruotsisoppaan, silläkin uhalla, että tulee niitä tavanomaisia kommentteja, joista tuntuu huokuvan jokin käsittämätön henkilökohtainen ja tunteenomainen närä ruotsin kieltä kohtaan. Sanon heti kärkeen, että en rupea keskustelemaan mistään väitetystä ”freudenthalilaisuudesta”, siis siitä ajatuksesta, että ruotsin opiskelu nyky-Suomen kouluissa jotenkin heijastelisi sadan-sadanviidenkymmenen vuoden takaisen sivistyneistörasismin näkemyksiä. Silloin toki uskottiin monissa piireissä, että germaanit, erityisesti skandinaavit ja aivan erityisesti ruotsalaiset, ovat rodullisesti jotenkin korkeammalla tasolla kuin suomalaiset, nuo primitiiviset mongolit, joiden maahan ei mitään sivistystä ja kulttuuria olisi koskaan tullut ilman ruotsalaisuuden jalostavaa vaikutusta. Ja kyllä, Ruotsissa on halveksittu ja sorsittu suomalaisia vielä myöhemminkin. Mutta ruotsin kielen asema nyky-Suomessa ei liity tähän mitenkään. Ei myöskään siihen, että joidenkin tunnettujen suomenruotsalaisten sukujen esi-isät ovat vielä jokunen vuosisata sitten puhuneet suomea.

En myöskään hyväksy termiä ”valloittajan kieli” (jonka olen hämmästyksekseni joskus kuullut ihan fiksuilta ja sivistyneiltäkin tuttaviltani). Silloin kun ne alueet, joita ajan mittaan ruvettiin nimittämään Suomeksi, liitettiin muotoutumassa olevaan Ruotsin kuningaskuntaan, ei ollut olemassa mitään ”Suomea”, jonka ”Ruotsi” olisi ”valloittanut”. Oli erilaisia murteita puhuvien heimojen asuttamia alueita, joiden suhde skandinaavien asuttamiin alueisiin ja niiden valtarakenteisiin luultavasti vaihteli suuresti, kuten myös vaihteli se, mitä tässä ”valloitusprosessissa” eri seuduilla tapahtui. (Ristiretkilegendat ja kronikat ovat legendaa ja aikansa propagandaa, kunnollisia aikalaishistorialähteitä noista ajoista ei oikeastaan juuri ole.) Tuohon aikaan ja vielä myöhemminkään kieltä ei ymmärretty kansallisvaltiokansallisuuden kautta: kirkoissa puhuttiin latinaa, hovissa hallitsijasuvun kieltä (sekä kenties useampiakin eurooppalaisia valtakieliä), rahvas puhui kaikessa rauhassa milloin minkäkinlaisia murteita eikä sillä ollut niin kauheasti väliä mitä, kunhan olivat uskollisia alamaisia, kävivät kirkossa kuuntelemassa sitä latinankielistä liturgiaa ja maksoivat veronsa. Sitä paitsi suuressa osassa nykyisen Suomen sisämaata puhuttiin ”valloituksen” aikoihin saamea, ja voi hyvin väittää, että itse asiassa Ruotsin vallan tulo suomalaisti Suomen, kun valtiovalta rupesi tukemaan ja kannustamaan suomalaisen maanviljelijäasutuksen levittäytymistä sisämaan metsiin.

Ja ylipäätään: Ruotsi teki Suomesta Suomen, vaikka autonomian aika sitten viimeistelikin prosessin. Jos Ruotsin ja Novgorodin valtapiirien raja olisi aikoinaan vedetty lännemmäksi, niin ei olisi meillä nyt pohjoismaista demokratiaa vaan parhaassa tapauksessa Suomen tai Karjalais-suomalainen autonominen (neuvosto)tasavalta, jossa erilaisia suomalaismurteita kenties vielä tutkittaisiin arkistoaineistojen pohjalta ja tekohengitettäisiin koulujen vapaaehtoisissa tanhu- ja kansanlaulupiireissä, että olisi jännä etnokieli, jolla kansallispukuiset lapset voivat lausua muutaman symbolisen sanasen ojentaessaan kukkakimppua Putinille tämän maakuntamatkalla. (Toivottavasti muuten Santeri Junttila joskus ehtii kehitellä tätäkin skenaariota mainiossa Spekulatiivista lingvistiikkaa -blogissaan. Siihen voisi liittää myös pohdintaa itsenäisestä Virosta johtotähtenä kielellistä ja etnistä identiteettiään etsiville suomalaisille…)

