Jungner-jupakka alkaa toivottavasti jo laantua, ja hyvä niin. Ilmeisesti koko maa on nyt tullut tietämään, että on olemassa tämmöinen mediakonsulttitoimisto kuin Kreab, jossa osataan älyttömillä möläytyksillä nostattaa somemylläköitä, any publicity is good publicity, ja tämmöinen kolaollijulkisuus kai olikin tämän homman perimmäinen tarkoitus.

Hitaana puolhämäläisenä alan kuitenkin nyt vasta oikein tosissani lämmetä tämän jutun positiivisille vaikutuksille. Se on nimittäin kenties saanut osan kansaa tajuamaan, että on olemassa sellainenkin juttu kuin kielitiede ja semmoisia ammattilaisia kuin kielentutkijat, joita ilmeisesti oikein koulutetaan yliopistoissa. Ja jotka suhtautuvat heidän alaansa koskeviin täysin seinästä reväistyihin, kritiikittömiin ja älyttömiin möläytyksiin samoin kuin vaikkapa fyysikot ikiliikkujankeksijöihin tai lääkärit yksisarvisterapeutteihin, eli mielestään aivan oikeutetun äkkijyrkästi ja tylysti. Jos tämä jupakka on saanut muutamankaan ihmisen miettimään, että kielitiede ehkä onkin jotain muuta kuin yhdyssanapoliisikoulua tai kuudentoista vieraan kielen aksenttivapaata hallintaa, niin jollain kierolla tavalla Jungner ansaitsisi suorastaan kiitoksen. (Edellyttäen siis, että nämä hyötyvaikutukset ovat mahdollista haittaa eli tiettyjen kansankerrosten ennakkoluulojen vahvistumista voimakkaammat.)

Siitä puhumattakaan, miten loistokkaasti sanan säilä on välähdellyt kielentutkijoiden omilla foorumeilla. Tähän mennessä mielestäni ehdottomaan huippusaavutukseen on yltänyt Max Wahlström, joka Facebook-muistiinpanossaan paneutuu Jungnerin legendaarisimpaan ideaan eli ”pääteviidakon” raivaamiseen. Lukekaa, ihmiset. On riemu katsella, miten alan ammattilainen vähäeleisen tyylikkäästi ripustaa tietämättömän möläyttelijän omista sanoistaan häpeäpaaluun sätkyttelemään.

Mutta jätetään yksi tietämätön viestintäkonsultti sikseen ja yritetään katsella ns. isoa kuvaa eli tämän tietämättömyyden yleisempiä taustoja. Niihin liittyy myös se kysymys, johon edellisen postaukseni lopulla jäin ja josta sain pari kiintoisaa kommenttia: mikä on se ”kieli sinänsä”, jota tavalliset tallaajat eivät näe, mikä on kielitieteen tutkimuskohde? Miksi poliitikot, kun puhuvat kielestä, puhuvat oikeasti jostakin muusta? Miksi kaupunginjohtaja avatessaan kielitieteellisen konferenssin vastaanottoa ei osaa kuin änkyttää, että kielten osaaminen on joo tärkeää ja hänenkin sukulaistyttönsä opiskelee kääntäjäksi? Miksi tavallisen maallikon on niin vaikea tajuta, että kielentutkija ei (välttämättä eikä edes yleensä) puhu viittäkymmentä vierasta kieltä tai työkseen paheksu pilkkuvirheitä tai kaksoispassiivin käyttöä? Tai että Jungnerin möläytyksestä ei loukkaannuttu sen takia, että siinä väheksyttiin pyhän kalliin suomen kielemme rikkautta, vaan siksi, että se halveksi alan tutkimuspohjaista tietoa… niin, kielestä itsestään?

