Kun aloitin viron kielen opiskelun, elettiin vielä niin kutsuttua entistä maailmanaikaa. Uuvuttavan hitaan, viinanhuuruisen ja oksennuksenhajuisen laivamatkan päässä, hermojaraastavan passi-, viisumi- ja tullibyrokratian tuolla puolen oli muutaman keskikaupunkikorttelin laajuinen aikuisten puuhamaa venäjänkielisine julkisivuineen, Viru-hotellin valuuttabaareineen ja innokkaasti teeveestä opittua suomea puhuvine, kadulla kulkijan hihaan ripustautuvine mustan pörssin kauppiaineen. Sen ulkopuolella, useimpien tavoittamattomissa, levittäytyi maa, jota yliopiston kursseilla nimitettiin Viroksi ja Tallinnan radion suomenkielisissä lähetyksissä Neuvosto-Eestiksi ja josta muuten ei paljoa puhuttu missään eikä tiedetty juuri mitään. (Vähän paremmin asioista perillä olivat ne, jotka toimivat jonkin virolaisen perheen ”kotisuomalaisina”, kuljettaen näille hyödyllisiä ja tarpeellisia tavaroita ja viihdyttäen näitä hullunkurisella suomalaisuudellaan.)

”Neuvosto-Eestin” kielioloista tiedettiin tuolloin yleensä sen verran, että siellä puhutaan venäjää ja jossain tapauksessa myös hassua, suomen kieltä muistuttavaa kieltä. Varsin yleisesti tämän jälkimmäisen kielen kuviteltiin olevan niin lähellä suomea, että sitä suomalainen hyvin ymmärtää, kun vähän pinnistelee. Muistan esimerkiksi ruotsinkielisen koulu-tv:n ohjelman, jossa vierailtiin virolaisessa lastenkulttuuritilaisuudessa kuuntelemassa jotain laulua tai runoa. Suomenruotsalaisia pikku katsojia kehotettiin tarkkaan kuuntelemaan kieltä, joka on melkein kuin suomea ja oikeastaan ihan ymmärrettävissä, muutamia sellaisia outoja sanoja lukuun ottamatta kuin lillepidu, ’kukkajuhla’. Kuuntelin ja mietin tuskissani, miten moni hädin tuskin tvångsfinskan aloittanut pikku Gunnar tai Birgitta mahtoi saada tästä ikuisen haavan sieluunsa: eihän siitä lorusta saanut mitään tolkkua edes syntyperäinen suomen puhuja, vaikka siellä täällä olikin tutun kuuloisia sanoja. Aika monesti tapasin myös suomalaisia, jotka säteilevin silmin vakuuttivat oppineensa täysin ymmärtämään virolaisten tuttaviensa puhumaa viroa – tajuamatta koskaan, että heille oli puhuttu jonkinlaista välikieltä, vahvasti virolaiskorosteista ja vironvaikutteista ns. tallinnansuomea.

Vielä yleisempi kuitenkin oli jo tuolloin se käsitys, että viron kieli on hassua. Hullunkurista. Tavallisista asioista käytetään ihan omituisia sanoja, jotka kuulostavat vitsikkäiltä. Siispä mikä hyvänsä (alapää)humoristinen ilmaus on oikeaa viron kieltä. Jo ensimmäisen vuoden opiskelijana jouduin tiukkaan väittelyyn tuttavantuttavan kanssa, joka ei millään tahtonut uskoa, että kampaaja ei ole oikeasti viroksi ”naistekarvantupsuttaja”. Kun kerran hänen kaverinsa oli Tallinnassa itse käynyt ja näin kertonut! Toinen tuttavani taas tuli jo hieman viisastuneena varovasti kysymään: Kuule, onko tää joku vitsi vai onko puhelinraha (elettiin siis vielä lantilla toimivien yleisöpuhelimien aikaa…) oikeasti viroksi ringaropo? Niin kuin yksi tuonaikainen opiskelutoverini tuskastuneena huokasi: ”Eihän kukaan kuvittele, että ’suutari’ on oikeasti japaniksi ”hajosikomono”!”