Umpisuomalaisen perheen umpi-Suomessa kasvaneena jälkeläisenä kyllä kuvittelen ymmärtäväni, mikä ”pakkoruotsissa” mättää. Olen itsekin kasvanut sen asenteen ympäröimänä, että ruotsi on ruma kieli, jonka puhujat ovat koppavia, pitävät itseään muita parempina ja haluavat sortaa suomalaisia. (En tiedä, mistä tämä ajatus oikein tuli – en muista, että kukaan ja varsinkaan kotonani kukaan olisi koskaan tämmöistä puhunut. Jostakin se vain imeytyi.) Vähitellen tämä kakaramainen ja anakronistinen hurriviha, uhma jotain olematonta uhkaa kohtaan vain jotenkin salavihkaa kului pois. (Siitäkin huolimatta, että kouluni ruotsinopettaja oli jostain syystä opettajistamme inhotuin.) Mutta näköjään on yhä enemmän niitä, jotka eivät tässä suhteessa kasva aikuiseksi.

Ja jos yritetään sivuuttaa tämä tunteenomainen vastahanka, niin ymmärrän kyllä senkin, että ”pakkoruotsin” perustana oleva ajatus kaksikielisestä kansakunnasta on nykyään ongelmallinen. Ruotsi on de facto vähemmistökieli, jota puhuu äidinkielenään vain pikkuruinen murto-osa Suomen kansasta; itävaltalaisille opiskelijoilleni olen havainnollistanut tätä näkökulmaa kysymällä, mitä he tuumaisivat siitä, että Itävallan kaikissa kouluissa olisi pakollisena oppiaineena sloveeni tai unkari. Suuri osa suomalaisista ei nykyään ikinä joudu tai pääse ruotsin kanssa tekemisiin. Ruotsinmaalaistenkin kanssa on helpompi puhua englantia. Miten muutenkaan, kun jopa suomenruotsalaiset, äidinkielenään ruotsia puhuvat (mitä Ruotsissa ilmeisesti useinkaan ei tajuta) ihmiset kertovat, miten riikinruotsalainen keskustelukumppani väen vängällä haluaa vaihtaa englanniksi, ”koska se on varmaan sulle helpompaa”. Ja suomenruotsalaisen kanssa ruotsia puhumaan pääsee vain, jos omaa henkilökohtaisen ja luottamuksellisen suhteen suomenruotsalaiseen, joka suostuu kuuntelemaan toisen puutteellista ja änkyttävää ruotsia vaikka itse osaisi suomea paljon paremmin ja sujuvammin.

Miksi kuitenkin se sadan vuoden takaisiin kielten valtasuhteisiin ja kaksikielisen kansakunnan myyttiin perustuva pakkoruotsi? Yritän tähän lopuksi naulata muutaman teesin, joilla perustelen kantaani.

Suomen historia on ruotsinkielinen ja kaksikielinen.

