Viikonloppuna nähtiin pieni somemyrsky. Entinen poliitikko ja YLE-pomo, nykyinen viestintäkonsultti Mikael Jungner julkaisi Facebookissa ajatuksiaan siitä, miten suomi muodostaa ”kielitaakan”. Suomi on maailmanlaajuisessa vertailussa olemattoman pieni kieli, ja siksi sen puhujat ovat lähtökohtaisesti heikommassa asemassa. Siksi (?) suomi myös kehittyy hitaammin, soveltuu huonommin tietokoneilla käsiteltäväksi, siinä on vähemmän sanojakin kuin englannissa, eikä suomeksi – jos oikein ymmärsin – voi ajatella yhtä tehokkaasti kuin englanniksi. Tämän ongelman korjaamiseksi Jungner ehdottaa rohkeasti mm. suomen kielen ”pääteviidakon” raivaamista (jotta suomi paremmin taipuisi tietokoneisiin) sekä englannin ottamista Suomen kolmanneksi viralliseksi kieleksi ja kaikille pakolliseksi oppiaineeksi esikoulusta alkaen.

Osallistuin itse tähän jupakkaan (tai imartelen itseäni ajattelemalla, että osaltani olin sitä käynnistämässäkin) jakamalla Jungnerin kirjoituksen Facebookin Kielitiede-ryhmään. Ensimmäisenä ja perinpohjaisimmin haasteeseen tarttui Helsingin maahanmuuttajanuorten monikielistä maailmaa tutkinut Heini Lehtonen, jonka oivassa vastineessa tulevat mainituiksi oikeastaan kaikki olennaiset näkökohdat. Syntyneen keskustelun taustoja ja muutamia keskeisiä seikkoja on ansiokkaasti tallettanut blogiinsa myös Antti Ijäs. Lyhyesti:

  • suomi ei ole pieni vaan maailmanlaajuisessa vertailussa suuri kieli,
  • suomi ei ole köyhempi eikä tehottomampi kuin englanti (sikäli kuin tämmöistä edes voisi millään järkevällä ja objektiivisella mittarilla mitata),
  • Suomessa osataan jo nyt englantia paremmin kuin muualla Euroopassa (lukuun ottamatta paria maata, missä valtakieli on englannille läheistä sukua; tästä voi katsoa sekä Eurobarometer-tutkimusta että suomalaisten tutkijoiden muutaman vuoden takaista laajaa selvitystä englannin asemasta Suomessa),
  • eri puolilta maailmaa on ihan totta läjäpäin tutkimustietoa siitä, että parhaiten muiden kielten oppimista edistää varhainen oman äidinkielen tukeminen,
  • myös morfologisesti mutkikkaita kieliä pystytään käsittelemään tietokoneella ja käsitelläänkin, tämä on vain järjestelykysymys (enpä koskaan uskonut itse käyttäväni tätä arkielämässä vihaamaani ilmausta…),
  • kaikki kielet muuttuvat ja ns. kehittyvät koko ajan (ei siis ole olemassa ”kehityksessään pysähtyneitä kieliä”, jollainen Jungnerin mielestä närpiönruotsi on), mutta omaan – yleensä varsin verkkaiseen – tahtiinsa. ”Pääteviidakkoja” raivaamaan tai rakentamaan eli kielen typologista rakennetta muuttamaan pystyy vain koko kielenkäyttäjäyhteisö useamman sukupolven ajan kestävällä toiminnallaan, ei mikään kieli- tai konsulttitoimisto.

Keskustelun rönsytessä aika monet, tunnustan, myös minä, siirtyivät näistä asiakysymyksistä metatasolle eli siihen polttavaan kysymykseen, millä lihaksilla joku juristinkoulutuksen saanut konsulttifirmahemmo tulee esittämään täysin poskettomia väitteitä, vieläpä ihan oikeasti uskoen oivaltaneensa jotain merkittävää ja vallankumouksellista, eikä tule ajatelleeksikaan ensin vähän opiskella näitä asioita tai kysyä asiantuntijoilta. (Vaan päinvastoin loukkaantuu verisesti, kun asiantuntijoilta tulee lunta tupaan.) Muistelen ilmaisseeni tämän närkästykseni asiantuntijatiedon halveksimisen johdosta mm. sentapaisilla sanoilla kuin ”myötähäpeä” ja ”mutu-tieto”. Yhtenä monista kielentutkijoista sain sitten Jungnerilta elämäni ensimmäisen Facebook-eston. Mistäpä mediakonsultti erottaisi ns. oikean asiantuntijan tavallisesta nettitrollista. (Ihan totta. En sano tätä valittaakseni. Wissen Sie nicht wer ich bin, ‘ettekö te tiedä kuka minä olen’, on erään lukemani määritelmän mukaan maailman toiseksi säälittävin (retorinen) kysymys. Säälittävämpi on vain War ich gut?)

