Pitihän se nähdä. Muutamien kollegojenkin hehkuttama tieteisleffa Arrival, jossa sankarina on kielentutkija, vieläpä nainen. Eikä se huono ollut vaan monilta osin hyvin sympaattinen. Päähenkilöt eivät näyttäneet mallinukeilta vaan mukavilta, oikeilta ihmisiltä, heillä oli jopa epätasaisuuksia kasvojensa ihossa. Säihkettä, sähinää ja äksöniä oli varsin vähän, sen sijaan nähtiin kauniita luontokuvia ja hidasta mietiskelyä (sekä lähes sietämättömän sentimentaalisia – onhan sentään kyseessä amerikkalainen valtavirtaelokuva – takautumakohtauksia päähenkilön elämästä). Väkivallalla ei mässäilty, ja koko leffan sanoma oli mukavan pasifistinen. Kaiken lisäksi Arrival (toisin kuin lukemattomat muut Hollywood-elokuvat) läpäisee Bechdelin testin, eli siinä on ainakin kaksi naispuolista henkilöä, joilla on nimet ja jotka kommunikoivat paitsi miesten kanssa myös keskenään ja muistakin asioista kuin tarinan miespuolisista hahmoista.

Mutta. Sitä hehkutettua kielitiedettä oli elokuvassa varsin vähän (valitettavasti muuta tiedettä oli vieläkin vähemmän), mikä tuntuu oudolta, kun ajattelee, miten paljon tieteis- ja fantasiakirjallisuudessa on käsitelty myös kielten ja kielitieteenkin kysymyksiä. Tosin itse asiassa, jos elokuvan tekijöiden kuva kielitieteestä on tällainen, olen tyytyväinen, ettei sitä ollut yritetty mahduttaa tarinaan yhtään enempää. Varsinkaan kun loppuratkaisun juju ei kuitenkaan ollut kielessä tai kielitieteessä. En aio tässä paljastaa juonen ratkaisevia käänteitä, mutta annettakoon silti SPOILERIVAROITUS: Jos haluatte vielä mennä katsomaan Arrivalia avoimin silmin ja mielin, kannattaa ehkä jättää tämä juttu lukematta.

No niin, ovatko kaikki tuoreen tieteisleffakokemuksen kaipaajat poistuneet, että voimme jatkaa? Ensinnäkin: elokuvan tekijät, kuten lukemattomat maallikot, eivät tunnu tajuavan, että kielitiede ei tarkoita kaikkien mahdollisten kielten osaamista ja kääntämistä. Vastaukset SIIHEN KYSYMYKSEEN – ”ai sinä olet kielentutkija, montako kieltä oikein osaat?” – ovat lingvistipiireissä jo aivan oma taiteenlajinsa.

tumblr_o0hvg0obn51rwewyjo1_1280
– Meribiologi? Vautsi, montako delfiiniä sulla on kotona? | – Ai sä olet silmälääkäri? Sehän on jännää, montako silmää sulla on? | – Vai että nukutuslääkäri? Siis onko sulla kaikki paikat sillai ihan niinku tunnottomat?

Sankaritar Louise nähdään alussa luennoimassa opiskelijoille portugalin kielen historiasta, sitten US Army saapuu häntä noutamaan, koska hän on aikoinaan tehnyt armeijalle käännöksiä farsista, helikopterimatkalla kohteeseen Louise väläyttää tietävänsä, että ’sotaa’ merkitsevä sana on sanskritissa ’lehmä’-sanan johdannainen, ja myöhemmin käy ilmi, että Louise osaa myös sujuvaa kiinaa. Eihän tämä aivan mahdotonta ole. Farsin taitajana Louisella voi hyvinkin olla indoiranistinen tausta, johon on kuulunut myös sanskritin opintoja, portugalin kielen historiaa voi toki opettaa – ainakin sellaisella yleissivistyksellis-kulttuurihistoriallisella otteella, joka elokuvassa nähtiin – jopa osaamatta portugalia varsinaisesti ollenkaan, ja miksei indoeuropeisti olisi voinut sivuharrastuksenaan opiskella mandariinikiinaa?

Monet tuntemani lingvistit ovat polyglotteja, ja monet ovat hyviä myös kääntämään ja tulkkaamaan (niin kuin vaikkapa jotkut ravitsemustieteilijät ovat hyviä myös laittamaan ruokaa). Mutta monet eivät ole, ja jos pitää kommunikoida maapallon ulkopuolisten älykkäiden olentojen kanssa, siihen luulisi etsittävän ennemminkin kommunikaation teoreettisten mallien tutkijaa kuin reipasta nuorehkoa naista, joka osaa valmiiksi tulkata parista eksoottisesta ihmiskielestä. Tai toisin päin: toki pienten tai eksoottisten kielten taitajat joutuvat tutkijantöiltään repeämään erilaisiin asiantuntijatehtäviin, mutta Yhdysvaltain viranomaisilla luulisi olevan strategisesti tärkeää ja vähintäänkin neljän-viidenkymmenen miljoonan ihmisen puhumaa farsin kieltä varten käytössään ammattitulkkeja, luultavasti myös syntyperäisiä (Yhdysvalloissa asuu satoja tuhansia farsin puhujia). Miten nuori kielentutkija alun alkaenkaan on joutunut koko tehtävään?