Suomen kansallislaulu kirjoitettiin ruotsiksi, samoin suomalaisen kansallisvaltioaatteen pohjana olleet filosofiset pohdiskelut. Suomen ja suomalaisuuden perustan rakensivat ihmiset, joille ruotsi (muiden sivistyskielten ohella) oli koulutuksen ja kirjallisen kulttuurin kieli ja joista osa ei suomea edes kunnolla hallinnut. Suomalaista kulttuuria ja kansainvälistä Suomi-brändiä on sittemminkin rakentanut joukko ihmisiä, joiden äidinkieli on ruotsi. Jos emme tätä tajua, päädymme samaan tilanteeseen kuin ne “English was good enough for Jesus Christ” -vitsien punaniskat. Näen jo sieluni silmin Suomen, jossa entistä suurempi osa kansasta luulee, että Muumi-kirjat kirjoitettiin suomeksi, ja entistä useammat säälittävät tolvanat huutelevat äidinkieltään puhuville suomenruotsalaisille ”puhu suomea!” ja ”painukaa takaisin Ruotsiin!” Jossa historiasta tunnetaan vain elokuvista ja tv-sarjoista tuttu englanninkielisten maiden historia, ja jossa virkamiesten lisäksi esimerkiksi historian ja suomen kielen opintoihin on lisättävä kasakaupalla myöhennettyä pakkoruotsia, että opiskelijat ylipäätään ymmärtäisivät alan tutkimuskohteesta jotakin.

Olenko ihan toivoton elitisti, kun mielestäni sivistyneen suomalaisen kerta kaikkiaan kuuluu osata sitä kieltä, jolla kansamme historia on kirjoitettu? Ja että yleissivistyksen hankintaan kuuluu myös semmoisten asioiden oppiminen, jotka eivät keskiverto-kolmetoistavuotiaasta aina tunnu mielekkäiltä tai kivoilta? Tai joista moni aikuinenkin lattapää öyhöttää, että ”hyödytöntä!” (Ikinä en muuten ole derivointia mihinkään tarvinnut sen jälkeen, kun koulusta lähdin. Enkä hiilivety-yhdisteiden kaavoja. Enkä niitä sisävesistöjen reittejä, joita koulussa piti kepillä näyttää kartalta.)

Kieli on muutakin kuin (puhuttua) kommunikaatiota.

Jatkuvasti ihmettelen, mistä oikein nousee tuo jatkuva valitus koulujen kieltenopetuksesta, jossa muka vain ”päntätään kielioppia”. Ei ainakaan minun kouluaikoinani 70-luvulla enää sitä tehty, vaan puhuttiin ja kannustettiin puhumaan, harjoiteltiin ääntämystä ja autenttisia kommunikaatiotilanteita ja aina joskus päiviteltiin, miten pielessä kielenopetus aikoinaan oli ollut. Tässä kommunikaatiopainotteisessa opetuksessa on monen muun ongelman ohella se vaara, että kieli ymmärretään yksiulotteisesti pelkästään kommunikaation välineeksi: osaat kieltä, jos osaat puhua (tai kenties myös kirjoittaa) sitä. (Tähän vipuun menevät myös kielenopettajat kehuessaan, miten mahtavaa on sitten jubailla kaikenlaisten tyyppien kanssa tai miten hienosti bisnekset sujuvat kun osaat liikekumppanin kieltä.) Ja näinhän ei ole. Kielitaidosta on iloa, vaikka et ikinä pääsisi kieltä puhumaan tai vaikka et osaisi sitä kunnolla kirjoittaa.

Kielen osaaminen ei ole mustavalkoinen juu-ei-juttu. Kieltä voi osata hyvin eri tavoin eri ulottuvuuksissa ja ympäristöissä, ja vähäinenkin kielitaito kehittää aivoja ja avartaa ymmärrystä siitä, miten monin tavoin saman asian voi käsitteistää ja ilmaista, se raottaa ovia ja ikkunoita eri suuntiin. Vähälläkin ruotsilla tajuaa edes jotakin muista pohjoismaisista kielistä (no joo, ei kyllä puhutusta tanskasta), ja siitä voi olla paljonkin iloa. Vaikka ei ikinä puhuisi sitä pakkoruotsia missään, se voi tukea muiden germaanisten kielten kuten saksan tai englannin oppimista – ja myös lisätä ymmärrystä kielten sukulaisuudesta, samanlaisuudesta ja erilaisuudesta, parhaassa tapauksessa myös kielirajojen suhteellisuudesta ja mielivaltaisuudesta. Niin että vieras kieli ei ole vain ”plääh, outoa, en ymmärrä”, vaan ”hei, jännää, tuohan on vähän kuin…”. Oikein opetettuna ja oikealla asenteella pienikin kielitaito, anteeksi vain edelleen, yleissivistää. Siksi pakkoruotsi ei todellakaan ole ”hyödytöntä”.