Jo tuohon aikaan oikeankin viron kielen hullunkurisista sanoista, ”petollisista ystävistä” (faux amis, kuten ilmiötä kansainvälisesti nimitetään), ”riskisanoista” tai ”pulmasanoista” (huoh, kaikki suomalaiset varmaan jo tietävät, että viroksi ’häät’ on pulmad) oli kerätty listoja eri puolilla alan pieniä harrastajapiirejä. Sittemmin näitä listoja on julkaistu kirjoinakin; vakavimmasta päästä lienee Paul Alvren ja Raul Vodjan ”vertailusanakirja” Pulma poikineen 1990-luvun alusta. Niin hyvää tarkoittaen ja vakavalla kielididaktisella naamalla kuin näitä listoja ja sanastoja onkin toimitettu, olen satavarma, että niitä yhä käytetään enimmäkseen vitsikirjoina tai materiaalina jonkin hah-hah-hauskan iltapippalopuheenvuoron laadintaan.

Onhan se viro suomalaisesta hassunkurista, kunnes siihen tottuu ja suomenkielisten assosiaatioiden tuomat huumorihörsylät kuluvat pois. Tahatonta, tukahdutettua hihittelyä kesti omalla viron alkeiskurssillani melkeinpä kevätlukukauden puolelle. (Muistan vieläkin viimeisen kerran, kun vironkielinen sana tunnilla aiheutti spontaania pallean ja suupielten nytkähtelyä: se oli lillelaud, kukkapöytä.) Ja lopullisesti voiton puolella tajusin olevani, kun Viron-matkalta Suomeen palattuani kaupan ikkunan tarjousteksti ”PURJOSIPULI” nostatti väkisinkin pienen hörähdyksen. (Viroksi humalainen ihminen on purjus, etymologisesti siis ’purjeissa’ eli seilissä, tukevassa laitamyötäisessä.)

Pulmasanaefektin, ”petollisen ystävyyden” syntymekanismi on nopeasti selitetty. Joko sanan merkitys on muuttunut jommassakummassa kielessä, erikoistunut tai laajennut (viron pill on mikä hyvänsä soitin, leib taas pelkästään tumma leipä) tai muuten siirtynyt. Katsuda ei virossa viittaa näkö- vaan tuntohavaintoon, ’koettaa, koskettaa’, ja vastaavasti katse on ’koe, kokeilu, yritys’. Ja niin kuin varmaan monet tietävät, maito on virossa piim, mikä lienee alkuaan ollut se maitotuotteen perusnimitys. (”Ei puutu Jumalan armoa eikä linnunkaan piimää”, todetaan Seitsemässä veljeksessä – kyse on ”linnunmaidosta” eli jonkin mahdottoman hyvän ja epätodellisen vertauskuvasta.)  Tai sitten petolliset ystävykset ovat alkuaan aivan eri sanoja, jotka vain sattumalta ovat muuttuneet samannäköisiksi. Viron veski tarkoittaa ’myllyä’, koska se on lyhentymä yhdyssanasta vesikivi. Miehennimenäkin käytetty kalju on oikeasti sama sana kuin suomen kallio, ja verbi sammuda ‘astella’ lienee sukua suomen samota-verbille, eikä niillä ole mitään tekemistä suomen kalju- tai sammua-sanojen kanssa.

sadam
Siin sammuvad soome turistid, eli ‘tässä astelevat suomalaiset turistit’. V. Salmren valokuva Talinnan satamasta, vuonna 1975 Moskovassa ilmestyneestä kuvateoksesta Tallinn. Kuvan on uudelleenjulkaissut mainio The Tallinn Collector -sivusto, jolle on ikuistettu neuvostoaikaisen Tallinnan-turismin kuvastoa.

 

Mutta oikeasti hassunhauskaksi suomalais-virolaisen pulmasanaston tekee se, että viron sanat joskus tarkoittavat paitsi melkein samaa asiaa myös nimenomaan saman asian ikään kuin alkeellisempaa tai maatiaisempaa puolta. Jo Saima Harmaja 1930-luvun alussa Tartossa opiskellessaan päivitteli sitä koomista efektiä, joka syntyy, kun silkkinen nenäliina on taskurätt ja daamin hienoinkin iltahansikas kinnas. Ylpeinkin demokraattista sivistysvaltiota kannatteleva kansa on viroksi rahvas, komeinkin talo on vaatimaton maja, eleganteinkin juhla on folkloristiselta kuulostava ”pidot”, pidu, ja sekä eläinperäinen saapasmateriaali että naisen ohut ja herkkä iho, jota kosmetiikkateollisuuden mielestä on suojeltava kalleilla voiteilla ja meikeillä, ovat yhtä lailla nahk. (Suomen iho-sanan vastine ihu muuten tarkoittaa virossa ’ruumista’ sielun vastakohtana.) Syntyy mielikuva jonkinlaisesta junttimurteesta, joka on hauska silkkaa junttiuttaan.