Avoimeksi jää, mikä on Louisen ammatti- ja pätevyysprofiili: liittyykö hänen yliopistotyönsä mitenkään kääntämiseen ja tulkkaamiseen, opettaako hän yleistä kielitiedettä vai jotain muuta, ja mitä kielitieteen osa-aluetta hän on mahtanut tutkia? Ainakin se pieni pätkä, joka hänen luennostaan näytetään (”Tänään pohdimme, miksi portugali kuulostaa erilaiselta kuin muut romaaniset kielet… Portugalin kielen historia alkaa Galician kuningaskunnasta, missä 1600-luvulla kirjallisuus…”), vaikuttaa enemmän jonkinlaiselta humanististen aineiden yleissivistävältä johdatusluennolta (”maailman kielet ja niiden historia”) kuin varsinaiselta lingvistiikalta.

Toiseksi: niin kuin joissakin kollegojen kritiikeissä jo on huomauteltu, Arrivalin kuva kielestä on lähes sietämättömän naiivin whorfilainen. Elokuvassakin pikaisesti jopa nimeltä mainittu Sapirin-Whorfin hypoteesihan tarkoittaa sitä ajatusta, että kielen rakenne ja sen puhujien kulttuuri, ajattelutapa tai maailmankuva ovat elimellisesti sidoksissa toisiinsa, niin että jos hopi-intiaanien kielen aikamuotojärjestelmä on toisenlainen kuin eurooppalaisissa kielissä, se tarkoittaa myös, että hopit hahmottavat ja ymmärtävät ajan eri tavalla kuin esimerkiksi englannin kielen puhujat. Hypoteesi on lievemmissä muodoissaan suorastaan banaalisti totta (esimerkiksi mutkikas, kohteliaisuutta korostava tapakulttuuri tietenkin ilmenee kielessä monenlaisina kohteliaisuuden ja kunnioituksen ilmaisimina), voimakkaammassa muodossaan järjetön (eri kielten puhujat eivät siis voisi koskaan täysin ymmärtää toisiaan, ei myöskään kaksikielinen ihminen omaa itseään).

Sapirin-Whorfin hypoteesi oli amerikkalaisessa ja länsimaisessa kielitieteessä pitkään syrjässä valtavirrasta. Se ei nimittäin sovi yhteen niiden etenkin Noam Chomskyn nimeen liitettyjen vaikutusvaltaisten kielitieteen virtausten kanssa, joiden mukaan kaikki maailman ihmiskielet perustuvat yhteen ja samaan, synnynnäiseen universaalikielioppiin, geneettisesti määräytyvään kielikykyyn tai ”kielivaistoon”. (Tämäkin ajatus on toki ongelmallinen, ja sen empiirinen pohja on paljon huterampi kuin chomskylaiset haluavat uskoa, mutta ei siitä nyt tässä sen enempää.) Hardcore-lingvistiikan ulkopuolella Sapirin–Whorfin hypoteesista kuitenkin tykätään, koska sillä voi mukavasti tukea stereotypioita ja ennakkoluuloja: hieno kulttuurikansa puhuu hienoa kulttuurikieltä, sotaisalla kansalla on sotaisa kieli, ja niin edelleen.

Arrival-elokuvassa ulkoavaruuden olentojen kieli, joka ilmenee pelkästään kirjoitettuna – olennot myös ääntelevät, mutta niiden mörähdykset eivät kenties ole kieltä laisinkaan – koostuu kerralla roiskaistuista kompleksisista symboleista, ei lineaariseen jonoon järjestyvistä kirjaimista. Tämä tarkoittaa whorfilaisittain, että otuksilla ei myöskään ole lineaarista aikakäsitystä. Ja toisin päin: oppimalla muukalaisten ”universaalin” merkkikielen ihminen ja kenties koko ihmiskunta voi saada aivan toisen näkökulman aikaan. Siis niinku jotenkin. Tätä ajatuksen itua kuvitetaan lähes ällöttävän sentimentaalisilla visioilla mutta ei vaivauduta syvällisemmin kehittelemään, niin kuin ei kielen tai symbolien rakenteen kuvaustakaan.