”Monikielisyys” ja ”valinnaisuus” on vaarallisen helppoa ymmärtää väärin.

Pakkoruotsin vastustajat usein vakuuttelevat, että heillä ei ole mitään ruotsin kielen opetusta saati suomenruotsalaisuutta vastaan ja että ruotsin kieltä ilman muuta kuuluu ja pitää opettaa, mutta ”vapaaehtoisuuden” pohjalta. Jalo ajatus, mutta mitenkähän se toimii keskellä koulutusleikkauksia? Kyä viksup pärjää aina, siis hyvien perheiden lahjakkaat lapset, ja pääkaupunkiseudun suhteellisen runsaasta tarjonnasta löytyy ehkä jatkossakin vähän runsaampaa valikoimaa. Mutta mitenkäs se alueellinen ja yhteiskunnallinen tasa-arvo?

Nykyäänkin kieltenopettajien suunnalta kuuluu jatkuvia hätähuutoja kielivalintojen vähenemisestä. Pakkoruotsi alkaa olla melkein ainoa tae sille, että englannin lisäksi ylipäätään opiskellaan jotain muuta kieltä. Jos sekin poistetaan, millä tätä uutta valinnanvapautta sitten pidetään yllä etenkin säästöpaineissa kamppailevissa pienemmissä kunnissa, joissa nykyäänkään ei taatusti tarjota mitään muuta kuin se, minkä laki ehdottomasti vaatii? Jos pakolliseksi säädetään vain ”toinen vieras kieli”, niin pahoin pelkään, että monella paikkakunnalla tuloksena on pakkoenglannin lisäksi, joka meillä jo käytännössä on voimassa koko maassa muutamien suurimpien kaupunkien ulkopuolella, myös pakkosaksa, pakkovenäjä – tai pakkoruotsi 2.0. (Ja jos tähän asti on valitettu, että pakkoruotsi rajoittaa muiden kielten valitsemista, niin mitenkäs sitten suu pannaan?)

Ja vielä: esimerkiksi Kanava-lehden tuoreessa pääkirjoituksessa varovaisesti arvostellaan myös suomenruotsalaisia kaksikielisten ratkaisujen kategorisesta torjumisesta. Ymmärrän kyllä, että ghettoutumista ehkäisisi ja asenneongelmia korjaisi, jos suomenkieliset saatettaisiin oikeasti tekemisiin ruotsinkielisten kanssa jo herkässä kehitysiässä. Kritiikissä saattaa siinä mielessä olla perää. Mutta toisaalta on monilla kansainvälisillä verrokkitapauksilla todistettu, että periaatteellinen fifty-fifty-tasa-arvo ei toimi, jos toinen osapuoli on jotenkin rakenteellisesti jo alakynnessä. On hyvinkin mahdollista, että kaksikielisen koulun pihalla ja käytävillä jylläisi vain suomi ja ruotsin kielen elintila kutistuisi entisestään.

Viittaan tässä vain tutkimusprojektiin, jossa itsekin olen ollut mukana: Slovenian unkarinkielisillä alueilla vedetään kieli- ja koulutuspoliittista linjaa, joka paperilla näyttää aivan loistavalta, eli sekä sloveenin- että unkarinkieliset lapset käyvät samaa kaksikielistä koulua, jossa molempien on tarkoitus oppia toistensa kielet. Valitettavasti jalot pyrkimykset eivät oikein toteudu, vaan sloveenilapset eivät opi kunnolla unkaria eivätkä rupea sitä käyttämään, unkarilaislapset taas sloveenilaistuvat ja unkari jää entistä selvemmin kodin ja joidenkin spesiaalijuttujen kieleksi. Muuallakin on nähty, että ”kaksi-” tai ”monikielisyys” on kiva lätkäistä otsikoksi monenlaisille aktiviteeteille ja opetusohjelmille, mutta paljon hankalampi on varmistaa tai valvoa, miten tuo monikielisyys oikeasti toteutuu ja miten kielivalinnat vaikuttavat. Suomi-ruotsi-kaksikielisyys olisi hieno asia, mutta siitä, voiko se toteutua esimerkiksi kaksikielisessä koulussa ja millä ehdoilla, tarvittaisiin huolellinen ja asiantunteva selvitys.