Turvenuija-assosiaatiot ovat tietenkin jännässä ristiriidassa sen kanssa, mitä virolaiset itse ja Viroa paremmin tuntevat suomalaiset ovat jo vuosikymmenten ajan ajatelleet. Jo votkaturismin kultavuosina Tallinnan kaduilla itse asiassa kohtasivat suomalainen örinäjunttius ja virolaisten kouristuksenomainen ylpeys siitä, että tässä ollaan sivistyksen soihdun vaalijoita keskellä neuvostobarbarian pimeyttä, keskieurooppalainen kulttuurikansa, joka osaa käyttää leivoshaarukkaa siinä missä Venäjältä saapuvat luiskaotsat eivät hallitse tavallisempiakaan aterimia. Mutta toisaalta tuota ”viro on suomen hassu murre” -ajatusta vahvistaa se, että viro oikeasti on lähellä tiettyjä suomen murteita. Sanojen loput ovat kuluneet lyhyemmiksi vähän kuin meillä lounaismurteissa (”äl men Turkku, siäl lyäräm puukko kurkku!”), menneen ajan muodoissa on i-tunnuksen sijaan lähes kaikkialle yleistynyt s(i)-tunnus (andsin ‘annoin’, laulsin ‘lauloin’), mikä tietenkin tuntuu kotoisalta, jos on tottunut kuulemaan, miten se sanos tai mää kaatusin. Vähän pohjoisemman länsimurteen puhujana minustakin on tutunoloista, kun virossa on jänes ja vares. Ja joillakin viron sanoilla on selvä vastine vain suomen murteissa tai vanhassa kirjakielessä: pudel on ’puteli’, suomen yleiskielen ’pullo’ siis, ’vuosi’ taas on viroksi aasta eli vanhojen raamatunsuomennosten ”ajastaika”.

Näin päästään mukaviron ja naistekarvantupsuttajavitsien juurille eli siihen vanhanajan valistaja-opettajien ja amatöörikielipoliisien näkemykseen, jonka mukaan kieltä on olemassa vain ”oikeaa” ja ”väärää/rumaa/hassua”. Jo suomen (ja viron!) sana murre viittaa siihen maallikkoajatukseen, että toisella tapaa puhuvat jotenkin ”murtavat” ja vääristelevät meidän oikeaa kieltämme. Niin kuin maallikon mielestä murteet ovat vääristynyttä ja väänneltyä yleiskieltä (oikeastihan asia on päinvastoin, yleiskieli on rakenneltu murteiden pohjalta), niin virokin alkaa tuntua suomen kielen vääristyneeltä pilakuvalta. Viroa siis voi rakentaa tai ainakin mukailla yksinkertaisesti suomea vääntelemällä. Siinä, missä englanninkieliset pohjoisamerikkalaiset rakentavat ns. Mock Spanishia lisäämällä joka sanan perään o:n (No problemo!), mukaviroa voi tuottaa suomesta vaihtamalla p:t, t:t ja k:t pehmeisiin (kui ägisdi olisga Tallinnas, kuten erään laivayhtiön takavuosien mainoskampanjassa ihmeteltiin – tarpeetonta kai sanoakaan, että kaikki nuo pehmeät konsonantit ovat ”väärässä” paikassa eikä teksti muutenkaan ole oikeaa viroa) tai vaihtelemalla sanoja murteellisiin tai vierasperäisiin vastineisiin. Tätä jälkimmäistä tekniikkaa käytetään taidokkaasti esimerkiksi ikimuistoisen Velipuolikuu-viihdeohjelman legendaarisessa ”Viron television” Raivola rysapöksyt -sketsissä. Kari Heiskasen taitavasti viron kielen sointia imitoiva tulkinta on hauska, vaikka kuluneet karvarakovitsit eivät enää jaksaisikaan innostaa.

Tiettyjä petollisiin ystäviin liittyviä tarinoita hassuista väärinkäsityksistä ja (alapää)vitsejä kerrotaan toki myös toisessa päässä ”Suomen siltaa”. (Suomen tyrä ja tilli, myös ruoan nimi tilliliha, tuovat virolaisen mieleen nimenomaan miehen alapään, ja samasta syystä kansansoittimen nimi munniharppu on virolaisten mielestä perin hupaisa.) Mutta vaikka suomikin voi tietysti kuulostaa virolaisen korvaan omituiselta ja miksei hassultakin, aivan samanlaista huumoriarvoa kuin viron kielellä suomalaisille ei suomella virolaisille ehkä kuitenkaan ole. Yksi syy voisi olla kielten ja niiden murretaustan erilaisessa historiassa.