Niin kuin viime postauksessanikin jo vihjasin, kielestä puhuessamme olemme väkisinkin metaforien ja kielikuvien vankina. Kuvittelemme kieltä esimerkiksi työkaluksi tai laitteeksi, jolla välitetään informaatiota aivoista toisiin. Mutta työkalut ovat konkreettisia, tarkkarajaisia möhkäleitä, kielet taas sumeita kasaumia, joita voidaan ”käyttää” myös sekaisin, osittain tai päällekkäin ja joiden rajat voivat jäädä hämäriksi ja kiistanalaisiksi (suomea vai meänkieltä? skoonenmurretta vai tanskaa?). Kieli ei myöskään ole pelkkä työkalu, sillä ei vain välitetä informaatiota vaan myös leikitään, kyhnytellään, taiteillaan ja naatiskellaan. Siksi kielten ”tehokkuutta” on jokseenkin mahdoton mitata tai vertailla.

Ja ennen kaikkea: kieliä ei valita puhtaalta pöydältä pelkästään kunkin kielen oman tehokkuuden tai hinta-laatu-suhteen perusteella, vaan sen mukaan, mitä kussakin tilanteessa ihmiset kulloisenkin tietonsa mukaan kustakin kielestä subjektiivisesti arvelevat ja mitä kieliä heille on tarjolla. Siksi markkinatalouden ja vapaan kilpailun logiikka ei kielten välittymisessä pelaa, eikä kielten uhanalaistuminen ja kuolema ole darwinistista pudotuspeliä. On itse asiassa aika ihmeellistä, että monet yhä tuntuvat kuvittelevan näin ja väittävät ihan vakavissaan, että uhanalaiset kielet ovat joutuneet uhanalaisiksi koska ne ovat jotenkin huonommin toimivia.

Jos tämä tehokkuusajattelu toimisi, voisin ihan hyvin kuvitella, että kieliopiltaan mutkikkaan venäjän sijaan, jossa on kaiken maailman sukuja ja taivutusluokkia, oudosti siirtyilevät painotukset ja kummallinen verbien aspektijärjestelmä, valittaisiin esimerkiksi Kominmaalla joka perheessä tehokas ja selkeä komin kieli, jossa on harvinaisen siisti taivutusjärjestelmä yks-yhteen hahmottuvine ja kirkkaasti erottuvine päätteineen. Eikä komin kielen tulevaisuudesta tarvitsisi kantaa huolta. Tai Mikael Jungnerin ruotsinkielinen isä olisi aikoinaan puhunut pojalleen tehokasta ruotsia eikä pääteviidakkoista suomea. Vaan eihän se oikeasti näin mene. Tämän takia kielen suuruus tai pienuus, turvattuus tai uhanalaisuus ei kerro yhtikäs mitään kyseisen kielen laadusta tai sen käytön mielekkyydestä. Maailmankielet eivät ole maailmankieliä siksi, että ne olisivat rakenteeltaan tai ominaisuuksiltaan jotenkin ylivertaisia. Ei edes ”tehokas” englanti, ”rikas” venäjä tai ”maailman kielistä kaunein ja loogisin” ranska.

Mutta vielä laajemmin: ilmeisesti kieltä ei osata ajatella muuten kuin jonkinlaisena välikappaleena. On tuo edellä mainittu naiivi näkemys kielestä informaationvälityksen työkaluna. (Sitäkin kieli on, mutta vain osaksi.) Yhtä lailla naiivia mutta vetoavaa on ajatella kieltä porttina kulttuuriin tai ajatteluun. Kieli siis sekoitetaan siihen, mitä kielellä tehdään, esimerkiksi kirjallisuuteen. (Ja toki tämäkin raja on epämääräinen: kielen rakennetta ei voi täysin irrottaa esimerkiksi runomitoista ja runouden rakenteesta, tai siis runomittojen ymmärtämiseen tarvitaan kielen rakenteen ymmärtämistä, vain yhden esimerkin mainitakseni.)

