Olin varmaan siinä viisi- tai kuusivuotias, kun naapurin Marjut opetti minulle leikkilorun. En enää muista, mihin leikkiin se liittyi ja mitä sitten tapahtui, mutta itse loru jäi kerrasta mieleen:

Prum prum prullaa,
reka reka rellaa,
seisastoppa, sekalo!
Sä varso ny, sä varso ny!
Ahves tiikasta kallista röömää,
mesikämmen arestista röskämä RÖS!

Sanat olivat käsittämättömät mutta hauskat. Siinä tilanteessa oli aivan selvää, että loru ei tietenkään ole suomea, mutta eihän se myöskään ollut sellaisenaan mitään ulkomaankieltäkään (jollaisia minun lapsuudenympäristössäni kuului vain televisiosta eikä juuri kukaan oikeasti osannut). Varmaan loru jäi mieleeni juuri siksi, että se niin riemullisesti ylitti kielten ja normaalin kielenkäytön rajat: se oli puhdasta leikkiä, lapsikin ymmärsi, että sen sanat eivät tarkoittaneet eikä niiden tarvinnut tarkoittaa mitään, mutta silti niillä oli jokin perinteen pyhittämä muoto, ne eivät olleet satunnaista siansaksaa.

Kului vähän toistakymmentä vuotta, kun sitten samoihin aikoihin tulin lukeneeksi sekä Leea Virtasen, suomalaisen lastenperinteen ja modernin folkloren tutkimuksen uranuurtajan (joku ehkä muistaa suomalaisista urbaanilegendoista kertovan kirjan Varastettu isoäiti?) kirjan lastenperinteestä että Eeva Tenhusen dekkarin Keisari seisoo palatsissaan. Olin aivan riemuissani kun tajusin, että loru on ilmeisesti alkuaan ruotsia osaamattomien lasten väännelmä ruotsalaisesta lastenlorusta (josta Suomessa on tunnettu myös ”oikea” suomennos):

Bro bro brella,
kejsarn står på sitt höga slott,
så vit som snö, så svart som mull.
Varför är knekten bättre än sin herre?
Den som kommer allra sist är döden!

Näinhän lastenperinne on entisaikojen monikielisissä pihapiireissä ylittänyt kielirajat. Toisen mainion esimerkin on Osmo Ikola, Turun yliopistossa tärkeimmän elämäntyönsä tehnyt suomen kielen tutkija, vanhoilla päivillään julkaissut Virittäjä-lehdessä vuonna 2002. Loru, joka alkaa Entten tentten teelikamentten, / hissun kissun vaapulavissun…  (loppuosasta tunnetaan hyvin erilaisia väännelmiä ympäri Suomea), nimittäin muistuttaa saksankielistä lastenlorua, jonka Ikolan vaimo oli lapsena oppinut pietarinsaksalaiselta isoäidiltään. Kun Entten tentten -lorun suoria vastineita ei Ruotsista tunneta, se lienee tullut Suomeen Pietarin suunnalta, tai kenties wanhan willin ja monikielisen Wiipurin kautta.

Rouva Ikolan isoäidin lorussa (vapaasti suomentaen) ankka vankka sekä kaksi rykmenttiä käyvät pöytään, pyytävät kalaa, ja sinä olet leipurin aasi ja myllärin lehmä:

Enten tenten, zwei Regimenten
gehn zu Tisch, fangen Fisch,
Bäckers Esel, Müllers Kuh,
Bäckers Esel, der bist du.

Vai onko kuitenkaan kyse ankasta (Ente)? Tietenkin ankka on eurooppalaisissa lastenloruissa ja lastenlauluissa suosittu otus. Osuipa kuitenkin silmääni verkosta Walter Reimelin vuonna 1967 Das Wort -nimisessä aikakauskirjassa julkaisema juttu, jossa siteerataan lukuisia en(t)-ten(t)-alkuisia länsieurooppalaisia lastenloruja ja väitetään, että niiden taustana alun perin ovat kelttiläiset lukusanat. Ainakin englanninkielisten laskulorujen osalta olen valmis tämän uskomaankin (yan tan tethera pethera pimp kuulostaa kovasti samalta kuin vaikkapa kymrin lukusanat 1–5: un dau tri pedwar pump).

Ja joka tapauksessa aika paljon voisin lyödä vetoa sen puolesta, että oli alkuperä sitten kelttiläinen tai proosallisemmin germaaninen, niin jonkinlainen yks-kaks-kolme-lukusanojen sarja tässä on taustana, samoin kuin Virosta tunnetuissa Entel tentel trika trei -alkuisissa loruissa. Samanlainen esihistoria on muuten myös Ruotsista meille vaeltaneella Ulle dulle doff, kinkkelaade koff -lorulla, jonka taustalla taas häämöttelevät latinan lukusanat: unus duo tres quattuor quinque.  (Ja se on muuten kinkkelaade, deellä. Nih! Muistan lapsuudestani myös uskonsotamaisen raivokkaan kiistan jonkun ikätoverin kanssa, joka kehtasi väittää jotain niin älytöntä kuin että sana kuuluisi kinkkelaare.)