Suomen yleiskieli on keinotekoinen, alun perin toisistaan suuresti eronneita murteita erilaisilla kompromissiratkaisuilla yhdistelevä rakennelma, jonka taustalla, ihmisten todellisessa puheessa, murrepiirteet koko ajan elävät ja jonka historiassa eri murteilla on myös eri aikoina ollut erilainen painoarvo. Siksi viron ”lievästi oudot” muodot on helppo yhdistää milloin suomen murteisiin, milloin vanhaan pipliasuomeen tai Aleksis Kiven kieleen. Viron yleiskieli taas on koko ikänsä nojannut lähes koko painollaan pohjoisviron keskimurteisiin, Tallinnan seudun kieleen. Virossa ei myöskään ole niin vahvaa kirjakielestä poikkeavien alueellisten puhekielten perinnettä kuin Suomessa, vaan suuri osa väestöstä puhuu ”kirjakieltä”: toisin kuin Suomessa, yleispuhekielen ja standardikirjakielen erot ovat minimaalisen pienet. Murteiden ja Etelä-Viron aluekielten harrastajia toki on, mutta viron murteista se, joka oikeasti muistuttaisi suomea, eli koillisrannikon murre, on nykyään aika huonossa hapessa.  Suomen kieli ei siis luultavasti virolaisen korvaan kuulosta niinkään ”hassulta murteelta” kuin pelkästään omituiselta ja oudolta.

Toinen olennainen ero on siinä, että suomalaisista suurin osa ei todellakaan tiedä viron kielestä kuin urbaanilegendoja ja mukavirovitsejä, Virossa taas suomea usein osataan ihan oikeasti. Neuvostoaikoina Dallasin tekstitykset ja K-kaupan Väiskin lupsakat jutut säteilivät Suomen televisiolähetysten kautta Viron pohjoisrannikon asukkaiden sydämiin ja kielikorviin. Nyttemmin hurjimpien epävirallisten arvioiden mukaan jopa satatuhatta virolaista eli melkein kymmenesosa kansasta käy jossain määrin Suomessa töissä, ja Eurobarometer-tutkimuksenkin mukaan viidennes virolaisista uskoo osaavansa suomea. Ja tätä kautta, kuinka ollakaan – virolaisen huumorin tapaan vähän useampikerroksisella ja ironisen monimielisellä otteella – myös petollisiin ystäviin perustuvat mukasuomivitsit alkavat virolaisillekin toimia.

Tästä mukasuomihuumorista en tosin tiedä monta esimerkkiä, mutta ne muutamat näkemäni ovat sitäkin mainiompia. Siksi haluan lopuksi esitellä teille Madis Ots -nimisen piirtäjän luoman sarjakuvan Pesakond (‘Pesue’). (Ja niin, viron ots ei tarkoita otsaa ruumiinosana vaan laajemmin jonkin loppu- tai ääripäätä ja on ilmeisesti paikannimiperäisenä varsin yleinen sukunimi.) Pesueeseen voi tutustua myös sarjan omalla Facebook-sivulla. Sarja on monessa suomalaisessa sanomalehdessä ilmestyvän, Jarkko Vehniäisen piirtämän Kamalan luonnon jonkinlainen minimalistisempi ja ronskimpi pikkuveli: niukalla viivalla piirretyt Jänes, Karu (‘Karhu’), Siil, Hunt (‘Susi’) ja Rästik (‘Kyy’) harrastavat lähinnä määrätietoisen humalahakuista alkoholinkäyttöä sekä yksinkertaisen julmia jäyniä. Toisinaan seuraan liittyy mukasuomea puhuva lintu, jonka nimi on myös vitsikkäästi mukasuomennettu: viron kull, tunnettu riskisana, tarkoittaa haukkaa, mutta öökull on pöllö. Huomatkaapa, miten mukasuomea väännetään samantapaisilla periaatteilla kuin mukaviroakin: niin kuin suomen äkisti-sanasta ei saa viroa vaihtamalla konsonantteja pehmeämmiksi (oikeasti ‘äkisti, äkkiä’ olisi äkki), ei myöskään viron kaugelt ‘kaukaa’ -sanasta saa suomea pelkästään palauttamalla ablatiivinpäätteeseen loppuvokaalin. Tämä kuva on tilaustöiden albumista. (Mikä omaisilleni ja ystävilleni hienovaraisena vinkkinä mainittakoon, ja lisättäköön kasa virtuaalisia hymiöitä, viroksi naerunägu.)

yo%cc%88kulli

Mainokset