Nyt olisi tuhannen taalan paikka ajatella uusiksi koko koulujen kiel(t)enopetuspolitiikka.

Ihan oikeasti. Eihän kouluissa opeteta musiikkia sitä varten, että oppilaista tulisi muusikkoja, eikä äidinkieltä ja kirjallisuutta sitä varten, että oppilaista tulisi kirjailijoita. Ja ihan älytöntä olisi ruveta pohtimaan, opetetaanko koululiikunnassa vain jääkiekkoa (että tulee tarpeeksi NHL-jälkikasvua) vai lopetetaanko koko hyödyttömän jääkiekon pelaaminen, kun sitä kuitenkin harrastetaan vain muutamassa harvassa maassa, ja panostetaan enemmän jalkapalloon. Koska jokainenhan tietää, että ei koulu tee kenestäkään muusikkoa tai urheilijaa – ne oikeat kilpaurheilijat tulevat seuroista, missä harrastetaan vapaaehtoisesti ja vakavasti, ja oikeat muusikonalut viedään jo pienestä pitäen erillisen soitonopetuksen pariin. Miksi ihmeessä sitten kuvitellaan, että kielenopetuksen pitää tehdä kaikista taitavia ko. kielen puhujia, tai muuten kaikki on turhaa ja ”hyödytöntä”?

Kaikki me tiedämme, että ei koulun antamalla kielitaidolla vielä paljon tee, jos ei ole vapaaehtoisesti harrastanut lisää, ja sekin vähä ruostuu äkkiä, jos ei sitä käytä. Minun ikäpolvessani erittäin moni on lukenut sen lyhyen saksan, mikä tarkoittaa useimmille sitä, että saksalaisten kanssa puhutaan englantia ja tarvitaan viisi tuoppia Edelweizenia, että uskallettaisiin yrittää saksaksi edes muutamaa kohteliaisuusfraasia. Ei suomalaisten koululaisten englannintaidossakaan olisi nykyisenlaista kehumista, ellei englantia Suomessa muuten tunkisi joka tuutista koko ajan. Ja toisaalta: varmaan aika monella meistä on tuttavapiirissä joku, joka koulussa ei tykännyt kielistä eikä mielestään omannut ns. kielipäätä mutta jonka elämä sitten heitti sellaiseen tilanteeseen – työhön, harrastukseen, avioon, asumaan – missä tuli opittua jokin vieras kieli, kenties aivan alusta alkaen, kun oli pakko. Ei mikään koulu voi tarjota tietoa ja taitoa kaikkiin niihin tarpeisiin, mitä elämässä eteen tulee.

Juuri siksi olen vuosikausia hiljaa haaveillut koulusta, jossa ei opetettaisi (vain) kieliä vaan kieltä. Ihan niin kuin koululiikunnan tarkoituksena ei ole leipoa huippujalkapalloilijoita tai maailmanluokan telinevoimistelijoita vaan antaa kaikille eväitä terveeseen elämäntapaan ja jonkin itselle sopivan liikuntaharrastuksen löytämiseen, voisi asian nähdä niin, että koulun kieltenopetus valmentaa ihmisiä elämään ja tulemaan toimeen erilaisten kielten kanssa ja oppimaan erilaisia kieliä. (Ja siksi myös tuo kaikissa pakkoruotsikeskusteluissa esille nouseva ”kaikilla ei nyt vain ole kielipäätä, joten kaikkia ei pitäisi kiusata turhilla ruotsintunneilla” on ihan yhtä älytön perustelu kuin se, että ”kaikki eivät ole liikunnallisesti lahjakkaita ja siksi koululiikunta on turhaa.” Jälkimmäistä ei kukaan kehtaa sanoa ääneen. Varmasti monille muillekin kuin minulle koulun jumppatunnit olivat aikoinaan pelkkää järjetöntä kidutusta, mutta jokainen täysijärkinen ihminen ymmärtää, että tämä ei ole syy lopettaa koululiikuntaa vaan päinvastoin sitä pitäisi kehittää paremmaksi.)