Mielenkiintoista on myös, että Ikola esittää Entten tentten -lorulle useita saksalaisia vastineita, mutta Regimenten tunnetaan Ikolan vaimon suvun pietarilaisen version lisäksi vain Pommerista muistiin merkityssä versiossa. Muualla saksalaisella kielialueella ankan tarina jatkuu aivan toisin, esimerkiksi Tirolista tallennetussa versiossa pöytään käy kaksi pientä miekkosta, zwei kleine Männchen. (Ei muuten kuulosta kovin tirolilaiselta, mutta koska en ole sen kummemmin germanisti kuin Ikolakaan, en rupea tätä sen enempää pohtimaan.) Jälleen olen valmis epätieteellisesti mutta luottavaisesti veikkaamaan, että Regimenten on nimenomaan saksalaisen kielialueen protestanttisesta pohjoisosasta peräisin: lukuloruperäiseen alkuun rimmattu zwei Regimenten ei oikeasti viittaa mihinkään rykmentteihin sun muihin joukko-osastoihin vaan luterilaisen uskon keskeiseen oppiin kahdesta regimentistä eli maallisen esivallan ja Jumalan valtakunnan väliseen erontekoon. Se on ehkä tarttunut jonkun saarnaa tai uskonnonläksyn pänttäystä kuuntelevan lapsen korvaan vähän samaan tapaan kuin Ulle dulle doff -loru lienee syntynyt rahvaanlasten tai ymmärtämättömien pikkusisarusten kuunnellessa sivusta koulupojan latinanläksyjen lukua.

Tällä tavalla lastenperinne siis ennakkoluulottomasti napsii aikuisten maailmasta kantautuvaa outoa ja käsittämätöntä ainesta. Uskonnon pyhät sanat, rukoukset ja pelottavat loitsut pirstoutuvat ja vääntyvät leikiksi, ja yhtä kevyesti lastenloru myös pitää pilkkanaan aikuisten maailman kielirajoja. Niitä, joista me aikuiset teemme suuren numeron ja joihin me suhtaudumme pelonsekaisella kunnioituksella.

Ei liene sattumaa, että suomen ja sen lähisukukielten puhujat ovat niin usein olleet noitien maineessa. Venäläiset naapurit pelkäsivät karjalaisten noitakonsteja, ja vuonna 1805 kirjoitti muuan pastori Zimmermann Venäjän saksalaisten viikkolehdessä, että “taikauskoinen latvialainen on valmis matkaamaan kaksikymmentä peninkulmaa saadakseen kuulla liiviläisen velhon viisaan loitsun”. Itämerensuomalaisten kielten vanhin säilynyt muistomerkki, Novgorodin tuohikirje 292, lienee sekin loitsu. Käsittämätön kieli, josta ulkopuolinen ei hahmota sanaakaan, on pelottava ja mahtava asia, ehkä siksi niin monet uskonnotkin käyttävät itsepintaisesti erityistä kulttikieltä, jota monet uskovat eivät edes ymmärrä.

Meidän aikanamme taikauskoinen oudon kielen pelko on ehkä hellittänyt otettaan, mutta sen tilalle ovat tulleet toisaalta rasistiset ennakkoluulot (”siellä ne molottaa, varmaan puhuu pahaa meikäläisistä”), toisaalta muodollisen koulutuksen ja kielenopetuksen tuoma jäykkä ja jännittynyt suhtautuminen vieraaseen kieleen, jota ei uskalleta puhua, jos ei osata ”kunnolla”. Toisin oli ennen. Vielä satakunta vuotta sitten vieraita kieliä ja niiden kirjoitettuja kielioppeja pänttäsi koulussa päähänsä vain pieni etuoikeutettu osa kansasta. Tavallinen rahvas saattoi oppia mongertamaan muita kieliä korvakuulolta ja kantapään kautta, sen mukaan kuin arjessa tarvittiin, oli se sitten suomen-ruotsin-venäjänsekaista katupoikakieltä kasvavan Helsingin työläiskortteleissa tai kannakselaisen talonpojan ”maitovenäjää”, jolla myytiin elintarvikkeita Pietarin herrasväille. Tai sitten, niin kuin minun lapsuudenperheessäni ja suvussani vielä myöhemminkin, kielimuurin juurella seistiin tumput suorina, kunnioittavan mykkänä. Ja sen muurin yli loikattiin vain leikillä, lastenlorun voimin.

***

Lisälukemista: kiitokset Anni Jääskeläiselle vinkistä, hänen artikkelinsa leikki-, laulu- ja rallatussanoista ja niiden alkuperästä on todella mielenkiintoista luettavaa sille, joka haluaa tosissaan näihin asioihin syventyä!

Seuraa tätä blogia Bloglovin-palvelun avulla!

Mainokset