Ja tässä, vielä kerran, kolmas Arrivalin turhauttava piirre: pääosassa on olevinaan kielentutkija ja kielitieteellä on olevinaan ratkaiseva rooli, mutta todellisuudessa elokuvassa ei nähdä oikeaa kielitiedettä juuri sen enempää kuin Indiana Jones -elokuvissa nähdään oikeaa arkeologiaa – eikä sitä kukaan tunnu edes kaipaavan. Lopullisen virikkeen tämän blogahduksen kirjoittamiseen sain itse asiassa puolison löytämästä Slatearvostelusta. Muuten olen arvostelijan kanssa lähes kaikesta samaa mieltä. Mutta viimeisen virkkeen luettuani teki mieleni ruveta rääkymään ja heittelemään tavaraa pitkin seiniä: missä ihmeessä tässä elokuvassa muka näkyy ”attention to arcane linguistic theories”?

Elokuvan alkupuolella oli pari kohtaa, joita lingvistinä oli mukava katsella. Ensinnäkin kohtaus, jossa Louise vääntää operaatiota johtavalle upseerille rautalangasta muutamia kielen ja kommunikaation perusasioita. On turha testailla muukalaisten reaktioita abstrakteihin algebrallisiin systeemeihin; jos halutaan vastaus kysymykseen ”mitä varten olette tulleet tänne?”, pitää ensin selvittää, miten näiden otusten kommunikaatiokulttuurissa ja psykologiassa toimivat (jos toimivat) tämmöiset asiat kuin kysyminen, tarkoituksen tai tietoisen aikomuksen hahmottaminen ja yhteen tai useampaan henkilöön viittaaminen puhetilanteessa. Ja toiseksi se kohta, jossa Louisen työpari, matemaatikko Ian pukee alkavan ihailunsa sanoiksi: ”Sinä lähestyt kieltä kuin matemaatikko.” No huh, edes jollekulle alkaa siis selvitä, että kielitiede on tiedettä eikä kiinan kielen osaamista tai runotyttöilyä 1600-luvun Galiciasta.

Mutta sitten. Varsinaisen läpimurto-oivalluksen, jolla kommunikaatio muukalaisten kanssa saadaan alulle, Louise tekee ei suinkaan kielitieteellisen spesiaalitietämyksen vaan terveen järjen ja empatiakyvyn avulla. Ja muukalaisten kielen tai kirjoituksen rakenteen selvittäminen hypätään yli tykkänään, yhtä suoraviivaisesti kuin Tarzan-kirjoissa, joissa Tarzan uuden ihmeellisen kansan pariin saavuttuaan pari päivää osoittelee esineitä ja kyselee niiden nimiä, minkä jälkeen onnistuu oitis abstrakteinkin keskustelu sotasuunnitelmista tai maailmankatsomuksista. Nyt siis näemme hetken ajan Louisen ja Ianin tandem-opettamassa muukalaisille nimiä ja perusverbejä, tyyliin IAN KÄVELEE, ja seuraavassa hetkessä ollaan päämajassa, missä tietokoneet jo osaavat tulkita muukalaisten koukeroista sellaisia merkityksiä kuin ’metodi’, ’kuolema’ tai ’prosessi’. (Ja johonkin unohtui se ei vain whorfilainen vaan ihan maalaisjärjen mukainen ajatus, että muukalaisten ajattelussa tuommoiset abstraktit käsitteet voivat määrittyä ja jäsentyä aivan toisin.)

Onko kielitiede liian huonosti visualisoitavissa, niin että siitä ei saa hyvää elokuvaa? Vai onko kielitiede vain liian monimutkaista ja outoa, jos kerran hyvin maalaisjärkinen kommunikaation perusasioiden selittäminenkin on jonkun mielestä arcane theory? Ja miksi ihmeessä on näin?

Yksi suomalais-ugrilainen lisäpiste Arrivalille kuitenkin kohtauksesta, jossa epäluuloinen CIA-upseeri pelkää eri puolille maapalloa laskeutuneiden muukalaisten pyrkivän usuttamaan Maan asukkaita toisiaan vastaan. ”Unkarin kielessä on sille sanakin.” Sanaa ei lausuta elokuvassa julki, mutta selvästikin tässä ajetaan takaa termiä szalamitaktika. Termi viittaa siihen, miten Unkarin kommunistinen puolue sodanjälkeisinä vuosina viipaloi poliittiset kilpailijansa kuin salamimakkaran ja tuhosi ne pala palalta, ja se lienee tuttu kaikille Itä-Euroopan poliittisen historian tuntijoille. Näin asian myös selitti Arrivalin käsikirjoittaja Eric Heisserer unkarilaiselle elokuvaharrastajalle, joka sitä häneltä Twitterissä kysyi: ”Isäni on historiantutkija.” Jotain tiedettä sentään.

 

Mainokset