Alkuaan täysin julkisena käynnistyneen ”keskustelun” edetessä ns. banhammer viuhui yhä vilkkaammin, niin että Jungnerin FB-sivuilta blokattiin paitsi hänen mielestään ”henkilöön käyvästi” v***uilleet myös monet semmoiset (kuten eräätkin kollegani), jotka olivat vain tykänneet jostakin Jungnerin ajatuksia kritisoivasta puheenvuorosta, joissain tapauksissa jopa siten, että kyseinen puheenvuoro oli postattu jonkun toisen seinälle. Jungner itse oli erään näkemäni ruutukaappauksen mukaan todennut jotain sentapaista kuin että tämä ”pitää keskustelun asiallisena”. Tästä on tietenkin noussut somessa melkoinen äläkkä.

On toki terapeuttista ja kivaa kuulua Mikael J. bännäsi minutkin -ryhmään ja siellä yhdessä kauhistella, millä tasolla viestintäammattilaisen vuorovaikutustaidot näköjään ovat. Mutta ei kannata keskittyä yhteen julkisuustyrkkyyn. Ongelma on laajempi kuin yhden kaverin tietämättömyys, vaikka toisaalta se onkin vain osa siitä suuremmasta ongelmasta, että viihteellistyminen ja ns. vakavien medioiden kriisi suosivat huuhaatiedettä ja populistista anti-intellektualismia. (Sekä ”innovatiivisuutta” ja ”laatikon ulkopuolelta ajattelemista” – Jungner-jupakassakin jotkut näyttävät uskovan, että tieteellinen establishmentti tässä vain pelkkää pelkuruuttaan ja ahneuttaan on jumiintunut hokemaan vanhoja mantroja.) On monia muitakin, jotka näköjään ajattelevat kielestä samoin kuin Jungner eivätkä tiedä kielten rakenteesta ja toiminnasta yhtään enempää, vaikka toimivat ns. language practitioner -ammateissa eli niissä lukemattomissa tehtävissä (juristin, opettajan, mainostajan, myyjän tai muun asiakaspalvelijan, papin, psykoterapeutin…), jotka nyky-yhteiskunnassa hoidetaan kielellä tai kielillä ennemmin kuin Fiskarsin työkaluilla.

Kaikkihan me tarvitsemme ja käytämme kieltä koko ajan. Siksi on niin helppoa ajatella, että olemme sen asiantuntijoita – ihan niin kuin aivan liian monet ovat mielestään ravitsemuksen ja ruokavalioiden asiantuntijoita koska ovat koko ikänsä syöneet ruokaa. Siksi oikeiden, asiaa työkseen vuosikausia opiskelleiden asiantuntijoiden piipitys ei mene perille. Ei ainakaan niin kauan, kuin maallikko uskoo kielestä sen, mitä on jostain syystä oppinut. Eli:

  • On olemassa ”kehittyneempiä” ja ”primitiivisempiä”, ”tehokkaampia” ja ”tehottomampia” kieliä. Niin – mitäpä kielenhuolto sitten muuta on kuin kielen kehittämistä palvelemaan kansalaisia mahdollisimman tehokkaasti? Näistä päämääristä on totuttu puhumaan, ja silloin helposti unohtuu, että oikeasti tehokkuuden tai kehittyneisyyden määrittäminen on sitä vaikeampaa, mitä yleisemmälle tasolle mennään. On helppoa väittää, että lenkko olisi tehokkaampi termi kuin pitkä ja taksonomisesti harhaanjohtava lentäväkoira (vaikka ymmärrettävyydestä jo voidaankin kiistellä). Mutta sitä, onko englanti tehokkaampi kuin suomi, on jokseenkin mahdoton sanoa. Tehokas minkä suhteen, ketä varten, missä, milloin? Ei tiedetä yhtään kieltä, joka olisi kuollut tehottomuuteensa. Oikeasti syynä siihen, että kieli kuolee eli että sen puhujat lakkaavat käyttämästä sitä ja välittämästä sitä lapsilleen, ei koskaan ole tämän kielen oma sisäinen tai rakenteellinen heikkous vaan poliittinen, taloudellinen tai kulttuurinen painostus kielen puhujia kohtaan, kielen joutuminen sosiaalisesti heikompaan asemaan. Tästä on valitettavan runsaasti esimerkkejä kautta maailman.
  • On olemassa ”vanhoja” ja ”nuoria” kieliä (ja meidän kielemme on erityisen vanha ja siksi erityisen hieno). Tai: ”kieli X ei muutu, vaikka kieli Y muuttuu”, ”islanti / älvdalska on viikinkien kieltä”, tai ”kylässä X puhutaan englantia vielä samalla tavalla kuin Elisabet I:n aikaan”. Kielihistoria ja etymologia ovat monien maallikkojenkin mielestä jännittäviä asioita, vanhanaikaisuus kielessä tuntuu hienolta ja arvokkaalta. Toisaalta meidät on opetettu näkemään kielen muutos rappiona ja turmeluksena, ja maailman sivu vanhempi polvi on päivitellyt nuorison kelvottomia tapoja, myös kielellisiä. Siksi on niin vaikea uskoa, että kaikki kielet muuttuvat koko ajan (joskin eri osiltaan eri tahtiin), jopa semmoiset konservatiivisina tunnetut jääräkielet kuin islanti, liettua ja suomi – ja ymmärtää, että tämä muutos ei sinänsä ole paha eikä hyvä asia, se vain on.
  • On olemassa ”normaaleja” ja ”eksoottisia” kieliä (ja eksoottiset kielet ovat myös erityisen mutkikkaita ja vaikeita). Normaaleja kieliä ovat suomalaisen mielestä semmoiset kuin englanti tai Länsi-Euroopan suuret ns. SAE (Standard Average European) -kielet. Niissä on morfologiaa (sanojen taivutusta) jonkin verran tai tuskin ollenkaan, niissä on mies- ja naispuoliset ‘hän’-sanat, määräisiä ja epämääräisiä artikkeleja sekä englannin have-verbin tyyppinen omistusta ilmaiseva verbi. Näitä suomalainen oppii koulussa ja ne, etenkin englanti ja jossain määrin ehkä myös ruotsi, ympäröivät hänen arkeaan. Muut kielet, myös suomi, ovat eksoottisia ja erikoisia, ilmaisevat esimerkiksi omistuksen tai määräisyyden aivan toisin, niissä on mahdottomasti esimerkiksi sijamuotoja ja ne ovat siksi lähes mahdottomia oppia (mistä suomalaiset ovat salaa ylpeitä), joten niiden oppimista ei voi edellyttää keneltäkään onnettomalta, joka esimerkiksi Suomeen olisi tulossa. Tämä uskomushan syntyy paljolti siitä, että suomalaisten osaamat vieraat kielet ovat yleensä kaikki jonkin verran, jotkut läheistäkin sukua toisilleen (kuten tyypillinen germaanikolmikko ruotsi-englanti-saksa), muunlaisia kieliä ei juuri tunneta. Ja kuitenkin nykymaailman aikaan olisi niin helppoa vaikka tarkistaa World Atlas of Linguistic Structuresista, miten tavallista se omistuksen ilmaiseminen have-tyyppisellä verbillä onkaan kautta maailman.

Näiden rinnalla sitten elävät kielenopetuksen ja kielenkäytön myötä syntyvät harhaluulot, joissa, kuten myyteissä usein, on eräänlainen paikkansapitävä, kova ydin ja sen ympärillä paljon enemmän tai vähemmän harhaisia kuvitelmia ja tulkintoja:

  • Kieli = kielioppi + sanakirja. Kielen osaaminen tarkoittaa sitä, että osataan sanat ja ne säännöt, joilla sanoista rakennetaan lauseita ja tekstejä. Säännöt ovat isossa mustassa kirjassa, jonka nimi on KIELIOPPI ja jota säilytetään kunkin valtion virkamiesten valvomassa ilmatiiviissä holvissa. Niitä kuuluu oppia, mieluusti koulussa tai kurssilla, käyttämään teknisesti ”oikein” ja ”virheettömästi”. Siispä jos kielessä on jotain pielessä, pitää ehkä sittenkin yrittää jollakin mahtipäätöksellä saada lupa astua holviin ja tehdä KIELIOPPIin teknisiä muutoksia, ja sitten kaikki on taas kunnossa? Ja kun olet oppinut KIELIOPIN, tiedät kielestä kaiken, mitä tarvitsee tietää. (Älä tule mulle selittämään mitään maailman kielistä, mä puhun päivittäin englantia töissä ja ajattelenkin englanniksi, ja sitä paitsi mä osaan myös ruotsia ja saksaa!)
  • Kieli on työkalu. Kieltä käytetään informaation välittämiseen, eli sillä muotoillaan ajatukset puhunnoksiksi tai kirjoitukseksi, jonka vastaanottaja sitten tulkitsee. Kieltä on siksi arvioitava pelkästään työkaluna: miten ”tehokkaasti” se toimii, miten paljon resursseja sen hankkiminen vaatii, mitä sillä saadaan aikaan. Kieli on osattava ”oikein”, niin että sitä pystyy käyttämään ”kunnolla”, muuten se on turhaa tuhlausta. Ja tietenkin vain yhtä kieltä kerrallaan käytetään, sen mukaan, mitä hommaa kulloinkin ollaan tekemässä – silloin kun vispaat kakkutaikinaa, et tee vasaralla mitään. Silloin, kun kieltä ei käytetä, sitä säilytetään työkalulaatikossa, jossa ei ole määrättömästi tilaa. Siispä kieliä on useita vain joillakin poikkeusihmisillä, joilla on isompi loota tai laajemmat kansainväliset tarpeet, tavallisen ihmisen ei kannata investoida liian moniin kieliin, koska muuten ne eivät mahdu rajalliseen laatikkoon eikä niitä voi kaikkia käyttää kunnolla, eikö niin? (Tästä suosittelen lukemaan Jenny Kangasvuon mainion blogahduksen.)
  • Tämän kanssa ristiriidassa ja silti rinnakkain elää toinen ajattelutapa: Kieli on kulttuuriarvojen kantaja, se on identiteettiä ja mentaliteettia ellei peräti verenperintöä. Kansallisromantiikan ajoista asti on kuviteltu, että vain äidinmaidossa tai ainakin lapsuuskodissa saatu, omaan etnokulttuuriseen perimään liittyvä kieli voi olla se oikea äidinkieli, muita kieliä ei koskaan voi hallita ”täydellisesti”. Tai kääntäen: oikea suomalainen, amerikkalainen tai saamelainen on vain se, joka on saanut oppia suomen, amerikanenglannin tai saamen lapsuutensa ensimmäisenä ja mieluiten ainoana kielenä. Oikean äidinkielen ja siihen liittyvän kansallisen mentaliteetin pohjalle rakentuu koko ihmisen ja koko kansan persoonallisuus ja ajattelutapa. Ja niin kuin miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta (tai näin ainakin kansa haluaa kuulla), niin myös ranskalaiset ovat huolettomampia raha-asioissa kuin saksalaiset, koska ranskassa on morfologinen futuuriaikamuoto. Suomen kaltaisen raskaan ja erikoisen (ks. yllä) kielen oppinut ajattelee siis väkisinkin toisin kuin kepeää ja tehokasta englantia puhuva eikä koskaan pääse eroon tästä pallosta jalassaan, vaikka herkässä iässä Takahikiä English Playschooliin pääseminen ehkä voikin lievittää tätä handicappia. Toisin päin käännettynä tätä ajattelutapaa käytetään vieraiden kielten opetuksen markkinointiin: kieli tuo kulttuurin mukanaan, kun osaat ranskaa, niin sinulla on kohta virtuaalinen patonki kainalossa ja punaviinilasi hyppysissä ja poskisuudelmatkin lähtevät sujumaan luontevasti.

Nämä harhaluulot, tai paremminkin sinänsä mielekkäiden lähestymistapojen tai metaforien ympärille kertynyt ylitulkitseva ja harhaanjohtava höttö, karistetaan kieliaineiden opiskelijoista viimeistään ensimmäisten lukukausien peruskursseilla. (Näin ainakin toivon, ja näin yritän tehdä omille opiskelijoilleni.) Mutta ns. taviksilta niitä ei näköjään riistä kukaan. Siksi kieltä ilmiönä ei edelleenkään osata lähestyä eikä siitä osata kiinnostua: sitä ajatellaan suorituksena ja tehtävänä niin kuin koulun kielitunnilla tai sitten välikappaleena tai porttina johonkin muuhun (kulttuuri, mentaliteetti, ajattelutapa, psykologia, ties mikä) oikeasti jännittävään. Kieli itse hankeen hukkuu, unhoittuu…

 

Mainokset