Ylemmillä asteilla tämä voisi merkitä enemmän yleissivistävää kielitietoa, joka nyt ei tunnu mahtuvan oikein mihinkään, ei ainakaan äidinkielen opetukseen, johon on ahdettu kaikki mahdolliset kulttuuriin ja ilmaisuun liittyvät sisällöt. Siis tietoa siitä, mikä ihmiskieli ilmiönä on, miten se rakentuu ja toimii, miten se suhteutuu etnisyyteen ja kulttuuriin (tämä olisi todella tärkeää, esimerkiksi tämän jutun alussa mainitsemani anakronistisen hurrivihan ja muun junttinationalismin välttämiseksi, joka nykyään on pelottavassa nousussa). Alemmilla luokilla taas voisi oikeasti olla monien kielten kielikylpytyyppistä opetusta, jollaista mediavaikuttava kollegani Janne Saarikivi on eri foorumeilla monesti visioinut. Ylipäätään kieltenopetuksen pitäisi alkaa mahdollisimman varhain, ennen kuin ennakkoluulot (”ruotsi on ruma kieli”, ”kielet on tyttöjen juttu”, jne.) jämähtävät päälle.

Ja miten tämä liittyy ruotsin kieleen, jos kerran tärkeintä ei ole oppia kieliä vaan kieltä? No siten, että ruotsin kieli on läsnä ei vain Suomessa vaan suomessa. Ilman muuta hienoa olisi saada kouluihin myös enemmän saksaa, ranskaa, venäjää, kiinaa, daria tai tagalogia, puhumattakaan saamesta, karjalasta tai virosta. Tai lukemattomista muista. (Siis oppiaineeksi, oppilaiden parissahan meillä alkaa ainakin suuremmissa kaupungeissa olla edustettuna hyvinkin monenlaisia kieliä!) Mutta ruotsin kieli meillä on täällä joka tapauksessa, sillä on pitkä historia ja kuitenkin suhteellisen laaja puhujakunta jo olemassa. Ruotsiksi on oppikirjoja, opetusohjelmia ja opettajakoulutusta. Jos ajatellaan pelkästään kielenopetuksen yleisinhimillisesti kehittävää ja henkistä hyvinvointia edistävää tehtävää, niin ruotsin opetuksen tehostaminen voisi olla hyvin kustannustehokas sijoitus, joka ei vaatisi aivan uusien systeemien rakentamista alusta asti.

Toisaalta: Ruotsin kieli meillä on ollut täällä satoja vuosia myös siten, että se on läpeensä kyllästänyt suomen kielen. Meillä on puutarha (eikä esimerkiksi ”aitaus” tai ”kartano”), koska ruotsissa on trädgård. Vähän kärjistäen väittäisin myös, että meillä ei ole produktiivista diminutiivinmuodostusta (”pikku kissanen ja koiranen asuvat tässä talosessa”), koska ruotsissa ei ole – virossa on (kassike ja koerake elavad selles majakeses), samoin karjalassa, koska saksassa ja venäjässä on. Ruotsin ja jonkin muun kielen opettaminen oikealla tavalla voi avata ihan oikeasti jännittäviä näköaloja siihen, miten samanlaisia kaksi rakenteeltaan syvästi erilaista kieltä voivat jossain suhteessa olla.

Hemmetti. Ruotsin kieli on meidän kansalliskielemme ja kuuluu meille kaikille. Miksi ihmeessä tämä mahtava etuoikeus on pitänyt ruveta näkemään ”pakkona”?

Mainokset