Tai, kuten jo viimeksi mainitsin, kieli nähdään jonkinlaisena elimellisenä kansallisuuden tai pahimmillaan etnisten stereotyyppien jatkeena: eskimoilla on ihmeellinen lumen taju ja siksi ziljoona lunta merkitsevää sanaa, me suomalaiset ollaan tämmöisiä mörököllejä ja siksi meidän kielikin on tämmöistä mörököllien mörinää. (Tämäkin, jälleen, pitää osaksi paikkansa: kieltä käytetään ryhmien yhteenkuuluvuuden luomiseen ja rajojen merkitsemiseen, sillä rakennetaan identiteettiä, ja tietenkin kielen sanavarasto kehittyy sen mukaan, millaisessa kulttuurissa ja mihin kieltä käytetään.) Tätä rajaa ovat kielentutkijat välillä itsekin olleet innolla hämärtämässä, kun esimerkiksi historiallinen kielentutkimus on ylpeillyt roolistaan kansallisen menneisyyden tutkimuksen tärkeänä aputieteenä. (Oli aika, jolloin useatkin kunnon kollegani rupesivat äkkiä tutustumaan genetiikkaan ja höpisemään haplotyypeistä…) Tai laajemmin, kun kansalliskielen tutkimus on perustellut kansallisvaltion päättäjille tärkeyttään kansallisena tieteenä ja kansallisen yhteenkuuluvuuden rakentajana.

Siksi kielentutkijat itsekään eivät ole ihan syyttömiä siihen, että ns. syvät rivit eivät aina ymmärrä, mistä kielitieteessä on kysymys, vaan yhdistävät esimerkiksi suomen kielen tutkimuksen joihinkin suomalaisen kulttuurin yleisiin symboleihin tai stereotyyppiseen suomalaisen kulttuurin vaalimiseen. Suomen kielen tutkija siis kyttää oikeinkirjoitusvirheitä tai häärää jonkin Aleksis Kiven tai Kalevalan kimpussa? (En rupea tähän luettelemaan, mitä suomen kielen tutkimuksessa oikeasti tehdään. Yhdenlaisen kuvan osasta aiheiden kirjoa antavat esimerkiksi luettelo Helsingin yliopiston verkkosivuilta löytyvistä suomen kielen graduista tai Virittäjä-lehden sisällysluettelot.)

Kielihän on kaikkialla. Se ympäröi meitä kuin ilma tai iho, ilman kieltä meidän on vaikea tajuta maailmasta yhtään mitään ja lähes mahdoton välittää toisillemme sitä, mitä tajuamme. Kuitenkaan tavallinen kielenkäyttäjä ei useinkaan kiinnitä huomiota siihen hienoon ja mutkikkaaseen verkostoon, joka yhdistää hänen tuottamiaan ja kuulemiaan äännähdyksiä toisiinsa ja hänen mielessään pyöriviin merkityssisältöihin, aivan niin kuin terveen ihmisen ei yleensä tarvitse miettiä, miten ja milloin hän hengittää sisään ja ulos tai räpyttelee silmiään.

Tavallinen kielenkäyttäjä herää huomaamaan kielen ihmeelliset verkostorakenteet vain silloin (jos silloinkaan), kun pienestä pitäen sisäistetyt automaattiset kielirutiinit eivät enää riitä – kun pitäisi oppia jokin toinen kieli, toinen rekisteri tai varieteetti (esimerkiksi omasta arkipuheesta poikkeava ”kirjakieli”) tai ne säännöt, joilla sisäistettyä kieltä siirretään kirjoitettuun muotoon. Silloin huudetaan apuun kielentutkijaa tai paremminkin hänen tutkimustyöhönsä perustuvia sovelluksia. Muuten kielentutkijat saavat rauhassa hääriä kammioissa ja kentillä eikä heidän tutkimustyönsä herätä syvissä riveissä sen laajempia intohimoja kuin vaikkapa kolloidikemia, plasmafysiikka tai hematologia. Osaltaan se närkästys, jota Jungner-jupakka kielentutkijoissa nostatti, ehkä liittyy tähänkin. Kielentutkijat eivät oikein tunne itseään siinä vääristyneessä ja pirstoutuneessa kuvassa, jonka ns. suuri yleisö heidän työstään näkee.

Mainokset